Liisa yritti pukea päälleen uutta, tummaa leninkiä. Häntä itketti. Kohta pitäisi lähteä mummin hautajaisiin. Liisa ei ollut koskaan aikaisemmin ollut hautajaisissa. Mummi oli ollut hänelle rakas ja tärkeä. Mummin kanssa he leipoivat aina yhdessä jotakin hyvää. Nyt sitä ei enää koskaan saisi tehdä. Liisa näki, että äitikin oli itkenyt.
”Minä en halua pukea tätä mekkoa”, aloitti Liisa, ”enkä halua lähteä mihinkään hautajaisiinkaan”. Äiti huomasi Liisan murheen ja tuli hänen luokseen. ”Miksi Jumala ei parantanut mummia”, jatkoi Liisa. Rakas Liisa, ihmisen syntymä ja kuolema ovat molemmat vain Jumalan kädessä. Hän tietää kaikki meidän elinpäivämme jo ennen kuin olemme syntyneetkään. Jumala on kaikkitietävä. Hän on paljon, paljon viisaampi kuin me ymmärrämmekään. Joskus me iloitsemme, kun huomaamme, että Jumala on ohjannut jonkun asian meille parhain päin. Joskus taas ihmisten pitää vaan alistua Jumalan tahtoon ja luottaa siihen, että se oli kuitenkin meille parhaaksi, vaikka emme sitä heti ymmärräkään. Mummilla oli vaikea sairaus. Hän olisi joutunut kärsimään. Nyt Jumala lähetti enkelin hakemaan mummin taivaankotiin. Siellä mummilla on ihana olla. Siellä ei ole mitään vaivaa eikä riitaa eikä puutetta. Mekin saamme elää siellä hänen kanssaan, kun on meidän vuoromme päästä sinne, kunhan vain säilymme uskossa Jeesukseen siihen päivään asti.
”Niin, mutta mummihan on siinä arkussa”, jatkoi Liisa. Ei - mummin sielu on jo taivaassa. Arkussa on vain ruumis, joka siunataan ja kätketään hautaan odottamaan ruumiin ylösnousemista viimeisenä päivänä. ”Miten voit olla noin varma”, kysyi Liisa. Raamatussa luvataan, että usko (Jeesuksen sovitustyöhön) ainoastaan, niin sinä pelastut eli pääset taivaankotiin. Eihän me ihmiset nähdä toisten sydämeen, mutta kyllä mummi oli uskossa. Hänhän opetti sinullekin Raamatun kertomuksia ja puhui meille usein Jeesuksesta.
”Muuttuiko mummi nyt enkeliksi”, jatkoi Liisa kyselyään. Ei – Jumala loi enkelit ja ihmiset. Mummin sielu on nyt taivaassa enkelien seurassa. ”Missä se taivas on?” Sitä ei ole meille kerrottu. Eikä muutenkaan kovin paljon siitä, millaista siellä on. Me emme varmaan sitä oikein ymmärtäisikään vielä. Sen tiedämme, että siellä ei ole itkua, eikä mitään ikävää. Siellä laulamme enkelien kanssa ylistystä Jumalalle. ”Katseleeko mummi meitä sieltä taivaasta?” Ei - Jumala katsoo ja näkee ja kuulee kaiken, mutta taivaaseen päässeet ihmiset eivät.
Muistatko Raamatusta Martan ja Jeesuksen keskustelun, kun Martan veli, Lasarus, oli kuollut. ”Martta sanoi Jeesukselle: ’Herra, jos sinä olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä Jumalalta anot.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinun veljesi on nouseva ylös.’ Martta sanoi hänelle: ’Tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa, viimeisenä päivänä.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Minä olen ylösnousemus ja elämä. Se, joka uskoo minuun, elää, vaikka olisi kuollut, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?’ Martta vastasi: ’Uskon’.” Näin mekin saamme uskoa.
”Eihän ne hautajaiset sitten niin ikävä tapahtuma olekaan”, rupesi Liisa jo vähän piristymään. Niin kyllähän me kaipaamme mummia. Mutta onhan meillä ihania muistoja yhteisistä ajoista. Voidaan vaikka leipoa jonakin päivänä niitä mummin hyviä pipareita yhdessä.
Julkaistu Luterilaisen numerossa 1 / 2026 Teksti Eeva Voima