Kerttu soitti ystävälleen, Hertalle: ”Voitko tulla käymään? Minulla on nyt ihan kauheita asioita.” Hertta kiirehti heti Kertun luo. "Kerro toki, se helpottaa."

"Miniäni (= pojan vaimo) – tiedäthän sinä Helmiinan, odotti vauvaa. Synnytyksessä tuli joku vaikeus. Lääkäri oli yrittänyt käyttää imukuppiakin, mutta lopulta päätyivät leikkaukseen. Nyt se pieni vauva on hengityskoneessa keskoskaapissa. Epäilevät, että hänelle on tullut hapenpuutteesta aivovaurio. Voi olla, että vauva menehtyy kokonaan", purki Kerttu hätäänsä.

Hertta meni ensin sanattomaksi. Uutiset olivat todella järkyttävät. Kerttu oli niin odottanut lapsenlasta, ostanut jo vähän vauvan vaatteitakin. Eihän tuohon nyt voinut mitään sanoa.

Hetken mietittyään Hertta kysyi: "Oletko puhunut Taivaan Isälle? Raamatussa luvataan: 'Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaa minua.'" "Kyllähän minä rukoilen", vastasi Kerttu. "Mutta kun en tiedä, mitä anoisin – sitäkö, että vauva jää eloon vammautuneena vai sitä, että Jumala ottaisi hänet taimitarhaansa?"

"Ei sinun tarvitsekaan neuvoa Jumalaa, miten Hänen pitää ratkaista tämä tilanne. Riittää, kun kerrot vaan Hänelle hätäsi ja jätät sen sitten kaikkivaltiaan, rakastavan Isän käsiin. Luota siihen, että Jumala on kaikkivoipa – Hänelle kaikki on mahdollista. Ihmisen – myös pienen vauvan – elinpäivät ovat Jumalan kädessä joka tapauksessa jo ennen kuin yksikään niistä on edes alkanut", sai Hertta sanotuksi. Niin ja sanommehan aina joka rukouksen lopuksi, että tapahtukoon Sinun tahtosi.

"Pitäisikö meidän mennä sen tunnetun rukoilija luo? Jotkut ovat kuulemma saaneet sieltä apua", ehdotti Kerttu. "Ei", vastasi Hertta. "Apu ei tule rukoilijalta vaan Jumalalta. Jumala kuulee kyllä ihan meidän omat rukouksemme. Odotas, kun etsin Raamatusta – Matteuksen evankeliumissa sanotaan: 'Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa, ja Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.' ja vielä jatkuu: 'Teidän Isänne kyllä tietää, mitä tarvitsette, ennen kuin te häneltä anottekaan.'" "Onpas lohdullisia lauseita. Kiitos, kun tulit jakamaan suruni", sanoi Kerttu.

"Osaatko sen ihanan virren?  Voisimme laulaa sen yhdessä." Niin he kaivoivat virsikirjan ja lauloivat:

Ah sielu, vallita suo Herran ja Isääs turvaa rakkaaseen.
Hän taivaan armolla sun kerran kruunaapi aikaan iäiseen.
Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se hiekalle.

Parempi vähän vaivaa kantaa Ja luottaa Herran hyvyyteen.
Vain siihen tyytyin, mitä antaa Hän laupiaasti lapsilleen.
Ei Isältämme taivaassa tarpeemme ole salassa.

Hän tietää avun ajan parhaan ja neuvonsa on viisahin.
Myös sydämemme halun hartaan Isämme tuntee rakkahin.
Hän rientää kyllä auttamaan ennättäin meidät armollaan.

Sanat Georg Neumark (1621‑1681)

 Julkaistu Luterilaisen numerossa 5 / 2025 Teksti Eeva Voima, kuva Kimmo Pälikkö