Saarna
  • Jumalan sanaa on kuunneltava parannuksen hengessä

    1 paast. aik. sunn. II vsk:n evankeliumi

    Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko." Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten. Matt. 16:21-23.

    Erityinen Kristuksen kärsimysten tutkistelun aika, paastonaika, on alkanut. Haluamme hiljentyä Herramme suuren kärsimyksen äärellä. Meillä on lupa ottaa asiaa huomioon ulkonaisestikin pidättyvillä elämäntavoilla, kunhan emme tee niistä ansiota tai luule siten pääsevämme Jumalaa lähemmäksi, vaan muistamme Raamatun opetuksen: "Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy." 1 Kor. 8:8.

    Tämän sunnuntain rikas teksti opettaa meille monen muun asian ohella, että Jumalan sanaa on kuunneltava parannuksen hengessä. Siitä nyt puhumme.

    1. Kun kuulemme Jumalan sanaa, emme saa yrittää parannella sitä, vaan meidän tulee ottaa se vastaan nöyrästi sellaisena kuin se lukee

    Jumalan sanan vastaanottamiseen kuuluu oikea nöyryys. Sitä ei ole ihmisellä luonnostaan, vaan Jumalan täytyy opettaa sitä meille elämän kovassa koulussa. Tästä Pietari on kuvaava esimerkki.

    Pietari oli sanavalmis, nopea toimimaan ja johtajaluonne. Hänellä oli vähemmän harkintakykyä eikä hän aina osannut arvostaa hitaampiaan. Niinpä hän helposti erehtyi eikä osannut ottaa oppia toisista. Tämä luonteenpiirre ei kuitenkaan ole nyt se asia, johon kiinnitämme päähuomiomme, vaan se, miten Pietari suhtautui - ei vain yleensä tovereihinsa - vaan itseensä Herraan Kristukseen ja hänen sanaansa.

    Tekstimme kertoo meille: "Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös."

    Edellä Raamattu kertoo, että Jumala oli ilmoittanut Pietarille ja muille apostoleille, että Jeesus on Kristus, luvattu Messias ja Vapahtaja. Ja nyt Jeesus kohta sen jälkeen alkoi ilmoittaa heille, että hänen piti kärsimän ja nouseman ylös kuolleista. Pietari tajusi jotakin asian inhimillisestä puolesta, jotakin siitä suuresta kärsimyksestä ja valtavasta häpeästä, mikä Jeesusta odotti. Ehkäpä hän ajatteli sitäkin, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle itselleen; hän, joka oli jättänyt kaiken ja seurannut Jeesusta, itsekin menettäisi asemansa ihmisten silmissä. Mutta Pietari ei ajatellut sitä, minkä tähden kaikki tämä tapahtuisi. Hän ei syventynyt Jeesuksen sanaan, että Jeesuksen piti kärsimän. Niin täytyi tapahtua, koska se oli Jumalan tahto ja nimenomaan Jumalan rakastava tahto maailmaa, meitä kaikkia, sinua ja Pietariakin kohtaan. Pietari ei ajatellut syntisyyttään, pelastustaan eikä maailman pelastusta. Pietari kiinnitti huomionsa vain Jeesuksen kärsimykseen, ei hän lainkaan huomannut sanoja "ja kolmantena päivänä nouseva ylös".

    Eikö tämä ole luonnollisen ihmisen lyhytnäköistä ajattelua? Sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta on pahennus. Maailma huutaa: ei sijaiskärsijää! ei syntien sovittajaa! ja se tahtoo poistaa kristillisestä uskosta sovituksen sanan.

    Maailma ei ajattele myöskään sitä suurta, sanoinkuvaamatonta lohdutusta, mikä sisältyy Kristuksen ylösnousemukseen ja taivastoivoon, kun kaikki paha on poissa ja Jumala on kaikki kaikessa ja olemme osallisia Jumalamme autuudesta. Mutta ajattele sinä sitä ja yhdy kiitollisena Raamatun sanaan: "tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1 Kor. 2:1).

    Simon Pietari, tässä tapauksessa tuo oivallinen vanhan ihmisemme edustaja, ottaa Jeesuksen erilleen ja moittii häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko."

    Missä on nöyryys Kristuksen edessä? Missä nöyrä henki hänen sanojensa edessä. Missä opetuslapsi, joka tutkistelee sydämessään Jeesuksen sanoja. Missä kurja syntinen, joka tarvitsee Vapahtajan ja hänen sovituskuolemansa? Missä parannuksen eli katumuksen ja uskon henki? On vain epäuskoa ja järjen päätelmiä.

    Eikö meidänkin aikamme ole täynnä sitä henkeä, että kristinuskoa on muutettava, että se on tehtävä kansaan, työväestöön ja sivistyneistöön meneväksi, ja että siitä on poistettava loukkaava sijaissovitusoppi?

    Onko tämä asenne syy siihen, että monen askel on niin kovin hidas sanankuuloon? Ethän vain sinäkin ajattele noin?

    2. Kun Jumalan sana nuhtelee meitä, ottakaamme nuhde vastaan parannuksen hengessä

    Huomatkaamme, miten Jeesus suhtautuu tällaisiin puheisiin ja ajatuksiin. Hänen edessään on rakas opetuslapsi, jota hän on kolme vuotta opettanut kädestä pitäen ja rukoillut, ettei hänen uskonsa raukeaisi tyhjään. Miten paljon Vapahtajamme on tehnyt työtä meidän sielujemme eteen? Kuka sen voi mitata? Ristin kuolemaan asti hän on meitä rakastanut. Hän on lähettänyt sanansa meidänkin luoksemme. Olemme jo lapsina saaneet pyhän kasteen ja olemme kasvaneet kristillisen seurakunnan yhteydessä. Vapahtaja rukoilee meidän edestämme, ja monet rukoukset nousevat Jumalan puoleen myös Herran seurakunnasta meidänkin sielujemme puolesta.

    Mitä Jeesuksella on sanottavana sille, joka järjellään mestaroi ja muka parantelee hänen pelastussuunnitelmaansa?

    Näin Jeesus sanoo tekstissämme: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."

    Kristus ei ota vastaan Pietarin suulla tullutta kiusausta, vaan torjuu sen välittömästi ja selvästi. Vapahtaja näkee, että tämä Pietarin lausuma ajatus ei ole vain Pietarin, vaan kiusaajan, joka tahtoo saada hänet pois kuuliaisuuden tieltä. Kristus kesti, ja sen tuloksena meillä on nyt lohdullinen sanoma Kristuksen voitosta ja uskossa pääsy Jumalan tykö.

    Älkäämme kuvitelko, että tämä Kristus hyväksyisi, että saarna ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta saataisiin korvata jollakin muulla opilla. Älkäämme luulko, että seuratessamme järjen päätelmiä tulisimme perille taivaaseen. Älkäämme ajatelko, että tuon tapaisilla epäuskon puheilla olisi olemassaolon oikeus Jumalan seurakunnassa.

    Kristus sanoo selvästi: "Mene pois" moisine toimintasuunnitelminesi "minun edestäni". Ne eivät kerta kaikkiaan sovi sinne, missä toimitaan Kristuksen nimessä ja hänen seurakuntanaan.

    Tapaamme tämän jälkeen Pietarin Jeesuksen seurasta. Hän otti vastaan Jeesuksen nuhteet. Mutta vielä monta kertaa Pietari pahasti kompasteli, jopa kielsi Herransa. Mutta hän aina Jumalan armon avulla nousi lankeemuksestaan, ei sen vuoksi, että hänessä olisi ollut jotakin hyvää, vaan sen vuoksi, että Jeesus rakkaudessaan veti hänet luoksensa. Hän oppi tuntemaan Jeesuksen rakkauden itseään kohtaan, tuon kaiken uhraavan rakkauden. Itkun kautta Pietari nousi lankeemuksistaan ja hänen sydämensä kiintyi Jumalan Karitsaan. Pietari kirjoittaa nuo ihanat sanat: "Tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten, jotka hänen kauttansa uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että teidän uskonne on myös toivo Jumalaan." 1 Piet. 18:21. Näin Pietari muistaa ensimmäisessä kirjeessään sekä Herramme kuoleman että hänen ylösnousemuksensa. Ja seuraavassa luvussa hän taas muistuttaa Jeesuksen sijaissovituksesta näillä sanoilla: "Joka 'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen 'haavainsa kautta te olette paratut'. Sillä te olitte 'eksyksissä niinkuin lampaat', mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö." 1 Piet. 2:24-25. Eikö tässä ole parannuksen sulous ja ihanuus: "Te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö"? Tästä samasta asiasta hän puhuu vielä kolmannessakin luvussa ja sanoo: "Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö." 1 Piet. 3:18. Mikä voisi olla suurempi autuus kuin saada olla Jumalan luona? Ei mikään. Sitä varten me tarvitsemme Jumalan sanan. Sen vuoksi oman järkemme päätelmät on pantava pois. Saamme turvata Kristukseen, joka kärsi meidän vääräin puolesta. Saamme luottaa pyhän kasteemme kestävään armoliittoon. Jumala on uskollinen, hän ei kutsumistansa kadu.

    Haluammekin lopettaa saarnamme apostoli Pietarin toivotuksella, johon hän päättää toisen kirjeensä:

    "Ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään." 2 Piet. 3:18.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Jumalan sanan peili

    Pastori Vesa Hautalan saarna 22.10.2017 Tampereella

  • Jumalan suuri rakkaus

    Pastori Markku Särelän saarna 23.5.2021

  • Jumalan valtakunta (Luuk. 17:20-25)

    Vikaari Dani Puolimatkan saarna Tampereella 7.12.2014

  • Kahden Herran palveluksessa (Saarna, Luuk. 16:10-17)

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 5.8.2012 Siitamajalla

  • Kahdenlaista leipää

    Joh. 6:24–36 Kun siis kansa näki, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensa, astuivat hekin venheisiin ja menivät Kapernaumiin ja etsivät Jeesusta. Ja kun he löysivät hänet järven toiselta puolelta, sanoivat he hänelle: "Rabbi, milloin tulit tänne?" Jeesus vastasi heille ja sanoi: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut." Niin he sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt". He sanoivat hänelle: "Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'." Niin Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää". Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa. Mutta minä olen sanonut teille, että te olette nähneet minut, ettekä kuitenkaan usko.

    Facebookissa tuli vastaan mielenkiintoinen kuva: siinä oli kaksi ympyrää, jotka menivät osittain päällekkäin. Toisessa ympyrässä luki, mitä sanot uskovasi ja toisessa, miten käytät aikasi ja rahasi. Siinä kentässä, joka kuului yhteisesti kummallekin ympyrälle luki: mitä oikeasti uskot. Kuvassa konkretisoituu se, mitä Jaakob tarkoittaa sanoessaan: ”Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.’” (Jaak. 2:18).

    Päivän evankeliumi kysyy meiltä: mikä on se leipä, joka elättää sinua? Minkä varassa sinun elämäsi on? Ensin luomme katseemme maalliseen leipään, sitten taivaalliseen.

    Maallista leipää, joka ei pysy

    Taustaksi päivän evankeliumille on hyvä tietää, että aiemmin Jeesus oli Galileassa ruokkinut viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä. Suuri ihmetys oli vallannut väen, kun he saivat todistaa ruokkimisihmettä. He innostuivat niin tapahtuneesta, että tunnustivat Jeesuksen Mooseksen kaltaiseksi profeetaksi, joka oli luvattu Viidennessä Mooseksen kirjassa. He sanoivat: ”Tämä on totisesti se profeetta, joka oli maailmaan tuleva”. Syy sille, miksi ruokkimisihme vei heidän ajatuksensa Mooseksen kaltaiseen profeettaan, johtui siitä, että Moosekseen liitettiin manna. Mooses oli profeetta, joka oli ruokkinut kansaa taivaasta tulleella leivällä. Nyt heidän keskuudessaan oli toinen, jolta sai ihmeellistä leipää.

    Jeesuksen, Mooseksen ja mannan välinen yhteys käy ilmi kansanjoukon sanoista ja Jeesuksen vastauksesta niihin: ”Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua? Minkä teon sinä teet? Meidän isämme söivät mannaa erämaassa, niinkuin kirjoitettu on: 'Hän antoi leipää taivaasta heille syötäväksi'.’ Niin Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän.”

    No, profeetaksi tunnustaminen ei vielä riittänyt kansalle. Hänestä haluttiin tehdä myös kuningas. Jeesus joutuikin lähtemään pois estääkseen kruunajaisaikeiden toteutumisen: ”Kun nyt Jeesus huomasi, että he aikoivat tulla ja väkisin ottaa hänet, tehdäkseen hänet kuninkaaksi, väistyi hän taas pois vuorelle, hän yksinänsä.” (Joh. 6:15) Vielä seuraavana päivänä kansanjoukko puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, kun he olivat viimein löytäneet hänet pitkän etsinnän jälkeen.

    Vaikka voisi ajatella, että huomio olisi ollut imartelevaa, Jeesusta se ei mairitellut ollenkaan. Se näkyy ensiksi siinä, että hän pakeni suosionosoituksia, toiseksi siinä, että kansan löydettyä hänet hän sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi.” Jeesus ei kiitä sitä, että kansanjoukot ovat ylipäätään halunneet tulla kuuntelemaan häntä. Hän ei halunnut tällaista suosiota, jonka motiivit eivät olleet oikeita. Väkijoukon jumalana oli heidän vatsansa eivätkä heidän ajatuksensa olleet kiinni siinä ruossa, joka pysyy iankaikkiseen elämään.

    On vaikea ajatella, että nämä ihmiset olisivat kieltäneet sen, että hyvinä juutalaisina heidän suurimpana toiveenaan oli päästä Messiaan pitoihin, kun tämä aika päättyy. Varmasti he olisivat vakuuttaneet, että taivaalliset aarteet menevät maallisten edelle. Luultavasti heillä olisi riittänyt myös selityksiä sille, miksi oli ihan perusteltua ja hurskasta rakastaa katoavaa mannaa siinä määrin kuin he rakastivat sitä. Mutta Jeesus näkee väärät motiivit. Hän näkee epäjumalat siellä, missä syntisillä on sokeita pisteitä.

    Maallinen mieli ei ole kadonnut maailmasta minnekään viimeisen 2000 vuoden aikana. Nykyäänkin suuret väkijoukot etsiytyvät sinne, mistä he ajattelevat saavansa ajallista apua. Toisin kuin Jeesus, ihmeiden lupailijat eivät tänä päivänä nuhtele näitä kansanjoukkoja, joiden katse ei ole taivaallisissa, vaan tämän ajan aarteissa. Uskon, että me osaamme varoa tällaisia liikkeitä. Ne vaarat, jotka uhkaavat meitä ovat salakavalampia. Ne liittyvät laajemmin maailmankuvaan, ennen kaikkea siihen, mitä toivomme elämältä.

    Mietitään, millaista on ihanteellinen elämä: minulle tulee mieleen turvallinen lapsuus rauhallisessa yhteiskunnassa. Läsnä olevat vanhemmat, jotka ovat tukena ja lohtuna. Kohtuullinen vapaus nuoruudessa, jotta olo ei tunnu tukalalta, mutta silti jonkinlaisia rajoja, jotka pitävät oikealla tiellä. Peruskoulun jälkeen mahdollisuus päättää siitä, miten suuntautuu ammatillisesti elämässään. Ihanan aviopuolison löytäminen. Oikeus valita, missä vaiheessa ja kuinka paljon haluaa lapsia, jos niitä ylipäätään haluaa. Menestyminen työelämässä, mutta samalla tarpeeksi vapaa-aikaa, jotta elämä ei ole vain suorittamista. Omaisuutta pitää olla ainakin sen verran, ettei siitä tarvitse murehtia ja että joskus on mahdollista tehdä vaikkapa ulkomaan matkoja. Mahtavaa olisi myös se, että voisi mahdollistaa lapsille harrastuksia ja säästää heille hieman perintöä. Eläköityminen kohtuullisen aikaisin, jotta on vielä hyvissä voimissa ja on vapautta viimein keskittyä siihen, mihin itse haluaa. Lastenlapsien näkeminen ja viimein kuoleminen rauhassa ilman kipuja elämästä kylläisenä. Elämää ylipäätään tulee leimata se, että on hyvä terveys, tärkeitä ystäviä ja tietyissä rajoissa mahdollisuus tehdä sitä, mitä itse haluaa.

    Ehkä tässä luettelossa kaikki ei kolahda sinuun, mutta varmaan edes jotkut asiat. Sanon kuitenkin, että jos et näe tässä listassa hyvin perustavanlaatuista ongelmaa, ajatustapasi on maailmallinen. Tässä luetelluista asioista valtaosa on sinänsä ihan hyviä – mutta koko listaa värittää väärä perspektiivi: siinä lähtökohtana on se, että voisi elää maallisesti hyvää elämää. Näkökulma on täysin minäkeskeinen. Jumalaa ja hänen tahtoaan ei näy missään. Kun apostoli Paavali sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31), tämä lista ikään kuin huutaa vastaan, että kaiken pitää tapahtua minun lihalleni mieliksi. Ihanteellinen elämä ei ole kuitenkaan sellaista, mitä leimaa meidän tahtomme, vaan sellainen, jota luonnehtii Jumalan tahto. Ymmärrämmeköhän, mitä oikein rukoilemme sanoessamme: ”tapahtukoon sinun tahtosi”?

    Voi olla, että käytännössä Jumalan tahdon muovaama elämä on hyvin lähellä kuvailemaani listaa. Ehkä Jumala siunaa sinua noin leppoisalla elämällä. Ehkä se on osa, jota pitkin sinut voidaan viedä perille iankaikkiseen elämään. Mutta ihanteellinen elämä voi olla hyvin toisenlaista. Se voi olla raskasta raatamista fyysisessä työssä, jotta perhe saisi edes vähäisen leivän. Se voi olla monesta lapsesta huolenpitämistä vuosikausia univelkaisena ja uupuneena. Se voi olla kuolemista jossain kaukomailla evankeliumin julistustyössä – tai miksi ei täällä Suomessakin. Itsensä uhraaminen Jumalan tahdon tähden on ihanteellista elämää. Se on ihanteellista, että ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta Jumalan tahto on hänelle niin rakas, että hän pitää kaikkea muuta roskana sen rinnalla. Kun ihminen uhraa itsensä evankeliumin ja lähimmäistensä hyväksi, hän muistuttaa Herraansa.

    Mutta turhaa on sellainen elämä, jossa Jumalan tahto sivuutetaan. Kuinka turhaksi se osoittautuukaan, kun kerran joudumme käymään pyhän Jumalan eteen tekemään tiliä jokaisesta teostamme, ajatuksestamme ja sanastamme. Joudumme käymään tilille siitä, miten olemme käyttäneet aikamme ja voimamme. Kuinka turhaa tämä elämä on, jos joudumme käymään alastomina Jumalan eteen eikä meillä ole mitään, millä puolustaa itsekeskeistä vaellustamme. Silloin tuomarin tarvitsee nostaa vain yksi jae esiin ja kysyä olemmeko noudattaneet sitä. Se jae on tämä: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Ja meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme.

    Taivaallista leipää, joka pysyy

    Kun tämän elämän leivälle tulee loppu, ratkaisevaa on, onko meillä leipää, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Siksi Jeesus aikoinaan kehotti maalliseen leipään kiintynyttä väkijoukkoa: ”Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” Kansalle nämä sanat eivät kelvanneet. Heidän mielensä oli maallisiin ja heiltä puuttui iankaikkisuuteen liittyvät näköalat. Mutta rakas ystävä, sinä tiedät tarkalleen, mitä Jumalan sana opettaa aikamme lopusta. Sinä tiedät hyvin, kuinka turhaa se on, jos elämä pyörii maallisen leivän ympärille. Sinä ymmärrät, ettei maallinen leipä ole ikuista, vaan niin kuin manna, sekin käy kerran aivan kelvottomaksi.

    Meidän pitää saada sitä leipää, joka pysyy. Äsken lainaamastani jakeesta käy ilmi, että Vapahtaja sanoo antavansa tätä leipää, mutta meidän tulee tietää, mitä tämä leipä on. Vastauksen löydämme evankeliumitekstin sanoista: ”Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa.” Jeesus sanoo tässä, että hän on elämän leipä. Hän on se ravinto, joka pysyy. Mutta hän ei puhu itsestään tässä vain mitenkään yleisesti, vaan aivan tietyssä merkityksessä. Hänhän sanoo tulevaisuuteen viitaten antavansa taivaallista leipää: hän on antava ruokaa, joka pysyy iankaikkiseen elämään. Mihin tässä oikein viitataan? Ristiin. Ristillä Jumalan Poika antoi itsensä meille. Ristillä meille valmistettiin se leipä, jonka syöminen antaa iankaikkisen elämän. Todellinen elämän leipä on meidät puolestamme kuollut Jumalan Poika, ja häntä syödään uskossa. Kristillinen usko, tämä hengellinen syöminen, ei ole mitä tahansa uskoa Jeesukseen, vaan se on uskoa Jumalan Poikaan, joka tuli taivaasta ristiinnaulittavaksi meidän syntiemme tähden.

    Tämä leipä on katoamaton. Se on turmeltumaton. Se on äärimmäisen kallis. Meidän ei tarvitse saada joka päivä uutta leipää mannan tavoin, vaan meille riittää tämä yksi leipä. Se riittää tähän elämään. Se riittää myös iankaikkisuuteen. Kristuksen sovitustyöllä on iankaikkinen arvo. Sanoohan Raamattu, että Kristus ”on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hepr. 10:14) Ihmeellistä tässä leivässä on se, että kun nautimme sitä uskossa, se vaatettaa meidät. Hengellinen syöminen pukee meidät Vapahtajamme viattomuuteen. Tätä leipää nauttimalla Jumala ei näe meitä alastomina. Hän ei näe meidän omaa vanhurskauttamme, joka on kuin saastainen vaate. Hän näkee meidät Pojassaan, ja Raamattu lupaa, ettei ”ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

    Usein ihminen tavoittelee kuumeisesti maallista leipää ja tämän ajan aarteita, koska häneltä puuttuu elämän leipä. Hän yrittää päästä hengellisestä nälästä eroon väärin keinoin. Hän turvautuu siihen, mikä ei koskaan tyydytä Jumalan yhteyteen luotua ihmistä. Siksi Raamattu kysyykin: ”Miksi annatte rahan siitä, mikä ei ole leipää, ja työnne ansion siitä, mikä ei ravitse?” (Jes. 55:2). Ja jatkaa: ”Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvää, ja teidän sielunne virvoittuu lihavuuden ääressä. Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot.” (Jes. 55:2–3). Vain elämän leipä voi tyydyttää meidän nälkämme. Ainoastaan se voi antaa todellisen merkityksen elämällemme. Tätä leipää nauttien me tiedämme, että vaikka meiltä ristettäisiin kaikki muu, tässä on jotain, mikä säilyy iankaikkiseen elämään, jotain, mikä antaa iankaikkisen elämän. Eikö ihanteellista elämää ole elämä Kristuksen ja Jumalan oikeassa tuntemisessa? Elämän leivän syöminen painaa sydämiimme sen, että Kristuksessa meillä on kaikki, mitä ikinä tarvitsemme käydessämme kerran pyhän Jumalan eteen. Tässä meillä on jotain, mitä maailma ei voi antaa.

    Sanotun valossa aikaisemmin lainaamani Jeesuksen sanat värittyvät eri tavalla. Kun Jeesus toteaa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”, se alkaa kuulosta innostavalta. Alamme ymmärtää, ettei näiden sanojen tarkoituksena ole niinkään tuomita meitä, vaan opastaa. Ne antavat luvan pistää elämän leipä maallisen leivän edelle. Ne rohkaisevat haltioitumaan iankaikkisesta ravinnosta. Ne lupaavat, että taivaallisen leivän nauttiminen tuo myös maallisen leivän pöytään. Näillä sanoilla Jumala haluaa nostaa katseemme ainaisesta aherruksestamme elämän leipään, jonka saamme ottaa vastaan sulana lahjana.

    Elämän leipä on meidän rakas ristinnaulittu Herramme. Kun hän on elämäsi keskuksena, tämä elämä ei ole ainoastaan ihanteellista, vaan se on iankaikkista elämää jo täällä ajassa, sillä tämä leipä pysyy iankaikkisesti. Siksi rukoilemme: Herra, anna meille aina tätä leipää. Aamen.

  • Kaikille pyhille ovat yhteistä ahdistus, Karitsan veri ja iankaikkinen elämä

    Pyhäinpäivänä, I vsk:n epistolateksti

    Ja yksi vanhimmista puhui minulle ja sanoi: "Keitä ovat nämä pitkiin valkeihin vaatteisiin puetut, ja mistä he ovat tulleet?" Ja minä sanoin hänelle: "Herrani, sinä tiedät sen." Ja hän sanoi minulle: "Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään, ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä. Ilm. 7:13-17.

    Tämän pyhäinpäivän saarnateksti tuo eteemme kolme asiaa, jotka väistämättä kuuluvat kristilliseen elämään. Nämä asiat ovat ahdistus, Karitsan veri ja iankaikkinen elämä. Raamatun mukaan nämä asiat kuuluvat kaikille kristityille. Kaikki pyhät ovat olleet ahdistettuja. Kaikki ovat uskoneet Karitsan veren perusteella syntinsä anteeksi. Kaikki ovat myös iankaikkisesta elämästä osallisia. Tässä saarnassa on tarkoituksena tarkastella, mitä merkitsee, että olemme osallisia ahdistuksesta, Karitsan verestä ja iankaikkisesta elämästä.

    1. Ahdistus

    Arkipäivän kielenkäytössä sana "ahdistus" on hyvin tavallinen. Sillä voidaan tarkoittaa monia asioita. Se on usein yleisnimi, jota käytetään ihmisen pahasta olosta silloin, kun sen syytä ei tiedetä. Tyypillistä sille on, että monet ongelmat kasaantuvat ihmisen mielessä kimpuksi, jota on hyvin vaikea selvittää. Tässä Ilmestyskirjan kohdassa, kuten Raamatussa yleensäkin, ahdistus merkitsee jotain muuta.

    Kun Jeesus puhui maailmanlopun ennusmerkeistä, hän puhui myös ahdistuksesta: "Silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti, eikä milloinkaan tule. Ja ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään." (Matt. 24:21-22) Näihin aikoihin liittyvät vakavat ihmiskuntaa koskevat vaikeudet. Vapahtaja sanoo: "Te saatte kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista; katsokaa ettette peljästy. Sillä näin täytyy tapahtua, mutta tämä ei ole vielä loppu. Sillä kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja nälänhätää ja maanjäristyksiä tulee monin paikoin." (Matt.24:6-7) On huomattava, että voimme sekä menneisyydessä että nykyisyydessä havaita näiden ennustusten toteutumista. Meidän ei tule pyrkiä laatimaan tulevaisuutta koskevia ennustuksia ahdistuksen tulosta ja yksityiskohdista. Olennaista on, että joka hetki olemme Vapahtajan yhteydessä, valmiina siirtymään iankaikkiseen iloon. Ahdistukseen, josta Kristus puhuu, kuuluu myös väärien Kristusten esiintyminen. Hän sanoo: "Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: 'Minä olen Kristus', ja he eksyttävät monta." (Matt. 24:5) Tällaista kirkon historia tuntee. Joidenkin lahkojen johtajat ovat väittäneet itseään Kristukseksi. Roomalaiskatolisen kirkon oppi paavin asemasta liittyy myös tähän. Sen mukaan paavi ei ole ainoastaan Pietarin vaan myös Kristuksen sijainen maan päällä. Tämän huomaamme karkeaksi harhaksi jo sillä perusteella, että Kristus on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti. Meidän kanssamme oleva Vapahtaja ei tarvitse eikä hänellä voi olla sijaista. Tunnustuskirjoissa osoitetaan, kuinka paavius vääristää evankeliumin ja loukkaa Jumalan kunniaa: "... paavin oppi on monin kerroin ristiriidassa evankeliumin kanssa, ja kolmella tavalla hän esiintyy röyhkeästi jumalallisen arvovallan haltijana: 1) Hän ottaa itselleen oikeuden muuttaa Kristuksen opin ja Jumalan asettamat jumalanpalveluksen muodot; hän vaatii, että hänen oppiaan ja kulttejaan on tarkoin noudatettava kuten jumalallisia ainakin. 2) Hän ottaa vallan päästää ja sitoa, ei vain eläviä vaan myös vainajien sieluja. 3) Paavi ei salli kirkon eikä kenenkään häntä arvostella, vaan asettaa oman arvovaltansa kirkolliskokousten ja koko kirkon tuomion yläpuolelle. Mutta se, ettei alistu kirkon eikä kenenkään tuomittavaksi, se juuri on itsensä jumalaksi tekemistä." (Paavin valta ja yliherruus, Tunnustuskirjat 1990, s. 290) Ihmisiä, jotka joko salatusti tai avoimesti korottavat itsensä Kristukseksi, on esiintynyt jo pitkään. Tämä on osa ahdistusta, joka maailmaa kohtaa ennen viimeistä päivää. Monia muitakin kristillistä oppia vääristäviä ja elämää vaikeuttavia vaikeuksia liittyy tämän ajan tapahtumiin. Kaikkina aikoina eläneet kristityt ovat joutuneet tällaisten asioiden kanssa tekemisiin. Kuitenkin juuri ennen Kristuksen paluuta ahdistus voimistuu ja saavuttaa huippunsa. Me emme tiedä, kuinka kaukana se aika on.

    Vaikka Raamattu ei tarkoita sanalla "ahdistus" epämääräistä pahaa oloa, joutuvat kristityt kokemaan myös sisäistä pahaa oloa. Perisynnin tähden me jokainen kannamme sydämessämme kristillistä oppia vääristäviä ja elämää vaikeuttavia asioita. Oma syntisyytemme saa aikaan pahaa oloa, kun se vaikuttaa pahan omantunnon ja vaikeuttaa suhteita toisiin ihmisiin ja ohjaa meitä luottamaan itseemme Jumalan sijasta. Meistä lähtöisin olevaa hurskautta kuvaa Jes. 64:6: "Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä kuin tuuli." Tällainen täysin kieroutunut hurskaus asuu yhä meidän sydämessämme. Se pyrkii ottamaan meidät valtaansa. Apostoli Paavali tunsi itsessään synnin valtavan vaikutuksen. Hän kirjoitti itsestään: "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." (Room. 7:18-19) Tämä on totta jokaisen kristityn kohdalla. Paavali ei elänyt karkeissa synneissä, mutta silti hän tunnusti näin. Samanlaisia asioita ovat joutuneet kaikki muutkin kristityt kokemaan. Meidänkin elämässämme on asioita, joissa havaitsemme tekevämme väärin. Pahoista teoistamme on joskus myös seurauksena ikäviä asioita. Tästä syystä mieli usein masentuu. Jumalan laki osoittaa, että omassa varassamme emme voi päästä iankaikkiseen iloon. Tarvitsemme jatkuvasti turvaksemme evankeliumin, josta kaikki pyhät kaikkina aikoina ovat eläneet. Sen evankeliumin perustana on Karitsan veri.

    2. Karitsan veri

    Kaikille kristityille on yhteistä, että he ovat valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä. He tuntevat syntinsä ja tietävät tarvitsevansa puhdistuksen. He uskovat, että heidän kaikki syntinsä ovat anteeksi annetut Jeesuksen tähden. Jeesuksen veri puhdistaa synneistä siksi, että Jeesus kärsi pelkästään toisten ihmisten puolesta. Hän täytti kokonaan Jumalan lain. Hänen laintäyttämyksensä luetaan meidän hyväksemme. Apostoli Paavali kirjoittaa: "... yhden (Jeesuksen) kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi." (Room. 5:19) Tässä sana "monet" merkitsee yhden vastakohtaa, suurta ihmisjoukkoa, kaikkia. Näin ollen hänen kuolemansa on todellinen armon lähde, ja me olemme vapaat lain orjuudesta. Heprealaiskirjeessä sanotaan: "Kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän... meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen. Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen, kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa." (Hebr. 9:11-14) Iankaikkinen lunastus on tapahtunut. Puhdistuslähde on avoinna. Meidän kannaltamme puhdistautuminen ei ole ajankohtainen vasta sitten, kun kuolemme tai Kristus palaa. Sen sijaan vaatteiden valkaiseminen Karitsan veressä on jokapäiväinen asia tässä ajassa. Vaatteiden valkaiseminen Karitsan veressä on samaa kuin uskoa, että kaikki syntimme ovat anteeksi annetut Kristuksen tähden. Jotta osaamme elää armosta joka päivä, meidän on tarpeen tietää, missä pääsemme puhdistuksesta osallisiksi.

    Eräs mies oli tullut uskoon. Hän iloitsi Karitsan verestä ja kertoi siitä työpaikallaankin. Kerran eräs työtoveri kysyi häneltä, mistä sitä Karitsan verta saa. Kysymys voidaan asettaa myös toisin: "Mistä usko syntyy ja mistä se saa vahvistusta?" Silloin mies ei vielä osannut vastata, mutta myöhemmin asia selvisi. Vapahtajan puhdistava veri, syntien anteeksiantamus, tulee omaksemme sanassa ja sakramenteissa. Tämä tieto on meille tärkeä, jotta itse löydämme tien puhdistuslähteelle ja osaamme neuvoa sinne toisiakin.

    Apostoli Paavali kirjoittaa, kuinka Jumalan sana tuo Jeesuksen veren kautta puhdistuksen ja syntien anteeksiantamuksen: "Mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö." (Ef. 2:13-18) Tässä osoitetaan, että Kristuksen armotyö on ainoa pelastuksen perusta sekä juutalaisille että muille. Kun tekstissä esiintyy sana "molemmat", on kyse juutalaisista ja muista kansoista. Jeesuksen veri on pelastuksen lähde kaikkien kansojen kaikille uskoville. Vapahtajan veri on saanut aikaan sen, että meillä on pääsy Isän luo iankaikkiseen elämään. Käskyjen laki säädöksineen on tehty tehottomaksi. Jumalan laki osoittaa synnin. Se osoittaa, että ihmisperäinen hurskaus on kuin saastainen vaate. Kristuksen sovitustyön tähden olemme vapaat tuosta hirvittävästä lain orjuudesta. Kun Vapahtaja oli maan päällä, hän julisti evankeliumia. Hänen opetuslapsensa kuulivat sitä ja uskoivat. Heille Kristus sanoi: "Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut." (Joh. 15:3) Nyt sama rauhan julistus on ulottuvillamme Raamatussa ja julistetussa Jumalan sanassa.

    Karitsan veren puhdistava voima kohtaa ihmisen myös pyhässä kasteessa: "Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta." (Ef. 5:25-26) Pyhässä kasteessa on Vapahtaja pessyt meidät puhtaiksi synneistämme. Siitä muistuttavana vertauskuvana luultavasti useimmilla meistä on ollut valkoinen puku yllä kastehetkellä. Ulkonaisella merkillä ei tosin ole merkitystä kasteen sisällön kannalta, mutta valkoinen puku kauniilla tavalla muistuttaa meitä Vapahtajan armotyöstä. Kasteessa vaeltaminen merkitsee jokapäiväisessä katumuksessa ja uskossa palaamista kasteen liittoon.

    Vapahtajan veri tulee osaksemme myös pyhässä ehtoollisessa. Kristus sanoo ehtoollisleivästä: "Tämä on minun ruumiini." (Matt. 26:26) Viinistä hän sanoo: "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi." (Matt. 26:28) Vapahtaja ei rajoita anteeksiantamusta niin, että se kuuluisi monille mutta ei kaikille. Tässäkin sana "monet" merkitsee rajoittamatonta ihmisjoukkoa, kaikkia. Ehtoollispöydässä Jumalan Pojan pyhä ruumis ja veri tuovat anteeksiannon omaksemme.

    Jumalan sanan, kasteen ja ehtoollisen varassa elivät ne kristityt, jotka ennen meitä ovat päässeet taivaan iloon. Armonvälineisiin he turvautuivat. Niiden kautta Kristus antoi rauhan heidän sydämeensä. Sen rauhan varassa he siirtyivät iankaikkiseen iloon. Kun me käytämme armonvälineitä, olemme yhtä joukkoa kaikkien pyhien kanssa. Meillä on sama lohdutus. Tie iankaikkiseen elämään on auki myös meille. Koska Jumala on antanut armonvälineet meille pelastukseksi, on meidän tarpeen käyttää niitä ahkerasti. Samoin on tarpeen, että Jumalan armon avulla säilytämme ne aivan puhtaina. Kun Martti Luther alkoi julkisesti taistella roomalaiskatolisessa kirkossa esiintyviä harhoja vastaan, hän korosti, kuinka tärkeää on, että puhdas evankeliumi on kaikkien ulottuvilla. Yksi hänen laatimistaan teeseistä kuuluu: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi." (62. teesi) Tätä aarretta vastaan on hyökätty monella tavalla. Keskiajalla opetettiin, että kirkon aarre on pyhimysten hyvät työt, joita kirkko myi ihmisille. Nykyisin esitetään usein, että kirkon aarre olisi tarjota ihmisille tilaisuus tehdä uskonratkaisu ja päättää tulla uskovaksi. Tällä tavoin ihmisiä kuitenkin ohjataan etsimään aarretta omista tai toisten ihmisten teoista ja ajatuksista. Tämä johtaa väistämättä armonvälineiden halveksimiseen ja vääristelyyn. Koko kirkon kaksituhatvuotisen historian ajan on keskeisin kysymys ollut armonvälineiden puhtauden säilyminen. Kaikkia armonvälineitä, sanaa, kastetta ja ehtoollista vastaan on hyökätty ja edelleen hyökätään. Mutta armonvälineiden puhtaus on mitä tärkein asia. Se on tärkeää itsemme kannalta. Tarvitsemme oikean lohdutuksen. Samoin se on tarpeen muiden ihmisten kannalta. On tärkeää, että puhdas Jumalan sana ja oikein toimitetut sakramentit ovat ihmisten ulottuvilla. Niiden yhteyteen voimme iloisin mielin kutsua toisia. Kun pyrimme pitämään armonvälineet puhtaina, on kaikkein keskeisintä, että itse elämme niiden varassa. Se merkitsee elämistä yksin armosta, uskomista syntien anteeksisaamiseen yksin Kristuksen tähden. Tämä johdattaa meidät pitämään arvossa kastettamme. Se johdattaa meidät sanan äärelle lukemaan ja kuulemaan evankeliumia. Samoin Kristuksen ruumis ja veri, jotka ehtoollisessa saamme, ovat meille tärkeitä. Tämä merkitsee yhteyttä niihin lahjoihin, jotka Jumala on omilleen antanut. Jumalan armo on meidän ainoa turvamme. Siitä pääsemme osallisiksi armonvälineissä. Siksi armonvälineiden säilyttäminen puhtaina on mitä riemullisin asia. Keskeisintä on, että me jokainen itse elämme Jumalan armon varassa. Tämä merkitsee osallisuutta syntien anteeksiantamuksesta, joka antaa ilon ja rauhan. Olemme Karitsan veren puhdistamia.

    3. Iankaikkinen elämä

    Valkeisiin vaatteisiin puettu joukko pääsee iankaikkiseen iloon. He tulevat suuresta ahdistuksesta. Iankaikkisuudessa ei ole enää minkäänlaista ahdistusta. Sinne ovat päässeet uskossa Vapahtajaan kuolleet rakkaamme. Mutta kuten huomasimme, Karitsan veri ja puhdistus synneistä on omanamme jo täällä, keskellä ahdistusta. Siksi voimme sanoa elävämme uskossa iankaikkista elämää jo nyt. Ne, jotka ovat jo kirkkaudessa, ovat päässeet sinne armon turvin. Samasta armosta saamme mekin elää. Jo täällä saamme juoda iankaikkisen elämän lähteestä.

    Kun pääsemme iankaikkisuuteen, loppuvat kaikki murhetta tuottavat asiat. Tämän vakuuttaa lupaus: "Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään." (Ilm. 7:16-17) Mitkään murheet eivät vaivaa. Poissa ovat toisten tuottamat vaivat. Omien puutteidenkaan tuomat hankaluudet eivät seuraa mukana. Siellä on pelkkää iloa, jota kuvataan näin: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (Ilm. 21:3-4) Mitkään murheet eivät enää edes muistu mieleen. On vain täydellinen ilo. Siinä ilossa ovat meitä ennen perille päässeet Vapahtajan omat. Heidän jäljissään, armon varassa, saamme mekin kulkea jäljellä olevan taipaleemme.

    Paitsi että iankaikkisuudessa loppuvat kaikki vaivat, siellä saamme nähdä kirkkaana ja kasvoista kasvoihin sen, mitä nyt katsomme kuin usvan takaa. Se, mitä sana ja sakramentit lahjoittavat jo nyt, on kaikessa loistossaan silmiemme edessä iankaikkisuudessa. Täällä ajassa näemme vain hämärästi. Apostoli Paavali kirjoittaa: "Nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan." (1 Kor.13:12) Tässä ajassa meillä on esteitä, joiden tähden emme voi nähdä Jumalan kirkkautta täydessä loistossaan. Syntiemme tähden emme voisi elää, jos näkisimme Jumalan kirkkauden ilman mitään estettä. Iankaikkisuudessa kaikki synnit ovat poissa. Siellä saamme katsoa Jumalaa kasvoista kasvoihin. On huomattava, että arvoituksen tavoin näkeminen ei merkitse epävarmuutta syntien anteeksisaamisesta tai Vapahtajan luokse pääsemisestä. Ei, Jumalan sanan perusteella näemme aivan tarkasti sen, mitä meidän on tarpeen nähdä. Aivan tarkasti tiedämme, että kaikki syntimme ovat anteeksi annetut. Vapahtaja on ottanut pois syntimme ja puhdistanut meidät armollaan. Tämän armon varassa eläminen on iankaikkista elämää. Anteeksiantamus tuo jo nyt iloisen mielen. Saamme jo nyt jättää kaikki taakkamme ja aavistaa, miltä tuntuu, kun Jumala pyyhkii kaikki kyyneleet silmistämme.

    Rukoilemme: Rakas taivaallinen Isämme. Varjele meitä, ettemme masentuisi ahdistuksista, vaan entistä lujemmin luottaisimme sinun apuusi. Varjele armonvälineet puhtaina keskellämme ja auta meitä ahkerasti käyttämään niitä autuudeksemme. Kiitos ennen meitä eläneistä uskovista, joiden esimerkki rohkaisee meitä. Kiitos, että Kristus on puhdistanut meidät synneistämme ja että saamme armon varassa tulla luoksesi iankaikkiseen iloon. Amen.

    Markku Särelä

  • Kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta

    Laskiaissunnuntaina, I vuosikerran evankeliumi

    Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: "Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös." Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin. Ja hänen lähestyessään Jerikoa eräs sokea istui tien vieressä kerjäten. Ja kuullessaan, että siitä kulki kansaa ohi, hän kyseli, mitä se oli. He ilmoittivat hänelle Jeesuksen, Nasaretilaisen, menevän ohitse. Niin hän huusi sanoen: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" Ja edelläkulkijat nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan; mutta hän huusi vielä enemmän: "Daavidin poika, armahda minua!" Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä. Ja hänen tultuaan lähelle Jeesus kysyi häneltä: "Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" Hän sanoi: "Herra, että saisin näköni jälleen." Niin Jeesus sanoi hänelle: "Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut." Ja heti hän sai näkönsä ja seurasi häntä ylistäen Jumalaa. Ja sen nähdessään kaikki kansa kiitti Jumalaa. Luuk. 18:31-43.

    Kalliit kristityt Herrassa Kristuksessa!

    Olemme paastonajan kynnyksellä. On laskiaissunnuntai. Tämän päivän evankeliumimme johdattaa meidät Jeesuksen matkaan, kun hänelle oli tullut aika siirtyä kohti julkisen toimintansa päätepistettä, Jerusalemia ja Golgataa. Hänen oli mentävä Israelin pyhään kaupunkiin; sinne missä oli temppeli; sinne, missä toimitettiin ne uhrit, jotka kuvasivat sitä uhria, jonka hän tuli antamaan; sinne, jonka temppelin Herra hän itse oli; sinne, josta hänen oli ristiä, häpeällistä kuolinpuuta kantaen kuljettava Golgatalle ristiinnaulittavaksi.

    Oli tullut aivan lähelle tuo hetki, jolloin Jeesuksen oli lähdettävä viimeiselle matkalleen Jerusalemiin. Sen vuoksi hän kutsui opetuslapset luokseen ja halusi puhua heille ja valmistaa heitä siihen, minkä täytyi tapahtua. Jeesus sanoi heille: "Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta." Tähän haluamme syventyä tekstimme nojalla.

    1. Pyhä Raamattu on toteutuneiden ja toteutuvien ennustusten kirja

    Tekstissämme Jeesus vakuuttaa, että kaikki on täysin toteutuva, mitä hänestä on kirjoitettu profeettain kautta. Jo heti alussa, kun hän oli valinnut opetuslapsensa, hän sanoi heille vuorisaarnassa: "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut." (Matt. 5:17-18). Ja kun hänen suuri kärsimyksensä oli päättymässä, hän saattoi lausua: "Se on täytetty", minkä jälkeen hän kallisti päänsä ja antoi henkensä Isän käteen. Kaiken Jeesuksen elämässä piti tapahtua, niin kuin tapahtui, koska niin oli kirjoitettu.

    Jeesuksen Raamattu on täyttyneiden ja täyttyvien ennustusten Raamattu. Ja kun kiusaukset kohtasivat häntä, hän otti käyttöön Raamatun sanan ja lausui: "Kirjoitettu on" ja voitti kiusaajan.

    Onhan sinullakin sama Jumalan sana, sama, yhtä varma, yhtä luotettava, samoin toteutunut ja toteutuva Raamattu kuin Jeesuksella. Jos sitä alat epäillä, teet syntiä, ja olet vaarassa joutua pois Jeesuksen seurasta ja uskon tieltä. Raamatun epäileminen on kiusaajan kavala juoni. Kun kerran olet kastettu Jeesuksen opetuslapseksi, niin pysy siinä, mikä Raamatussa on kirjoitettuna. Jeesus sanoo meille: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh. 8:31-32).

    Kaikki se, mitä Raamattu Vanhassa testamentissa ennusti Jeesuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta on jo toteutunut. Se, mikä koskee hänen tuloaan tuomiolle ja hänen morsiamensa, pyhän seurakunnan, iäistä hääjuhlaa, on vielä edessäpäin, ja se toteutuu sinä hetkenä, jonka Jumala on määrännyt ja jonka hän yksin tietää. Sitä hetkeä hänen seurakuntansa odottaa, mutta maailmalle se on yllätys ja kauhistus.

    Raamattu on totta kaikissa sanoissaan. Onhan se syntynyt Kristuksen Hengen vaikutuksesta. On suurenmoista, että meillä on tällainen kirja, joka erehtymättömästi ja luotettavasti puhuu meille, joka ottaa meidät mukaansa Jeesuksen kärsimystielle ja lopulta vie meidät taivaan autuuteen. "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)

    Käytä siis Raamattuasi. Lue sitä. Tutki sitä. Löydä sieltä Kristus ja taivaan tie. Ojenna uskosi Raamatun mukaan. Silloin olet sillä samalla perustuksella, jolla on koko muukin Kristuksen seurakunta, josta Raamattu sanoo: "Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä." (Ef. 2:19-22)

    2. Pyhä Raamattu vie meidät Jeesuksen kärsimystielle

    Olethan, ystäväni, selvillä siitä, mikä on Raamatun tärkein asia? Toivottavasti se ei ole peitossa keneltäkään, joka saarnojamme kuulee tai lukee. Jopa monen teologin ja piispan Raamatusta puuttuu risti ja syntien sovitus. Aikanaan arkkipiispa Mikko Juva esitti eräässä tv-ohjelmassa Raamatun pääasiaksi seuraavan Raamatun kohdan: "Ja niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille." (Luuk. 6:31) Onhan tämä kootusti sanottuna pyhän Raamatun sisältö, mitä lakiin tulee, mutta ei sikäli, mitä evankeliumiin tulee.

    Jeesus ei tullut vain sitä varten, että hän opettaisi meille lakia, eikä hän tullut myöskään vain sitä varten, että hän opettaisi meille evankeliumia. Onhan hän toki "hyvä Opettaja" ja ainoa Mestari, kaikista muista opettajista erottuva. Opettihan hän niin kuin se, jolla on valta. Silti Jeesus on paljon, paljon enemmän kuin pelkkä opettaja. Hän on uhri koko maailman ja siis myös meidän syntiemme edestä. Sen vuoksi Jeesus sanoo opetuslapsilleen: "Kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös." Eihän tässä asiassa sinulla ole epäselvyyttä?

    On täysin toteutunut se, mitä Raamattu oli ennustanut meille Kristuksen kärsimyksestä. Vanhassa testamentissa on siitä monia ennustuksia. Koko Israelin uhrijumalanpalvelus oli siitä esikuva. Jo ympärileikkaus kertoi siitä, että Jumalan armoliitto perustuu verelle; ei ole syntien anteeksiantamusta ilman verenvuodatusta. Mooses ylensi käärmeen erämaassa niin kuin Kristus ylennettiin ristille. Israelin kansa marssi Egyptistä Kanaaniin tietyssä, ristin muotoisessa järjestyksessä (4 Moos. 2), Ilmestysmajan ja leeviläisten ollessa keskellä. Vuorilta ylhäältäpäin nähtiin Jumalan kansan kulkevan ristimuodostelmassa. Psalmien kirjassa on monia messiaanisia psalmeja, jotka puhuvat meille Kristuksen kärsimyksestä. Ehkäpä psalmi 22 on niistä meille tunnetuin. Siinä kuvataan Jeesuksen kärsimystä ristillä ja siinä ovat nuo kuuluisat sanat: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit." Jesajan kirjan 53. luku kuvaa Kristuksen meidän sijaiskärsijänämme ja sanoo: "Hänet on haavoitettu meidän syntiemme tähden ja runneltu meidän pahain tekojemme tähden, että meillä rauha olisi." Vanhassa hepreassa taw-kirjain oli ristinmuotoinen. Se oli erityinen merkki, jota käytettiin merkitsemiseen. Jumalan kansa on ristillä merkitty. Se kulkee ristin alla ja sen suojassa. Psalmeissa, monien muiden Vt:n kohtien ohella, ennustetaan myös Jeesuksen voitto ja ylösnousemus: "Sinä et anna hurskaasi nähdä kuolemaa." (Ps. 16:10)

    Pyhän Raamatun tärkein ja keskeisin opetus on Jeesuksen suorittama syntien sovitus. Kun kysyt, kuinka voit saada syntisi anteeksi, Raamattu vastaa: Voit saada anteeksi, koska sinulla on Vapahtaja Jeesus, joka on jo syntisi sovittanut. Usko häneen ja ole aivan varma. Torju epäilykset ja pidä kiinni siitä, mitä Raamattu sanoo, kun se todistaa: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." (2 Kor. 5:19-21)

    Ei ole toteutunut vain se, että Jeesus meni Jerusalemiin ja että hänet ristiinnaulittiin, vaan toteutui myös se, minkä tähden tämä kaikki tapahtui, siis sen tähden, että "meillä rauha olisi ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut" (Jes. 53:5).

    3. Koska syntien sovitus on toteutunut, voimme olla turvallisella mielellä ja luottaa Jumalaan kaikessa hädässämme

    Tästä meillä on esimerkkinä tekstimme sokea mies. Hän kuulee, että Jeesus on tulossa. Ja hän huutaa, vaikka häntä estetään: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua." Sokea mies oli tarkasti kuullut Vanhan testamentin kirjoituksia ja osasi yhdistää niiden ennustukset Jeesukseen. Siellä Messias oli kuvattu Daavidin pojaksi. Olihan Daavidille luvattu: "Sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva" (2 Sam. 7:16), ja olihan hän kirjoittanut psalmissa 110:1: "Herra sanoi minun Herralleni: 'Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.'" Varmasti sokea tunsi myös Jesajan ennustuksen: Messias on lähetetty "avaaman sokeat silmät." (Jes. 42:7) Mies uskoo Jeesuksen Messiaaksi ja esittää hänelle uskon rukouksen, joka pitää yhtä näiden Raamatun ennustusten kanssa ja pyytää saada näkönsä takaisin.

    Kun Jeesus parantaa hänet, tapahtuu suuri ihme. Se ei ole kertomus vain terveyden palaamisesta, vaan se on kertomus Jeesuksen voitosta, todiste hänen ylösnousemuksestaan. Tällä teollaan Jeesus osoittaa, että hän on juuri se, miksi sokea mies häntä sanoi, "Daavidin poika", Messias. Mutta se sisälsi myös Jeesuksen voiton, asian, joka silloin oli opetuslapsiltakin niin kovin salattuna. Sillä sairaus yleisesti otettuna on seurausta syntiinlankeemuksesta ja kiusaajan vallasta, joka tekee elämän täällä vaikeaksi. Kun Kristus paransi sokean, hän osoitti olevansa kaiken Herra, ja vielä enemmän, koska synti oli turmellut maailman, parantaminen oli osoitus siitä voitosta, jonka Kristus saa aikaan sovittamalla synnin ja kukistamalla kiusaajan. Kristuksen voitto oli niin varma, että hän saattoi sen nojalla jo parantaa sokean miehen. Kun opetuslapset olivat parantaneet riivattuja hänen nimessään, Jeesus sanoi: "Minä näin saatanan lankeavan taivaasta niinkuin salaman." (Luuk. 10:18)

    Kun meillä on usko Kristukseen syntien sovittajana, tiedämme samalla turvallisesti, että hänellä on voitto kaikesta pahasta ja voimme luottaa häneen kaikissa elämämme vaiheissa. Siitä ei seuraa, että olisimme vapaita sairaudesta ja aina paranisimme, kun sitä häneltä pyydämme, mutta siitä seuraa kyllä se, että tiedämme olevamme vapaita kaikesta pahasta taivaassa, ja olemme varmoja myös siitä, etteivät ahdistukset ja tuskat tässä elämässä ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Siitä seuraa, että sairauden ja muidenkin koettelemusten alla olemme Jumalan lapsia kasteen ja uskon kautta.

    On siis myös toteutuva se Raamatun lupaus, että Kristus vie seurakuntansa taivaan autuuteen, ja että saamme sanoa Raamatun sanoilla: "Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:37-39)

    Amen.

    Markku Särelä

  • Kaikki syntisiä, kaikki armahdettuja (Saarna, 1 Joh. 1:8-2:2)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 2.9.2012 Siitamajalla

  • Kaksi kadonnutta (Luuk. 15:11-32)

    Vikaari Dani Puolimatkan saarna 6.7.2014 Siitamajalla

  • Kaksi ohjetta lampaille (Saarna, Hes. 34:11-16)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 14.4.2013 Tampereella

  • Kaksi tietä

    Kahdeksantena sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran evankeliumiteksti

    "Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.Matt. 7:13-14

     Jeesus opettaa päivän evankeliumitekstissä kahdesta tiestä. Toinen vie elämään, toinen kadotukseen. Toinen on kaita ja toinen on leveä. Toisella kulkee monia ihmisiä, toisella harvoja. Tarkastelemme tänään sitä, mitä nämä kaksi tietä ovat ja ketkä niillä kulkevat.

    Lavea tie kuolemaan

    Lavea tie on synnin tie. Se on elämistä erossa Jumalasta, jonka lahjaa kaikki on. Sillä kulkevat ihmiset eivät elä Luojansa yhteydessä eivätkä voi löytää tietä hänen luokseen. Sillä tiellä kulkevat luonnostaan kaikki ihmiset, koska koko ihmiskunta on perisynnin alainen. Jokaisen ihmisen oma pahuus erottaa hänet Jumalasta. Syntinen ihminen on suuntautunut kohti itseään ja omia halujaan, ei Jumalaa. Siksi kaikki, mitä ihminen tekee ilman Jumalaa, on syntiä ja suuntautuu pohjimmiltaan Jumalasta ja hänen hyvyydestään poispäin.

    Tie on lavea siksi, että sitä kulkevat kaikenlaiset ihmiset. Kaikki Jumalasta erossa olevan ihmisen ajatukset, sanat ja teot mahtuvat sille tielle. Kaikki käy. Mitä tahansa filosofiaa, aatetta tai uskontoa kannattava voi kulkea sitä tietä. Jopa nimellisesti kristityt ja kristillisten seurakuntien jäsenet kulkevat sillä tiellä, jos he eivät usko Vapahtajaan – myös tunnustuksellisten luterilaisten seurakuntien epäuskoiset jäsenet . Avarasta portista mahtuvat kaikki syntiset ja heidän kaikenlaiset syntinsä. Jokainen, joka ei kadu syntejään, on lavealla tiellä. Siitä mahtuvat myös kaikki ihmisen omat yritykset etsiä ja miellyttää Jumalaa. Jokainen, joka yrittää omalla hyvyydellään ansaita pelastuksen Jumalalta, on lavealla tiellä. Räikein synti ja kaunein teeskennelty pyhyys kulkevat sitä tietä rinta rinnan.

    Lavea tie vie kuolemaan. Sillä kulkevat ovat hengellisen kuoleman vallassa matkalla iankaikkiseen kuolemaan, kadotukseen. Kuoleman merkit ovat nähtävissä jo nyt. Ihmisten elämää sävyttää monenlainen ahdistus, joka on seurausta siitä, etteivät he etsi Jumalaa elämässään. Himo, mustasukkaisuus, valtapelit ja perheiden särkyminen ovat ongelmia, kun parisuhteissa ei yhdessä etsitä Jumalan tahtoa. Kateus, kilpailuhenkisyys ja turha stressi kalvavat niitä, joita riivaa ylpeä kunnianhimo tai ahneus. Taloudelliset ja muut huolet rasittavat kohtuuttomasti monia, jotka eivät luota Jumalan huolenpitoon. Elämä tuntuu pohjimmiltaan tyhjältä ja merkityksettömältä niille, joille kaikelta puuttuu perimmäinen tarkoitus.

    Nämä ovat ennakoivia oireita lopullisesta kuolemasta, iankaikkisesta kadotuksesta. Silloin kaikki valhe, jolla ihmiset ovat yrittäneet paeta Jumalaa, hajoaa. Ihmisen yritykset paeta jumalattoman olemassaolonsa tyhjyyttä kaatuvat ikuiseen merkityksettömyyteen ja tuskaan. Silloin Jumala hylkää lopullisesti ne, jotka ovat hylänneet hänet, ja pahuus saa iankaikkisen rangaistuksensa.

    Eihän tämä ole sinun tiesi? Meidän on tärkeä sanoa psalmin sanoin: Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle. (Ps. 139:23-24) Jumala tahtoo pelastaa jokaisen kuolemasta elämään. Hän on vannonut: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. (Jes. 33:11).

    Kaita tie elämään

    Kuinka sitten menemme sisään ahtaasta portista ja kuljemme kaitaa tietä? Yksin Jumalan armosta ja hänen voimallaan. Vain Jumala voi tuoda meidät kuoleman tieltä elämän tielle. Se tapahtuu, kun hän lahjoittaa meille uskon Kristukseen. Hänessä saamme syntimme anteeksi ja pääsemme Jumalan yhteyteen.

    Puheeseen ahtaasta portista liittyy yleinen väärinkäsitys. Se on ajatus, että ihmisen pitäisi itse ponnistella mahtuakseen ahtaasta portista sisään. Sen jälkeen hänen olisi pinnisteltävä kaidalla tiellä taivaaseen asti, että pelastuisi. Tosiasiassa ihminen ei kykene itse kääntämään itseään kaidalle tielle tai vääntäytymään sisään ahtaasta portista. Hänen ei ole itse mahdollista luopua synneistään eikä ansaita armoa; pelkkä elämän ulkoinen parantaminen ei vielä ole uskovaksi tulemista. Kuollut ei voi itse nousta haudastaan. Samoin ei synteihinsä kuollut ihminenkään voi synnyttää eikä ylläpitää itse itsessään uskoa ja hengellistä elämää. Jumalan täytyy tehdä se meissä.

    Ainoa tie elämään on Jeesus. Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. (Joh. 14:6) Kristus on ainoa portti elämään. Totisesti, totisesti minä sanon teille: minä olen lammasten ovi – – jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, Jeesus sanoo verratessaan itseään hyvään paimeneen ja ihmisiä lampaisiin.

    Jeesus on tie ja portti elämään siksi, että hän on syntien sovittaja. Ihminen pääsee Jumalan yhteyteen saamalla syntinsä anteeksi. Tämä on mahdollista, koska Jeesus on sovittanut koko ihmiskunnan synnit. Hänet Jumala on lähettänyt lunastamaan meidät vapaiksi synnin ja kuoleman vallasta takaisin yhteyteensä, että meillä kuoleman vallassa olleilla olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. (Joh. 10:10)

    Jeesus sovitti syntimme kärsimällä niiden seuraukset puolestamme. Hänellä ei ollut omaa syntiä, mutta hän otti meidän syntimme päälleen niin täydellisesti, että Raamatussa sanotaan: Hänet Jumala meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi (2, Kor. 5) ja Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme (Gal. 3:13). Ristillä Jeesus koki kirouksen eli tuli Jumalan hylkäämäksi puolestamme, ettei meitä hylättäisi. Kadotus, joka meille kuului, on kärsitty puolestamme, ja me olemme siitä vapaat.

    Jeesus myös täytti Jumalan tahdon puolestamme elämällä koko elämänsä ilman syntiä rakastaen Jumalaa ja lähimmäisiään. Hänen hyvyytensä ja ansionsa ovat ylenpalttisia. Ne luetaan meidän hyväksemme uskoessamme häneen. Ne peittävät meidän jumalattomuutemme ja saattavat meidät takaisin Jumalan yhteyteen.Jeesus on syntien anteeksiantamus koko ihmiskunnalle, myös juuri sinulle ja minulle. Kristuksessa on ääretön, ikuinen armo, joka verhoaa meidät pyhyyteen ja Jumalan rakkauteen. Kaikki on valmiina, synti on otettu pois, tie taivaaseen on auki ja portti paratiisiin selkoselällään.

    Tämä Jumalan varma anteeksianto ja armo tulvii ylitsemme armonvälineistä. Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa anteeksiantamus tarjotaan meille. Sanassa Jumala itse julistaa armonsa ja pelastuksensa meille. Kasteessa hän on pukenut meidät Kristukseen. Pyhässä ehtoollisessa hän antaa meille Kristuksen ruumiin ja veren vakuutukseksi armostaan. Armonvälineiden kautta Jumala synnyttää meissä uskon kaikkivaltiaalla voimallaan, ilman meidän omaa myötävaikutustamme. Usko tarttuu armonvälineissä tarjottuun anteeksiantamukseen ja omistaa sen itselleen. Se on turvautumista Jeesukseen Vapahtajana. Jokainen, joka uskoo Kristukseen, on varmasti elämän tiellä.

    Miksi elämän tie on kaita, vaikka Jumalan armo on ylitsevuotava? Näin on siksi, että Jeesus on ainoa tie. Ainoastaan Jeesus Kristus on syntien sovitus, ja siksi uskon luottamus voi kohdistua vain häneen. Jos mikä tahansa omamme, oli se sitten syntiä tai pyhyyttä, ottaa Jumalan paikan elämässämme, emme mene ahtaasta portista sisälle emmekä kulje elämän tietä. Tie on kaita siksi, että paholainen, maailma ja oma lihamme yrittävät jatkuvasti houkutella meitä luopumaan armosta ja vapaudesta Kristuksessa ja vaihtamaan sen lain orjuuteen tai synnin kahleisiin.

    Mutta jokaiselle, joka turvautuu Jeesukseen, tie on suora ja vie varmasti perille. Kristus on vahvempi kuin maailma, paholainen ja synti, ja hän on varmasti joka hetki kanssamme. Uskova saa sanoa Paavalin kanssa: kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa! (2. Kor. 2:14) Jeesuksessa meillä on kaikki, mitä tarvitsemme. Meillä on jo pelastus, anteeksiantamus, usko ja autuus. Ne on lahjoitettu meille jo kasteessa ja tuodaan meille uudestaan ja uudestaan sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Saamme jäädä Kristuksen turvaan. Hänessä pysymme varmasti kaidalla tiellä ja olemme käyneet ahtaasta portista sisälle Jumalan valtakuntaan. Aamen.

     Vesa Hautala, Lahti ja Turku 14.8.2011, Helsinki 17.8.2011

  • Kalassa Jeesuksen kanssa

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran evankeliumiteksti

    Sen jälkeen Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla; ja hän ilmestyi näin: Simon Pietari ja Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, ja Natanael, joka oli Galilean Kaanasta, ja Sebedeuksen pojat sekä kaksi muuta hänen opetuslapsistaan olivat yhdessä. Simon Pietari sanoi heille: "Minä menen kalaan." He sanoivat hänelle: "Me lähdemme myös sinun kanssasi." Niin he lähtivät ja astuivat venheeseen; mutta eivät sinä yönä saaneet mitään. Ja kun jo oli aamu, seisoi Jeesus rannalla. Opetuslapset eivät kuitenkaan tienneet, että se oli Jeesus. Niin Jeesus sanoi heille: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" He vastasivat hänelle: "Ei ole." Hän sanoi heille: "Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä, niin saatte." He heittivät verkon, mutta eivät jaksaneet vetää sitä ylös kalojen paljouden tähden. Silloin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, sanoi Pietarille: "Se on Herra." Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, vyötti hän vaippansa ympärilleen, sillä hän oli ilman vaatteita, ja heittäytyi järveen. Mutta muut opetuslapset tulivat venheellä ja vetivät perässään verkkoa kaloineen, sillä he eivät olleet maasta kauempana kuin noin kahdensadan kyynärän päässä. Kun he astuivat maalle, näkivät he siellä hiilloksen ja kalan pantuna sen päälle, sekä leipää. Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita nyt saitte." Niin Simon Pietari astui venheeseen ja veti maalle verkon, täynnä suuria kaloja, sata viisikymmentä kolme. Ja vaikka niitä oli niin paljon, ei verkko revennyt. Jeesus sanoi heille: "Tulkaa einehtimään." Mutta ei kukaan opetuslapsista uskaltanut kysyä häneltä: "Kuka sinä olet?", koska he tiesivät, että se oli Herra. Niin Jeesus meni ja otti leivän ja antoi heille, ja samoin kalan. Tämä oli jo kolmas kerta, jolloin Jeesus noustuaan kuolleista ilmestyi opetuslapsillensa. Joh. 21:1-14.

    Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi useita kertoja opetuslapsilleen. Tekstimme kertoo meille tapauksen Genetsaretin järven rannalta Tiberiasta. Pietari, joka oli ollut Galilean kalastajia, päätti lähteä kalaan. "Minä menen kalaan", hän sanoi. Ja toiset opetuslapset, kuusi muuta paikalla ollutta, päättivät lähteä myös. He sanoivat: "Me lähdemme myös sinun kanssasi." Niin he lähtivät, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.

    Jumalan valtakunnan työtä ei tehdä ihmisvoimin

    Siinä on meillä kuva seitsemästä uurastajasta, jotka tekevät koko yön kovaa, mutta tuloksetonta työtä. Jumalan valtakunnassa ei saada mitään aikaan ihmisvoimin, ei suurimmallakaan tarmolla, ei parhaimmallakaan inhimillisellä asiantuntemuksella. Saalista Jumalan valtakunnan nuottaan tulee vain Ylösnousseen voimalla, hänen sanansa mukaan toimittaessa, hänen siunatessaan työmme.

    Pietari toimii itsenäisesti, muista riippumatta. Mutta toiset lähtevät hänen mukaansa omasta halustaan. Pietari jää ilman saalista, niin myös muut. Siinä ei auta Pietarin persoona eikä toisten apu. Ihminen on voimaton, olkoon kuka hyvänsä. Vuosituhannet eivät ole tilannetta muuttaneet. Ihmiset ovat ihmisiä, vajavaisia, lankeavia, erehtyviä, voimattomia, taitamattomia. Tosin Pietarista tuli uudelleen apostoli. Ensimmäinen tuli viimeiseksi, ja hän saarnasi totuuden sanaa; mutta sitä hän ei tehnyt omassa voimassaan ja viisaudessaan, vaan Kristuksen voimassa ja Hengessä. Ja kun hän kirjoitti kirjeensä, hän kirjoitti ne Pyhän Hengen johdatuksessa, niin että ne kuuluvat pyhään Raamattuun ja ovat luotettavia oppaita, erehtymätöntä Jumalan sanaa kuten koko muukin Raamattu.

    "Ei ihminen voi mitään, ellei hänelle anneta taivaasta", Johannes Kastaja sanoi. Jumalan valtakuntaan kuuluu sellainen lainalaisuus, että ihmisen tulee vähetä ja Kristuksen kasvaa. Tätä Vapahtajamme opetti opetuslapsilleen, kun he eivät ahkerasta yrityksestä huolimatta saaneet lainkaan kalaa.

    Meidän on myös valvottava, ettemme yritä tehdä Jumalan valtakunnan työtä omin voimin ja oman viisautemme varassa. Jumala on antanut siihen välineet, sanan ja sakramentit. Niihin meidän tulee luottaa ja pitää niitä uskollisesti esillä.

    Jeesus antaa meille syödä

    Apostoleitten ahkeroidessa Jeesus seuraa tapahtumia ja kysyy heiltä aamun koittaessa: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja he joutuvat vastaamaan: "Ei ole." Elämän leipää ja elämän kalaa ei saada omilla teoilla. Mutta se kala, joka tuo Joonan syvistä vesistä ja syntisen pahan omantunnon kurimuksista elämän rannalle, on siinä heitä rakkaasti turvaan vetämässä. Tämä maailma oli hiillostanut Pietaria kieltämään Lunastajansa lämmittelyvalkean ääressä, mutta Ylösnoussut oli valmistanut lämpimän aterian hiillokselle anivarhaisen kevätaamun viileyteen, jotta opetuslapset uskoisivat, että Jeesus on taivaasta tullut elämän leipä ja että he muistaisivat hänen sanansa: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa." (Joh. 6:35).

    Millä tulilla sinä olet ollut? Oletko kulkenut maailman polkuja, vai ovatko ajallisen elämän työt ja harrastukset rauhoittaneet tuntosi? Näillä viimemainituilla on oma merkityksensä tätä aikaa varten, mutta niitä ei ole tarkoitettu omantunnon lääkkeeksi. Siihen kelpaa yksin Jeesus. Tarvitset Armonruhtinaan rakkautta, leipää ja lämpöä tässä kuoleman varjon kolkossa ja kylmässä maailmassa. Ja tämä kaikki on sinulle valmiina tarjolla sanassa ja sakramenteissa, niin kuin tuolloin hiilloksella olivat leipä ja kala, ja Jeesus kutsui: "Tulkaa einehtimään." Niin Jeesus kutsuu sinua nytkin.

    Saarna on kuin heittoverkolla kalastamista

    Opetuslapset kalastivat heittoverkolla. Jeesus sanoi heille: "Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä." Kalastus heittoverkolla tapahtui siten, että verkko heitettiin veneestä tai rannalta veteen ja sen silmiin tarttui kaloja. Samalla tavalla evankeliumin verkko heitetään ihmismereen ja se kerää kaloja. Jeesus oli sanonut opetuslapsilleen: "Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia." (Mark. 1:17) Kun Jumalan sanaa opetetaan ja julistetaan, se laskeutuu kuin verkko kuulijoiden ylle. Onhan Uuden liiton ajasta luvattu: "Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle." Vanhassa testamentissa käytetään kevätsateesta ja opetuksesta samaa sanaa. Jumalan sanan opetus on virvoittavan, viheriöitsevän kasvun alkuun panevan kevätsateen kaltainen. Siksi on niin siunaavaa olla Jumalan sanan alla.

    Työtä on tehtävä tarkasti Jeesuksen käskyn mukaan

    Jeesus antoi yksityiskohtaisen käskyn. Verkko piti heittää veneen oikealle puolelle. Ei olisi luullut olevan eroa sillä, mihin veneestä sen heitti. Samanlaista vesi oli joka puolella. Yhtä hyvin olisi voinut saada saalista miltä puolelta venettä tahansa. Mutta Jeesuksen käsky oli täsmällinen ja sitä seuraten opetuslapset saivat jättisaaliin. Evankeliumin verkkokalastuksessa hän on sitonut meidät yhtä tarkasti sanaansa. Hän ei ole jättänyt sen sisältöä ja julistusta meidän harkintaamme. Hän on sanonut: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." Joh. 8:31-32. Ja toisessa paikassa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Matt. 28:19-20. Näin hän on sitonut meidät valtakuntansa työssä sanaansa. Vain sanaan pitäytyvää toimintaa koskee hänen siunaava läsnäolonsa.

    Varmasti tiedätte, että Jumalan valtakunnan työtä yritetään tehdä monella tavalla. Olette myös selvillä siitä, etteivät kaikki edes yritä opettaa pyhän Raamatun mukaan, ja että monet ottavat itselleen vapauden siitä poiketa. Sillä on kahtalaisia seurauksia. Toisaalta kirkot tyhjenevät. Toisaalta ne voivat kerätä joukkoja, joilla ei ole suurtakaan käsitystä siitä, mitä kristilliseen uskoon kuuluu. Ja lopulta ehkä ihmiset kyllästyvät kaikkeen hengellisluontoiseen toimintaan. Olennaista ei kuitenkaan ole se, millaisia väkimääriä mikin julistus saa taakseen, vaan se, mitä sielulle tapahtuu. Oikea evankeliumi on Jumalan voima uskovalle pelastukseksi. Kun sitä julistetaan, edes joitakuita pelastuu. Kaikki eivät pelastu siitä syystä, että monet hylkäävät evankeliumin ja monelle tämä maailma on rakkaampi kuin Jeesus. Harha taas ei pelasta ketään. Ja totuuden ja harhan sekoitus on aina sielulle vaarallinen. Se on myös ristiriitainen, sillä totuus vetää Jumalan puoleen, harha taas vetää pois Jumalasta.

    Jokainen sielu on Jeesukselle rakas

    Kun apostolit toimivat Jeesuksen käskyn mukaan, he saivat valtavan saaliin. Suuria kaloja oli 153. Jokainen kala evankeliumin verkossa on suuri kala, Jeesukselle tärkeä ja merkitsevä. Se ei ole sitä sen vuoksi, että me olisimme jotakin tai että Jeesus meitä tarvitsisi, vaan sen vuoksi, että Jeesus rakastaa meitä suuresti ja on antanut henkensä meidän edestämme. Ihmisen arvo Jumalan valtakunnassa mitataan sillä hinnalla, minkä Jeesus on hänestä maksanut, ei sillä, mitä ihminen itsessään on. Niin älä sinäkään epäile Jumalan armoa omalla kohdallasi, vaan ole siitä täysin varma. Vaikka olet suuri syntinen, niin Jumala ei ole sinua syntiesi tähden hylännyt, vaan on antanut Poikansa sinunkin edestäsi ja haluaa vetää sinut nuotassaan iankaikkisen elämän rantaan.

    Kalojen lukumäärä laskettiin ja ilmoitetaan tarkasti. Niitä oli 153. Niitä ei voitu jakaa tasan kalassa olleitten seitsemän apostolin kanssa. Kun Jumalan lapset toimivat Kristuksen käskyn mukaan, saatuja tuloksia ei voi jakaa siten, että kalastajat voisivat sanoa: "Tämän minä sain. Se on minun kalani" Kalastamme Jeesukselle. Kalat ovat hänen. Kysymyksessä on yhteistyö Jeesuksen siunauksen alla.

    Tuosta tarkasta lukumäärästä huomaat myös, että Jumalan silmissä kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tarkasti luvussa mukana eli kullakin elävällä kivellä on oma paikkansa Herran temppelissä. Yksikään ei unohdu Jumalalta. Tätä huolenpitoa saamme koko elämämme aikana. Herra lohduttaa murheellisia: "Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa." (Jes. 38:17) Ja apostoli Pietari kehottaa: "Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen." (1 Piet. 5:7) Jeesus sanoo ristinkantajille: "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." (Luuk. 12:6-7)

    Tekstimme kertoo meille ylösnousseesta Jeesuksesta, joka ilmestyi opetuslapsilleen, jotka Ylösnousseen sanan voimasta saivat suuren, täsmälukuisen kalansaaliin. Tämä tapahtuma kuvaa osuvasti sitä, että valittujen tarkka luku tulee ajallaan täyteen. Jeesus elää yhä, ja edelleen hänen sanansa voimasta hänen seurakuntansa kasvaa. Jeesus toteuttaa lupauksensa: "Minä olen teidän kassanne joka päivä maailman loppuun asti."

    Jeesuksen vertaus nuotasta, joka vedetään rannalle ja jonka keräämät kalat lajitellaan, kuvaa taas sitä, että evankeliumin nuotta kerää täällä sekä uskovia että teeskentelijöitä. Uskovat pelastuvat armosta ja tulevat iankaikkiseen elämään, teeskentelijät taas hylätään. Se kehottaa meitä ottamaan vastaan Jumalan armon, niin ettei se jää kohdallamme turhaksi (2 Kor. 6:1). - Amen.

    Markku Särelä

  • Kanaanilaisen naisen suuri usko (Saarna, Matt. 15:21-28)

    Pastori Kimmo Närhin saarna 24.2.2013 Tampereella

  • Kärsivä kuningas

    Pastori Dani Puolimatkan saarna Talvileirin päätösjumalanpalveluksessa 20.3.2016 Siitamajalla

  • Kaste pelastaa

    Viidentenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran epistolateksti

    Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena - joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta, hänen, joka on mennyt taivaaseen ja on Jumalan oikealla puolella; ja hänen allensa ovat enkelit ja vallat ja voimat alistetut. 1 Piet. 3:18-22.

    Pyhä kaste on ihmeellinen Jumalan armotoimi meitä syntisiä kohtaan. Apostoli Pietari lausuu: "Vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena." Otamme nyt kokoavasti esille kasteeseen liittyvistä lohdullisista asioista neljä. Nämä ovat kasteen kertakaikkisuus, kasteessa annetut objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat, lapseus ja uudestisyntyminen.

    Kasteen kertakaikkisuus

    Pyhä Jumalan sana sanoo: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef. 4:6). Ihminen voi siis saada elämänsä aikana vain yhden pätevän kasteen. Kristillistä kastetta ei voida toimittaa monta kertaa samalle ihmiselle, vaan vain kerran. Tämän, että kaste on yksi, ilmaisee ja vahvistaa paitsi yllä lainattu raamatunkohta, myös se tosiasia, että pyhä Raamattu käyttää kastetuksi tulemisesta sellaista kieliopin muotoa, aoristia, joka ilmaisee kertakaikkista tekemistä. Kun siis ihminen on kastettu, hän on tullut kertakaikkisesti kastetuksi, ja tämä tilanne kastetun kohdalla jatkuu pysyvänä hautaan ja iankaikkisuuteen asti miksikään muuttumatta.

    Kun ihminen on saanut oikean kasteen eli hänet on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vettä käyttäen, niin kaikki sen jälkeiset muut "kasteet" on hylättävä syntinä ja jumalanpilkkana.

    Kasteen kertakaikkisuutta Raamattu ei kytke uskon käsilläoloon. Esimerkkinä on Simon noita. Filippus oli hänet kastanut (Apt. 8:13). Simon ei ollut kuitenkaan ottanut kastetta vastaan oikealla mielellä, vaan oli jäänyt epäuskoonsa. Tosin hän oli uskonut Filippusta (Apt. 8:12-13), kuten Raamattu sanoo ja oli sen seurauksena mennyt kasteelle kuten toisetkin, mutta hän ei ollut löytänyt sydämensä aarteeksi Kristusta, vaan halusi sijoittaa rahansa kykyyn välittää muille taidon tehdä ihmeitä. Silloin apostoli Pietari sanoi hänelle: "Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa - jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä." (Apt. 8:20-23.) Pietari kehotti Simonia siis tekemään parannuksen eli muuttamaan mielensä, mutta ei käskenyt häntä menemään uudelle kasteelle. Kaste oli siis Jumalan kertakaikkisena tekona voimassa.

    Voimassa on myös meidän kasteemme. Jos olemme lapsenuskosta langenneet, tulee meidän tehdä parannus ja palata siihen, mitä kerran kasteessa saimme. Kaste on Jumalan puolelta näet yhä voimassa.

    Kasteen objektiiviset lahjat

    Pyhä kaste on sellainen vesi, johon yhdistyy Jumalan sana eli Kristuksen asetus. Se ei ole siis pelkkää vettä, vaan se on, kuten Luther sanoo, "armorikas elämän vesi". Siinä on itse Kristus, ihmiskunnan Vapahtaja, kaikkine armoinensa persoonallisesti läsnä. Sanotaanhan Raamatussa, että "kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette hänet päällenne pukeneet" (Gal. 3:27).

    Nyt on tarkka paikka se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen.

    Toiset ajattelevat, että se on ihmisen usko, mutta silloinhan usko saisi kasteen aikaan ja kaikki kasteen lahjat lepäisivät uskon varassa ja itse asiassa kaste olisi tarpeeton, jos kaikki, mitä kaste antaa, tulisi kasteeseen uskosta. Silloinhan ihminen ei saisi mitään kasteesta, vaan hänellä olisi jo ennen kastetta kaikki niin, että hän voisi tuon kaiken panna uskostaan kasteeseen.

    Se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen, ei siis ole meidän uskomme, vaan se on Kristuksen sana. Sen vuoksi kasteessa ovat läsnä Jumalan armon objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat.

    Näin kaste tuo meille Kristuksen kaikkine armonsa lahjoineen, ja kaste on taivaallinen aarreaitta. Mutta mikä paikka tässä on uskolla?

    Usko on Pyhän Hengen synnyttämä toiminto, jolla ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan nuo kasteen objektiiviset lahjat. Tällainen usko syntyy ilman ihmisen myötävaikutusta, yksin Jumalasta. Usko ei tee kastetta, ei perusta sitä, vaan usko perustuu kasteelle. Olemme jumalallisen salaisuuden edessä: kaste ei pelasta ilman uskoa ja kuitenkin se voidakseen pelastaa edellyttää uskoa. Kaste ei pelasta tehtynä tekona, kuten Simon noita uskoi, vaan vain silloin, jos kastettu uskolla ottaa vastaan kasteen lahjat. Sen uskon, mitä kaste edellyttää, se myös vaikuttaa tai vahvistaa sitä uskoa, joka on syntynyt ennen kastetta evankeliumin sanasta. Simon noita on esimerkki siitä, että ihminen voi ottaa oikean kasteen vastaan väärällä, epäuskoisella mielellä.

    Siis kaikki, jotka ovat saaneet oikean kasteen, ovat kasteessa saaneet siihen sisältyvät objektiiviset lahjat eli Kristuksen ja hänen armonsa, mikä sisältää syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Tämä kaikki on kasteessa, ja siinä kasteessa, minkä kastettu on jo saanut. Pyhä kaste on pelastuksen lähde. Siitä usko ammentaa armoa armon päälle, mutta epäusko jättää nämä taivaalliset lahjat käyttämättä.

    Vaikka kaikki kastetut ovat kasteessaan saaneet tämän kaiken, niin vain ne pelastuvat, jotka sen uskolla omistavat. Ei ole näet mitään muuta tapaa ottaa vastaan omakohtainen pelastus kuin usko. "Joka uskoo ja on kastettu, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16.)

    Asian havainnollistamiseksi voimme verrata kastetta eteemme asetettuun ja katettuun juhlapöytään. Tämä pöytä ei ole vain Golgatalla Kristuksessa, vaan tämä kaikki on asetettu eteemme valmiina iankaikkisen elämän ateriana ja meille sanotaan, kuten Herran enkeli sanoi Elialle ja raamattu siitä kertoo: "'Nouse ja syö, sillä muutoin käy matka sinulle liian pitkäksi.' Niin hän nousi ja söi ja joi. Ja hän kulki sen ruuan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti." (1 Kun. 19:7-8) Kasteemme liiton varassa jaksamme kulkea koko lopun elämäämme, samalla kuitenkin saaden ravintoa myös muista armonvälineistä.

    Lapseus ja liitto

    Pyhä Raamattu puhuu lapseudesta eri merkityksissä, ja on tärkeätä osata erottaa ne toisistaan.

    Olemme Jumalan lapsia luomisen nojalla. Ef. 3:15 lausuu Jumalasta: "... josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä." Niin siis luomisen nojalla Jumala on jokaisen ihmisen Isä. Mutta koska me olemme syntiin langenneita, me emme ole enää sitä, miksi Jumala meidät loi. Olemme kadottaneet Jumalan kuvan. Jeesus sanoikin aikansa juutalaisista, jotka eivät häneen uskoneet: "Jos Jumala olisi teidän Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä olen Jumalasta lähtenyt ja tullut; en minä ole itsestäni tullut, vaan hän on minut lähettänyt." (Joh. 8:42)

    Olemme lapsia myös lunastuksen nojalla. "Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:4-5) Kristuksen lunastustyö on hankkinut meille lapsenoikeuden.

    Israelilaisista lihan puolesta apostoli Paavali lausuu: "Heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!" (Room. 9:4-5) Heillä oli siis monta etuisuutta pakanoihin verrattuna; niiden joukossa oli myös lapseus. Tämä lapseus koski Israelin kansaa sen nojalla, että Jumala oli ottanut sen kansakseen. Israel oli Jumalan "esikoispoika" (2 Moos. 4:22-23), Jumalan "omaisuus ennen kaikkia muita kansoja" (2 Moos. 19:5). Kuitenkin tämä suhde perustui Jumalan tekemään liittoon eikä se ilman uskoa pelastanut.

    Se ei tehnyt israelilaisista sydämeltään Jumalan lapsia. Apostoli Paavali sanookin: "Eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi." (Room. 9:8) Ja apostoli Pietari sanoo kastetta "hyvän omantunnon liitoksi" (1 Piet. 3:21). Luterilainen jumaluusoppinut Johannes Gerhard sanoo tästä: Tässä oleva kreikan sana eperooteema tarkoittaa "kysymystä ja vastausta, kuten niitä oli tapana käyttää sopimuksissa ja liitoissa, että toinen osapuoli kysyy ja toinen vastaa, minkä jälkeen liitto solmitaan. Tätä sanaa käytetään myös Vt:n septuaginta-käännöksessä, kun he halusivat sanoa tietyissä tapauksissa kysytyn Jumalan suulta; tähän tähtää myös pyhä Pietari, kun hän nimittää kastetta sellaiseksi kysymykseksi ja näin opettaa, että voimme kasteessa olla varmoja Jumalan armosta ja siis vastakin omistaa hyvän omantunnon." (Taufe, s. 57).

    Samalla tavalla kuin oli ero epäuskoisen ja uskovan israelilaisen välillä, mitä lapseuteen tulee, on myös ero epäuskoisen kastetun ja uskovan kastetun välillä. Ihminen voi olla Jumalan lapseksi kastettu, hänen kansaansa eli seurakuntaansa kasteessa ulkonaisesti liitetty, niin että hänellä on lapseus ja liitot samaan tapaan kuin juutalaisilla oli, mutta jos hän ei usko, niin epäuskonsa tähden hän ei ole sydämeltään Jumalan lapsi eikä pelastu. Parannuksessa tällainen ihminen palaa uskossa kasteensa liittoon.

    Varsinaisia Jumalan lapsia, niitä, jotka perivät iankaikkisen elämän, siis lapsia hengellisen syntymän perusteella, ovat vain ne, jotka uskovat.

    Uudestisyntyminen

    Jotkut, jotka tässä kysymyksessä ovat muuten aivan oikeassa opissa, tarkoittavat uudestisyntymisellä kasteen kertakaikkisuutta ja sen objektiivisia, uskosta riippumattomia lahjoja sekä lapseutta edellä mainitussa merkityksessä, siinä merkityksessä, mikä epäuskoisilla juutalaisillakin oli. Tällöin he katsovat, että uudestisyntyminen voi tapahtua vain kerran. Kantansa tueksi he viittaavat tuhlaajapoikavertaukseen; tuhlaajapoika oli isänsä poika silloinkin, kun ei ollut kotona, vaan oli vieraalla maalla. Tämä kanta on muuten oikea, mutta termi "uudestisyntyminen" ei ole oikea tästä asiasta.

    Raamattu, Luther ja luterilainen tunnustus käyttää sanaa uudestisyntyminen toisessa merkityksessä sisällyttäen siihen eloon virkoamisen uskon kautta, puhuuhan Raamattu myös evankeliumin sanan kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä.

    Ne, jotka rajaavat uudestisyntymisen pelkäksi kastetuksi tulemiseksi ilman eloon virkoamista uskon kautta, joutuvat sitten päättelemään, ettei evankeliumin sana uudestisynnytä. Sekin on tietyssä määrin johdonmukaista sen kanssa, ettei pelkän evankeliumin saarnan kautta, mikäli kaste ei ole edeltänyt sanaa tai seuraa sitä, tapahdu Jumalan kansaan liittämistä sellaisella ulkonaisella, objektiivisella tavalla, että voitaisiin sanoa kuten juutalaisista, että heidän on lapseus ja liitot jne. Kun kaste on saatu, voidaan osoittaa sekä muille ulospäin että itselle omalle sydämelle kuuluminen Jumalan kansaan. Tässä suhteessa kaste eroaa muista armonvälineistä. Liittäminen seurakunnan jäsenyyteen tapahtuu kasteessa. Siten kuvaa Apostolien teot lähetystyötä. Ja vanhat ovat nimittäneet kastetta alkamisen sakramentiksi antaen täten kasteelle erityisen painon tultaessa Jumalan seurakuntaan ja siinä elettäessä. Tällaisena välineenä ja peruuttamattomana, pysyvänä liittona kaste tarjoaa erityistä lohdutusta varsinkin ahdistuksen tilassa olevalle.

    Paneudutaanpa hieman tarkemmin kysymykseen, mitä pyhä Raamattu tarkoittaa uudestisyntymisellä? Tämähän on ratkaisevan tärkeä asia.

    Jeesus sanoo Nikodeemukselle: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa... Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." (Joh. 3:5) Jeesus puhuu sellaisesta uudestisyntymisestä, joka vie sisälle Jumalan valtakuntaan. Sillä, joka siis on uudestisyntynyt, on omanaan iankaikkinen elämä; hän on käynyt sisälle Jumalan valtakuntaan; ei vain ulkonaisesti ulkonaisen seurakunnan jäsenyyteen, vaan sisäisesti, hengellisesti. Luterilainen tunnustus samaistaa uskonvanhurskauden ja uudestisyntymisen ja sanoo, että me saamme Pyhän Hengen ja uuden elämän uskon kautta armonvälineiden vaikutuksesta: (TK 1948, s. 72,74,75,76,83,101,113-114. Puolustus IV,45-46,61,64-65,68,72,78; TK 1990, s. 97,99,107,124,135s. Puolustus IV,61,64,100,101,125,247, 249-251, 311.)

    Tuhlaajapoika vieraalla maalla ollessaan oli kuollut isän kannalta. Sanoohan isä: "Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.' (Luuk. 15:24.) "Minun poikani", siis isän lapsi, hän oli, mutta "kuollut", kunnes "virkosi eloon". Epäuskoiset ovat Jumalan lapsia luomisen ja lunastuksen nojalla, myös liiton nojalla,mikäli ovat kastettuja, mutta silti "synteihinsä kuolleita", joilla ei ole iankaikkista elämää itsessään, vaan joiden täytyy pelastuakseen saada uusi elämä Jumalalta eli uudestisyntyä. Nyt uudestisyntyminen raamatullisessa merkityksessä on juuri "eloon virkoamista". Kaste virvoittaa kuolleen eloon; onhan se armorikas elämänvesi, kuten Luther sanoo. Kaste ei vaikuta sitä kuitenkaan ilman uskoa, vaan uskon kautta. Epäuskossa elävää kastettua ei voida sanoa eloon vironneeksi, vaan häntä on pidettävä kuolleena.

    Tuhlaajapojan eloon virkoaminen tapahtui, kun hän muisti, kuinka hyvä oli olla kotona. Isän rakkaus veti hänet takaisin kotiin ja antoi voiman paluuseen. Vertaus ei yksilöi, millä perusteella tuhlaajapoika näin muisti. Vt:ssa ei ollut kastetta, mutta oli muita armonvälineitä. Ut:ssa meillä on kaste, evankeliumin sana ja ehtoollinen. UT:n aikana tuhlaajapoika saa rohkeuden palata kotiin muistaessaan entistä osallisuuttaan näihin, ja hän voi vedota sekä kasteeseen ja sanaan, ja tultuaan takaisin kotiin osallistua myös ehtoollisen aterialle.

    Kun kaste vaikuttaa uudestisyntymisen, se tekee kaksi asiaa. Ensiksi se hautaa meidät Kristuksen kanssa, sitten se herättää eloon hänen kanssaan (Room. 6:1ss). Jos ihminen epäuskollaan estää eloon heräämisen, ei ihminen ole tullut sisälle Jumalan valtakuntaan eikä hänellä ole elämää, vaan hän on hengellisesti kuollut. Vaikka kaikki paavilaiset munkit ja nunnat olivat oikealla kasteella kastettuja, mutta Kristukseen pukeutumisen sijasta luottivat kaapuihinsa, Luther sanoo, etteivät he ole uudestisyntyneitä. Sama meidän on sanottava oman maamme epäuskoisista kastetuista.

    Luther määrittelee uudestisyntymisen Jumalan kuvan palautumiseksi. Kun ihminen menetti Jumalan kuvan, hän "kuolemalla kuoli". Kun hän saa sen takaisin, hän 'elämällä elää', hän virkoaa eloon. Hengellisesti kuollut ei ole Jumalan kuva, sillä Jumala ei ole kuollut, vaan meidän Jumalamme on iankaikkisesti elävä Jumala. Niin siis se, jonka Jumala uudesti luo eli uudesti synnyttää, on vironnut kuolemasta elämään. Ja tämä tapahtuu kasteessa, ei kuitenkaan vain kasteessa.

    Ymmärtääksemme paremmin tätä asiaa, verratkaamme apostolien toimintaa ja Raamatun sanaa kasteesta "uudestisyntymisen pesona" (Tiit. 3:5). Apostolit alkoivat toimintansa kullakin paikkakunnalla saarnalla. Ja ne, jotka ottivat sanan vastaan, kastettiin. Apostoli Paavali kertoo, että korinttolaisilla ei ole monta isää, vaan hän sanoo: "Minä teidät synnytin evankeliumin kautta Jeesuksessa Kristuksessa" (1 Kor. 4:15). Paavali käyttää synnyttämisestä samaa kreikan sanaa kuin Jeesus Joh. 3:5:ssä (gennaoo). Lisäksi tämä sana on aoristissa. Apostoli tuo esille kirjeessään sen, ettei hän kastanut Korintossa kuin muutaman. Väline, jolla apostoli synnytti useimmat korintolaiset, oli siis evankeliumin sana.

    Näin oli kaikkialla, missä apostolit saarnasivat ja missä seurakuntia syntyi. Silti apostoli Paavali voi muitta mutkitta sanoa kristityistä, että he ovat "pelastetut uudestisyntymisen peson kautta" (Tiit. 3:5). Siis heillekin, jotka jo ennen kastetta olivat sanasta uudestisyntyneitä, kaste oli uudestisyntymisen peso. Tässä voi olla ihmisjärjelle ristiriitaista, mutta se on Jumalan sanan opetus. Asia on helpompi ymmärtää, jos muistamme, että kaikkien armonvälineiden vaikutus on sama. Luterilainen tunnustus sanoo sanasta ja sakramentista: "Kummankin vaikutus on siis sama." (TK 1990, s. 186, 5).

    Kastetta edeltävä evankeliumin sana ei vähennä eikä kumoa mitään kasteen voimasta eikä kasteen lahjasta. Myöskään kaste ei vähennä eikä kumoa mitään evankeliumin sanan voimasta eikä sen vaikutuksesta, vaan vaikuttaessaan samaa kumpikin vahvistaa toinen toisensa vaikutusta. Sillä tavoin Jumalan moninainen armo tulvailemalla tulvailee meille uudestisynnyttävällä, elämää antavalla voimallaan. Sanan luonteeseen kuuluu toistaminen, kaste toimitetaan vain kerran.

    Jos kastettu lankeaa uskosta, hänestä kaikkoaa hengellinen elämä. Hän kuolee hengellisesti. Kun hän Jumalan armosta tulee parannukseen, hän virkoaa uudestaan eloon eli uudestisyntyy; toisin sanoen hän palaa siihen, mistä oli langennut, siis kasteensa varaan ja siihen sisällöltään samaan ja kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen, mistä hän oli välillä joutunut kuoleman tilaan.

    Apostoli Pietari kirjoittaa: "Olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta." (1 Piet. 1:23) Jotkut yrittävät selittää tämänkin kasteeksi sanan poissulkien - apostolin selvistä sanoista ja niiden tekstiyhteydestä välittämättä. Toiset katsovat, että tämä uudestisyntyminen on jotakin olemukseltaan erilaista kuin kasteen kautta uudestisyntyminen, koska tässä verbi ei ole nyt aoristissa, vaan perfektissä. He taas eivät tunne riittävästi kreikan kielioppia. Perfekti näet tuo esille joskus tapahtuneen asian ja esittää tämän asiantilan edelleen jatkuvana. Kun aoristi kiinnittää huomion tapahtuman kertakaikkisuuteen, niin perfekti kertoo asiantilan jatkumisesta. Pietari siis opettaa, että uskovat eivät ole vain joskus uudestisyntyneet ja tulleet uskoon, vaan heissä uskontila ja kerran saatu hengellinen elämä jatkuu. On myös huomattava, että Pietari ei tässä ulossulje asiasta kastetta; onhan siinäkin sana mukana ja kasteen lohdullinen, hyvä, elämää antava vaikutus pysyy sekin kautta koko elämän, mistä Pietari puhuu kirjeensä kolmannessa luvussa sanoen veden pelastavan kasteena (1 Piet. 3:21).

    Markku Särelä

  • Katoavien aarteiden orjuudesta katoamattomien aarteiden varaan (Saarna, Luuk. 16:19-31)

    Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 2.6.2013 Siitamajalla

  • Katso Jumalan luomistekoja

    Pastori Markku Särelän puhe Hämeenlinnassa 18.4.2021

  • Keisari ja Jumala

    Matt. 22:15-22 Silloin fariseukset menivät ja neuvottelivat, kuinka saisivat hänet sanoissa solmituksi. Ja he lähettivät hänen luoksensa opetuslapsensa herodilaisten kanssa sanomaan: "Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön. Sano siis meille: miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?" Mutta Jeesus ymmärsi heidän pahuutensa ja sanoi: "Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut? Näyttäkää minulle veroraha." Niin he toivat hänelle denarin. Hän sanoi heille: "Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?" He vastasivat: "Keisarin". Silloin hän sanoi heille: "Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on". Kun he sen kuulivat, ihmettelivät he ja jättivät hänet ja menivät pois.

    On kysymyksiä, joihin vastaamalla ei voi voittaa. Kysyjä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa, joista kummankaan valitsemisesta ei seuraa hyvää. Jeesus oli itseasiassa esittänyt tällaisen kysymyksen aiemmin fariseuksille kysyessään heiltä, oliko Johanneksen kaste taivaasta vai ihmisistä. Jos fariseukset olisivat vastanneet taivaasta, heidän toimintansa olisi joutunut kyseenalaiseen valoon, kun he eivät olleet uskoneet Johannesta, jos ihmisistä, kansa olisi suuttunut heille, koska se piti Johannesta profeettana.

    Ehkäpä jonkinlaisena kostona aiemmasta fariseukset lähestyvät Jeesusta nyt oman kysymyksensä kanssa. Yleensä fariseukset ja vallanpitäjää liehittelevät herodilaiset olivat toistensa vihollisia. Mutta nyt fariseukset ovat ottaneet herodilaiset mukaan. Yhteinen vihollinen on saanut vanhat veriviholliset yhdistämään voimansa.

    Keisarille keisarille kuuluva, Jumalalle Jumalalle kuuluva

    Fariseukset alustavat kysymyksensä suurella imartelulla: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön.” He tulevat Jeesuksen luo esittäen vilpittömiä ja hyväntahtoisia. He puhuttelevat häntä kunnioittavasti opettajana, joka opettaa oikeaa Jumalan lain mukaista tietä ja korostavat hänen puolueettomuuttaan. Vasta sitten he esittävät kysymyksensä: ”miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?” Ansa on nyt viritetty, ja he tuntevat sydämessään pahanilkistä iloa siitä, että Jeesus on saatu ahdistettua nurkkaan. Hänhän ei voisi millään vastata kysymykseen niin, ettei vastauksesta koituisi hänelle harmia.

    Fariseukset olivat päätelleet, että jos Jeesus vastaisi, että keisarille pitäisi maksaa veroa, häntä voitaisiin syyttää vihollisvallan kanssa veljeilijäksi. Juutalaisille oli nimittäin tuolloin hyvin tärkeää temppeliveron maksaminen. Tuolla verolla ylläpidettiin temppelin toimintaa. Se oli juutalaiseen kansaan kuulumisen merkki. Sillä tunnustettiin, että Jumala oli lunastanut Israelin Egyptistä ja antanut sille lupaamansa maan. Temppelivero oli Jumalan kuninkuuden tunnustamista. Tämän valossa veron maksaminen keisarille vaikutti Jumalan kuninkuuden kieltämiseltä. Se oli solidaarisuuden osoittamista vieraalle vallalle, joka oli ryövännyt juutalaisilta maan, jonka Jumala oli heille antanut. Verorahoissa oli tuolloin vieläpä keisarin jumaluutta korostava kuva ja teksti: keisari Tiberius Augustus, jumalallisen Augustuksen poika. Kolikkoa ei ollut vaikea nähdä epäjumalanpalveluksen välineenä. Jos Jeesus olisi taas julistanut, ettei veroa tule maksaa, herodilaiset olisivat saman tien kannelleet hallitsijalle, että kansan keskuudessa on kapinoitsija.

    Jumalan Poika aloitti vastauksensa osoittamalla, että hän näkee sydämeen: ”Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut?” Vaikka fariseukset olivat parhaansa mukaan yrittäneet peittää suunnitelmiaan, tosi Jumalana Jeesus tiesi koko ajan, mitä he aikoivat. Hän näki ulkoisen hyväntahtoisuuden takana vilpillisen, pahan sydämen. Alustamalla vastauksensa tällä tavoin hän osoitti, että tiesi kyllä, millaiset juonet kätkeytyivät fariseusten imartelun ja kysymyksen taakse.

    Sitten Jeesus käski: ”Näyttäkää minulle veroraha.” Saatuaan fariseuksilta denaarin Jeesus kysyi heiltä, kenen kuva rahassa on. He sanoivat: keisarin. Tämän perusteella Jeesus antoi mykistävän vastauksensa: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Hän vältti ansan osoittaen, että kuuliaisuus keisarille ja Jumalalle oli samaan aikaan mahdollista. Se, missä oli keisarin kuva, kuului luonnollisesti keisarille. Ihminen taas alun perin luotiin Jumalan kuvaksi ja vaikka lankeemus on turmellut tuon kuvan, meidät kutsuttu Kristuksessa jälleen uudistumaan Jumalan kaltaiseksi. Kaikki, mitä meillä on, kuuluu hänelle.

    Jeesus erottaa kaksi eri hallintavaltaa, eli regimenttiä. Kummallekin kuuluu kunnioituksemme eikä meidän tarvitse lähtökohtaisesti valita jompaakumpaa. Ristiriitaa näiden kahden välillä ei tarvitse olla, koska esivalta on Jumalan asettama. Sillä on oikeus kerätä veroja ja rangaista rikollisia. Sen tehtävänä on maallisen rauhan ylläpitäminen. Jumala itse toimii esivallan kautta, ja kuuliaisuus esivallalle silloin, kun se toimii valtansa mukaan, on kuuliaisuutta Jumalalle. Neljäs käsky velvoittaa meitä osoittamaan kunnioitusta esivallalle. Siksi kristityn suuhun ei sovi hallitsijoiden pilkkaaminen tai muu vastaava käytös, joka sotii neljättä käskyä vastaan. Keisarilla ei ole kuitenkaan absoluuttista oikeutta meihin. Jumala ei ole esimerkiksi antanut sille valtaa hallita sielujamme.

    Augsburgin tunnustuksen puolustus kiteyttää hienosti evankeliumitekstin ajatuksen: ”tunnustamme, että kristityn on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa keisarillisten lakien tai muiden voimassa olevien lakien mukaisesti, langettaa oikeuden perusteella kuolemantuomioita, käydä oikeutettuja sotia ja olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa, solmia avioliitto, sanalla sanoen: yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä, ja niitä kristitty voi turvallisesti käyttää hyväkseen.

    Koko tätä Kristuksen valtakunnan ja maallisen valtakunnan välistä eroa koskevaa uskonkohtaa on meikäläisten teoksissa valaistu kaikkien hyödyksi. Siitä opetetaan, että Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. Tämän elämän kestäessä meidän on kuitenkin sallittua tässä maailmassa käyttää hyväksemme sitä laillista yhteiskuntajärjestystä, joka on voimassa sen kansan keskuudessa, jonka parissa me elämme” (Apologia XVI. TK 1990.)

    Jumala ennen keisaria

    Meillä Suomessa on vahva luterilainen esivaltaan luottamisen perinne. Kuitenkin voimme esimerkiksi Saksan 1900-luvun tapahtumien valossa huomata, mihin sokea kuuliaisuus esivaltaa kohtaan voi johtaa. Ristiriitaa ei siis välttämättä ole mallisen ja hengellisen vallan välillä, mutta voi kyllä olla. Meidänkin on nykyisten ajatusvirtausten tähden totuttava siihen, että ei ole enää itsestäänselvyys, että kuuliaisuus keisarille olisi Jumalan tahto. Elämme monessa mielessä jälkikristillistä aikaa. Ohjeenamme tulee siksi olla ennen kaikkea Raamatun sana: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29).

    Jos esivalta esimerkiksi kieltäisi meitä kristillisen uskon levittämisen, meidän tulisi uhmata sitä. Jos se uhkaisi rangaista meitä Jumalan sanan koko totuuden opettamisesta, meidän pitäisi tehdä sitä kuitenkin lähetyskäskyn velvoittamana. Jos se vaatisi meiltä ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan tahdon vastaisia arvoja ja ajatuksia kohtaan, meidän pitäisi sitäkin tiukemmin riippua kiinni Jumalan sanassa.

    Takana meillä on pitkä rauhanjakso. Vielä muutama vuosikymmenen sitten kristillisiä arvoja kunnioitettiin yleisesti. Mutta ilmapiiri on muuttunut merkittävästi. Tulevaisuus näyttää synkältä. Kristus ei luvannut, että ennen loppua kirkko nauttisi leppoisista päivistä, vaan Vapahtaja päinvastoin kysyy: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä” (Luuk. 18:8). Ei ole ihme, jos edessä ovat vainot: keltä riistetään maine, keltä lapset, keltä henki. Ne, jotka vainoavat meitä, luulevat toimivansa hyvyyden ja ihmisarvon nimissä, mutta he eksyvät, koska eivät tunne häntä, joka on totuus. Meidän on varauduttava siihen, että me kristityt olemme vainottu vähemmistö länsimaissakin.

    Toisaalta: autuaat ovat ne päivät, kun kirkko on vaivan alla! Milloinkaan kirkko ei voi niin huonosti kuin silloin, kun se voi ulkoisesti hyvin. Omahyväinen kirkko, jolla on kaikki maailman resurssit käytössään, on itsetyytyväisyydessään kaikkea muuta kuin valo pimeydessä. Ollessaan ulkoisesti vahva, se on sisältä heikko. Sen luottamus on sen ulkoisessa voimassa eikä ristiinnaulitussa Herrassa. Ja se tekee kaikkensa pitääkseen kiinni tuosta mahtavasta asemasta, joka sillä on. Koosta ja voimasta on tullut itseisarvo. Ei sitä kiinnosta, vaikka suurin osa sen jäsenistä olisi menossa helvettiin, kunhan jäsenrekisteri näyttää hyvältä. Ei se halua julistaa parannusta, koska se voisi pahoittaa nimikristittyjen mielen. Ei sitä liikuta taivaallisen kuninkaan tahto, kun se on keisarin nöyrä oppipoika.

    Mutta kun Jumala ahdistusten kautta laittaa meidät polvillemme huutamaan apua, kun hän vainojen kautta suuntaa kyynelehtivät katseemme kohti Vapahtajaa, kun hänen kirkkonsa pahan vallan voimistuessa kuulee jo tulevan maailman äänen, niin autuas on se aika! Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat ne, jotka ovat muukalaisia tässä maailmassa, sillä heidän todellinen isänmaansa on taivaassa. Autuaita ovat ne, joiden sydämissä soi alati uusi virsi Karitsalle!

    Vainojen ajat ovat puhdistumisen aikaa. Silloin käy ilmi, ketkä ovat Jumalan omia, ketkä eivät; ketkä Jeesus on niin valloittanut, että he ovat valmiita kärsimään hänen tähtensä, ketkä luopuvat hänestä. Ei kristitty voi olla ilman ristiä. Vain uskosi kieltämällä ja piilottamalla voit välttää kärsimyksen. Mutta kuinka autuasta onkaan kärsiä Kristuksen tähden! Sen voit tehdä hyvällä omallatunnolla tietäen, että he voivat kyllä tappaa ruumiisi, mutta sieluasi he eivät voi saada riistettyä Vapahtajasi hellistä käsistä. Aika voi olla paha, mutta Jumalan lupaus on vieläkin sama: mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Jeesuksessa. Meidän toivomme on siinä, että Kristus hallitsee. Hän on voittanut ristillä synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Siksi meitä ei kohtaa mikään hänen sallimattaan. Viekööt he henkemme, osamme ja onnemme, kunhan meidän vain on Jumalan valtakunta.

    Rakas ystävä, meidän tehtävämme ei ole voivotella maailman pahuutta. Meidän tehtäväämme ei ole haikailla takaisin nimikristillisempää aikaa. Jokaisen meistä on tarpeen keskittyä omaan jumalasuhteeseen. On luovuttamatonta, että olet varma siitä, että sinulla on rauha taivaallisen Kuninkaan kanssa. Kun suhteemme keisarin huonontuu huonontumistaan, on tärkeää, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen on kunnossa. Kauhein kohtalo ei ole kärsiä Kristuksen tähden, vaan luulla olevansa kristitty ja mennä helvettiin.

    Onko sinulla rauha Jumalan kanssa? Mistä voit ylipäätään tietä sen? Raamattu sanoo selkeästi: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.” (Room. 5:1-2). Uskon kautta Jeesukseen pääsemme rauhaan Jumalan kanssa. Ja tuossa rauhassa meillä on kerskauksenamme tuleva kirkkaus, koska sydämemme saa levätä siinä, että Jeesus on tehnyt kaiken tarvittavan edestämme: hän on osoittanut täydellistä kuuliaisuutta Jumalan lakia kohtaan, ja hyvittänyt näin meidän laittomuutemme. Hän on kärsinyt ristillä iankaikkisen kadotuksen piinan ja niin me voimme periä taivasten valtakunnan.

    Vielä Raamattu vakuuttaa meille, että koska Jumala on antanut rakkaimpansa meidän edestämme, hän antaa meille hänen kanssaan myös kaiken, mitä tarvitsemme. Jos sinua ahdistaa tulevaisuus etkä tiedä kuinka kestät, heittäydy Jeesuksen varaan. Oman voimasi loppuessa sinua kantavat edelleen iankaikkiset kädet. Hän, joka on aloittanut sinussa hyvän työn, on täyttävä sen Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. Täällä ajassa joudut ehkä elämään monen ristin alla. Monien taakkojen rasittamana kilvoitellet antaen keisarille sen, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Kerran kuitenkin kaikki keisarit joutuvat väistymään ja Kuningas tulee kunniassaan. Jumalan viholliset joutuvat hämmästymään, mutta meille koittaa iankaikkinen elämä. Kyllä – voi olla, että joudumme elämään marginaalissa, mutta juuri siellä kirkko on kukoistanut.

  • Keisarille, mikä keisarin on

    Pastori Vesa Hautalan saarna 30.10.2016 Tampereella

  • Kenelle Herra ei lue syntiä

    Pastori Markku Särelän saarna 20.6.2021

  • Kenen kunniaa tavoittelemme

    Seksagesimasunnuntaina II vuosikerta, evankeliumi

    Niin Jeesus sanoi heille: "Vielä vähän aikaa valkeus on teidän keskuudessanne. Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka pimeässä vaeltaa, se ei tiedä, mihin hän menee. Niin kauan kuin teillä valkeus on, uskokaa valkeuteen, että te valkeuden lapsiksi tulisitte." Tämän Jeesus puhui ja meni pois ja kätkeytyi heiltä. Ja vaikka hän oli tehnyt niin monta tunnustekoa heidän nähtensä, eivät he uskoneet häneen, että kävisi toteen profeetta Esaiaan sana, jonka hän on sanonut: "Herra, kuka uskoo meidän saarnamme, ja kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?" Sentähden he eivät voineet uskoa, koska Esaias on vielä sanonut: "Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, että he eivät näkisi silmillään eivätkä ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi." Tämän Esaias sanoi, kun hän näki hänen kirkkautensa ja puhui hänestä. Kuitenkin useat hallitusmiehistäkin uskoivat häneen, mutta fariseusten tähden he eivät sitä tunnustaneet, etteivät joutuisi synagoogasta erotetuiksi. Sillä he rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa. Joh. 12:35-43.

    On erikoista, kuinka Kristuksen evankeliumi on tässä maailmassa syrjään sysättynä kuin jokin häpeällinen asia, mutta samanaikaisesti eräät hyväntekijät saavat suurta kunniaa.

    Mainitsen pari esimerkkiä.

    Albert Schweizer, saksalainen teologi ja lääkäri, perusti sairaalan Afrikkaan Lambareneen ja tuli sikäläisten hyväntekijäksi. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1952. Hän kielsi kaikki tärkeimmät kristinuskon perusopit, kuten Kolmiykseyden, Kristuksen neitseellisen syntymän ja ruumiillisen ylösnousemuksen. Hän katsoi Kristuksen erehtyneen mm. opetuksissaan viimeisistä ajoista. Häntä pidetään lähinnä panteistina.

    Äiti Teresa, Intian köyhien auttaja, oli hurskas paavilainen ja neitsyt Marian palvoja. Eräässä TV-haastattelussa hän ilmaisi uskonsa päästä taivaaseen omilla teoillaan, koska hän oli ruokkinut nälkäisiä, vedoten Jeesuksen sanaan: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä." Ei siinä Kristus eikä hänen ristinkuolemansa saanut kunniaa.

    Maailman silmissä hurskasta on ihmishurskaus, ja sille se antaa arvon. Todellinen usko sen sijaan on maailman silmissä hullutus. Tekstimme kehottaa meitä säilyt-tämään uskon ja antamaan kunnian Jumalalle.

    1. Säilyttäkää usko eli vaeltakaa valkeudessa

    Tekstissämme Jeesus sanoo: "Vielä vähän aikaa valkeus on teidän keskuudessanne. Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka pimeässä vaeltaa, se ei tiedä, mihin hän menee. Niin kauan kuin teillä valkeus on, uskokaa valkeuteen, että te valkeuden lapsiksi tulisitte." Vaikka Kristus teki paljon hyvää, se ei tuottanut hänelle mainetta Israelin johtajien keskuudessa, ja he saattoivat taivutella helposti kansankin puolelleen Jeesusta vastaan. Se, joka seurasi Jeesusta tai tunnusti uskonsa häneen, oli merkitty. Sen monet hyvin käsittivät. Tekstimme lausuu: "Kuitenkin useat hallitusmiehistäkin uskoivat häneen, mutta fariseusten tähden he eivät sitä tunnustaneet, etteivät joutuisi synagoogasta erotetuiksi." Jeesuksen teot kertoivat hänen sanansa voimasta. Eikä Jeesuksen saarna ollut tyhjää puhetta, vaan Pyhä Henki vaikutti siinä voimallaan ja vakuutti omattunnot siitä, että se todella oli Jumalan sana.

    Tänäkin päivänä oikeassa, puhtaassa Jumalan sanassa on läsnä Jumalan voima. Ja meille kuuluu Jeesuksen kehotus: "Niin kauan kuin teillä valkeus on, uskokaa val-keuteen, että te valkeuden lapsiksi tulisitte."

    Kun Jeesus tätä puhui, hänen kuulijoillaan oli erityinen etsikon aika. Maailman Vapahtaja oli heidän keskellään ja julisti heille ihanaa armonevankeliumia kutsuen luokseen työtätekeväiset ja raskautetut, antaen synnit anteeksi syntiensä tähden murheellisille ja katuville ja avaten heille taivaan portit. Todellinen valo loisti kuoleman varjon maassa. Tämä valo loisti vielä sen jälkeen apostolien sanassa, mutta tuomion aika tuli. Jerusalem hävitettiin vuonna 70, ja juutalaiset joutuivat hajaantu-maan eri puolille maailmaa. Sen jälkeen heidän keskuu-dessaan ei ole vastaavalla tavalla ollut vapaata evankeliumin saarnaa. Etsikon aika, kun puhdas armonoppi kaikuu, ei ole ikuinen. Se voi olla hyvin lyhyt. Tuolloin se oli noin 40 vuotta. Ja miten lyhyt aika se on! Kun katsomme sitä elämässämme taaksepäin, se on kiitämällä kulkenut. Ja kuitenkin, tuo aika on aivan riittävän pitkä pelastuksen omistamiseen ja siitä todistamiseen toiselle ja kolmannellekin polvelle.

    Kun meille julistetaan pelastusta yksin armosta, yksin Kristuksen sovitustyön tähden, yksin uskon kautta Kristukseen, ottakaamme se uskolla vastaan. Annetaan sille se arvo, mikä sille kuuluu. Kysymyksessä on näet aivan erityinen Jumalan armo ja laupeus meitä kohtaan, jota emme ole ansainneet millään tavoin.

    Jeesus sanoo: "Vielä vähän aikaa valkeus on teidän keskuudessanne. Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka pimeässä vaeltaa, se ei tiedä, mihin hän menee." Näillä sanoilla Jeesus osoittaa meille riippuvuutemme valkeudesta. Epäuskoinen ihminen elää pimeydessä eikä tunne tietä taivaaseen. Kuinka ihminen voisi löytää pimeässä tien, jota hän ei tunne? Kuinka hän voi päästä päämäärään, jos hän ei ole sinne johtavalla tiellä? Se on mahdotonta. Tullaksemme taivaaseen tarvitsemme valon, joka näyttää meille tien. "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni", sanoo psalmi. Siitä on pidettävä kiinni. Sanan valossa on uskoen katsottava Jeesukseen, häneen, joka sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tulo isän tykö muutoin kuin minun kauttani."

    Pimeydellä on oma vetovoimansa. Se ei vetoa uskoon eikä uuteen ihmiseen, vaan vanhaan ihmiseen ja syntiseen lihaan. Sen vuoksi liha on kuoletettava. Jeesus varoittaa: "... ettei pimeys saisi teitä valtaansa."

    Pimeyden piiriin kuuluu ihmiskunnian tavoittelu. Monet, jopa useat hallitusmiehetkin, Jeesuksen aikana uskoivat, että Jeesus oli luvattu Messias, mutta pimeyden vetovoima sai heidät salaamaan uskonsa ja menemään enemmistön ja voimakkaampien mukana. Raamattu sanoo heistä: "Mutta fariseusten tähden he eivät sitä tunnustaneet, etteivät joutuisi synagoogasta erotetuiksi. Sillä he rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa." He eivät halunneet elää ulkopuolella kansallisen synagogalaitoksen, aivan samaan tapaan kuin tänään monet haluavat pitäytyä valtakirkkoon. Tämä pimeyden ruhtinaan juoni on tukkinut monta suuta, turruttanut omiatuntoja ja aiheuttanut suunnatonta vahinkoa evankeliumin asialle. Tässäkään suhteessa ei ole mitään uutta auringon alla. Jeesus sanoo: "Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne." (Joh. 15:24) Merkillinen, meille aivan uskomaton ja kuitenkin tosi on tämä Jeesuksen rinnastus. Asiaan ei vaikuta se, puhuuko Jeesus näkyvänä keskellämme vai puhuuko hän palvelijoidensa suulla, jos vain on kysymys hänen sanastaan.

    Olkaamme siis tarkkoja, valppaita ja valvovia. Niin kauan kuin valkeus on keskuudessamme, olkaamme uskollisia sanankuulijoita. Maailman loppua kohden sen kuuleminen vain vaikeutumistaan vaikeutuu. Jos ymmärrämme, että yö on jo pitkälle kulunut ja iäisen aamun koitto on lähellä, valo tässä säkkipimeydessä on meille arvokasta arvokkaampaa.

    Mitä tuo valo on? Se on anteeksiantamuksen valoa Jeesuksen kalliissa nimessä. Se on autuuden valoa. Se on iankaikkisen elämän valoa. Se on aamun koitto korkeudesta, Jumalan tyköä, kuoleman varjon maahan. Kuule siis, kun Herra sanoo: "Herää sinä, joka nukut, niin Kristus sinua valaisee." Usko siis häneen ja säilytä uskosi Pyhän Hengen voimassa.

    2. Anna kunnia Jumalalle

    Usein ennen vanhaan vanhat hengelliset kirjat päättyivät sanoihin "Jumalalle yksin kunnia". Ikivanhasta on jumalanpalveluksessa veisattu: "Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, niin kuin alusta ollut on, nyt on ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen." Kun apostoli Paavali aloittaa Galatalaiskirjettään, jolla hän pelastaa galatalaisille puhtaan armon evankeliumin, hän sanoo jakeessa 5: "Hänen olkoon kunnia aina ja iankaikkisesti!" Ja hän lisää sen jälkeen tuon uskon varmuutta uhkuvan sana: "Amen."

    Kiusaaja ei halua antaa kunniaa Jumalalle. Mutta Jumala ei luovu siitä kunniasta, joka hänelle kuuluu. Jo luojana kunnia on hänen, mutta se on hänen myös lunastajana ja pyhittäjänä. Ja Herra sanoo: "Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille" (Jes. 42:8) ja toisessa paikassa: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen, ylistykseni tähden minä hillitsen vihani, etten sinua tuhoaisi. Katso, minä olen sinua sulattanut, hopeata saamatta, minä olen sinua koetellut kärsimyksen pätsissä. Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna." (Jes. 48:9-11)

    Paha ihmisluonto nauttii kunnian saamisesta ja tuntee itsensä imarrelluksi silloinkin, kun ihminen ei sitä ansaitse. Näin on jo ajallisenkin elämän asioissa. Miten oppisimme sanomaan: Kunnia yksin Jumalalle. Kunpa osaisimme noudattaa Jeesuksen sanaa: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sa-nokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'" (Luuk. 17:10) Hän itse antakoon meille siihen ensiksikin halua ja toiseksi voimaa ja taitoa sitä toteuttaa. Tarvitsemme sellaista vaatimattomuutta, jossa Jumala saa kunnian ja me olemme ansiottomia, paljossa rikkoneita ja puutteellisia palvelijoita.

    Oikea evankeliumi antaa kunnian Jumalalle. Sitä kautta tulee korjatuksi se kunnianryöstö, joka tapahtui ihmisen langetessa syntiin. Rakkaudessaan, ihmisten sitä ansaitsematta, Jumala teki pelastussuunnitelman ja lähetti ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Me syntiset emme pystyneet korvaamaan yhtäkään syntiämme saati koko turmelustamme. Sen teki yksin Kristus meidän edestämme ja meidän hyväksemme. Me emme pystyneet kääntymään emmekä uskomaan, vaan Pyhä Henki yksin sen vaikutti.

    Silloin kun näin opetetaan ja näin uskotaan, Jumala saa kunnian, ja se tapahtuu yksin Jumalan vaikutuksesta. Kaikki vastakkainen opetus, kaikki opetus, joka rakentaa ihmisen luulotellulle vapaalle tahdolle, ihmisen ratkaisulle, ihmisen hengellisille kyvyille, ihmisen oikealle suhtautumistavalle, lankeemuksen jälkeen ihmiseen muka jääneelle hyvyydelle, kaikki se ryöstää kunnian Isältä Jumalalta, Hänen Pojaltaan ja Pyhältä Hengeltä. Rukoilemme: "Pyhitetty olkoon Sinun nimesi" ja päätämme: "Sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti" ja sanomme siihen: "Amen."

    Se, että olemme Jumalan lapsia ja hänen kirkkautensa valtakunnan perillisiä, on puhdasta armoa, ja se lahjoitetaan meille ilmaiseksi. Ja niin myös se virsi, jota taivaassa veisaamme on ylistysvirsi Herrallemme: "Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen." (Ilm. 5:10)

    Nouskoon tämä kiitos jo nyt meidän sydämistämme. Amen.

    Markku Särelä

  • Kestävä perustus (Saarna, Matt. 7:21-29)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 29.7.2012 Siitamajalla

  • Ketä Sinä pelkäät?

    Vikaari Dani Puolimatkan saarna Siitamajalla 17.5.2015

  • Ketkä kuuluvat Jumalan valittuun kansaan?

    Matt. 22:1–14: Ja Jeesus rupesi taas puhumaan heille vertauksilla ja sanoi: "Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa. Ja hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla. Vielä hän lähetti toisia palvelijoita lausuen: 'Sanokaa kutsutuille: Katso, minä olen valmistanut ateriani, minun härkäni ja syöttilääni ovat teurastetut, ja kaikki on valmiina; tulkaa häihin'. Mutta he eivät siitä välittäneet, vaan menivät pois, mikä pellolleen, mikä kaupoilleen; ja toiset ottivat kiinni hänen palvelijansa, pitelivät pahoin ja tappoivat. Mutta kuningas vihastui ja lähetti sotajoukkonsa ja tuhosi nuo murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten hän sanoi palvelijoillensa: 'Häät ovat valmistetut, mutta kutsutut eivät olleet arvollisia. Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte.' Ja palvelijat menivät ulos teille ja kokosivat kaikki, keitä vain tapasivat, sekä pahat että hyvät, ja häähuone tuli täyteen pöytävieraita. Mutta kun kuningas meni katsomaan pöytävieraita, näki hän siellä miehen, joka ei ollut puettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: 'Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?' Mutta hän jäi sanattomaksi. Silloin kuningas sanoi palvelijoille: 'Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen'. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut."

    Tekstissämme puhutaan Jumalan Pojan hääjuhlista. Siinä puhutaan myös tietystä murrosvaiheesta, kun Vanha liitto vaihtui uuteen. Kysymys liittyy myös siihen, ketkä kuuluvat Jumalan valittuun kansaan. Kun puhumme Jumalan valitusta kansasta, seurakunnasta, Kirkosta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ja siitä, ketkä siihen kuuluvat, niin silloin vastaus Vanhan ja Uuden liiton aikana on sama. Mutta kun puhumme Jumalan kirkosta sanan epävarsinaisessa merkityksessä, silloin vastaus on eri. Tutkimme tänään tekstimme pohjalta, ketkä kuuluvat Jumalan seurakuntaan sanan varsinaisessa merkityksessä, ja myös Uuden ja Vanhan liiton välistä eroa, mitä tulee Jumalan seurakuntaan sanan epävarsinaisessa merkityksessä.

    1. Jumalan seurakunta oli ulkoisesti eri Vanhassa ja Uudessa liitossa

    On tietenkin aluksi hyvä todeta, mitä tarkoitamme, kun puhumme kirkosta varsinaisessa ja epävarsinaisessa merkityksessä. C.F.W. Walther kirjoittaa kirjassaan Kirkko ja virka, että ”Kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on pyhien yhteisö, so. kaikki ne, jotka Pyhä Henki on evankeliumilla kutsunut kadotetusta, kirotusta ihmissuvusta, ne jotka todella uskovat Kristukseen ja jotka tämän uskon kautta ovat pyhitetyt ja yhdistetyt Kristukseen.”

    Samoin hän kirjoittaa, että ”Epävarsinaisessa merkityksessä kutsutaan Raamatun mukaan myös kaikkien kutsuttujen näkyvää, sekä hyvistä että pahoista koostuva, yhteisöä kirkoksi, so. kaikkien niiden yhteisöä, jotka tunnustautuvat ja pitäytyvät saarnattuun Jumalan Sanaan ja käyttävät pyhiä sakramentteja.”

    Toisin sanoen, sanan varsinaisessa merkityksessä kirkolla tarkoitetaan niitä, jotka uskovat Jeesukseen, ja epävarsinaisessa merkityksessä kirkolla tarkoitetaan sitä näkyvää joukkoa, joka ulkoisesti tunnustautuu Jumalan sanaan ja käyttää sakramentteja. Kun nyt puhumme aluksi kirkosta sanan epävarsinaisessa merkityksessä, niin voimme Raamatusta havaita, että Vanhassa ja Uudessa liitossa se joukko, joka ulkoisesti on tunnustautunut Jumalan sanaan ja armonvälineisiin, on ollut eri. Vanhassa liitossa Jumalan valittu kansa oli Israelin kansa. Jumala uskoi sanansa Israelin kansalle, niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.” (Room. 3:1–2) Jumala teki heidän kanssaan liiton Siinain vuorella. Edelleen Paavali kirjoittaa: ”heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta.”  (Room. 9:4–5) Vanhassa liitossa Jumalan sana oli Israelin kansan keskellä, heille annettiin ohjeet juhla-ajoista, jumalanpalveluksesta ja uhreista. Heidän keskellään oli Vanhan liiton sakramentit. Näin siis Vanhassa liitossa Israelin kansa oli Jumalan kansa, Jumalan Kirkko, sanan epävarsinaisessa merkityksessä.

    Niin myös Jeesus, kun hän lähetti maanpäällisen toimintansa aikana opetuslapset julistamaan ilosanomaa, sanoi: ”Älköön tienne viekö pakanain luokse, älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö. Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle'.” (Matt. 10:5–7)

    Päivän tekstissämme puhutaan kutsuvieraista, joille kutsut ensin lähetettiin. Juutalaiset olivat näitä päivän tekstimme kutsuvieraita, jotka oli kutsuttu häihin. Heille oli julistettu Jumalan sana. Kerta toisensa jälkeen he olivat kuitenkin kääntäneet selkänsä Jumalalle ja hänen sanalleen. He tappoivat ne profeetat, jotka Jumala lähetti heidän luokseen. Nyt itse Kuninkaan Poika oli tullut ihmiseksi. Juutalaisia kutsuttiin Jumalan Pojan hääaterialle, mutta Israel hylkäsi Messiaansa. Jeesus ”tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1:11), niin kuin apostoli Johannes kirjoittaa. Vielä sen jälkeenkin, kun Jeesus oli astunut ylös taivaaseen, Israel hylkäsi ja vainosi niitä, jotka kutsuivat Israelia kääntymykseen ja uskomaan Jeesukseen. Tästä kertookin tekstimme, kun se sanoo, että kutsuvieraat ”ottivat kiinni hänen palvelijansa, pitelivät pahoin ja tappoivat.”

    Jeesus sanoo hieman myöhemmin Matteuksen evankeliumissa: ”Sen tähden, katso, minä lähetän teidän tykönne profeettoja ja viisaita ja kirjanoppineita. Muutamat heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, ja toisia heistä te ruoskitte synagogissanne ja vainoatte kaupungista kaupunkiin; että teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka maan päällä on vuodatettu vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan, vereen asti, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välillä. Totisesti minä sanon teille: tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven päälle. Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet. Katso, 'teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi'.” (Matt. 23:34–38)

    Israelin kansa hylkäsi liiton, jonka Jumala oli tehnyt sen kanssa. Kun Messias tuli, he hylkäsivät myös hänet. Jumala yritti uudestaan ja uudestaan kutsua Israelin kansaa parannukseen, mutta uudestaan ja uudestaan se tappoi Jumalan lähettämät profeetat. Niinpä vuonna 70 jKr. roomalaiset sotilaat tuhosivat Jerusalemin kaupungin ja temppelin ja juutalaiset hajotettiin kaikkialle maailmaan. Juuri tähän viittaa tekstimme sanat: ”Mutta kuningas vihastui ja lähetti sotajoukkonsa ja tuhosi nuo murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa.” Vanha liitto oli rauennut. Tämä sama asia käy ilmi välittömästi ennen vertausta jota käsittelemme. Siinä Jeesus kertoo ylipapeille ja fariseuksille toisen vertauksen, josta käy ilmi kuinka heidän käy sen tähden, että he hylkäävät Jeesuksen. ”Sen tähden minä sanon teille: Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43)

    Niin Israelin kansa ei enää Uudessa liitossa ole se ulkoinen näkyvä joukko, joka on Jumalan kirkko sanan epävarsinaisessa merkityksessä. Jeesus lähetti ylösnousemuksensa jälkeen apostolit tekemään opetuslapsiksi kaikki kansat, kastamalla ja opettamalla. Tästä kertoo päivän tekstimme, kun kuningas lähetti palvelijansa kutsumaan häihin keitä vain tapasivat. Apostolit lähtivät julistamaan evankeliumia Kristuksesta kaikille, keitä vain tapasivat. Ja tähän joukkoon kuuluvat tietysti myös juutalaiset. Eivät juutalaiset joutuneet pelastuksen ulkopuolelle, myös juutalaiset pelastuvat uskon kautta Kristukseen, ja Paavali puhuukin roomalaiskirjeessä, kuinka Israelin kansaa on kohdannut osaksi paatumus. Tämä tarkoittaa sitä, että aina on myös niitä juutalaisia, jotka evankeliumin sanan kautta tulevat uskoon ja turvaavat Jeesukseen omana Messiaanaan ja Jumalanaan.

    Tänäkin päivänä evankeliumi leviää ja kutsuu yhä uusia ihmisiä kaikista kansoista tulemaan Jumalan Pojan hääaterialle. Niin nyt kaikki ne Uuden liiton seurakunnat, joiden keskuudessa julistetaan Jumalan sanaa, joissa kaikuu evankeliumi Jeesuksesta, ja jonka keskuudessa on käytössä Uuden liiton sakramentit, kaste ja ehtoollinen, nämä ovat Jumalan kirkko sanan epävarsinaisessa merkityksessä. Jos haluat tietää, mistä voit löytää Jumalan kansan maan päällä, niin Jumalan sana ja sakramentit ovat kirkon pettämättömät tuntomerkit. Missä armonvälineet ovat, siellä on varmasti myös Jumalan kansaan kuuluvia.

    Tänä päivänä kristillinen kirkko on myös samankaltaisessa tilanteessa kuin Israelin kansa Vanhan liiton aikaan. Moni israelilainen lankesi epäjumalanpalvelukseen, vaikka heidän keskellään oli Jumalan sana ja sakramentit. Tänä päivänä puolestaan moni, joka on kasvanut kristillisen kirkon keskellä jättää kirkon yhteyden ja luopuu uskosta. Moni on saanut lapsesta asti kasvaa Jumalan sanan ja sakramenttien keskellä. Mutta aivan niin kuin tekstissämme sanotaan, että ”he eivät siitä välittäneet, vaan menivät pois, mikä pellolleen, mikä kaupoilleen”, niin on moni lähtenyt pois pitäen jotain muuta tärkeämpänä kuin Jumalan sanaa ja sakramentteja. Olkoot tämä ja myös Israelin kansa meille varoittavina esimerkkeinä, että emme halveksisi Jumalan kutsua tulla Jumalan Pojan hääaterialle. Että emme halveksisi armonvälineitä, joiden kautta meille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus, pelastus ja iankaikkinen elämä. Olkoon tämä myös meille kutsuna rukoilla niiden puolesta, jotka ovat jättäneet armonvälineiden yhteyden.

    2. Jumalan kansaan on varsinaisesti kuulunut aina vain uskovat

    Sitten pääsemme toiseen kohtaamme. Nimittäin siihen, ketkä kuuluvat Jumalan kansaan, Jumalan Kirkkoon, sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaikka Vanhassa liitossa Jumalan kansa oli Israel, niin eivät silti kaikki israelilaiset kuuluneet Jumalan Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Paavali kirjoittaa: ”Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel, eivät kaikki ole lapsia sen tähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: "Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset"; se on: eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 9:6–8)

    Se, että joku oli ulkonaisesti israelilainen, ei tarkoittanut sitä, että hän oli todellisesti osa Jumalan valittua kansaa, niin kuin Paavali edelleen kirjoittaa: ”Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta.” (Room. 2:28–29) Vanhassa liitossakin vain ne, jotka todella uskoivat Jumalaan, jotka eivät yrittäneet pelastua omien tekojensa kautta vaan panivat turvansa tulevaan Messiaaseen, vain he kuuluivat Jumalan Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä.

    Tämä sama koskee myös Uutta liittoa. Eivät ne, jotka ulkoisesti ovat kristillisen seurakunnan jäseniä, kuulu automaattisesti Kristuksen Kirkkoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Luther sanoo Schmalkaldenin opinkohdissa, ketkä todella kuuluvat Jumalan seurakuntaan: ”Sillä Jumalan kiitos, seitsenvuotias poikanen tietää näinä aikoina, mikä seurakunta on, nimittäin uskovaiset, pyhät, lampaat, jotka kuulevat paimenensa äänen.” Ainoastaan ne, jotka sydämessään uskovat ja turvaavat Jeesukseen, kuuluvat todella Kristuksen ruumiiseen, Kristuksen Kirkkoon.

    Tätä opettaa myös päivän tekstimme kun siinä kerrotaan miehestä, joka oli kyllä tullut häihin, mutta jolle ei ollut kelvannut juhlapuku. Tuohon aikaan oli tavallista, että kuningas antoi vieraille juhlapuvun. Kyse ei siis ollut siitä, että miehellä ei esimerkiksi ollut varaa hankkia juhlapukua. Hänelle ei ollut kelvannut se vaate, jonka kuningas oli hänelle antanut. Hänet heitettiin pois hääjuhlista ulos pimeyteen. Tämä kertoo meille sen, että kristillisen kirkonkin keskellä on niitä, jotka kyllä ulkoisesti ovat jäseniä ja ovat armonvälineiden yhteydessä, mutta joille ei kelpaa se juhlapuku, jonka Jumala heille antaa armonvälineiden kautta, nimittäin Kristuksen vanhurskaus. He haluavat tulla omin vaattein, toisin sanoen, omin teoin, taivaan hääaterialle. Heille ei kelpaa lahjavanhurskaus, vaan he haluavat tulla omaan vanhurskauteensa puettuna.

    Ethän sinä vain kuvittele, että voisit tulla taivaan hääjuhlaan omissa ryysyissäsi? Omassa vanhurskaudessasi, joka Jumalan edessä on kuin saastainen vaate? Kaikki sellaiset heitetään pois hääjuhlasta ulos pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys.

    Niin, itsessämme me todella olemme sellaisia, että emme voisi käydä taivaan hääjuhliin. Ei meillä ole sellaista juhlapukua, jota tarvitsemme. Mutta Jumala antaakin tarvitsemamme juhlapuvun täysin ilmaiseksi. Tämä puku on Jeesuksen vanhurskaus. Jeesus täytti Jumalan lain täydellisesti kaikkien puolesta. Hän sovitti koko maailman synnin ristillä. Jeesuksella on täydellisen puhdas juhlapuku. Ja tämä juhlapuku lahjoitetaan kaikille uskon kautta Jeesukseen. 

    Jo pyhässä kasteessa päällesi on puettu Kristuksen vanhurskaus, niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” (Gal. 3:27) Siinä olet saanut omaksesi täydellisen juhlapuvun, jossa voit astua taivaan hääjuhlaan. Sen puvun voit pukea joka päivä uudestaan ja uudestaan, kun joka päivä tunnustat Jumalalle syntisi ja turvaat siihen, mitä Jeesus on puolestasi tehnyt, kun turvaat niihin lupauksiin, mitkä Jumala on kasteeseen liittänyt. Kun Kristuksen vanhurskaus on puettu päällesi, ei Jumala näe sinun syntejäsi. Kristuksen juhlapuku, hänen lahjavanhurskautensa, peittää kaiken sinun syntisi ja saastaisuutesi. Niin sinä olet Jumalan silmissä puhdas ja pyhä. Näin sinä kuulut uskon kautta Kristuksen ruumiiseen, hänen todelliseen Kirkkoonsa. Niin sinäkin, kaikkien muiden Jeesukseen uskovien kanssa, pääset kerran Kristuksen vanhurskauteen puettuna Jumalan Pojan hääaterialle, joka ei pääty koskaan. Aamen.

  • Ketkä pääsevät taivaalliseen hääjuhlaan? (Saarna, Matt. 22:1-14)

    TM Dani Puolimatkan saarna 20.10.2013 Tampereella

  • Kiitän Jumalaani teistä

    Pastori Markku Särelän saarna 1.11.2020

  • Kiitosmielin uuteen vuoteen (Saarna, Ps. 103:1-5)

    Pastori Markku Särelä saarna 30.12.2012 Siitamajalla

  • Kiittämättömyys ja kiitollisuus

    Pastori Dani Puolimatka lukee STLK:n saksalaisen sisarseurakunan Immanuel Gemeinden pastori Martin Blechschmidtin saarnan käännöksen Syysjuhlassa 25.9.2016 Siitamajalla

  • Kirkkaus pimeydessä

    Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 30.7.2017

  • Kiusauksia autiomaassa

    Pastori Dani Puolimatkan saarna 14.2.2016 Tampereella

  • Kolme koettelemusta ja hellittämätön usko

    Matt. 15:21–28Ja Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille. Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni". Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme". Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö". Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille". Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat". Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot". Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.

    Johdanto: painia Jumalan kanssa

    Patriarkka Jaakob oli peloissaan. Hän oli lähettänyt palvelijoitaan edeltä veljensä Eesaun luo. Nämä olivat palanneet ja kertoneet, että Eesau oli lähestymässä 400 miehen kanssa. Jaakob pelkäsi pahinta, koska oli kavaltanut veljensä esikoisoikeuden. Hän päätti antaa osan omaisuudestaan veljelleen lepyttääkseen tätä. Hän jakoi suunnittelemansa lahjan kolmeen osaan ja lähetti palvelijat viemään sitä edellään.

    Seuraavana yönä, kun Jaakob oli aivan yksin, eräs mies kävi hänen kimppuunsa ja he kamppailivat aamuun asti. Kun aamu oli koittamassa, hyökännyt sanoi: ”Päästä minut, sillä päivä koittaa.” (1 Moos. 32:26). Jaakob ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Mies siunasi Jaakobin sanoen ennen sitä: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut” (1 Moos. 32:28). Jaakob nimesi paikan Penueliksi, koska hän oli nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja silti pelastunut. Eesaun kohtaaminen sujui hyvin, kun Jaakob tapasi hänet heti tuon kamppailun jälkeen.

    Jaakobin ja Jumalan kohtaaminen on merkillinen. Jumalan Poika otti ihmishahmon ja kamppaili patriarkan kanssa. Tuo kamppailu oli hyvin konkreettista ja Jaakob ontui koko loppuelämänsä sen seurauksena.

    Päivän evankeliumissa kohtaamme myös ihmisen, joka kamppailee Jumalan kanssa. Hänen koettelemuksensa on kuitenkin sikäli erilainen kuin Jaakobin, ettei siihen liity fyysistä painia. Henkisesti ja hengellisesti kyseessä on kuitenkin kova ottelu. Nainen ei ole ainoastaan pakana, vaan vieläpä kanaanilainen eli Israelin muinaisen viholliskansan jäsen, ja hän turvautuu juutalaisten Messiaaseen. Hän kohtaa kolme koettelemusta, joissa hän kestää urhoollisesti.

    Jeesus on hiljaa

    ”Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni". Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan.” Nainen esitti liikuttavan pyynnön. Rakkaus tytärtä kohtaan sai hänet huutamaan Jeesusta avuksi. Nainen nimitti Jeesusta jopa Herraksi ja Daavidin pojaksi osoittaen, että hän ymmärsi, kuka Jeesus oli. Tällä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Jeesus ei sanonut sanaakaan, vaikka hätä oli todella suuri.

    Kuulostaako tutulta? On vaikea ajatella, että kokemus siitä, että Jeesus on hiljaa, ei olisi tuttu. Jo psalmeissa on kuultavissa monen sydämen ahdistunutta vaikerrusta, miksi Jumala ei vastaa, kun häntä huudetaan avuksi: ”Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi?” (Ps. 13:2), ”Jumala, älä ole niin ääneti, älä ole vaiti, älä ole, Jumala, niin hiljaa. ” (Ps. 83:1).

    Ehkä olet rukoillut pitkään jonkun tärkeän asian puolesta. Olet pyytänyt, että Jumala vastaisi, mutta mitään ei ole kuulunut. On tuntunut siltä, että rukousvastausta ei olisi tullut ollenkaan. Olet esimerkiksi pyytänyt Jumalalta jonkun läheisesi pelastumista, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jos tätä on jatkunut vuosien ajan, rukous on voinut hiljentyä ja tilalle tulla välinpitämättömyys. Sen sijaan, että olisit rohkeasti luottanut siihen, että kaikkien pelastusta tahtova Jumala on luvannut kuulla mielensä mukaiset rukoukset, olet ajatellut, ettei Jumalaa ehkä sittenkään kiinnostaisi läheisesi iankaikkinen kohtalo; eihän hän olisi muuten hiljaa.

    Mutta kanaanilainen nainen ei vaiennut, vaikka Jeesus ei mitään vastannutkaan. Hän jatkoi avuksi huutamistaan eikä hellittänyt. Tästä oli seurauksena se, että Jeesuksen hiljaisuus oli niin mykistävää naisen hädän edessä, että opetuslapsetkin ihmettelivät sitä. He päättivät ruveta ajamaan naisen asiaa.

    Armo kuuluu muille

    He sanoivat: ”Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme.” He pyysivät tai oikeastaan pyytelivät, että Jeesus vastaisi naisen hätään myönteisesti, jotta he voisivat jatkaa matkaansa rauhassa. Jeesus kuitenkin kieltäytyi auttamasta naista ja sanoi: ”Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö”.

    Jeesus sanoi siis vasten naisen kasvoja, ettei hän kuulu naiselle. Jeesus on lähetetty Israelille, ei pakanoille. Voisiko kuulla mitään hirveämpää! Vapahtaja vaikuttaa fariseukselta. Tuolle lahkollehan oli tärkeää rajata sovitus Israeliin ja senkin sisällä vain tarpeeksi hurskaisiin yksilöihin. Kristus ei vaikuta ollenkaan sellaiselta, millaiseksi hänet miellämme. Ehkäpä ympärillä olijatkin hämmästelivät, miten Jeesus, joka yleensä oli niin armollinen, oli nyt niin kova.

    Tässäkin koettelemuksessa kohtaamme jotain hyvin tuttua. Syntisen sydänhän usein on taipuvainen uskomaan rajattuun sovitukseen, siis siihen, että kyllä Jeesus on koko maailman syntien sovittaja, paitsi minun. Kyllä Jeesus on armollinen ja hyvä, mutta muille. Kuinka ihmeellinen ja suuri on Jumalan hyvyys ja armollisuus, muttei minulle. Ja nyt Jeesus vaikuttaa sanovan aivan samoin päivän evankeliumissa.

    Kelvottomuus

    Mutta mikä ihmeellinen usko! Nainen ei vieläkään lopettanut rukoiluaan: ”Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: ’Herra, auta minua”’. Nyt Jeesus ei pysynyt enää hiljaa, vaan hän vastasi naiselle: ”Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille”. Vapahtaja oikeastaan sanoi: et ole arvollinen saamaan sitä, mitä voin antaa. Koiraahan pidetään vielä tänäkin päivänä Lähi-idässä saastaisena eläimenä ja se, että Jeesus vertasi naista pieneen koiranpentuun, oli varmasti loukkaavan kuuloista.

    ”Et kelpaa, et ole arvollinen, minä en kuulu sinulle”, näitä ääniä vielä tänäkin päivänä herää omissatunnoissamme, kun joudumme Jumalan lain puhutteluun. Mitä muuta Jumala laissaan tekeekään, kun julistaa, ettei ”ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:12). Kukaan ei ole kelvollinen hänelle, koska kaikki ovat rikkoneet häntä vastaan. Yksikin paha oletus lähimmäisestä, niin hän ei kuulu sinulle. Yksikin paha ikävä juoru toisesta ihmisestä, niin et ole arvollinen. Yksikin jumalanpalvelus, jolloin et kuule hartaasti Jumalan sanaa, niin olet penikka, jolla ei ole paikkaa Herran pöydässä.

    Puhuessaan Vapahtaja teki kuitenkin suuren ”virheen”. Nainen ei näet vieläkään antanut periksi, vaan nyt hän vangitsi Jeesuksen tämän sanoihin: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat”. Alkukielessä ei ole edes tuota sanaa ”mutta”, vaan nainen toteaa vain myöntävästi: ”Niin, Herra; syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrojensa pöydältä putoavat”. Näin korostuu vielä enemmän se, että Jeesuksen sanoihin kätkeytyy pieni toivo, ja tuohon toivoon tytärtään rakastava äiti tarttui!

    Hellittämätön usko ja onnellinen loppu

    Nyt Vapahtaja ei vaiennut. Hänen suustaan ei kuulunut enää tylyä vastausta. Hän ylisti naista sanoen: ”Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot” Nainen kesti koettelemukset ja Kristus kirkasti todellisen luonteensa. Ei hän ollut missään vaiheessa halunnut naiselle pahaa, mutta hän oli halunnut koetella tukalassa tilanteessa ollutta äitiä. Rukouksiin vastattiin ja kohtaus sai onnellisen lopun.

    Mutta vaikka Raamatun kertomus päättyy näin onnellisesti, meille ei välttämättä jää siitä hyvä mieli. Voihan kanaanilainen nainen vaikuttaa niin ihmeelliseltä, että häneen on vaikea samaistua. Ehkä mieleen nousee kysymys: voisinko minä olla koskaan niin kuin hän?

    Palataan siihen, että nainen tiesi Jeesuksen olevan Messias. Hän oli kuullut Jeesuksesta aiemmin. Hän oli vakuuttunut siitä, että Jeesus voisi auttaa. Matteuksen evankeliumissa ei asiaa mainita, mutta evankelista Markus kertoo, että ”heti kun eräs vaimo, jonka pienessä tyttäressä oli saastainen henki, kuuli hänestä. Ja se vaimo oli kreikatar, syntyään syyrofoinikialainen; ja hän pyysi häntä ajamaan ulos riivaajan hänen tyttärestään.” (Mark. 7:25). Markus ei tarkemmin kerro, kuuliko nainen vain sen, että Jeesus oli tullut heidän keskuuteensa, vai saiko hän kuulla myös, kuka Jeesus oli. Selvää on kuitenkin se, että juuri se, että Jeesus on Daavidin poika, kannatteli naista noissa kolmessa koettelemuksessa. Hän pitäytyi siihen, mitä oli kuullut ja kesti sen, että Jeesus vaikutti olevan aivan toista kuin se, mitä hänestä oli kerrottu. Se, mitä nainen oli kuullut, oli ratkaisevaa, sillä kanaanilainen vaimo oli aivan samanlainen syntinen kuin mekin. Ei hänellä ollut mitään yli-inhimillisiä voimia, vaan hän sai voimansa Jumalalta. Hän sai sen sanasta.

    Vain sana antaa koetuksia kestävän uskon. Siksi on tärkeä kuunnella tarkasti päivän evankeliumia ja sen sanomaa. Se julistaa meille, että vaikka Jeesus vaikuttaisi olevan hiljaa, vaikka hän vaikuttaisi sanovan, ettei hän kuulu sinulle, vaikka kokisit, että olet liian suuri syntinen, että hän voisi katsoa laupiaasti puoleesi, niin hänen sydämessään on koko ajan sinun sielusi pelastus. Ei hän halua sinulle pahaa, vaan koettelee, jotta vahvistuisit hänen tuntemisessaan.

    Seuraa siis kanaanilaista naista ja sido Jeesus tämän sanoihin! Kun hän vaikuttaa olevan hiljaa etkä koe, että hän vastaa rukouksiisi, rukoile kuitenkin ja sano sydämessäsi esimerkiksi näin: ”Herra, olet käskenyt minun rukoilla ja siksi nyt lähestyn sinua rukouksessa. Olet myös luvannut vastata lastesi pyyntöihin ja ilmoittanut, että tahdot jokaisen pelastusta. Siksi tuon tämän läheiseni jälleen eteesi ja rukoilen, että antaisit hänelle uskon lahjan.” Kun sinusta tuntuu siltä, että Herramme armo ei kuulu sinulle, muista, mitä sana sanoo: ”hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” (1 Joh. 2:2). Kun koet, että olet liian suuri syntinen, jotta voisit olla Jeesuksen oma, heittäydy Jumalan sanan varaan: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1 Tim. 1:15).

    Näin tehdessäsi pidä mielessäsi Raamatun sana: ”meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:3–5). Jeesus haluaa, että riiput kiinni sanassa silloinkin kuin tunteesi tai kokemuksesi vakuuttavat sitä vastaan. Hän haluaa, ettet luota omaan voimaasi, vaan lepäät siinä, että Jumala on antanut sinulle Pyhän Hengen. Hän ylläpitää sinussa toivoa silloinkin, kun elämä vaikuttaa toivottomalta.

    Usein kristityn elämä on suoranaista Jaakobin painia, mutta kun meillä on sana ja Pyhä Henki, meillä ei ole mitään hätää. Jos joskus emme kestäisikään koetusta, Jumala kutsuu meitä aina takaisin. Hän antaa Jeesuksen tähden anteeksi. Ja kun me näin sanassa riippuen seuraamme kanaanilaisen äidin esimerkkiä, saamme olla varmoja, että meidänkin kertomuksellamme on onnellinen loppu.

  • Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä pelastusteoissaan (Saarna, Joh. 3:1-15)

    Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 26.5.2013 Siitamajalla

  • Konfirmaatiojumalanpalveluksen saarna, Jes 42:1-10

    Pastori Markku Särelän saarna Rippileirin päätösjumalanpalveluksessa 26.6.2010 Siitamajalla

  • Kristillinen itsehillintä

    Pastori Vesa Hautalan saarna 24.4.2016 Tampereella

  • Kristillinen mieli

    Kolmantena loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran epistolateksti

    Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: "Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra." Vaan "jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä. Room. 12:16-21.

    Rakkaat kristityt!

    "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee", Sananl. 4:23. Tähän pyhän Raamatun kehotukseen tähtää tämän sunnuntain teksti. Se sisältää monia kehotuksia kristityille. Näissä ei ole kysymys vain tiedosta, vaan ennen kaikkea sydämen laadusta ja asenteista. Kysymys on siitä, millaisella mielellä kristityt käyttäytyvät toisiansa ja myös ulkopuolisia kohtaan ja millaisiin tekoihin oikea mieli johdattaa.

    Usein meille jää ihmisistä mieleen heidän sydämellisyytensä. Alkukirkon aikana ulkopuoliset, siis pakanat, antoivat kristityistä sen tunnustuksen, että he rakastivat toisiansa. Ja kohdatessamme sydämellistä, kristillistä rakkautta sanomme mielessämme: entä minä itse, edustanko minä käytökselläni Herrani Kristuksen asiaa hänelle kunniaksi? Ja kun illalla nukkumaan mennessä luemme Isämeitää ja sanomme: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", tunnemme piston omassatunnossamme niiden suurten puutosten tähden, joita meillä on ollut sydämemme asenteissa lähimmäisiimme. Mutta saamme myös iloita siitä, että Jumalalla on paljon anteeksiantamusta. Sen vuoksi haluaisimme olla parempia kristittyjä kuin mitä olemme.

    Tekstimme ei ole helpoimpia saarnaajalle. Nopeastihan tosin on sanottu, mitä siinä lukee, mutta saada sydämet herätetyiksi ilolla yhtymään tähänkin Jumalan sanaan ja sitä toteuttamaan ei ole helposti tehty. Eikä sitä voida ihmistaidolla saada aikaan. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen työ. Tekstimme kehotusten vastaanottaminen edellyttää uskon synnyttämää oikeata mielenvirettä, halua ja tahtoa olla taivaallisen Isämme lapsia tässäkin asiassa. Sen Jumala meille suokoon.

    1. Suhteemme uskonveljiin ja -sisariin

    Ensimmäinen tekstimme kehotus kuuluu: "Olkaa keskenänne yksimieliset." Kristityt ovat tulleet, kuten apostoli sanoo, sydämestään "kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut" (Room. 5:17). Kun meillä on yhteinen, Raamattuun perustuva tunnustus ja sille rakentuva sydämen usko, on olemassa keskinäisen yksimielisyyden perusedellytys seurakuntaelämässä. Kun muistamme sen, että olemme itse Jumalan edessä suuria syntisiä, jotka ovat saaneet armon osakseen, toivomme, että myös uskonveljemme ja -sisaremme osoittavat meitä kohtaan armahtavaisuutta sekä epätäydellisyytemme, heikkoutemme ja syntiemme kärsimistä ja anteeksi antamista. Mutta myös toista päin: Sitä, mitä me itse odotamme muilta itseämme kohtaan, saavat lähimmäisemme odottaa myös meiltä, ja me itse olemme velvolliset osoittamaan samaa heille.

    Seurakuntaelämän yksimielisyyden hyvin tärkeä kannattava tukipylväs on asia, jota ei useinkaan ajatella eikä tiedosteta. Raamattu ilmaisee sen näin: "Mutta kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä." (1 Kor. 14:40). "Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala." (1 Kor. 14:33). Tämä asia on siis järjestys. Se ylläpitää yksimielisyyttä ja rauhaa. Tähän järjestykseen kuuluu kahdenlaisia asioita. Ensiksikin siihen kuuluvat ne asiat, jotka Jumala on Sanassaan säätänyt. Ne ovat pysyviä ja muuttumattomia. Sellaisia ovat esimerkiksi sana ja sakramentit sekä niiden käyttö, sekä seurakunta ja saarnavirka. Toiseksi niitä, joista kristityt tietyssä järjestyksessä sopivat tai joista on ajan myötä tullut hyviä tapoja. Ne kuuluvat vapaan harkintavallan asioihin ja niitä voidaan yhteisesti sopien muuttaa, kun olosuhteet ja rakkaus niin vaativat. Sellaisia ovat esimerkiksi jumalanpalveluksen päivät ja kellonajat, pitopaikat, kokouspaikan sisustus symboleineen ja koristeineen ja niin edelleen lähes loputtomiin. Näistä ehdonvallan asioista toiset ovat sellaisia, joita ilman emme tule toimeen. Jossakin täytyy kokoontua ja johonkin aikaan. Mutta Jumala suo iloksemme myös sellaisia asioita, joita ilmankin hätätilassa selviämme. Kristityt ovat joutuneet kokoontumaan esimerkiksi sateessa ja pakkasessa hautausmailla ja metsissä. Monella paikkakunnalla meillä ei ole kirkkoja eikä edes vuokrattavia tiloja, vaan kokoonnumme kodikkaasti kodeissa.

    Tekstimme toinen kehotus laajentaa näköpiirin seurakuntaelämästä yksityisen ihmisen koko elämään sen kaikilla alueilla. "Älkää korkeita mielitelkö, tyytykää alhaisiin oloihin." Tämän kohdan käännös ei anna oikeaa kuvaa alkutekstistä. Alkukielessä kehotetaan meitä olemaan ylpeilemättä ja asettumaan kulkemaan samaa tietä yhdessä alhaisten kanssa. Luterilainen vanhamissourilainen teologi Georg Stoeckhardt sanoo sen merkitsevän asettumista heikkojen tasalle, mitä heidän tilaansa, tarpeisiinsa ja käsityskykyynsä tulee. Siltä, jolle ei ole paljon annettu, ei pidä paljoa vaatia, vaan meidän tulee iloita siitä, että Jumalan seurakunnassa on erilaisia ihmisiä. Lahjat ovat palvelemista varten, ei ylpeilemistä ja itsensä korottamista varten. Hyvä on myös nähdä, että Jumala on jakanut lahjoja siten, että eri ihmisillä on erilaisia lahjoja, niin kuin ruumiissa on monta jäsentä. Kaikkia kuitenkin tarvitaan ja kaikista saamme kiittää Jumalaa. Raamattu sanoo: "Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii, mutta autuas se, joka kurjia armahtaa!" (Snl. 14:25).

    Kolmas kehotus kuuluu: "Älkää olko itse mielestänne viisaita." Sananlaskujen kirjassa puhutaan paljon tästä asiasta ja kiinnitetään huomio siihen, että ihminen usein erehtyy luullessaan olevansa viisas ja oikeassa. Siellä sanotaan mm. näin: "Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissään oikeat, mutta Herra tutkii sydämet." (Snl. 21:2; vrt. 16:2)) "Käräjissä on kukin ensiksi oikeassa, mutta sitten tulee hänen riitapuolensa ja ottaa hänestä selvän." (Snl.18:17). Näillä sanoilla Raamattu kehottaa meitä asettumaan toisten kristittyjen arvioitaviksi ja koeteltaviksi, että pysyisimme oikealla tiellä. Apostolin kehotusta "Älkää olko omasta mielestänne viisaita" on teoriassa helppo noudattaa, mutta käytännön tilanteissa me kaikki voimme havaita syntiturmeluksemme pohjattoman syvyyden.

    2. Suhteemme kaikkiin

    Kun edellä olevat kehotukset soveltuivat lähinnä suhteisiimme uskonveljiin ja -sisariin, niin seuraavat kehotukset tähtäävät asenteisiimme kaikkiin ihmisiin. Tekstimme jatkuu: "Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: 'Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.' Vaan 'jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.' Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."

    Tässä maailmassa uskova tulee tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa. Toisten kanssa on helppo tulla toimeen, toisten kanssa se on vaikeampaa. Riippumatta siitä, millaisia ihmiset ovat, miellyttäviä vai töykeitä, sydämellisiä vai vihamielisiä, kristityn tulee noudattaa sitä, mistä apostoli tässä puhuu. Ja tämä on vaikeata. On helppoa näyttää loukkaantuneisuutensa, mutta antaa heti välittömästi anteeksi, unohtaa töykeys ja kärkevyys ja sen sijaan voittaa paha hyvällä, on hyvin vaikeata. Kuitenkin Jumalan tahdon mukaan meidän tulee olla rauhantekijöitä ja elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, mikäli se meistä riippuu. On tosin asioita, jotka vaativat kostoa, kuten rikokset, mutta niiden kostamisen Jumala on jättänyt itselleen ja niille, joille hän on sen erikseen uskonut, eli esivallalle. Sen sijaan uskovan asiana on rukoilla vihamiestensä puolesta ja osoittaa heille rakkautta tilaisuuden tullen teoilla, varsinkin kun he ovat puutteenalaisia. Jos näin on jo katkeriin vihamiehiin nähden, kuinka paljoa ennemmin meidän tulee antaa anteeksi rakkaillemme kotona ja veljillemme seurakunnassa ja ahkeroida elää rauhassa heidän kanssaan.

    Kun kristityt toimivat apostolin kehottamalla tavalla, he kokoavat tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Tätä sanaa tulisista hiilistä on selitetty kahdella tavalla, jotka molemmat sisältävät varteenotettavan näkökohdan ja itse asiassa tähtäävät samaan. Toinen selitys ymmärtää asian siten, että uskovien hyvät teot ovat kuin hiiliä pään päällä. Ne alkavat polttaa eli herättävät vihamiehen omantunnon toimintaan ja johdattavat häntä katumukseen ja siten valmistavat evankeliumille maaperää. Toisen selityksen mukaan tulisia hiiliä kannettiin astiassa pään päällä seuraavaa matkan pysähdyspaikkaa varten, jotta voitiin sytyttää tuli ja laittaa ruokaa. Samalla tavalla uskovien hyvät teot auttavat vihamiestä selviytymään elämän vaikeuksissa, jolloin hän muistaa hyvillä mielin hyväntekijäänsä ja voi kiinnostua evankeliumista. Kun Raamattu itse ei selitä sitä, mitä se tarkoittaa "tulisilla hiilillä pään päällä", emme mekään siitä väittele. Joka tapauksessa ne ovat asioita, joilla on tuntuva vaikutus. Ja koska evankeliumi tähtää mielenmuutokseen, on niidenkin vaikutus sitä edesauttava. Näin suurenmoisessa asiassa voit olla mukana hillitsemällä kostonhalusi ja osoittamalla rakkautta ja hyväntahtoisuutta.

    Aivan juuri luin eräästä lehdestä artikkelin, jossa tarjottiin joukko mielenkiintoisia kysymyksiä itsetutkistelua varten. Kysymykset olivat: Voinko tunnustaa virheeni? Voinko myöntää syyllisyyteni? Voinko seurata saamiani ohjeita ja neuvoja? Voinko tehdä enemmän kuin vaaditaan? Voinko tehdä minulle annetun työn valmiiksi, niin etten jätä sitä kesken? Voinko työskennellä uskollisesti ilman että joku valvoo tekemistäni? Voinko tehdä myös epämiellyttävät työt, jotka täytyy tehdä? Käsittelenkö toisten omaa samalla huolella kuin omaa omaisuuttani? Voinko kohdata ristiriitoja malttiani menettämättä? Voinko ottaa vastaan arvostelua kaunaa kantamatta? Voinko pidättyä toisten arvostelusta, kunnes tosiasiat on selvitetty? Voinko välttää kiusausta tehdä kärkeviä huomautuksia? Näenkö hyviä ominaisuuksia niissä, jotka ovat kanssani eri mieltä? Nämä olivat aivan hyviä kysymyksiä. Kristitty ei pysähdy kuitenkaan itsetutkistelussaan pelkkien tekojen tasolle, vaan näkee syntisyytensä myös ajatustensa valossa, vaikka hän sitten kuolettaisikin pahat ajatuksensa. Ja ihmeitten ihme: "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi."

    Kun tutkimme itseämme tekojemme, asenteittemme ja mielemme suuntauksen valossa ja kun Jumalan sana ja armo saa sydämissämme vaikuttaa, tapahtuu eräs ihmeellinen asia. Ennen olimme muita kohtaan kovia, itseämme kohtaan pehmeitä. Nyt otamme vakavasti omat virheemme ja tuomitsemme ne, mutta olemme lempeitä toisia kohtaan, koska Jumala on ollut niin kärsivällinen ja laupias meitä kohtaan. Tällä mielellä haluamme ottaa vastaan myös tämän sunnuntain tekstimme kehotukset ja rukoilla: Herra, vaikuta minussa sitä, mistä tämän päivän tekstissä minulle puhuit. Amen.

    Markku Särelä

  • Kristillinen mieli

    Pastori Markku Särelän saarna 17.1.2021

  • Kristillisen kirkon kasvu (Saarna, Matt. 13:31-33)

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 5.2.2012 Tampereella

  • Kristitty ja esivalta, Room. 13:1-7

    Pastori Vesa Hautalan saarna 8.11.2015 Tampereella

  • Kristityn suurin ilon aihe: Nimi kirjoitettuna taivaan kirjassa (Saarna, Luuk. 10:17-22)

    Pastori Kimmo Närhin saarna 26.2.2012 Tampereella

  • Kristuksen risti on Jumalan voima ja viisaus (1 Kor. 2:1-11)

    Vikaari Dani Puolimatkan saarna 23.8.2015 Siitamajalla

  • Kristuksen seurakunta elää sanasta ja sakramenteista (Saarna, Apt. 2:40-47)

    Pastori Markku Särelän saarna STLK:n XLIV kirkkokunnankokouksen avajaisjumalanpalveluksessa 25.5.2013 Lahdessa

  • Kristuksen ylösnousemuksen ihana merkitys

    Pastori Markku Särelän saarna 4.4.2021

  • Kristuksen ympärileikkauksesta meidän kasteeseemme

    Pastori Mika Bergmanin saarna Joululeirillä 31.12.2015 Siitamassa

  • Kristuksessa meillä on kaikki (Saarna, 1 Kor. 1:26-31)

    Teol. yo. Vesa Hautalan saarna 15.1.2012 Tampereella

  • Kristus – perkeleen voittaja

    Matt. 4:1–11Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'." Silloin perkele otti hänet kanssansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'." Jeesus sanoi hänelle: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'." Taas perkele otti hänet kanssansa sangen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua". Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'." Silloin perkele jätti hänet; ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät hänelle palvelusta.

    Varhaiskirkossa oli tapana kuvata Kristuksen ristintyötä niin, että siinä jumaluus kätkeytyi ihmisyyteen ja kun perkele kävi raivoissaan ihmisen kimppuun, hän kohtasikin Jumalan ja menetti kaiken valtansa. Kun perkele kohtasi itse Elämän ruhtinaan hän ei voinut sitä kestää, vaan joutui kaikkine joukkoineen häpeään. Perkeleellä oli vallassaan kuolema, mutta Jumalan Poika kukisti kuolemallaan kuoleman vallan.

    Tällainen tapa puhua siitä, mitä tapahtui ristillä, voi olla meille hieman vieras. Olemme tottuneet keskittymään enemmän siihen, kuinka Kristus kärsimisellään sovitti syntimme ja korjasi suhteemme Jumalaan. Se on tietysti totta, mutta siinä ei ole kaikki, mitä Raamattu sanoo Jeesuksen pelastustyöstä. Äsken kuvaamani ajattelutapa löytyy myös Martti Lutherilta, joka vertaa perkelettä kalaan, Kristuksen ihmisyyttä matoon ja jumaluutta ongenkoukkuun kirkkoisien tapaan. Ajatuksen voi nähdä täydentävän sitä kuvaa, joka meillä on ristintyöstä. Halusin nostaa tämän näin aluksi esille, koska se johdattelee meidät mainiosti päivän tekstin pariin.

    Ylpeys ja viha

    Kun Vapahtajamme syntyi maailmaan, perkeleellä oli ollut jo kauan aikaa hioa ammattitaitoaan. Ainakin 4000 vuoden ajan ahdistuksiin ajaminen, kiusauksiin johdattaminen ja kuoleman tuskien aiheuttaminen olivat olleet hänen suurta hupiaan – ja hän oli näiden kaikkien tuottamisessa tullut mestariksi! Hän koki itsensä voittamattomaksi.

    Perkele oli vain paisunut paisumistaan ylpeydessään, koska ennen Jeesusta jokainen kuolema oli ollut hänelle voitto. Jokainen kuolema oli hänelle todiste siitä, että tilanne on ihmisen kannalta toivoton. Jokainen kuolema todisti syntiinlankeemuksen lohduttomasta voimasta. Kuoleman valta näytti musertavalta. Perkele näytti olevan Jumalaa mahtavampi.

    Kiusaustenkin suhteen perkele vaikutti voittamattomalta. Toki oli niitä, jotka kestivät joitain hänen kiusauksiaan, mutta ennen Jeesusta sielunvihollinen ei ollut kohdannut ketään, joka olisi ollut lankeamatta syntiin. Vaikka jotkut olisivatkin urhollisesti vastustaneet perkelettä lankeamatta julkisynteihin, saatana pystyi kerskumaan sillä, ettei kukaan ollut pysynyt ajatuksissaan puhtaana.

    Kun sitten perkele kohtasi Vapahtajan, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi saatana hyökkäsi uhkarohkeasti Herramme kimppuun. Hän oli niin ylpeä ja vielä vihan valloissaan, ettei hän ajatellut seurauksia. Sekä erämaassa että ristillä hän joutui kuitenkin kokemaan karvaan tappion. Jo erämaassa saatana joutui järkyttymään pahemman kerran.

    Kolme kiusausta ja voitto

    Herramme kohtasi kolme kiusausta. Niitä oli edeltänyt kaste ja 40 päivää erämaassa. Nämä kiusaukset olivat todellisia, koettelevia ja pelastavia, vaikka ei ollutkaan mahdollista, että Vapahtajamme olisi langennut niihin.

    Perkeleen sanojen edessä Vapahtaja vetosi Kirjoituksiin. Kun häntä houkuteltiin muuttamaan kivet leiväksi, hän kieltäytyi siitä, koska ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee”. Kun perkele houkutti Jeesusta heittäytymään temppelin harjalta alas ja siten osoittamaan messiaanisuutensa, Vapahtaja vastasi: ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi”. Kun saatana lupasi Herrallemme maailman valtakunnat ja loiston, tämä sanoi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman”.

    Näin Vapahtaja kesti koettelemukset ja perkele joutui hämmästymään. Vihdoin hänet oli voitettu. Tämä varmasti vain kasvatti saatanan vihaa. Hän halusi ”uusintaottelun”. Vapahtajan ristille joutuminen olikin perkeleen työtä. Sanoohan Raamattu, että perkele meni Juudakseen ja sitten tämä kavalsi Vapahtajan (Luuk. 22:3-4). Ristillä saatana ja kaikki pahan vallat kävivät raivokkaasti Herramme kimppuun. Vapahtaja kuitenkin mursi kuolemallaan kuoleman vallan ja saattoi ylösnousemuksellaan pahan voimat häpeään. Nyt perkele yrittää epätoivoisesti saada aikaan tuhoa siellä missä vain pystyy. Koska hänet on jo kukistettu, hän pyrkii siihen, ettei kukaan meistä hyötyisi Kristuksen voitosta.

    Kaksi kiusausta ja voitto

    Siksi meidän elämässämme toistuu sama kuin Vapahtajan elämässä: pyhä kaste tuo perkeleen meidänkin kimppuumme. Joudumme tämän ajan erämaassa kamppailemaan häntä vastaan. Meidän kohdallamme perkele haluaa riistää meiltä kaikki aarteet, jotka olemme kasteessa saaneet.

    Kiusauksia on monia ja ne voivat ottaa monta muotoa. Ajattelen kuitenkin, että kristittyjen kohdalla on ikään kuin kaksi kiusausten päälajia. Ensimmäinen niistä on se – tekstin sanoja soveltaen –, että saatana sanoo: ”Jos olet todella Jumalan lapsi, etkö voisi aivan hyvin tehdä ainoastaan tässä asiassa Jumalan tahtoa vastaan. Kyllähän sinä käyt kirkossa, rukoilet ja luet Raamattua. Pyrit tekemään lähimmäisille hyvää ja elämään muutenkin Raamatun mukaan. Jos vain tässä asiassa annat periksi, eihän Jumala sitä pahalla katso. Kyllä hän ymmärtää. Olethan hänen lapsensa – ja kaiken lisäksi jopa niin kuuliainen lapsi!” Ja jos lankeamme hänen houkutuksiinsa, hän voi vakuuttaa meille, ettei se mitään. Jokaisella on helmasyntinsä eikä niitä tarvitse ottaa vakavasti. Olemmehan kuitenkin vajavaisia ihmisiä.

    Käytännössä perkele siis kuiskuttaa meille, ettei Jumalan lakia tulisi ottaa niin vakavasti. Hän pyrkii tylsyttämään sen terää. Hän yrittää Jumalan armoon vedoten tehdä synnistä mitättömän oloista ja vaaratonta. Hän tietää, mitä sanoa, jotta voisimme tuudittautua väärään varmuuteen ja menettää uskomme.

    Mutta mikä avuksi? Jumalan laki esittää meille peilin, jota vastaan voimme katsoa elämäämme. Kun huomaamme rikkoneemme edes yhtä sen käskyä vastaan jollain tavoin, meihin kohdistuu Raamatun selvä sana: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:13). Kun siis perkele sanoo, ettei ole mitään hätää, jos vähän joustat siitä, mitä Jumala käskee. Niin Jumala sanoo vuorostaan sanassaan, että yhdenkin käskyn rikkoja on kirottu. Tässä ei ole mitään lievennyksiä. Ei mitään, millä voisi kaunistella tekemäänsä pahaa. Ei yhtään veruketta, jolla voisi oikeuttaa Jumalan tahdon vastaiset ajatukset, sanat ja teot. Ja nyt juuri tämä synnin vakavuuden ja lohduttomuuden tunteminen on aivan olennaista, jotta voimme vastustaa perkeleen ensimmäistä kiusausta. Samoin meidän on hyvä muistaa, että sitä vartenhan Jumala tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi haudasta edestämme, jotta meidän ei tarvitsisi palvella syntiä, jotta meidän ei tarvitsisi olla synnin orjia.

    Siirrytään toisen tyyppisiin kiusauksiin. Jälleen perkele sanoo: ”Jos sinä olet Jumalan lapsi…” tai ehkä paremmin: ”Jos olisit Jumalan lapsi…” ja hän jatkaa: ”ethän sinä olisi voinut noin tehdä. Tajuatko ollenkaan, mitä olet juuri saanut aikaan!”. Joskus ensimmäinen ja toinen kiusaus kietoutuvat toisiinsa: ensin saatana vähättelee syntiä, mutta kun olemme langenneet, hän piinaa omaatuntoamme sillä, kuinka pahasti olemmekaan tehneet. Saatana haluaa uskotella, että tilanteemme on aivan toivoton. Hän haluaa kiinnittää huomiomme syntiimme ja siihen, mitä me olemme. Hän haluaa, että elämämme vaipuisi ahdistavaksi, itsekeskeiseksi syyllisyytemme märehtimiseksi. Hän tahtoo, että saamme tyydytystä siitä, että ajattelemme Jumalan olevan sitä mieltyneempi meihin, mitä enemmän vain vellomme pahassa olossa.

    Ainoaksi avuksemme tässä koettelemuksessa tulee rakas Jeesus ja hänen lohduttavat sanansa. Saamme sulkea korvamme perkeleen syytöksiltä, koska Raamattu vakuuttaa, että Vapahtaja ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:14–15).

    Jeesus lupaa, että meidän syntimme on pyyhitty pois. Ei ole enää mitään, mikä voisi erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. Perkele on menettänyt kaiken valtansa meihin. Kuolema on menettänyt otteensa meihin. Elämän ruhtinas on noussut haudasta! Ja kun kohtaamme kiusauksia tai mieleemme palaavat lankeemuksemme, saamme lohduttautua päivän evankeliumilla. Mikä suloinen evankeliumi se onkaan, kun näemme, miten Vapahtajamme kestää kiusauksissa! Hän kestää kiusaukset meidän edestämme ja voittaa saatanan. Se antakoon meille rauhan, kun huomaamme, että olemme olleet uskottomia ja perkele johdattanut meitä harhaan.

    Sekä erämaassa että ristillä Kristus on todellinen perkeleen voittaja. Pyhässä kasteessa hänen voitostaan on tullut meidän voittomme, sinunkin voittosi. Hänen armoaan ihmetellen ja siihen turvautuen saamme käydä tähänkin paaston aikaan.

  • Kristus ilmoittaa Isän lapsenmielisille (Matt. 11:25-30)

    Pastori Kimmo Närhin saarna 30.8.2015 Siitamajalla 

  • Kristus kiusausten voittaja (Saarna, Matt. 4:1-11)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 17.2.2013 Tampereella

  • Kristus on joulun keskus

    4. adv. sunn. II vsk:n evankeliumi.

    Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: "Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä." Johannes vastasi ja sanoi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Joh. 3:22-36.

    Johdantoa

    Valmistaudumme jouluun viettämällä adventtiaikana seurakunnissa erityisiä joulujuhlia. Onhan juhlan aihe sen arvoinen ja olihan Vapahtajallamme erityinen edelläkävijänsä, airuensa. Hän oli Johannes Kastaja, jonka toiminnasta ja julistuksesta tekstimme puhuu. Sopii siis hyvin, että me Johannes Kastajan antaman esikuvan tavoin valmistaudumme jouluun. Hänen julistuksensa valmistaa siihen meitäkin.

    1. Jouluun valmistaudumme ottamalla vaarin Johannes Kastajan kehotuksesta: "Tehkää parannus"

    Kristuksen syntymään ja hänen koko toimintaansa liittyy niin monia meidän turmeltuneen järkemme vastaisia asioita, ettei niitä voida ymmärtää ja omaksua muuta kuin uskolla.

    Uskoa taas ei voi muu kuin se, joka on tullut tuntemaan Jumalan pyhyyden ja oman syntisyytensä. Meidän on tarpeen omassatunnossamme kokea, mitenkä hirvittävä, tuomittava ja paha asia synti on Jumalan silmissä. Meidän on tarpeen tuntea se, ei vain teoriana, vaan siten, että minun oma syntisyyteni ja yksittäiset syntini ovat hirvittäviä, tuomittavia ja pahoja, niin että olen niillä loukannut pyhää Jumalaa ja vierittänyt ylleni hänen oikeutetun vihansa ja olen ansainnut - en vähempää kuin - helvetin iankaikkisen vaivan. Kun Johannes Kastaja valmisti tietä Jeesukselle ja sanoi: "Tehkää parannus", hän sai ihmiset tuntemaan syntisyytensä. Heille tuli tarve saada syntinsä anteeksi.

    Kun meillä on syntien anteeksisaamisen tarve, silloin meille kelpaa ainoana mahdollisena pelastustienä joulunsanoma: Jumala lähetti Poikansa lunastajaksemme. Kun Kastaja saarnaa: "Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien" ja kun hän osoittaa Kristusta: "Katso, Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin", Pyhä Henki osoittaa meille turvan. Sellaisina, niin pahoina kuin olemme, saamme tulla Jumalan armahtamiksi. Johannes Kastaja kutsui syntisiä parannuksen kasteelle, siis kasteelle, jolla he tunnustivat syntinsä ja saivat panna turvansa Jumalan laupeuteen. Hänen kasteensa oli kaste syntien anteeksisaamiseksi. Nämä olennaiset asiat ovat meidänkin kasteessamme, jossa meille on lahjoitettu Kristus ja hänen armonsa. Siinä meidät on puettu Kristuksen vanhurskauteen, joka peittää syntimme ja jossa kelpaamme Jumalalle.

    Kun olemme uudestisyntyneet uskon kautta, elämme uutta elämää Kristuksessa. Silloin entinen syntinen elämänmeno ja turmeltuneelle järjelle ominainen inttäminen totuutta vastaan kuuluvat niihin asioihin, joita häpeämme ja joista joka päivä teemme parannusta, muistaen Kastajan opetusta, että minun tulee vähetä ja Kristuksen kasvaa.

    2. Valmistaudumme jouluun uskomalla Jeesukseen

    Johannes Kastajan valmistava toiminta oli mittasuhteiltaan valtavaa. Tosin se kesti vain vähän aikaa, tosin ihmiset näyttivät valtaosaltaan sen pian unohtaneen, mutta todistus Kristuksesta tuli annetuksi ja edelläkävijän virka hoidetuksi ja sillä oli suuri merkitys apostoleille ja monille muille. Johannes Kastaja alkoi toimintansa ennen kuin Jeesus. Hänelläkin oli opetuslapsia ja lisäksi kansaa tuli sankoin joukoin hänen kastettavakseen. Kun sitten Jeesus alkoi julkisen toimintansa, tultiin Johannes Kastajalle kertomaan: "Kaikki menevät hänen tykönsä."

    Siihen Kastaja vastasi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä."

    Kuuntelepa tätä. Johannes Kastaja ei kerää pisteitä omaan pussiinsa, hän ei kokoa omaa joukkoansa. On yksin Kristuksen asia koota itselleen seurakunta. Eriseurainen ihminen taas ottaa itselleen Kristuksen paikan. Sellainen ei ole Johannes Kastaja. Tässä onkin tärkeä syy, miksi kristillinen kirkko on hylännyt eriseuraisuuden eli skismaattisuuden eli eron oikeinopettavasta kirkosta henkilökohtaisin perustein tai muista ei-opillisista syistä johtuen. Kirkollinen ero on oikea silloin, kun erotaan toisoppisesta kirkosta ja liitytään oikein opettavaan kirkkoon.

    Johannes Kastaja valmistaa tietä Jeesukselle siis siten, että hän liittää julistuksellaan ihmiset Kristukseen ja sitoo heidät seuraamaan häntä. Näin mekin valmistaudumme jouluun, kun sydämemme on kiinni Kristuksessa ja kuuntelemme hänen ääntänsä ja seuraamme sitä. Silloin emme ole seurakunnan jäseniä sen vuoksi, että se muodostaa meille mukavan sosiaalisen ihmisyhteisön, emme sen vuoksi, että pastori on ihmisenä sellainen, joka on meidän makuumme, vaan perusteemme ovat aivan toisaalla. Tietysti kiitämme Jumalaa myös siitä, mikä on inhimillisesti meitä miellyttävää, mutta kun olemme Kristuksen ympärillä kuulemassa hänen sanaansa, silloin jaksamme kantaa ja kärsiä myös toistemme vajavaisuuksia ja rohkenemme omista heikkouksistamme huolimatta itsekin olla mukana, kun tiedämme, että olemme seurakuntina olemassa etsiäksemme ja omistaaksemme Jumalan armon emmekä tuomassa itseämme esille.

    Johannes Kastaja voikin jatkaa ja sanoa, kun hän huomaa ihmisten pitäytyvän Kristukseen ja menevän hänen tykönsä: "Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla."

    Joulun lahja on iankaikkinen elämä

    Johannes Kastaja sanoo: "Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

    Lapsen syntymä kertoo elämästä, uudesta ihmistaimesta. Lapsen varttuminen viestii ihmeellisistä Jumalan luomisvoimista. Kristuksen syntymä kertoo aivan uudesta valtakunnasta ja uudesta elämästä, jonka Jeesus toi ja jonka me saamme lahjana uskon kautta. "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä." Usko saa ihmeellisiä aikaan, koska se kohdistuu Kristukseen, joka on sekä persoonaltaan että teoiltaan ihmeellinen. Usko saa suuria aikaan kohteensa eli Kristuksen tähden, sillä se omistaa kaiken sen, mitä Kristus on meitä varten hankkinut ja valmistanut.

    Näitä asioita ovat ensiksikin syntien anteeksiantamus. Kuka muu kuin Jumala voi tajuta ja sanoin kertoa, miten paljon pahaa synti on saanut aikaan, saati kuka - paitsi Jumala - voi ilmaista, mitä Kristus on saanut aikaan, kun Hän maksoi kärsimisellään ja kuolemallaan syntivelkamme ja lepytti Jumalan vanhurskaan vihan ja sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välille. Niin on nyt olemassa syntien anteeksisaaminen ja rauha Kristuksessa, ja Pyhän Hengen vaikuttama usko omistaa sen. Mikä uskon voima! Se puettaa meidät Kristuksen vanhurskauteen, niin että olemme Jumalan edessä aivan puhtaita ja hänelle otollisia.

    Toinen suurenmoinen asia, minkä usko vaikuttaa, on iankaikkinen elämä, sillä uskon kautta Kristukseen olemme siirtyneet kuolemasta elämään. Elämme todella nyt uskossa uutta, iankaikkista elämää. Pelastava usko ei ole vain Raamatussa ilmoitettujen asioiden totena pitämistä, vaan se uudestisynnyttää ihmisen, antaa hänelle toisen mielen ja toisenlaisen sydämen kuin hänellä oli ennen uskoon tuloaan. Usko saa uskovissa aikaan todellista hengellistä elämää. Luterilainen tunnustus sanoo: "Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet" (Puolustus, IV, 115, s. 106/1990). Kristuksen lunastusteko on kaikki kaikessa.

    3. Joulun oikeaan odottamiseen kuuluu myös "pyhä mieliala"

    Mitä kertovatkaan meille Johannes kastajan sanat: "Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä." Ne kertovat siitä pyhästä mielialasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Tämä pyhä mieliala kertoo taas uskosta. Usko näet "uudistaa sydämet", kuten tunnustuksemme lausuu (Puolustus s. IV,47. s. 97/1990). Ja millainen mieli Johanneksella oli. Hän ei ollut kuin ruoko, jota tuuli huojuttaa. Vaan hän pysyi sanassa ja suoraselkäisesti todisti totuuden puolesta aina kuolemaan asti. Tällainen sydämen uudistuminen on uskosta vanhurskauttamisen seuraus. Usko antaa siis myös oikean joulumielen, rakkauden lähimmäistä kohtaan, karkottaa vihan ja muiden parjaamisen ja tekee rohkeaksi oikeissa asioissa. Tästä tunnustuksemme lausuu: "Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa Häneltä apua, kiittää ja ylistää Häntä ja kaikissa ahdingoissa olla Hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämissämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala." (Puolustus IV,125, s. 107/1990).

    Usko ei siis pelasta siitä syystä, että sitä välttämättömästi seuraa uudestisyntyminen ja hyvät teot eli rakkaus, vaan sen tähden, että se tarttuu armolupaukseen Kristuksessa ja omistaa hänet.

    Ohjatkoon meitä Johannes Kastajan todistus valmistautumaan oikealla tavalla jouluun parannuksen tiellä katumuksessa, uskossa ja rakkaudessa.

    Markku Särelä

  • Kristus on kuollut ja ylösnoussut kaikkien edestä

    Toisena pääsiäispäivänä, II vuosikerran epistolateksti

    Ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Sentähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut. Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. 2 Kor. 5:15-21

    Pääsiäisen sanoma on riemullinen viesti siitä, että koko maailman synti on nyt sovitettu ja poisotettu Jumalan edessä, kuten tekstimme sanoo: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan." Tämä ilosanoma tarjotaan meille nyt sanassa ja sakramenteissa uskolla vastanotettavaksi ilman meidän tekojamme. Sinäkin, rakas kuulijani, herkistä korvasi kuulemaan ja vastaanottamaan tämä sana, kun tekstimme kehottaa meitä: "Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." Sillä nyt on jokaisen, sinunkin, mahdollista päästä pois Jumalan vihan ja tuomion alta hänen armonsa alle sangen yksinkertaisella tavalla, toisin sanoen vain panemalla turvasi Kristuksen sovitukseen ja pitämällä siitä lujasti kiinni uskolla ahdistusten ja kiusaustenkin keskellä. Eikä tämä ole sellainen mahdollisuus, jollaisia liikemaailma tarjoaa saadakseen sinusta asiakkaan, vaan se on todellinen tilaisuus ja todella vastaanotettavaksi tarkoitettu Jumalan kutsu, jotta sinä pelastuisit autuaalliseen iankaikkiseen elämään. Se on sovituksen sana, siis sellainen oppi ja saarna, joka kertoo siitä, että Jumalan viha on jo lepytetty ja että Jumala itse on julistanut rauhan itsensä ja maailman välille Kristuksessa, niin että kuka ikinä nyt häneen uskoo, se pelastuu ja saa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä.

    Tarkastelkaamme nyt tarkemmin tätä sovituksen sanaa, sillä usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

    1. Sovituksen sana kertoo siitä, että Kristus tehtiin synniksi

    Tekstimme sanoo Jeesuksesta: "Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."

    Vanhan testamentin syntiuhreista käytetään alkukielessä termiä "synnin tähden", koska ne toimitettiin synnin tähden. Ne olivat Vanhan liiton sakramentteja, jotka eivät voineet ottaa pois syntiä, vaan ne julistivat syntien anteeksiantamusta sen uhrin nojalla, mitä ne kuvasivat, siis Kristuksen uhrin nojalla. Mutta vain Kristuksen syntiuhri otti pois synnit, kuten Johannes Kastaja oli lausunut: "Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin." (Joh. 1:29)

    Kun nyt tekstimme lausuu, että Kristus tehtiin synniksi, se esittää meille hyvin syvällisen ja erityisen tärkeän asian. Kristuksen uhri oli jotakin aivan toisenlaista kuin Vanhan liiton aikaiset uhrit. Hän ei vain kärsinyt vakaumuksensa tähden tai pelkästään sen tähden, että ymmärtämättömät ja raa'at ihmiset ristiinnaulitsivat hänet, vaan hänet tehtiin synniksi, ei syntiseksi, vaan synniksi. Hän oli Raamatun mukaan erotettu syntisistä (Hebr. 7:26). Hän oli ilman syntiä eikä synnistä mitään tiennyt. Hän oli siis Jumalan edessä pyhä, puhdas, vanhurskas, kuuliainen, jota ihmistenkään edessä ei voitu näyttää syypääksi mihinkään syntiin. Kun hänet tehtiin synniksi, hän ei siis persoonansa puolesta ollut syntinen eikä synti saanut hänen ruumiissaan ja sielussaan mitään sijaa.

    Se, että Jeesus tehtiin synniksi, meidän on ymmärrettävä muun Raamatun todistuksen valossa. Raamattu todistaa, että Kristukselle luettiin syyksi koko maailman syntitaakka, se sälytettiin hänen kannettavakseen ja Jumala tuomitsi hänet maailman synnin tähden kärsimykseen ja kuolemaan meidän ihmisten sijassa. Profeetta Jesaja kuvaa sitä näillä sanoilla: "Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme." (Jes. 53:4-6) Siis kaikki meidän syntimme heitettiin hänen päällensä. Jos ajattelemme, että jokaisen ihmisen synti on kuin valtava kivenjärkäle, joka singottiin hänen päälleen, niin koko maailman kaikki synnit hänen päällään olivat suurempi vuori kuin tulta syöksevä ja järisevä Siinain vuori eikä tämä syntivuori ollut ikään kuin erillisenä hänen päällään vaan niin likeisesti hänessä, että tekstimme sanoo: Hänet tehtiin synniksi. Siitä Pietari sanoo: Hän "'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun" (1 Piet. 2:24)

    Niin siis Kristus kärsi maailman syntien tähden, aivan kuin nuo synnit olisivat olleet hänen itsensä tekemiä. Hän otti vastatakseen niistä Jumalan edessä ja suoritti täyden vaaditun maksun ja lepytti Jumalan vihan. Ja koska hänellä itsellään ei ollut syntiä, hän ei kärsinyt itsensä tähden, vaan meidän tähtemme, meidän sijassamme ja meidän hyväksemme.

    Koska Kristus tehtiin synniksi, seurasi siitä hänelle se rangaistus, mikä synnistä Jumalan lain mukaan kuuluu synnintekijälle. Tämä rangaistus oli hirvittävä kärsimys ja kuolema. Tekstimme todistaa: "Ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut." Hän kuoli kaikkien edestä. Tämä sana osoittaa selvästi, etteivät yhdenkään ihmisen synnit ole jääneet sovittamatta. Siis kaikki sinun pahat ajatuksesi, ilkeät, kierot ja valheelliset sanasi, väärät tekosi sekä koko turmeltuneisuutesi on ollut julkisesti Jumalan pyhien kasvojen edessä tuomiolla ja niiden tähden Kristus tuomittiin, koska hän oli tullut sinun sijaasi, sinun Vapahtajaksesi ja sinun edesvastaajaksesi. Ja Kristus kärsi sen, mikä sinun olisi ollut kärsittävä, jotta sinä pääsisit vapaaksi ja pelastuisit.

    Tämän kaiken, mitä sinä itse et alkuunkaan pysty tekemään, Kristus on jo tehnyt sinun edestäsi. Olet tuomiosta ja rangaistuksesta vapaa.

    2. Sovituksen sana kertoo siitä, että Jumala on hyväksynyt Poikansa uhrin

    Tekstimme ei ainoastaan sano, että Kristus on kuollut kaikkien edestä, vaan myös että hän on ylösnoussutkin meidän tähtemme ja että se on tapahtunut sitä varten, että me eläisimme Jumalalle eli että meillä olisi uskossa Jeesukseen uusi hengellinen elämä vanhan hengellisen kuoleman sijaan. Kun meille kirkastuu, että Kristus on kuollut kaikkien edestä ja siis myös sinun ja jokaisen edestä, uudestisynnymme elävään toivoon. Meistä tulee uusia luomuksia. Jumalan kuva uudistuu meissä. Yhteys Jumalaan palautuu.

    Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus on Jumalan puolelta julkinen merkki siitä rauhasta, minkä Kristus oli saanut aikaan Jumalan ja ihmiskunnan välille. Kun hän oli ottanut pois maailman synnin, hän nousi ylös kuolleista ilman syntiä, kirkastettuna ja julisti syntien anteeksiantamuksen ja rauhan sanomaa ja lähetti kirkkonsa sitä kaikessa maailmassa julistamaan. Oli vietävä kaikkialle rauhan viesti, sillä Jumalan viha oli lepytetty ja syntisellä oli nyt vapaa pääsy Kristuksessa armon valtakuntaan. Oli kuulutettava: "Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." Toisin sanoen: Tulkaa nyt sen sovinnon osallisuuteen, minkä Kristus on tehnyt. Uskokaa Pyhän Hengen voimasta evankeliumi ja ottakaa se vastaan. Tämä kaikki on valmista. Käykää ilojuhlaan aterioimaan siitä pöydästä, jonka Kristus on valmistanut eteenne. "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan."

    Anteeksiantamus on siis jo Jumalan julistama. Nyt meitä kehotetaan se uskomaan, ettei se jää kohdallamme turhaksi. Jumala on jopa uskon syntymiseksi asettanut sovituksen viran, pyhän saarna- ja paimenviran, että meitä kehotettaisiin uskoon ja siinä ravittaisiin suloisilla iankaikkisen elämän sanoilla.

    Kristus tehtiin synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi, niin että meillä Jumalan edessä, koska Kristuksen vanhurskaus luetaan armosta hyväksemme, ei olisi mitään muuta kuin pelkkää vanhurskautta. Siis vastaavalla tavalla, niin kuin Kristuksen päällä oli koko maailman syntikuorma, meillä taas on kaikki hänen vanhurskautensa, pyhyytensä, rakkautensa ja kuuliaisuutensa, niin että me olemme pelkkää vanhurskautta niin kuin Kristus on vanhurskaus. Tämän omistamme nyt uskossa. Taivaassa se on näkemisessä. Siellä ruumiimme loistaa kirkkautta eikä meissä ole enää syntiä.

    Maailma tuntee Kristuksen lihan mukaan. Se ajattelee hänestä luonnollisen, epäuskoisen ihmisen tavalla. Niin maailma ajattelee myös niistä, jotka ovat uskovia. Kristukseen uskovat sen sijaan tuntevat Kristuksen "ei lihan mukaan", vaan hengellisellä tavalla ymmärtäen hänet Vapahtajaksi. Samoin tunnemme toinen toisemme nyt uusiksi luomuksiksi, armosta pelastetuiksi, joille tärkeimpiä asioita ovat uskon asiat ja joille Kristuksen kirkon kohtalo täällä maailmassa on rakas. Tiedämme myös epäuskoisen maailman sovitetuksi maailmaksi ja ymmärrämme, että kristillisen kirkon tulee tuoda heille elämän sana, jotta he uskoisivat ja pelastuisivat. Se on kirkon päätehtävä uskovien ruokkimisen ohella.

    Koska Kristus on kuolleista noussut, meillä on evankeliumi. Kun sanomme: Kristus on totisesti noussut kuolleista, todistamme, että evankeliumi on varma ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen.

    Amen

    Markku Särelä