Stefanuksen kivittämisestä oli alkanut suuri vaino Jerusalemis­sa. Saulus päätti tehdä kaikkensa hävittääkseen Jeesukseen us­kovat. Hän vihasi heitä ja uskoi olevansa Jumalan asialla. Hän kulki talosta taloon ja etsi uskovia saadakseen heidät vankeu­teen. Mutta monet pakenivat maaseudulle ja muihin kaupunkeihin. Kaikkialla, minne he menivät, he puhuivat Jeesuksesta ja evanke­liumi levisi entistä nopeammin. Kun Saulus näki, mitä tapahtui, hän aivan puuskui uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan. Niin hän meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille vietäväksi. Saulus tahtoi vangita kaikki Jeesukseen uskovat miehet ja naiset Damaskostakin ja tuoda hei­dät sidottuina Jerusalemiin. Ylimmäinen pappi kirjoitti val­takirjan ja Saulus lähti matkaan.

Matka Jerusalemista Damaskoon on noin 240 km pitkä. Sauluksen mukana oli useita, aseistettuja temppelivar­tios­ton miehiä, joil­la oli kahleet vankeja varten. Matka kesti monta päivää. Tie kulki poh­joiseen Genesa­retin jär­velle asti. Lopuksi piti kulkea koilliseen pit­kä taival Syy­rian aavi­kol­la. Miesjouk­ko ratsasti kiireesti, ei mitään tur­hia vii­vytyk­siä. Mitä mahtoi Saulus miettiä? Ei laulettu matkapsalmeja niin kuin juhlamatkoilla oli tapana. Tuskinpa keskustelukaan luisti. Sauluksen mieli oli le­voton ja synkkä. Hänen täytyi muistaa Ste­fanuksen kasvot, nehän loistivat kuin enkelin kasvot, kun hän rukoili murhaajiensa puo­lesta. Saulus halusi kelvata Jumalalle, hän tahtoi täyttää koko lain. Mutta hänen ahdistuk­sensa vain kasvoi. Miksi nuo Nasareli­laisen seuraajat olivat olivat täynnä  iloa ja rauhaa? Vankilas­sakin he veisasivat.

Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
että yhtäkkiä valo taivaasta leimahti hänen ympärillänsä;
ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle:
"Saul, Saul, miksi vainoat minua?"  Apt. 9: 3 - 4

Seurue oli lähestymässä Damaskoa. Oli keskipäivä. Ruskealla arolla oli tukahdut­tava helle, mutta laaksossa häämötti jo kau­pun­ki. Yhtäkkiä leimahti valo tai­vaasta. Saulus kaa­tui maahan ja kuuli äänen: "Saul, Saul, miksi vai­noat minua?" Niin Saulus ky­syi: "Ku­ka olet, herra?" Hän kuuli vastauk­sen: "Mi­nä olen Jee­sus, jota sinä vai­noat. Mutta nouse ja mene kaupun­kiin, niin sinulle sano­taan, mitä sinun pi­tää teke­män."  Ne mie­het, jotka olivat Sauluk­sen kanssa, kuulivat kyllä äänen, mut­teivat nähneet ketään. Kun Sau­lus nousi maasta, hän ei nähnyt mitään.

Niin hänet talutettiin kädestä pitäen Damaskoon Juudaan taloon, joka oli Suo­ran kadun varrella. Saulus ei halunnut syödä eikä juoda. Hän oli so­kea. Koko hänen elämänsä oli romahtanut. Mur­hanhimo oli vaih­tunut epävarmuudeksi ja peloksi. Jeesus oli il­mestynyt hänelle. Jeesus eli. Jeesuksella oli hänelle asiaa. "Työläs sinun on potkia tutkainta vastaan", hän oli sanonut. Mutta pelon keskellä kasvoi toivo. Jeesuksen ääni ei ollut vi­hai­nen vaan lempeä. Jeesus rakasti myös häntä, vainoojaansa. Saulus rukoili.