Paavali pakanain apostoli

Nykyisin kirjoitetaan aika vähän kirjeitä, kun on puhelimet ja muut sähköiset viestintävälineet. Vanha tapa lähettää ystäville ja sukulaisille joulukortteja on sentään säilynyt. Paavalin aikana ainoa tapa kertoa asioita kaukana asuville ystäville oli kirjeen lähettäminen. Siihen aikaan kirjeet kirjoitettiin ruokokynällä ja musteella liuskoille, jotka olivat paperia tai pergamenttia. Paperi oli tehty papyryskaislasta, mutta pergamentti oli nahkaa. Liuskat liimattiin peräkkäin, niin että syntyi yksi pitkä arkki. Se käärittiin rullalle ja sinetöitiin. Postia ei ollut, joten kirjeet lähetettiin matkustavaisten mukana. Varakkaat henkilöt saattoivat palkata lähetin viemään kirjeitään.

Raamatussa on paljon kirjeitä, jotka Paavali on kirjoittanut seurakunnille ja myös yksityisille henkilöille. Joskus hän käytti kirjuria, joskus kirjoitti itse. Mutta  sanoma ei ole hänen omaansa, vaan Pyhän Hengen antamaa. Paavali ei siten pitänyt huolta vain sen ajan uskovista, vaan  myös kaikkien tulevien aikojen kristityistä.

Paavali teki työtä Efesossa noin kolme vuotta. Sinä aikana hän kirjoitti galatalaisille ja korinttolaisille. Kun hopeasepät nostivat metelin Efesossa, Paavali katsoi parhaaksi valmistautua palaamaan Jerusalemiin. Mutta ensin piti käydä tervehtimässä monia seurakuntia. Paavali tahtoi vahvistaa kaikin tavoin heidän uskoaan Jumalan Sanalla, että he kestäisivät vainot ja harhaopettajien hyökkäykset. Samalla hän keräsi avustusta viedäkseen sen Jerusalemin seurakunnalle.

Paavali purjehti laivalla Efesosta pohjoiseen Trooaaseen. Matkaseurana hänellä oli Gaius ja Aristarkus. Hän kaipasi kovasti tietoja Korinttosta. Tiituksen piti niitä hänelle tuoda. Hän oli aikaisemmin saanut huonoja uutisia seurakunnan keskinäisistä riidoista ja lankeemuksista. Silloin Paavali oli kirjoittanut ensimmäisen kirjeensä Korinttoon. Mutta Tiitus ei ollut Trooaassa. Matkaa jatkettiin Makedoniaan, jossa viivyttiin jonkin aikaa. Tiitus tulikin sinne Paavalia tapaamaan. Hän kertoi asioiden korjautuneen Korinttossa. Paavalin murhe haihtui. Niinpä hän kirjoittaa:"Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla." Tämä on toisessa Korinttolaiskirjeessä, jonka Paavali kohta lähetti Korinttoon. Pian tämän jälkeen Paavali matkusti itsekin sinne. Hän viipyi siellä muutamia kuukausia opettaen ja rohkaisten hänelle rakasta seurakuntaa. 

Paavali sanelee kirjettä.

Korinttossa ollessaan Paavali ei unohtanut muitakaan seurakuntia. Jerusalemin köyhälle seurakunnalle kerättiin täältäkin avustusta. Rooman seurakunnalle Paavali kirjoitti pitkän kirjeen. Vaikka Paavali ei ollut siellä koskaan käynyt, hän tunsi seurakunnan jäsenistä monia. Sinne olivat palanneet mm. Paavalin uskolliset ystävät Akylas ja Priskilla. Paavali toivoi myös itse pääsevänsä Roomaan. Tämän kirjeen kirjurina oli Tertius ja sen vei perille diakonissa Foibe Kenkreasta. Paavali toivoi myös itse pääsevänsä Roomaan. Sinne Jumala hänet lähettikin, mutta vielä ei Paavali tiennyt, miten se oli tapahtuva.

Roomalaiskirjeeseen Paavali kiteyttää koko kristillisen opin. Koska hän ei ollut itse saarnannut roomalaisille, hän aivan erikoisesti tahtoo kirkastaa Jumalan armon Jeesuksessa. Ei siis liene ihme, että uskonpuhdistaja Martti Luther löysi uskon perustan juuri Roomalaiskirjeestä. Pelastus on yksin Jumalan lahja. "Vanhurskas on elävä uskosta."

Kaikista kirjeistä näemme, miten Paavali rakasti kaikkia niitä ihmisiä, joille hän oli julistanut evankeliumia. Monia hän mainitsee nimeltäkin. Tämä perheetön, keski-ikään ehtinyt mies huolehtii kaikista kuin omista lapsistaan. Hänen sydämessään palaa rakkaus Jeesukseen ja kaikkiin uskoviin niin, että hän antautuu vaaroihin, ponnistelee väsymättä, ei etsi koskaan omaa etuaan vaan luopuu jopa omista oikeuksistaan, jos näkee sen seurakunnan parhaaksi. Kunpa mekin oppisimme sellaista rakkautta hänen kirjeistään.

Trooaan satamakaupungissa oli pieni seurakunta. Se kokoontui viettämään jumalanpalvelusta joka sunnuntai niin kuin kristityillä on tapana. Viikon ensimmäisenä päivänä Jeesus nousi kuolleista ja sen muistoksi kristittyjen lepopäivä on sunnuntaina. Kokoontumispaikka oli erään talon kolmannessa kerroksessa oleva yläsali.

Paavali oli usein kulkenut tämän kaupungin kautta, mutta tällä kerralla hän viipyi täällä kokonaisen viikon. Koko matkaseurue oli nyt koolla. Raamattu mainitsee seitsemän pakanaseurakuntien edustajaa, jotka kaikki matkustivat Paavalin mukana viemään rakkaudenlahjaa Jerusalemin seurakunnalle. Viikon varrella he tapasivat seurakuntalaisia ja tekivät matkasuunnitelmia. Seurakunta halusi järjestää jäähyväisjuhlan viimeisenä sunnuntaina juuri ennen lähtöä.

Sunnuntai-iltana kirkkosali oli täynnä väkeä. Mukana olivat kaikki matkalaiset ja seurakuntalaisten perheet pienimpiä lapsia myöten. Paavali tiesi, ettei hän pitkään aikaan palaisi. Siksi hän tahtoi muistaa kaiken tärkeän ja puhe kesti pitkään aina puoliyöhön asti. Nuorten joukossa oli Eutykus-niminen poika. Kun sali oli täynnä ja ilma oli kuumakin, asettui hän istumaan ikkunalaudalle. Lamput paloivat pimeässä yössä, raikas ulkoilma tuli ikkunasta. Eutykus kuunteli Paavalin puhetta, mutta siinä oli paljon vaikeita asioita, eikä hän varmaan ymmärtänyt kaikkea. Hän nukahti. Kaikkien kauhuksi yht'äkkiä pojan tasapaino petti ja hän putosi kolmannesta kerroksesta maahan. Kun vanhemmat ehtivät alas, oli poika kuollut. Paavalikin kiirehti ulos pojan luo. Hän heittäytyi pojan yli ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sydämessään Paavali huusi Jumalaa, mutta ihmisille hän sanoi rauhallisesti: "Älkää hätäilkö, sillä hänessä on vielä henki." Jumala teki ihmeen, Eutykus avasi silmänsä. Niin jumalanpalvelus jatkui ehtoollisen vietolla. Kaikki ylistivät Jumalaa hänen suuresta armostaan. Kaikkein onnellisempia olivat varmasti Eutykuksen vanhemmat, kun he veivät pojan elävänä kotiin.

Eutykus tarkoittaa kreikankielessä onnellista. Onnellinen hän varmasti olikin. Voimme uskoa, ettei hän koskaan tämän jälkeen nukkunut kirkossa. Mikään ei hänestä voinut olla niin mielenkiintoista kuin oppia tuntemaan Jeesusta, joka herätti hänet ihmeellisellä tavalla kuolemasta.

Mutta Paavali keskusteli kaikkien kanssa vielä aamuun asti. Auringon noustua matkalaiset jättivät hyvästit.

Jäähyväisjuhla Trooaassa oli syvästi liikuttanut kaikkien mieliä. Niinpä Paavali keskusteli joidenkin kanssa aamuun asti. Kun aurinko nousi, hän kehotti matkakumppaneitaan lähtemään laivalla. Paavali itse halusi kulkea jalan seuraavaan satamaan, Assoon toiselle puolelle niemeä, jonka ympäri laiva purjehti. Hän ehtisi perille yhtä pian kuin laivakin, sillä matka maitse oli paljon lyhyempi.

Niin Paavali suuntasi yksinäiset askelensa kohti Assoa. Ilma oli aamulla vielä viileä. Matkaa oli 35 km. Tuskin hänellä olikaan ollut monta tällaista hiljaista yksinäistä hetkeä. Nyt oli hyvä rukouksessa kantaa seurakuntien asioita Jumalalle. Mielessä kulkivat ajatukset siitä, mitä Jerusalemissa tulisi tapahtumaan. Pahat aavistukset eivät jättäneet häntä, mutta sydämessä asui järkähtämätön luottamus Jumalan apuun ja johdatukseen.

Asson satamassa Paavali nousi laivaan. Nyt olivat kaikki koolla: Paavali ja Luukas, joka kirjoitti tapahtumat muistiin sekä pakanaseurakuntien edustajat. He olivat matkalla helluntaijuhlille tervehtimään Jerusalemin seurakuntaa avustuslähetys mukanaan. Näin he halusivat osoittaa rakkautta ja vahvistaa uskonyhteyttä pakanakristittyjen ja juutalaiskristittyjen välillä.

Laiva jatkoi matkaa viivyttelemättä. Purjehdittiin Kion ohi Samoon ja Miletoon. Näin mentiin Efeson ohi, Paavali ei halunnut poiketa sinne, sillä siellä olisi kulunut liian paljon aikaa. Kuitenkin hän halusi hyvästellä Efeson vanhimmat. Heille lähetettiin sana, että he saapuisivat Miletoon.

Efeson vanhimmat noudattivat  heti Paavalin kutsua ja saapuivat Miletoon. Täälläkin järjestettiin jäähyväisjuhla. Paavali piti puheen, niin kuin aina ennenkin. Mutta nyt hän puhui paljon myös omasta työstään. Hän ei ollut keneltäkään mitään pyytänyt, vaan täälläkin hän oli ansainnut elantonsa telttojen tekemisellä.

Paavali oli uskollisesti ja ahkerasti todistanut kaikille uskoa Herraan Jeesukseen. Hän oli saarnannut julkisesti ja käynyt kodeissa. Hän tiesi, että häntä odotti kahleet ja ahdistukset, kun hän menee Jerusalemiin. Mutta Paavali tiesi myös, että hänen oli sinne mentävä. Pyhä Henki oli hänelle sen ilmoittanut. Niin hän myös tiesi, ettei hän enää voisi nähdä näitä rakkaita uskonveljiä uudelleen. Siksi Paavali varoittaa seurakunnan vanhimpia, siitä mitä on tulossa:

"Minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät lauma säästä ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat vetääkseen opetuslapset mukaansa." Tämä oli Paavalin suurin huoli. Omaa henkeään hän ei pitänyt minkään arvoisena, kunhan hän vain täyttää sen tehtävän, jonka hän on Jeesukselta saanut.

Kun Paavali lopetti puheensa, he polvistuivat rukoukseen. Ihmiset syleilivät Paavalia hyvästiksi itkien haikeasti. Heitä suretti eniten se, etteivät enää saisi häntä nähdä. Mutta matkalaiset lähtivät ja koko saattoväki seurasi heitä laivalle asti.

Tyyrossakin opetuslapset varoittivat Paavalia menemästä Jerusalemiin. Kun viikko oli kulunut, koko seurakunta miehet, vaimot ja lapset saattoivat Paavalia satamaan asti. Vielä rannalla he kaikki polvistuivat rukoilemaan yhdessä. Sitten matkaseurue nousi laivaan ja Tyyron seurakuntalaiset palasivat koteihinsa.

Laiva purjehti Tyyrosta Ptolemaikseen. Merimatka päättyi siihen. Matkalaiset kävivät täälläkin tervehtimässä seurakuntaa, mutta täällä viivyttiin vain päivä ja seuraavana päivänä piti jo olla Kesareassa. Siellä asui evankelista Filippus. He menivät hänen tykönsä. Filippus oli yksi niistä seitsemästä diakonista, jotka Jerusalemin seurakunta asetti auttamaan seurakunnan köyhiä  pian ensimmäisen helluntain jälkeen. Stefanus, jonka juutalaiset kivittivät, oli ollut hänen työtoverinsa. Filippuksen elämä oli kulkenut toisin. Ensin hän oli tehnyt lähetystyötä Samariassa sitten hän oli muuttanut Kesareaan. Hänellä oli perhe. Raamattu mainitsee neljä tytärtä, jotka olivat neitsyitä ja joilla oli profetoimisen lahja.

Filippuksen kodissa Paavali ja muut matkalaiset viettivät useita päiviä, kunnes heitä tuli tervehtimään eräs henkilö, jonka Paavali oli tavannut aikaisemminkin. Hän oli profeetta Agabus. Kun Paavali nuoruudessaan teki työtä Antiokiassa ennen lähetysmatkojaan, toi Agabus seurakunnalle Jumalan ilmoituksen tulevasta nälänhädästä.

Agabus tuli nytkin tuomaan viestiä Jumalalta. Se, mitä Paavalille tulisi tapahtumaan, oli Jumalan tahto.

Kun Agabus tuli taloon, hän meni Paavalin luo. Hän irrotti Paavalin vyön, sitoi sillä kätensä ja jalkansa ja sanoi: "Näin sanoo Pyhä Henki: 'Sen miehen, jonka vyö tämä on, juutalaiset näin sitovat Jerusalemissa ja antavat pakanain käsiin'". Jotkut alkoivat itkeä. Kaikki pelkäsivät Paavalin puolesta. Luukas ja kaikki paikalla olleet pyysivät, ettei Paavali menisi Jerusalemiin.

Paavalin mieleen nousi vanhoja asioita. Hän tiesi, miten raivokkaita juutalaiset olivat. Se tunne oli hänelle tuttu, hän oli itse ollut surmaamassa Stefanusta. Hän oli sen jälkeen vainonnut seurakuntaa kiihkeästi lepäämättä, kunnes Jeesus pysäytti hänet. Ja nyt hän itse oli Stefanuksen työtoverin, Filippuksen talossa. Nyt oli hänen vuoronsa joutua juutalaisten käsiin.

Paavali sanoi lujasti: "Mitä te teette, kun itkette ja särjette minun sydäntäni. Sillä minä olen valmis, en ainoastaan käymään sidottavaksi vaan myöskin kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden." Mitä ajattelikaan Filippus? Ehkä hänkin muisti aikaisempia marttyyreita, varsinkin Stefanusta. Ehkä hän muisti, miten Jeesus oli muuttanut Sauluksen elämän. Vainoojasta oli tullut rohkea todistaja. Vainoista oli aina seurannut seurakunnan kasvu, evankeliumin sana oli levinnyt yhä laajemmalle. Siitäkö oli nytkin kysymys.

Luukas kertoo, että Paavalin taipumattomuus rauhoitti ihmisten mieliä, he ymmärsivät, että Paavalin elämä oli Jumalan kädessä ja sanoivat: "Tapahtukoon Herran tahto."

Niin matka jatkui kohti Jerusalemia.