Erkin kotiin oli kutsuttu vieraita. Äiti valmisteli tarjoilua vieraille. Hän paistoi herkullisen piirakan mustikoista, jotka oli kerätty koko perheen voimin edellisenä päivänä. Kun piirakka oli paistunut, äiti nosti sen keittiön pöydälle jäähtymään. Mutta sitten hän muisti, että vielä olisi käytävä ostamassa kermaa kaupasta, jos vieraat vaikka käyttäisivät sitä kahvissaan. Lähtiessään äiti huusi Erkille: “Mustikkapiirakkaa ei sitten saa vielä ottaa. Kun vieraat tulevat, heille annetaan sitä ensin.” Se oli kyllä Erkille tuttu sääntö — sellainen käytäntö perheessä oli aina ollut — vieraille ensin, sitten vasta saisivat lapsetkin ottaa.
Ovi kolahti, äiti lähti kauppaan. Erkki leikki huoneessaan. Ihana mustikkapiirakan tuoksu alkoi levitä huoneeseen. Kuin huomaamattaan Erkki meni keittiöön. Hän ei millään voinut vastustaa kiusausta. Ottaisin vain ihan pienen palan, hän mietti. Syötyään pienen palan Erkki leikkasi vähän isomman palan. Sitten hän muisti äidin sanat: “Piirakkaa ei saa ottaa!” Paha omatunto alkoi vaivata Erkkiä. Niinpä hän huusi pikkuveljelleen Kallelle. “Kalle, Kalle tule keittiöön, täällä on hyvää piirakkaa. Leikkaan sinullekin. Saat maistaa ihanaa piirakkaa” ja Kallekin söi.
Pian Erkki huomasi, että hänen sormensa olivat ihan mustikassa. Nyt äkkiä pesemään ennen kuin äiti tulee takaisin. Kylpyhuoneen peilistä Erkki näki, että myös hänen suupielissään oli mustikkaa. Erkki pesi ja pesi, mutta mustikkajäljet eivät lähteneet. Silloin kuului äidin ääni eteisestä: “Olen kotona taas. Kohta tulevat vieraat.”
Erkki livahti vaatehuoneeseen ja piiloutui sinne hyllyjen alle. Ehkäpä äiti ei osaa minua täältä etsiä, ajatteli Erkki sydän pamppaillen.
Äiti näki keittiön pöydällä puoliksi syödyn piirakan. Hän arvasi tietysti, kuka siitä oli syönyt. Äiti alkoi etsiä Erkkiä. Erkki pysytteli vaatekomerossa. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei äiti vain löytäisi häntä. Mustikkaiset sormet olivat kuitenkin jättäneet jäljet vaatehuoneen oven pieleen. Niinpä äidin ei tarvinnut kauankaan etsiä, kun hän löysi piileskelijän.
“Erkki, mitä olet tehnyt”, kysyi äiti tiukalla äänellä. “Söihän Kallekin”, sanoi Erkki puolustuksekseen. “Kalle on vielä pieni, eikä osaa leikata veitsellä ilman sinun apuasi”, tiesi äiti. Nyt Erkki ei voinut enää salata tekoaan. Hän purskahti vuolaaseen itkuun. “Älä äiti ole minulle vihainen”, sopersi Erkki itkunsa seasta. “Anna anteeksi”, hän sai viimein kakistettua. “En enää ikinä syö ilman lupaa”, ulisi Erkki surkeana.
Erkki ei voinut mitenkään hyvittää tekoaan. Uutta piirakkaa ei ehtinyt paistaa ennen vieraiden tuloa. Ei hän olisi sitä osannutkaan tehdä, eikä mustikoitakaan ollut jäljellä.
Tällaisia me ihmiset olemme. Houkutuksen tullessa suureksi lankeamme. Tehtyä tekoa ei saa tekemättömäksi, vaikka niin toivoisimme. Sitten, kun huomaamme olevamme syyllisiä, yritämme salata ja peittää tekomme. Toivomme, ettei kukaan epäilisi meitä. Jos sekään ei onnistu, yritämme piiloutua. Pakenemme vastuuta teoistamme tai houkuttelemme jonkun muun tekemään väärin, jotta voisimme sitten sanoa: “Tekihän tuo toinenkin — itse asiassa hän sen aloitti”. Yritämme vierittää syyn toisten niskoille tai saada tekomme näyttämään lievemmältä. Puolustukseksi usein käytetään väitettä, että kaikki muutkin tekevät näin.
Jumalaa ei voi paeta eikä häneltä voi piiloutua. Hänen edessään ei auta mikään selittely eikä puolustelu. Ihminen tekee joka päivä syntiä ja tarvitsee Jumalan anteeksiantoa. Jumala haluaa, että tunnustamme rehellisesti pahat tekomme ja ajatuksemme, nekin, joita emme ole tehneet tahallamme. Isä meidän –rukouksessa Jeesus opetti meitä rukoilemaan: “Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.”
Nyt ymmärrämme, miten ihmeellisen lahjan Jumala antoi meille, kun Hän lähetti poikansa — Jeesuksen — tänne maailmaan sovittamaan meidän syntimme. Psalmissa 103 sanotaan: “Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.”