Pastori Vesa Hautalan saarna 24.4.2016 Tampereella

Kolmantena loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran epistolateksti

Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: "Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra." Vaan "jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä. Room. 12:16-21.

Rakkaat kristityt!

"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee", Sananl. 4:23. Tähän pyhän Raamatun kehotukseen tähtää tämän sunnuntain teksti. Se sisältää monia kehotuksia kristityille. Näissä ei ole kysymys vain tiedosta, vaan ennen kaikkea sydämen laadusta ja asenteista. Kysymys on siitä, millaisella mielellä kristityt käyttäytyvät toisiansa ja myös ulkopuolisia kohtaan ja millaisiin tekoihin oikea mieli johdattaa.

Usein meille jää ihmisistä mieleen heidän sydämellisyytensä. Alkukirkon aikana ulkopuoliset, siis pakanat, antoivat kristityistä sen tunnustuksen, että he rakastivat toisiansa. Ja kohdatessamme sydämellistä, kristillistä rakkautta sanomme mielessämme: entä minä itse, edustanko minä käytökselläni Herrani Kristuksen asiaa hänelle kunniaksi? Ja kun illalla nukkumaan mennessä luemme Isämeitää ja sanomme: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", tunnemme piston omassatunnossamme niiden suurten puutosten tähden, joita meillä on ollut sydämemme asenteissa lähimmäisiimme. Mutta saamme myös iloita siitä, että Jumalalla on paljon anteeksiantamusta. Sen vuoksi haluaisimme olla parempia kristittyjä kuin mitä olemme.

Tekstimme ei ole helpoimpia saarnaajalle. Nopeastihan tosin on sanottu, mitä siinä lukee, mutta saada sydämet herätetyiksi ilolla yhtymään tähänkin Jumalan sanaan ja sitä toteuttamaan ei ole helposti tehty. Eikä sitä voida ihmistaidolla saada aikaan. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen työ. Tekstimme kehotusten vastaanottaminen edellyttää uskon synnyttämää oikeata mielenvirettä, halua ja tahtoa olla taivaallisen Isämme lapsia tässäkin asiassa. Sen Jumala meille suokoon.

1. Suhteemme uskonveljiin ja -sisariin

Ensimmäinen tekstimme kehotus kuuluu: "Olkaa keskenänne yksimieliset." Kristityt ovat tulleet, kuten apostoli sanoo, sydämestään "kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut" (Room. 5:17). Kun meillä on yhteinen, Raamattuun perustuva tunnustus ja sille rakentuva sydämen usko, on olemassa keskinäisen yksimielisyyden perusedellytys seurakuntaelämässä. Kun muistamme sen, että olemme itse Jumalan edessä suuria syntisiä, jotka ovat saaneet armon osakseen, toivomme, että myös uskonveljemme ja -sisaremme osoittavat meitä kohtaan armahtavaisuutta sekä epätäydellisyytemme, heikkoutemme ja syntiemme kärsimistä ja anteeksi antamista. Mutta myös toista päin: Sitä, mitä me itse odotamme muilta itseämme kohtaan, saavat lähimmäisemme odottaa myös meiltä, ja me itse olemme velvolliset osoittamaan samaa heille.

Seurakuntaelämän yksimielisyyden hyvin tärkeä kannattava tukipylväs on asia, jota ei useinkaan ajatella eikä tiedosteta. Raamattu ilmaisee sen näin: "Mutta kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä." (1 Kor. 14:40). "Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala." (1 Kor. 14:33). Tämä asia on siis järjestys. Se ylläpitää yksimielisyyttä ja rauhaa. Tähän järjestykseen kuuluu kahdenlaisia asioita. Ensiksikin siihen kuuluvat ne asiat, jotka Jumala on Sanassaan säätänyt. Ne ovat pysyviä ja muuttumattomia. Sellaisia ovat esimerkiksi sana ja sakramentit sekä niiden käyttö, sekä seurakunta ja saarnavirka. Toiseksi niitä, joista kristityt tietyssä järjestyksessä sopivat tai joista on ajan myötä tullut hyviä tapoja. Ne kuuluvat vapaan harkintavallan asioihin ja niitä voidaan yhteisesti sopien muuttaa, kun olosuhteet ja rakkaus niin vaativat. Sellaisia ovat esimerkiksi jumalanpalveluksen päivät ja kellonajat, pitopaikat, kokouspaikan sisustus symboleineen ja koristeineen ja niin edelleen lähes loputtomiin. Näistä ehdonvallan asioista toiset ovat sellaisia, joita ilman emme tule toimeen. Jossakin täytyy kokoontua ja johonkin aikaan. Mutta Jumala suo iloksemme myös sellaisia asioita, joita ilmankin hätätilassa selviämme. Kristityt ovat joutuneet kokoontumaan esimerkiksi sateessa ja pakkasessa hautausmailla ja metsissä. Monella paikkakunnalla meillä ei ole kirkkoja eikä edes vuokrattavia tiloja, vaan kokoonnumme kodikkaasti kodeissa.

Tekstimme toinen kehotus laajentaa näköpiirin seurakuntaelämästä yksityisen ihmisen koko elämään sen kaikilla alueilla. "Älkää korkeita mielitelkö, tyytykää alhaisiin oloihin." Tämän kohdan käännös ei anna oikeaa kuvaa alkutekstistä. Alkukielessä kehotetaan meitä olemaan ylpeilemättä ja asettumaan kulkemaan samaa tietä yhdessä alhaisten kanssa. Luterilainen vanhamissourilainen teologi Georg Stoeckhardt sanoo sen merkitsevän asettumista heikkojen tasalle, mitä heidän tilaansa, tarpeisiinsa ja käsityskykyynsä tulee. Siltä, jolle ei ole paljon annettu, ei pidä paljoa vaatia, vaan meidän tulee iloita siitä, että Jumalan seurakunnassa on erilaisia ihmisiä. Lahjat ovat palvelemista varten, ei ylpeilemistä ja itsensä korottamista varten. Hyvä on myös nähdä, että Jumala on jakanut lahjoja siten, että eri ihmisillä on erilaisia lahjoja, niin kuin ruumiissa on monta jäsentä. Kaikkia kuitenkin tarvitaan ja kaikista saamme kiittää Jumalaa. Raamattu sanoo: "Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii, mutta autuas se, joka kurjia armahtaa!" (Snl. 14:25).

Kolmas kehotus kuuluu: "Älkää olko itse mielestänne viisaita." Sananlaskujen kirjassa puhutaan paljon tästä asiasta ja kiinnitetään huomio siihen, että ihminen usein erehtyy luullessaan olevansa viisas ja oikeassa. Siellä sanotaan mm. näin: "Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissään oikeat, mutta Herra tutkii sydämet." (Snl. 21:2; vrt. 16:2)) "Käräjissä on kukin ensiksi oikeassa, mutta sitten tulee hänen riitapuolensa ja ottaa hänestä selvän." (Snl.18:17). Näillä sanoilla Raamattu kehottaa meitä asettumaan toisten kristittyjen arvioitaviksi ja koeteltaviksi, että pysyisimme oikealla tiellä. Apostolin kehotusta "Älkää olko omasta mielestänne viisaita" on teoriassa helppo noudattaa, mutta käytännön tilanteissa me kaikki voimme havaita syntiturmeluksemme pohjattoman syvyyden.

2. Suhteemme kaikkiin

Kun edellä olevat kehotukset soveltuivat lähinnä suhteisiimme uskonveljiin ja -sisariin, niin seuraavat kehotukset tähtäävät asenteisiimme kaikkiin ihmisiin. Tekstimme jatkuu: "Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: 'Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.' Vaan 'jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.' Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."

Tässä maailmassa uskova tulee tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa. Toisten kanssa on helppo tulla toimeen, toisten kanssa se on vaikeampaa. Riippumatta siitä, millaisia ihmiset ovat, miellyttäviä vai töykeitä, sydämellisiä vai vihamielisiä, kristityn tulee noudattaa sitä, mistä apostoli tässä puhuu. Ja tämä on vaikeata. On helppoa näyttää loukkaantuneisuutensa, mutta antaa heti välittömästi anteeksi, unohtaa töykeys ja kärkevyys ja sen sijaan voittaa paha hyvällä, on hyvin vaikeata. Kuitenkin Jumalan tahdon mukaan meidän tulee olla rauhantekijöitä ja elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa, mikäli se meistä riippuu. On tosin asioita, jotka vaativat kostoa, kuten rikokset, mutta niiden kostamisen Jumala on jättänyt itselleen ja niille, joille hän on sen erikseen uskonut, eli esivallalle. Sen sijaan uskovan asiana on rukoilla vihamiestensä puolesta ja osoittaa heille rakkautta tilaisuuden tullen teoilla, varsinkin kun he ovat puutteenalaisia. Jos näin on jo katkeriin vihamiehiin nähden, kuinka paljoa ennemmin meidän tulee antaa anteeksi rakkaillemme kotona ja veljillemme seurakunnassa ja ahkeroida elää rauhassa heidän kanssaan.

Kun kristityt toimivat apostolin kehottamalla tavalla, he kokoavat tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Tätä sanaa tulisista hiilistä on selitetty kahdella tavalla, jotka molemmat sisältävät varteenotettavan näkökohdan ja itse asiassa tähtäävät samaan. Toinen selitys ymmärtää asian siten, että uskovien hyvät teot ovat kuin hiiliä pään päällä. Ne alkavat polttaa eli herättävät vihamiehen omantunnon toimintaan ja johdattavat häntä katumukseen ja siten valmistavat evankeliumille maaperää. Toisen selityksen mukaan tulisia hiiliä kannettiin astiassa pään päällä seuraavaa matkan pysähdyspaikkaa varten, jotta voitiin sytyttää tuli ja laittaa ruokaa. Samalla tavalla uskovien hyvät teot auttavat vihamiestä selviytymään elämän vaikeuksissa, jolloin hän muistaa hyvillä mielin hyväntekijäänsä ja voi kiinnostua evankeliumista. Kun Raamattu itse ei selitä sitä, mitä se tarkoittaa "tulisilla hiilillä pään päällä", emme mekään siitä väittele. Joka tapauksessa ne ovat asioita, joilla on tuntuva vaikutus. Ja koska evankeliumi tähtää mielenmuutokseen, on niidenkin vaikutus sitä edesauttava. Näin suurenmoisessa asiassa voit olla mukana hillitsemällä kostonhalusi ja osoittamalla rakkautta ja hyväntahtoisuutta.

Aivan juuri luin eräästä lehdestä artikkelin, jossa tarjottiin joukko mielenkiintoisia kysymyksiä itsetutkistelua varten. Kysymykset olivat: Voinko tunnustaa virheeni? Voinko myöntää syyllisyyteni? Voinko seurata saamiani ohjeita ja neuvoja? Voinko tehdä enemmän kuin vaaditaan? Voinko tehdä minulle annetun työn valmiiksi, niin etten jätä sitä kesken? Voinko työskennellä uskollisesti ilman että joku valvoo tekemistäni? Voinko tehdä myös epämiellyttävät työt, jotka täytyy tehdä? Käsittelenkö toisten omaa samalla huolella kuin omaa omaisuuttani? Voinko kohdata ristiriitoja malttiani menettämättä? Voinko ottaa vastaan arvostelua kaunaa kantamatta? Voinko pidättyä toisten arvostelusta, kunnes tosiasiat on selvitetty? Voinko välttää kiusausta tehdä kärkeviä huomautuksia? Näenkö hyviä ominaisuuksia niissä, jotka ovat kanssani eri mieltä? Nämä olivat aivan hyviä kysymyksiä. Kristitty ei pysähdy kuitenkaan itsetutkistelussaan pelkkien tekojen tasolle, vaan näkee syntisyytensä myös ajatustensa valossa, vaikka hän sitten kuolettaisikin pahat ajatuksensa. Ja ihmeitten ihme: "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi."

Kun tutkimme itseämme tekojemme, asenteittemme ja mielemme suuntauksen valossa ja kun Jumalan sana ja armo saa sydämissämme vaikuttaa, tapahtuu eräs ihmeellinen asia. Ennen olimme muita kohtaan kovia, itseämme kohtaan pehmeitä. Nyt otamme vakavasti omat virheemme ja tuomitsemme ne, mutta olemme lempeitä toisia kohtaan, koska Jumala on ollut niin kärsivällinen ja laupias meitä kohtaan. Tällä mielellä haluamme ottaa vastaan myös tämän sunnuntain tekstimme kehotukset ja rukoilla: Herra, vaikuta minussa sitä, mistä tämän päivän tekstissä minulle puhuit. Amen.

Markku Särelä

Pastori Markku Särelän saarna 17.1.2021

Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 5.2.2012 Tampereella

Pastori Vesa Hautalan saarna 8.11.2015 Tampereella

Pastori Kimmo Närhin saarna 26.2.2012 Tampereella

Vikaari Dani Puolimatkan saarna 23.8.2015 Siitamajalla

Pastori Markku Särelän saarna STLK:n XLIV kirkkokunnankokouksen avajaisjumalanpalveluksessa 25.5.2013 Lahdessa

Pastori Markku Särelän saarna 4.4.2021

Pastori Mika Bergmanin saarna Joululeirillä 31.12.2015 Siitamassa

Teol. yo. Vesa Hautalan saarna 15.1.2012 Tampereella

Matt. 4:1–11Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'." Silloin perkele otti hänet kanssansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'." Jeesus sanoi hänelle: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'." Taas perkele otti hänet kanssansa sangen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua". Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'." Silloin perkele jätti hänet; ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät hänelle palvelusta.

Varhaiskirkossa oli tapana kuvata Kristuksen ristintyötä niin, että siinä jumaluus kätkeytyi ihmisyyteen ja kun perkele kävi raivoissaan ihmisen kimppuun, hän kohtasikin Jumalan ja menetti kaiken valtansa. Kun perkele kohtasi itse Elämän ruhtinaan hän ei voinut sitä kestää, vaan joutui kaikkine joukkoineen häpeään. Perkeleellä oli vallassaan kuolema, mutta Jumalan Poika kukisti kuolemallaan kuoleman vallan.

Tällainen tapa puhua siitä, mitä tapahtui ristillä, voi olla meille hieman vieras. Olemme tottuneet keskittymään enemmän siihen, kuinka Kristus kärsimisellään sovitti syntimme ja korjasi suhteemme Jumalaan. Se on tietysti totta, mutta siinä ei ole kaikki, mitä Raamattu sanoo Jeesuksen pelastustyöstä. Äsken kuvaamani ajattelutapa löytyy myös Martti Lutherilta, joka vertaa perkelettä kalaan, Kristuksen ihmisyyttä matoon ja jumaluutta ongenkoukkuun kirkkoisien tapaan. Ajatuksen voi nähdä täydentävän sitä kuvaa, joka meillä on ristintyöstä. Halusin nostaa tämän näin aluksi esille, koska se johdattelee meidät mainiosti päivän tekstin pariin.

Ylpeys ja viha

Kun Vapahtajamme syntyi maailmaan, perkeleellä oli ollut jo kauan aikaa hioa ammattitaitoaan. Ainakin 4000 vuoden ajan ahdistuksiin ajaminen, kiusauksiin johdattaminen ja kuoleman tuskien aiheuttaminen olivat olleet hänen suurta hupiaan – ja hän oli näiden kaikkien tuottamisessa tullut mestariksi! Hän koki itsensä voittamattomaksi.

Perkele oli vain paisunut paisumistaan ylpeydessään, koska ennen Jeesusta jokainen kuolema oli ollut hänelle voitto. Jokainen kuolema oli hänelle todiste siitä, että tilanne on ihmisen kannalta toivoton. Jokainen kuolema todisti syntiinlankeemuksen lohduttomasta voimasta. Kuoleman valta näytti musertavalta. Perkele näytti olevan Jumalaa mahtavampi.

Kiusaustenkin suhteen perkele vaikutti voittamattomalta. Toki oli niitä, jotka kestivät joitain hänen kiusauksiaan, mutta ennen Jeesusta sielunvihollinen ei ollut kohdannut ketään, joka olisi ollut lankeamatta syntiin. Vaikka jotkut olisivatkin urhollisesti vastustaneet perkelettä lankeamatta julkisynteihin, saatana pystyi kerskumaan sillä, ettei kukaan ollut pysynyt ajatuksissaan puhtaana.

Kun sitten perkele kohtasi Vapahtajan, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi saatana hyökkäsi uhkarohkeasti Herramme kimppuun. Hän oli niin ylpeä ja vielä vihan valloissaan, ettei hän ajatellut seurauksia. Sekä erämaassa että ristillä hän joutui kuitenkin kokemaan karvaan tappion. Jo erämaassa saatana joutui järkyttymään pahemman kerran.

Kolme kiusausta ja voitto

Herramme kohtasi kolme kiusausta. Niitä oli edeltänyt kaste ja 40 päivää erämaassa. Nämä kiusaukset olivat todellisia, koettelevia ja pelastavia, vaikka ei ollutkaan mahdollista, että Vapahtajamme olisi langennut niihin.

Perkeleen sanojen edessä Vapahtaja vetosi Kirjoituksiin. Kun häntä houkuteltiin muuttamaan kivet leiväksi, hän kieltäytyi siitä, koska ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee”. Kun perkele houkutti Jeesusta heittäytymään temppelin harjalta alas ja siten osoittamaan messiaanisuutensa, Vapahtaja vastasi: ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi”. Kun saatana lupasi Herrallemme maailman valtakunnat ja loiston, tämä sanoi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman”.

Näin Vapahtaja kesti koettelemukset ja perkele joutui hämmästymään. Vihdoin hänet oli voitettu. Tämä varmasti vain kasvatti saatanan vihaa. Hän halusi ”uusintaottelun”. Vapahtajan ristille joutuminen olikin perkeleen työtä. Sanoohan Raamattu, että perkele meni Juudakseen ja sitten tämä kavalsi Vapahtajan (Luuk. 22:3-4). Ristillä saatana ja kaikki pahan vallat kävivät raivokkaasti Herramme kimppuun. Vapahtaja kuitenkin mursi kuolemallaan kuoleman vallan ja saattoi ylösnousemuksellaan pahan voimat häpeään. Nyt perkele yrittää epätoivoisesti saada aikaan tuhoa siellä missä vain pystyy. Koska hänet on jo kukistettu, hän pyrkii siihen, ettei kukaan meistä hyötyisi Kristuksen voitosta.

Kaksi kiusausta ja voitto

Siksi meidän elämässämme toistuu sama kuin Vapahtajan elämässä: pyhä kaste tuo perkeleen meidänkin kimppuumme. Joudumme tämän ajan erämaassa kamppailemaan häntä vastaan. Meidän kohdallamme perkele haluaa riistää meiltä kaikki aarteet, jotka olemme kasteessa saaneet.

Kiusauksia on monia ja ne voivat ottaa monta muotoa. Ajattelen kuitenkin, että kristittyjen kohdalla on ikään kuin kaksi kiusausten päälajia. Ensimmäinen niistä on se – tekstin sanoja soveltaen –, että saatana sanoo: ”Jos olet todella Jumalan lapsi, etkö voisi aivan hyvin tehdä ainoastaan tässä asiassa Jumalan tahtoa vastaan. Kyllähän sinä käyt kirkossa, rukoilet ja luet Raamattua. Pyrit tekemään lähimmäisille hyvää ja elämään muutenkin Raamatun mukaan. Jos vain tässä asiassa annat periksi, eihän Jumala sitä pahalla katso. Kyllä hän ymmärtää. Olethan hänen lapsensa – ja kaiken lisäksi jopa niin kuuliainen lapsi!” Ja jos lankeamme hänen houkutuksiinsa, hän voi vakuuttaa meille, ettei se mitään. Jokaisella on helmasyntinsä eikä niitä tarvitse ottaa vakavasti. Olemmehan kuitenkin vajavaisia ihmisiä.

Käytännössä perkele siis kuiskuttaa meille, ettei Jumalan lakia tulisi ottaa niin vakavasti. Hän pyrkii tylsyttämään sen terää. Hän yrittää Jumalan armoon vedoten tehdä synnistä mitättömän oloista ja vaaratonta. Hän tietää, mitä sanoa, jotta voisimme tuudittautua väärään varmuuteen ja menettää uskomme.

Mutta mikä avuksi? Jumalan laki esittää meille peilin, jota vastaan voimme katsoa elämäämme. Kun huomaamme rikkoneemme edes yhtä sen käskyä vastaan jollain tavoin, meihin kohdistuu Raamatun selvä sana: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:13). Kun siis perkele sanoo, ettei ole mitään hätää, jos vähän joustat siitä, mitä Jumala käskee. Niin Jumala sanoo vuorostaan sanassaan, että yhdenkin käskyn rikkoja on kirottu. Tässä ei ole mitään lievennyksiä. Ei mitään, millä voisi kaunistella tekemäänsä pahaa. Ei yhtään veruketta, jolla voisi oikeuttaa Jumalan tahdon vastaiset ajatukset, sanat ja teot. Ja nyt juuri tämä synnin vakavuuden ja lohduttomuuden tunteminen on aivan olennaista, jotta voimme vastustaa perkeleen ensimmäistä kiusausta. Samoin meidän on hyvä muistaa, että sitä vartenhan Jumala tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi haudasta edestämme, jotta meidän ei tarvitsisi palvella syntiä, jotta meidän ei tarvitsisi olla synnin orjia.

Siirrytään toisen tyyppisiin kiusauksiin. Jälleen perkele sanoo: ”Jos sinä olet Jumalan lapsi…” tai ehkä paremmin: ”Jos olisit Jumalan lapsi…” ja hän jatkaa: ”ethän sinä olisi voinut noin tehdä. Tajuatko ollenkaan, mitä olet juuri saanut aikaan!”. Joskus ensimmäinen ja toinen kiusaus kietoutuvat toisiinsa: ensin saatana vähättelee syntiä, mutta kun olemme langenneet, hän piinaa omaatuntoamme sillä, kuinka pahasti olemmekaan tehneet. Saatana haluaa uskotella, että tilanteemme on aivan toivoton. Hän haluaa kiinnittää huomiomme syntiimme ja siihen, mitä me olemme. Hän haluaa, että elämämme vaipuisi ahdistavaksi, itsekeskeiseksi syyllisyytemme märehtimiseksi. Hän tahtoo, että saamme tyydytystä siitä, että ajattelemme Jumalan olevan sitä mieltyneempi meihin, mitä enemmän vain vellomme pahassa olossa.

Ainoaksi avuksemme tässä koettelemuksessa tulee rakas Jeesus ja hänen lohduttavat sanansa. Saamme sulkea korvamme perkeleen syytöksiltä, koska Raamattu vakuuttaa, että Vapahtaja ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:14–15).

Jeesus lupaa, että meidän syntimme on pyyhitty pois. Ei ole enää mitään, mikä voisi erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. Perkele on menettänyt kaiken valtansa meihin. Kuolema on menettänyt otteensa meihin. Elämän ruhtinas on noussut haudasta! Ja kun kohtaamme kiusauksia tai mieleemme palaavat lankeemuksemme, saamme lohduttautua päivän evankeliumilla. Mikä suloinen evankeliumi se onkaan, kun näemme, miten Vapahtajamme kestää kiusauksissa! Hän kestää kiusaukset meidän edestämme ja voittaa saatanan. Se antakoon meille rauhan, kun huomaamme, että olemme olleet uskottomia ja perkele johdattanut meitä harhaan.

Sekä erämaassa että ristillä Kristus on todellinen perkeleen voittaja. Pyhässä kasteessa hänen voitostaan on tullut meidän voittomme, sinunkin voittosi. Hänen armoaan ihmetellen ja siihen turvautuen saamme käydä tähänkin paaston aikaan.

Pastori Kimmo Närhin saarna 30.8.2015 Siitamajalla 

Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 17.2.2013 Tampereella

Pastori Marko Kailasmaan saarna
Helatorstain jumalanpalveluksessa Lahdessa 18.5.2023

4. adv. sunn. II vsk:n evankeliumi.

Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: "Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä." Johannes vastasi ja sanoi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Joh. 3:22-36.

Johdantoa

Valmistaudumme jouluun viettämällä adventtiaikana seurakunnissa erityisiä joulujuhlia. Onhan juhlan aihe sen arvoinen ja olihan Vapahtajallamme erityinen edelläkävijänsä, airuensa. Hän oli Johannes Kastaja, jonka toiminnasta ja julistuksesta tekstimme puhuu. Sopii siis hyvin, että me Johannes Kastajan antaman esikuvan tavoin valmistaudumme jouluun. Hänen julistuksensa valmistaa siihen meitäkin.

1. Jouluun valmistaudumme ottamalla vaarin Johannes Kastajan kehotuksesta: "Tehkää parannus"

Kristuksen syntymään ja hänen koko toimintaansa liittyy niin monia meidän turmeltuneen järkemme vastaisia asioita, ettei niitä voida ymmärtää ja omaksua muuta kuin uskolla.

Uskoa taas ei voi muu kuin se, joka on tullut tuntemaan Jumalan pyhyyden ja oman syntisyytensä. Meidän on tarpeen omassatunnossamme kokea, mitenkä hirvittävä, tuomittava ja paha asia synti on Jumalan silmissä. Meidän on tarpeen tuntea se, ei vain teoriana, vaan siten, että minun oma syntisyyteni ja yksittäiset syntini ovat hirvittäviä, tuomittavia ja pahoja, niin että olen niillä loukannut pyhää Jumalaa ja vierittänyt ylleni hänen oikeutetun vihansa ja olen ansainnut - en vähempää kuin - helvetin iankaikkisen vaivan. Kun Johannes Kastaja valmisti tietä Jeesukselle ja sanoi: "Tehkää parannus", hän sai ihmiset tuntemaan syntisyytensä. Heille tuli tarve saada syntinsä anteeksi.

Kun meillä on syntien anteeksisaamisen tarve, silloin meille kelpaa ainoana mahdollisena pelastustienä joulunsanoma: Jumala lähetti Poikansa lunastajaksemme. Kun Kastaja saarnaa: "Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien" ja kun hän osoittaa Kristusta: "Katso, Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin", Pyhä Henki osoittaa meille turvan. Sellaisina, niin pahoina kuin olemme, saamme tulla Jumalan armahtamiksi. Johannes Kastaja kutsui syntisiä parannuksen kasteelle, siis kasteelle, jolla he tunnustivat syntinsä ja saivat panna turvansa Jumalan laupeuteen. Hänen kasteensa oli kaste syntien anteeksisaamiseksi. Nämä olennaiset asiat ovat meidänkin kasteessamme, jossa meille on lahjoitettu Kristus ja hänen armonsa. Siinä meidät on puettu Kristuksen vanhurskauteen, joka peittää syntimme ja jossa kelpaamme Jumalalle.

Kun olemme uudestisyntyneet uskon kautta, elämme uutta elämää Kristuksessa. Silloin entinen syntinen elämänmeno ja turmeltuneelle järjelle ominainen inttäminen totuutta vastaan kuuluvat niihin asioihin, joita häpeämme ja joista joka päivä teemme parannusta, muistaen Kastajan opetusta, että minun tulee vähetä ja Kristuksen kasvaa.

2. Valmistaudumme jouluun uskomalla Jeesukseen

Johannes Kastajan valmistava toiminta oli mittasuhteiltaan valtavaa. Tosin se kesti vain vähän aikaa, tosin ihmiset näyttivät valtaosaltaan sen pian unohtaneen, mutta todistus Kristuksesta tuli annetuksi ja edelläkävijän virka hoidetuksi ja sillä oli suuri merkitys apostoleille ja monille muille. Johannes Kastaja alkoi toimintansa ennen kuin Jeesus. Hänelläkin oli opetuslapsia ja lisäksi kansaa tuli sankoin joukoin hänen kastettavakseen. Kun sitten Jeesus alkoi julkisen toimintansa, tultiin Johannes Kastajalle kertomaan: "Kaikki menevät hänen tykönsä."

Siihen Kastaja vastasi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä."

Kuuntelepa tätä. Johannes Kastaja ei kerää pisteitä omaan pussiinsa, hän ei kokoa omaa joukkoansa. On yksin Kristuksen asia koota itselleen seurakunta. Eriseurainen ihminen taas ottaa itselleen Kristuksen paikan. Sellainen ei ole Johannes Kastaja. Tässä onkin tärkeä syy, miksi kristillinen kirkko on hylännyt eriseuraisuuden eli skismaattisuuden eli eron oikeinopettavasta kirkosta henkilökohtaisin perustein tai muista ei-opillisista syistä johtuen. Kirkollinen ero on oikea silloin, kun erotaan toisoppisesta kirkosta ja liitytään oikein opettavaan kirkkoon.

Johannes Kastaja valmistaa tietä Jeesukselle siis siten, että hän liittää julistuksellaan ihmiset Kristukseen ja sitoo heidät seuraamaan häntä. Näin mekin valmistaudumme jouluun, kun sydämemme on kiinni Kristuksessa ja kuuntelemme hänen ääntänsä ja seuraamme sitä. Silloin emme ole seurakunnan jäseniä sen vuoksi, että se muodostaa meille mukavan sosiaalisen ihmisyhteisön, emme sen vuoksi, että pastori on ihmisenä sellainen, joka on meidän makuumme, vaan perusteemme ovat aivan toisaalla. Tietysti kiitämme Jumalaa myös siitä, mikä on inhimillisesti meitä miellyttävää, mutta kun olemme Kristuksen ympärillä kuulemassa hänen sanaansa, silloin jaksamme kantaa ja kärsiä myös toistemme vajavaisuuksia ja rohkenemme omista heikkouksistamme huolimatta itsekin olla mukana, kun tiedämme, että olemme seurakuntina olemassa etsiäksemme ja omistaaksemme Jumalan armon emmekä tuomassa itseämme esille.

Johannes Kastaja voikin jatkaa ja sanoa, kun hän huomaa ihmisten pitäytyvän Kristukseen ja menevän hänen tykönsä: "Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla."

Joulun lahja on iankaikkinen elämä

Johannes Kastaja sanoo: "Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Lapsen syntymä kertoo elämästä, uudesta ihmistaimesta. Lapsen varttuminen viestii ihmeellisistä Jumalan luomisvoimista. Kristuksen syntymä kertoo aivan uudesta valtakunnasta ja uudesta elämästä, jonka Jeesus toi ja jonka me saamme lahjana uskon kautta. "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä." Usko saa ihmeellisiä aikaan, koska se kohdistuu Kristukseen, joka on sekä persoonaltaan että teoiltaan ihmeellinen. Usko saa suuria aikaan kohteensa eli Kristuksen tähden, sillä se omistaa kaiken sen, mitä Kristus on meitä varten hankkinut ja valmistanut.

Näitä asioita ovat ensiksikin syntien anteeksiantamus. Kuka muu kuin Jumala voi tajuta ja sanoin kertoa, miten paljon pahaa synti on saanut aikaan, saati kuka - paitsi Jumala - voi ilmaista, mitä Kristus on saanut aikaan, kun Hän maksoi kärsimisellään ja kuolemallaan syntivelkamme ja lepytti Jumalan vanhurskaan vihan ja sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välille. Niin on nyt olemassa syntien anteeksisaaminen ja rauha Kristuksessa, ja Pyhän Hengen vaikuttama usko omistaa sen. Mikä uskon voima! Se puettaa meidät Kristuksen vanhurskauteen, niin että olemme Jumalan edessä aivan puhtaita ja hänelle otollisia.

Toinen suurenmoinen asia, minkä usko vaikuttaa, on iankaikkinen elämä, sillä uskon kautta Kristukseen olemme siirtyneet kuolemasta elämään. Elämme todella nyt uskossa uutta, iankaikkista elämää. Pelastava usko ei ole vain Raamatussa ilmoitettujen asioiden totena pitämistä, vaan se uudestisynnyttää ihmisen, antaa hänelle toisen mielen ja toisenlaisen sydämen kuin hänellä oli ennen uskoon tuloaan. Usko saa uskovissa aikaan todellista hengellistä elämää. Luterilainen tunnustus sanoo: "Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet" (Puolustus, IV, 115, s. 106/1990). Kristuksen lunastusteko on kaikki kaikessa.

3. Joulun oikeaan odottamiseen kuuluu myös "pyhä mieliala"

Mitä kertovatkaan meille Johannes kastajan sanat: "Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä." Ne kertovat siitä pyhästä mielialasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Tämä pyhä mieliala kertoo taas uskosta. Usko näet "uudistaa sydämet", kuten tunnustuksemme lausuu (Puolustus s. IV,47. s. 97/1990). Ja millainen mieli Johanneksella oli. Hän ei ollut kuin ruoko, jota tuuli huojuttaa. Vaan hän pysyi sanassa ja suoraselkäisesti todisti totuuden puolesta aina kuolemaan asti. Tällainen sydämen uudistuminen on uskosta vanhurskauttamisen seuraus. Usko antaa siis myös oikean joulumielen, rakkauden lähimmäistä kohtaan, karkottaa vihan ja muiden parjaamisen ja tekee rohkeaksi oikeissa asioissa. Tästä tunnustuksemme lausuu: "Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa Häneltä apua, kiittää ja ylistää Häntä ja kaikissa ahdingoissa olla Hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämissämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala." (Puolustus IV,125, s. 107/1990).

Usko ei siis pelasta siitä syystä, että sitä välttämättömästi seuraa uudestisyntyminen ja hyvät teot eli rakkaus, vaan sen tähden, että se tarttuu armolupaukseen Kristuksessa ja omistaa hänet.

Ohjatkoon meitä Johannes Kastajan todistus valmistautumaan oikealla tavalla jouluun parannuksen tiellä katumuksessa, uskossa ja rakkaudessa.

Markku Särelä

Toisena pääsiäispäivänä, II vuosikerran epistolateksti

Ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Sentähden me emme tästä lähtien tunne ketään lihan mukaan; jos olemmekin tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut. Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. 2 Kor. 5:15-21

Pääsiäisen sanoma on riemullinen viesti siitä, että koko maailman synti on nyt sovitettu ja poisotettu Jumalan edessä, kuten tekstimme sanoo: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan." Tämä ilosanoma tarjotaan meille nyt sanassa ja sakramenteissa uskolla vastanotettavaksi ilman meidän tekojamme. Sinäkin, rakas kuulijani, herkistä korvasi kuulemaan ja vastaanottamaan tämä sana, kun tekstimme kehottaa meitä: "Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." Sillä nyt on jokaisen, sinunkin, mahdollista päästä pois Jumalan vihan ja tuomion alta hänen armonsa alle sangen yksinkertaisella tavalla, toisin sanoen vain panemalla turvasi Kristuksen sovitukseen ja pitämällä siitä lujasti kiinni uskolla ahdistusten ja kiusaustenkin keskellä. Eikä tämä ole sellainen mahdollisuus, jollaisia liikemaailma tarjoaa saadakseen sinusta asiakkaan, vaan se on todellinen tilaisuus ja todella vastaanotettavaksi tarkoitettu Jumalan kutsu, jotta sinä pelastuisit autuaalliseen iankaikkiseen elämään. Se on sovituksen sana, siis sellainen oppi ja saarna, joka kertoo siitä, että Jumalan viha on jo lepytetty ja että Jumala itse on julistanut rauhan itsensä ja maailman välille Kristuksessa, niin että kuka ikinä nyt häneen uskoo, se pelastuu ja saa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä.

Tarkastelkaamme nyt tarkemmin tätä sovituksen sanaa, sillä usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

1. Sovituksen sana kertoo siitä, että Kristus tehtiin synniksi

Tekstimme sanoo Jeesuksesta: "Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."

Vanhan testamentin syntiuhreista käytetään alkukielessä termiä "synnin tähden", koska ne toimitettiin synnin tähden. Ne olivat Vanhan liiton sakramentteja, jotka eivät voineet ottaa pois syntiä, vaan ne julistivat syntien anteeksiantamusta sen uhrin nojalla, mitä ne kuvasivat, siis Kristuksen uhrin nojalla. Mutta vain Kristuksen syntiuhri otti pois synnit, kuten Johannes Kastaja oli lausunut: "Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin." (Joh. 1:29)

Kun nyt tekstimme lausuu, että Kristus tehtiin synniksi, se esittää meille hyvin syvällisen ja erityisen tärkeän asian. Kristuksen uhri oli jotakin aivan toisenlaista kuin Vanhan liiton aikaiset uhrit. Hän ei vain kärsinyt vakaumuksensa tähden tai pelkästään sen tähden, että ymmärtämättömät ja raa'at ihmiset ristiinnaulitsivat hänet, vaan hänet tehtiin synniksi, ei syntiseksi, vaan synniksi. Hän oli Raamatun mukaan erotettu syntisistä (Hebr. 7:26). Hän oli ilman syntiä eikä synnistä mitään tiennyt. Hän oli siis Jumalan edessä pyhä, puhdas, vanhurskas, kuuliainen, jota ihmistenkään edessä ei voitu näyttää syypääksi mihinkään syntiin. Kun hänet tehtiin synniksi, hän ei siis persoonansa puolesta ollut syntinen eikä synti saanut hänen ruumiissaan ja sielussaan mitään sijaa.

Se, että Jeesus tehtiin synniksi, meidän on ymmärrettävä muun Raamatun todistuksen valossa. Raamattu todistaa, että Kristukselle luettiin syyksi koko maailman syntitaakka, se sälytettiin hänen kannettavakseen ja Jumala tuomitsi hänet maailman synnin tähden kärsimykseen ja kuolemaan meidän ihmisten sijassa. Profeetta Jesaja kuvaa sitä näillä sanoilla: "Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme." (Jes. 53:4-6) Siis kaikki meidän syntimme heitettiin hänen päällensä. Jos ajattelemme, että jokaisen ihmisen synti on kuin valtava kivenjärkäle, joka singottiin hänen päälleen, niin koko maailman kaikki synnit hänen päällään olivat suurempi vuori kuin tulta syöksevä ja järisevä Siinain vuori eikä tämä syntivuori ollut ikään kuin erillisenä hänen päällään vaan niin likeisesti hänessä, että tekstimme sanoo: Hänet tehtiin synniksi. Siitä Pietari sanoo: Hän "'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun" (1 Piet. 2:24)

Niin siis Kristus kärsi maailman syntien tähden, aivan kuin nuo synnit olisivat olleet hänen itsensä tekemiä. Hän otti vastatakseen niistä Jumalan edessä ja suoritti täyden vaaditun maksun ja lepytti Jumalan vihan. Ja koska hänellä itsellään ei ollut syntiä, hän ei kärsinyt itsensä tähden, vaan meidän tähtemme, meidän sijassamme ja meidän hyväksemme.

Koska Kristus tehtiin synniksi, seurasi siitä hänelle se rangaistus, mikä synnistä Jumalan lain mukaan kuuluu synnintekijälle. Tämä rangaistus oli hirvittävä kärsimys ja kuolema. Tekstimme todistaa: "Ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut." Hän kuoli kaikkien edestä. Tämä sana osoittaa selvästi, etteivät yhdenkään ihmisen synnit ole jääneet sovittamatta. Siis kaikki sinun pahat ajatuksesi, ilkeät, kierot ja valheelliset sanasi, väärät tekosi sekä koko turmeltuneisuutesi on ollut julkisesti Jumalan pyhien kasvojen edessä tuomiolla ja niiden tähden Kristus tuomittiin, koska hän oli tullut sinun sijaasi, sinun Vapahtajaksesi ja sinun edesvastaajaksesi. Ja Kristus kärsi sen, mikä sinun olisi ollut kärsittävä, jotta sinä pääsisit vapaaksi ja pelastuisit.

Tämän kaiken, mitä sinä itse et alkuunkaan pysty tekemään, Kristus on jo tehnyt sinun edestäsi. Olet tuomiosta ja rangaistuksesta vapaa.

2. Sovituksen sana kertoo siitä, että Jumala on hyväksynyt Poikansa uhrin

Tekstimme ei ainoastaan sano, että Kristus on kuollut kaikkien edestä, vaan myös että hän on ylösnoussutkin meidän tähtemme ja että se on tapahtunut sitä varten, että me eläisimme Jumalalle eli että meillä olisi uskossa Jeesukseen uusi hengellinen elämä vanhan hengellisen kuoleman sijaan. Kun meille kirkastuu, että Kristus on kuollut kaikkien edestä ja siis myös sinun ja jokaisen edestä, uudestisynnymme elävään toivoon. Meistä tulee uusia luomuksia. Jumalan kuva uudistuu meissä. Yhteys Jumalaan palautuu.

Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus on Jumalan puolelta julkinen merkki siitä rauhasta, minkä Kristus oli saanut aikaan Jumalan ja ihmiskunnan välille. Kun hän oli ottanut pois maailman synnin, hän nousi ylös kuolleista ilman syntiä, kirkastettuna ja julisti syntien anteeksiantamuksen ja rauhan sanomaa ja lähetti kirkkonsa sitä kaikessa maailmassa julistamaan. Oli vietävä kaikkialle rauhan viesti, sillä Jumalan viha oli lepytetty ja syntisellä oli nyt vapaa pääsy Kristuksessa armon valtakuntaan. Oli kuulutettava: "Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa." Toisin sanoen: Tulkaa nyt sen sovinnon osallisuuteen, minkä Kristus on tehnyt. Uskokaa Pyhän Hengen voimasta evankeliumi ja ottakaa se vastaan. Tämä kaikki on valmista. Käykää ilojuhlaan aterioimaan siitä pöydästä, jonka Kristus on valmistanut eteenne. "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan."

Anteeksiantamus on siis jo Jumalan julistama. Nyt meitä kehotetaan se uskomaan, ettei se jää kohdallamme turhaksi. Jumala on jopa uskon syntymiseksi asettanut sovituksen viran, pyhän saarna- ja paimenviran, että meitä kehotettaisiin uskoon ja siinä ravittaisiin suloisilla iankaikkisen elämän sanoilla.

Kristus tehtiin synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi, niin että meillä Jumalan edessä, koska Kristuksen vanhurskaus luetaan armosta hyväksemme, ei olisi mitään muuta kuin pelkkää vanhurskautta. Siis vastaavalla tavalla, niin kuin Kristuksen päällä oli koko maailman syntikuorma, meillä taas on kaikki hänen vanhurskautensa, pyhyytensä, rakkautensa ja kuuliaisuutensa, niin että me olemme pelkkää vanhurskautta niin kuin Kristus on vanhurskaus. Tämän omistamme nyt uskossa. Taivaassa se on näkemisessä. Siellä ruumiimme loistaa kirkkautta eikä meissä ole enää syntiä.

Maailma tuntee Kristuksen lihan mukaan. Se ajattelee hänestä luonnollisen, epäuskoisen ihmisen tavalla. Niin maailma ajattelee myös niistä, jotka ovat uskovia. Kristukseen uskovat sen sijaan tuntevat Kristuksen "ei lihan mukaan", vaan hengellisellä tavalla ymmärtäen hänet Vapahtajaksi. Samoin tunnemme toinen toisemme nyt uusiksi luomuksiksi, armosta pelastetuiksi, joille tärkeimpiä asioita ovat uskon asiat ja joille Kristuksen kirkon kohtalo täällä maailmassa on rakas. Tiedämme myös epäuskoisen maailman sovitetuksi maailmaksi ja ymmärrämme, että kristillisen kirkon tulee tuoda heille elämän sana, jotta he uskoisivat ja pelastuisivat. Se on kirkon päätehtävä uskovien ruokkimisen ohella.

Koska Kristus on kuolleista noussut, meillä on evankeliumi. Kun sanomme: Kristus on totisesti noussut kuolleista, todistamme, että evankeliumi on varma ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen.

Amen

Markku Särelä

Pastori Markku Särelän saarna 13.5.2021

Pastori Kimmo Närhin saarna 23.11.2014 Tampereella

Vikaari Dani Puolimatkan saarna Lastenleirin päätösjumalanpalveluksessa 15.6.2014 Siitamajalla

Vikaari Dani Puolimatkan saarna Siitamajalla 5.7.2015

Kahdeksantena sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran evankeliumiteksti

Ja Jeesus käyskeli pyhäkössä, Salomon pylväskäytävässä. Niin juutalaiset ympäröivät hänet ja sanoivat hänelle: "Kuinka kauan sinä pidät meidän mieltämme kiihdyksissä? Jos sinä olet Kristus, niin sano se meille suoraan." Jeesus vastasi heille: "Minä olen sanonut sen teille, ja te ette usko. Ne teot, joita minä teen Isäni nimessä, ne todistavat minusta. Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä." Niin juutalaiset ottivat taas kiviä maasta kivittääksensä hänet. Jeesus vastasi heille: "Minä olen näyttänyt teille monta hyvää tekoa, jotka ovat Isästä; mikä niistä on se, jonka tähden te tahdotte minut kivittää?" Juutalaiset vastasivat hänelle: "Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi." Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'? Jos hän sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli - ja Raamattu ei voi raueta tyhjiin - niin kuinka te sanotte sille, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: 'Sinä pilkkaat Jumalaa', sentähden että minä sanoin: 'Minä olen Jumalan Poika'? Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä." Joh. 10:23-38.

"Kenen te sanotte minun olevan"

Kun Jeesus kysyi opetuslapsiltaan: "Kenen te sanotte minun olevan", Pietari tunnusti kaikkien puolesta: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." (Matt. 16:15-16). Jeesus vahvisti tämän tunnustuksen oikeaksi sanomalla: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan" eli helvetin, "portit eivät sitä voita." (Matt. 16:17-18). Tällä Kristus-uskolla lepää siis koko Kristuksen seurakunta, ja sille, joka niin uskoo, on annettu lupaus kaikkien pahan voimien voittamisesta ja autuuteen pääsemisestä. uskothan sinäkin Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi ja Jumalan Pojaksi. Kun Pietari tunnusti Jeesuksen Kristukseksi, se tarkoitti sitä, että hän uskoi, että Jeesus oli Vanhassa testamentissa luvattu Messias, jota uskovat Israelissa olivat odottaneet. Kun sinä tunnustat Jeesuksen Kristukseksi, merkitsee se sitä, ettet etsi pelastusta ja apua hengelliseen hyvinvointiisi mistään muualta kuin Jeesukselta Kristukselta. Et pälyile sinne tänne, jos ehkä voisit löytää jotakin virkistystä muualtakin, vaan juokset silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään Jeesukseen hellittämättä katsettasi hänestä, joka sinun edestäsi ristiinnaulittiin.

Eikö Jeesus puhu selvästi?


Tekstimme kertoo meille keskustelusta, jonka Jeesus kävi kerran juutalaisten kanssa Salomon pylväskäytävässä. Perustavaksi ydinkysymykseksi siinä nousi kuka Jeesus on. Tämä askarrutti juutalaisia niin paljon, että he sanoivat: "Kuinka kauan sinä pidät meidän mieltämme kiihdyksissä? Jos sinä olet Kristus, niin sano se meille suoraan." On kuin he haluaisivat sysätä syyn epäuskostaan Jeesukselle. He antavat ymmärtää, etteivät he voi uskoa, koska Jeesus ei puhu selvästi.

Jeesus on Messias

Uskoville on aivan selvä ja varma asia se, että Jeesus on se, joka oli tuleva, ja ettei toista pidä odottaa ja etteivät mitkään tämän maailman filosofiat, uskonnot ja järkeilyt voi korvata Jeesusta eikä täydentää sitä, mitä hän on. Kun olemme löytäneet Jeesus-aarteen, olemme panneet pois kaikki muut aarteet ja panneet sielumme turvan yksin häneen. Onhan Sinullekin usko Jeesukseen varma ja ainoa tie iankaikkiseen elämään?

Varmasti törmäät toisenlaisiin ajatusmalleihin tässä maailmassa. Niitä kuulet tämän maailman viisailta ja heidän seuraajiltaan. Niitä tapaat yksinkertaisen kansan parista ja korpifilosofeilta. Niille on yhteistä se, ettei Jeesusta tunnusteta Jumalan Pojaksi eikä Välimieheksi ja Vapahtajaksi Jumalan ja ihmisten välille. Luonnolliselle ihmiselle on pahennus se, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi kärsimään meidän rangaistuksemme ja että hän on ainoa Vapahtaja, jonka rinnalle tai tilalle ei saa asettaa ketään muuta tai mitään muuta. Pahan omantunnon ongelmaa mitkään muut messiaat eivät ole voineet ratkaista eivätkä voi ratkaista.

Juutalaiset, jotka eivät uskoneet Jeesusta Messiaaksi, olivat ulkonaisesti hurskaita ihmisiä. He noudattivat Mooseksen lakia, kävivät synagoogassa joka sapatti, tunnustivat Herran Sebaotin nimeä ja odottivat Jumalan valtakunnan ilmestymistä. He vain käsittivät sen niin, ettei se sopinut yhteen Jeesuksen opetuksen ja tekojen kanssa. Emme mekään kiellä tämän nykyisen maailman ulkonaista uskonnollisuutta, kun sitä ilmenee, emme sen edustajien toisinaan uhrautuviakin tekoja, mutta joudumme sanomaan: heidän uskonsa ei ole se usko, mikä meillä on, eikä heidän tarjoamansa pelastus ole sama, minkä Kristus antaa. He ovat harhan vallassa ja perkeleen petoksen uhreja. Ihminen ei pelastu uskonnollisuudellaan eikä teoillaan, ei suurimmallakaan uhrautumisella. Sen tilalle on pantava todellinen Messias, Jeesus Kristus.

Jeesuksen tunnustus itsestään

Kyseleville juutalaisille Jeesus vastasi: "Minä olen sanonut sen teille, ja te ette usko. Ne teot, joita minä teen Isäni nimessä, ne todistavat minusta. Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä."

Tässä on kaiken avain. Ne, jotka eivät ole Jeesuksen lampaita, eivät usko; mutta ne uskovat, jotka ovat hänen omiaan. Uskon ja epäuskon välistä rajaa ei voida hävittää. Joko ihmisellä on autuuttava, pelastava usko tai sitä ei hänellä ole. Ne, jotka uskovat, kuulevat Jeesuksen ääntä ja saavat selvän hänen puheestaan, niin että seuraavat häntä ja karttavat muita messiaita. He eivät ole itse käännyttäneet itseään, vaan taivaallinen Isä on antanut heidät Jeesukselle. Jeesus antaa heille iankaikkisen elämän. Hän on antanut sen heille jo silloin, kun he tulivat uskoon, ja hän antaa sen heille jatkuvasti uskon kautta, niin että he pysyvät alati Isän kädessä. Näin he saavat kaikki hengelliset tarpeensa Jumalalta Kristuksessa eivätkä itse tuota niitä. On kysymyksessä armon uskonto, lahja.

Iloitsemme armosta

Juuri siitä uskova iloitsee, että hän on saanut ja yhä saa armosta, lahjana synnit anteeksi Kristuksen nimessä, sen hyvän Paimenen nimessä, joka on antanut henkensä lammasten edestä. Tätä eivät mitkään muut opit ja uskot voi tarjota, vaan ne jättävät ihmisen omien suoritustensa varaan ja suureen epävarmuuteen. Mutta Jeesus voi luvata: "Ei kukaan ryöstä heitä minun Isäni kädestä."

Ja Jeesus osoittaa, että hän voi tämän luvata, kun hän sanoo: "Isä ja minä olemme yhtä." Kun olemme Isän kädessä, olemme Jeesuksen kädessä, ja päinvastoin. Miten valtavan turvallisuuden tämä antaakaan. Jeesus on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä. Silloin hänen uhrinsa on pyhä uhri ja riittävä uhri. Jeesus ei ollut tehnyt syntiä eikä voinut tehdä syntiä. Kun itse Jumalan Poika on annettu maksuksi meidän synneistämme, voiko pyhempää uhria enää olla? Kun hän maksoi syntivelkamme, kuka voi epäillä, etteikö kaikki tullut maksetuksi? Ei ole niin suurta syntistä, etteikö Jeesuksen veri pese häntä puhtaaksi.

Kun Jeesus on tosi Jumala, saat luottaa siihen, että hän voi toteuttaa lupauksensa: "Ei kukaan ryöstä heitä minun Isäni kädestä." Kun Jeesus on tosi Jumala, hän on turvallinen tie iankaikkiseen autuuteen.

Ja siitä seuraa vielä se, ettei "Raamattu voi raueta tyhjiin". Juutalaiset aluksi syyttivät Jeesusta siitä, ettei hän puhunut heille suoraan. Nyt he syyttävät häntä siitä, että hän, joka oli ihminen, teki itsensä Jumalaksi. Oivallisesti he olivat käsittäneet Jeesuksen opin ulkonaisesti, mutta he eivät olleet sitä uskoneet eivätkä sisäistäneet. Heidän edessään oli todellinen ihminen, joka sanoi olevansa Jumala. Sen he ymmärsivät. Kyllä nykyäänkin monet näin käsittävät kristillisen opin. He voivat sanoa, että sen mukaan Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja että Jeesus on tosi ihminen ja tosi Jumala. Vika on vain siinä, etteivät he usko sitä ja että se enemmänkin raivostuttaa kuin ilahduttaa heitä.

Raamattu ei voi raueta tyhjiin

Nyt Jeesus osoittaa lähtien vähäisimmästä asiasta ja edeten suurempaan, että Raamattu, jota juutalaiset pitivät ohjeellisena, sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli, mutta että nyt heidän edessään on se, jonka teot osoittavat hänen puheensa oikeaksi ja hänet Jumalaksi, ja että Raamattu ei voi raueta tyhjiin. Siis kaikki se, mitä Jeesus nyt opettaa, on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Vanha testamentti on ennustanut tulevasta Messiaasta.

Kristus on Raamatun sisältö

Miten uskoa vahvistava asia, että Raamattu ei raukene tyhjiin ja että juuri sieltä löydämme lupauksen sellaisesta Kristuksesta kuin Jeesus on. Miten lohdullista, että Jeesus ei ollut jokin uusi opettaja, joka julisti jotakin uutta oppia, vaan hän on turvallinen opettaja, joka on sekä Vanhan että Uuden testamentin sisältö, joka on täyttänyt kirjoitukset ja joka apostolien ja profeettojen sanalla kaitsee seurakuntaansa.

Maailmalle Kristus on ongelma. Sille on ongelma myös pyhä Raamattu. Uskoville Raamattu ei ole ongelma, vaan se on elämän kirja, kirja Kristuksesta. Heille se on rikas, tyhjiin ammentamaton aarreaitta, josta löytyy uutta ja vanhaa, kuitenkin siten, ettei kristillisen kirkon oppi muutu eikä meille tule Raamatusta toista, uutta Kristusta, vaan saamme kasvaa sen Kristuksen tuntemisessa, johon Jumalan kansa on aina uskonut, mutta johon maailma on aina pahentunut.

Uskothan Raamatun ilmoittamaan Jeesukseen? Iloitsethan siitä, että hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä? Haluathan pysyä hänen omanaan, hänen kädessään ja tulla perille? Kun häneen uskot, et ole turhaan uskonut. Olet saanut hänessä syntisi anteeksi ja olet osallinen iankaikkisesta elämästä. Kuulet hänen äänensä sanassa ja sakramenteissa. Saat olla virvoittavien vetten äärellä ja viheriöitsevillä laitumilla. Olet saanut ja yhä saat armoa armon päälle. Saat kokea päivittäin, kuinka totta on Jeesuksen sana: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys." (Joh. 10:10)

Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna 3.5.2020

Pastori Markku Särelän saarna 1.6.2020

16. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

Sen jälkeen hän vaelsi Nain nimiseen kaupunkiin, ja hänen kanssaan vaelsivat hänen opetuslapsensa ynnä suuri kansanjoukko. Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen kanssaan kulki paljon kaupungin kansaa. Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke." Ja hän meni ja kosketti paareja; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse." Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet hänen äidillensä. Ja heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: "Suuri profeetta on noussut meidän keskellemme", ja: "Jumala on katsonut kansansa puoleen." Ja tämä puhe hänestä levisi koko Juudeaan ja kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin. Luuk. 7:11–17.

1. Elämä koettelee

Millainen käsitys sinulla on elämästä? Ajatteletko, että huominen päivä on aina parempi kuin eilinen? Ajatteletko, että kun itsenäistyt kodin ja vanhempien holhouksesta ja saat itse päättää elämästäsi, kaikki on nykyistä paremmin? Tekstimme ja usein myös elämänkohtalot opettavat meille kuitenkin, että kaikki riippuu Jumalan siunauksesta ja varjeluksesta ja siitä, mitä hän suo. Elämä ei ole meidän varassamme.

Nain oli pieni kaupunki halveksitussa Galilean maakunnassa. Siellä eli tekstimme nainen. Hän oli tuolloin verrattain nuori, varmaankin vielä alle neljänkymmenen, ehkä vai siinä kolmenkymmenen. Hän oli aikoinaan mennyt avioliittoon, mutta jäänyt leskeksi. Israelissa tytöt naitettiin hyvin nuorina, usein reilusti alle parikymppisinä. Nyt tämän tekstimme naisen ainoa poika oli kuollut. Syvä suru rakkaan omaisen menetyksestä oli kohdannut häntä kaksi kertaa. Menetykset olivat myös kodin turvaa ja elatusta koskevia. Kun poika oli varttumassa mieheksi, hän olisi lähivuosina voinut ottaa äitinsä hoiviinsa tulevaan kotiinsa, kuten oli tapana. Mutta nyt leskiäiti oli yksin.

2. Tarvitsemme uskon kestäväisyyttä

Elämässä voi tapahtua ikäviä yllätyksiä. Osaammeko ottaa ne Jumalan kädestä, hänen salliminaan? Miten on? Luotammeko koettelemustenkin keskellä Jumalan rakkauteen? Olemmeko oppineet Raamatun totuuden: ”Sitä, jota Herra rakastaa, hän kurittaa.” (Hebr. 12:6) Nämä ovat vaikeasti opittavia asioita. Tarvitsemme koettelemuksia, mutta emme saa katkeroitua.

Kuulkaa, kuinka apostoli Pietari kirjoittaa uskoville tästä aiheesta: Te ”Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana. Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa, että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla.” (1 Piet. 1:5-8).

Tarvitsemme koetuksissa uskon kestäväisyyttä. Meidän on pidettävä kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Ja kun tunnemme hänen rakkautensa meitä kohtaan, silloin mekin rakastamme häntä ja osoitamme sen koettelemusten keskellä säilyttäen uskon ja etsien sitä, mikä ylhäällä on.

 3. Jeesus näkee hätämme

Nainin leskivaimosta ei kerrota, että hän olisi pyytänyt apua Jeesukselta. Se johtui varmaan siitä, että tämä tapahtui Jeesuksen toiminnan alkuaikoina eikä maine Jeesuksesta ollut vielä levinnyt. Meille vain kerrotaan tekstissämme, että Jeesus näki hänet ja armahti häntä. Jeesus näkee myös meidän hätämme, ja ennen kuin ehdimme mitään häneltä pyytää, hän on jo meitä auttamassa, vaikka ehkä meistä ei siltä tuntuisikaan. Jeesuksen halu auttaa kannustaa meitä anomaan häneltä apua. Onpa hän nimenomaan sanonut: ”Anokaa, niin teille annetaan.”

Vaikka meille ei kerrota, että Nainin leski olisi rukoillut, voimme pitää sitä varmana. Uskoivathan israelilaiset Jumalaan ja olivat varmasti selvillä Psalmin 50 sanasta: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, ja minä tahdon auttaa sinua ja sinä olet kunnioittava minua.” Ja varmaankin hätä oli häntä siihen pakottanut, jo miehensä kuoltua ja nyt vielä enemmän, kun myös poika oli kuollut.

Jeesus näki naisen hädän. Hän tahtoi auttaa ja hän auttoi. Hän herätti pojan kuolleista.

Aika, jona Jeesus kulki täällä ihmisten keskellä, oli lyhyt. Hänen julkinen toimintansa kesti noin kolme vuotta. Mutta sinä aikana moni kärsivä sai avun. Nainin lesken pojan herättäminen osui, kuten jo puhuimme, hänen toimintansa alkupuoleen. Tämänkin ihmeteon kautta maine Jeesuksesta levisi ja moni sen jälkeen osasi hakea häneltä apua.

Meille kerrotaan myös useista tapauksista, kun Jeesus näki ihmisten omantunnon hädän ja auttoi antamalla synnit anteeksi. Näissä tapauksissa Raamattu ei kerro, että syntien anteeksi antaminen olisi lisännyt hänen mainettaan samalla tavalla kuin parannusihmeet. Tästä huomaamme, etteivät ihmiset osaa arvostaa iankaikkista paranemista ja pelastusta, mutta ajallisen terveyden he ovat valmiita ottamaan vastaan. Kuitenkin sairaus on vain kuoleman oire, mutta synti langettaa ihmiselle iankaikkisen kuoleman rangaistuksen ja tuskan. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Siinä on ensisijalla synnin sovittaminen ja sen anteeksiantaminen. Sairaus kuuluu sekin niihin samoihin kiusaajan Jumalan hyvien tekojen turmelemisiin kuten kuolema ja synti, mutta se ei ole pääasia. Synti sen sijaan on se, mikä toi Jumalan vihan sekä ajallisen ja iankaikkisen kuoleman. Sairaus on taas oire kuolevaisuudestamme. Kun Vapahtajamme on hankkinut meille pääsyn synneistä, sen seurauksena saamme lahjana iankaikkisen elämän, eikä taivaassa ole kipua eikä tuskaa. Syntien anteeksisaaminen on siis kaikkein tärkein asia. Se rakentaa uudelleen Jumala-suhteemme. Se uudestisynnyttää ja tuo meille iankaikkisen elämän. Se pelastaa. Se hävittää aikanaan ylösnousemuksessa kuoleman ja sairauden, kivun ja tuskan.

Jos etsimme apua vain sairauksiimme, mutta emme syntisairauteen, emme anna sitä arvoa Jeesuksen lunastustyölle kuin meidän tulisi. Jos käsitämme Jeesuksen vain parantajaksi, mutta emme lunastajaksi, etsimme häneltä apua vain tätä elämää varten ja olemme kaikkia muita surkuteltavammat.

Jeesus näkee meidän syntihätämme, ja hänellä on apu siihen. Mikä tämä apu on, sen kertoo meille Jeesuksen risti. Hän on kantanut Jumalan vihan meidän edestämme. Maailman synti on sovitettu. Rauha on rakennettu Jumalan ja ihmiskunnan välille Kristuksessa, niin että jokainen joka häneen turvaa, pelastuu. Sairauksienkin keskellä voimme iloita syntiemme anteeksisaamisesta. Siihen Jumala antakoon meille Pyhän Henkensä.

Ja kun suru koskettaa, olemme onnellisessa asemassa, jos poisnukkuneella on ollut turva Jeesuksessa. Kaipaamme poisnukkunutta, mutta jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Saamme uskossa Kristukseen odottaa toivomme täyttymistä tietäen, että taivaassa ”Jumala itse on… pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." (Ilm. 21:3-4)

Amen.

 Markku Särelä

Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 23.7.2017

Pastori Vesa Hautalan saarna 2.12.2018 Tampereella

1. adventtisunnuntain II vsk:n epistolateksti

Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle! Kuka on se kunnian kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra, voimallinen sodassa. Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle! Kuka on se kunnian kuningas? Hän on Herra Sebaot, hän on kunnian kuningas. Sela Ps. 24.

Kallis Kristuksen seurakunta!

On koittanut adventtiaika ja alkanut uusi kirkkovuosi uuden vuosituhannen taitteessa. Tekstimme kuuluttaa meille: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle!" Mihin tämä Raamatun sana meitä kutsuu?

1. Kuka on tulossa?

Tekstimme kertoo meille, että kunnian kuningas on tulossa. Lisäksi se selittää, kuka on tämä kunnian kuningas. Se lausuu: "Hän on Herra Sebaot, hän on kunnian kuningas."

Katsokaamme, mitä nimi Herra Sebaot pitää sisällään.

Nimeä Herra Sebaot käyttää Vanha testamentti, mutta sitä ei ole mainittu Uudessa testamentissa, vaan Uusi testamentti ilmaisee saman toisin sanoin, osoittaen siten, ettei pääasia ole ulkonainen nimi, vaan sen sisältö. Tämän nimen ensimmäinen osa on Raamatussa kirjoitettu hepreaksi neljällä kirjaimella JHWH [tetragramma] ja sitä käytetään tunnuksena mm. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen etulehdellä. Se on paljon puhuva tunnus, samaan tapaan ja samassa merkityksessä kuin sanat "Jeesuksen nimessä", joilla välistä hurskaat Jumalan miehet aloittivat hengellisen kirjoituksensa. Ei olla aivan varmoja siitä, kuinka nuo neljä kirjainta piti alun perin lukea, koska juutalaiset eivät rohjenneet lausua tätä Jumalan nimeä, vaan sanoivat sillä paikalla joko 'shem' eli 'nimi' tai 'adonaj' eli 'Herra'. Viime vuosisadalle asti nämä neljä kirjainta luettiin teologien piirissä 'Jehowa', nykyisin 'Jahve'. Olennaista ei ole, kuinka nimi on luettava, vaan tärkeintä on nimen merkitys. Uusi testamentti käyttää kaikkialla siitä kreikaksi nimeä 'Kyrios', suomeksi 'Herra'.

Tämä nimi on paljon puhuva mm. seuraavista syistä.

1. Se on taivaan ja maan luojan nimi, hänen, jota Raamattu sanoo myös "taivaan ja maan Herraksi" (Matt. 11:25; Apt. 17:24). Hän on kaiken Luoja, jota ilman ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on, ja jolta kaikki hyvä tulee, kuten Jaakob kirjoittaa: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa." (Jaak. 1:17.)

2. Samalla hän on kaiken Herra eli valtias, jota jokaisen tulee palvella ja kumartaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: "- - kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra." (Fil. 2:10-11.)

3. Tätä nimeä Vanha testamentti käyttää yhteyksissä, joissa tulee kysymykseen Jumalan ja ihmisen välinen suhde; siis silloin, kun Jumala loi ihmisen, puhui hänelle, antoi hänelle lupauksen Vapahtajasta ja asetti armoliittonsa ihmisen hyväksi. Siis joka kerta, kun Vanha testamentti käyttää nimeä Herra eli Jahve, siinä on viittaus armolliseen Jumalaan, joka tahtoo, että jumalaton kääntyy epäuskon tieltään hänen tykönsä ja pelastuu.

4. Tämä nimi ei kerro vain siitä, että Jumala on armollinen, vaan myös siitä, että Herra itse tulee meidän Vapahtajaksemme eli että Vapahtaja Jeesus on itse Herra Sebaot. Jo Jeremia ennusti Messiaasta sanoen: "Ja tämä on hänen nimensä, jolla häntä kutsutaan: 'Herra (=JHWH) on meidän vanhurskautemme.'" (Jer. 23:5)

5. Kun Vanha testamentti puhuu siitä, että Herra on tuleva Vapahtajaksi, Uusi testamentti Ilmestyskirjassa puhuu hänen tulostaan tuomiolle ja sanoo hänestä: "Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa. Totisesti, amen." Sitten Ilmestyskirja jatkaa: "'Minä olen A ja O', sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias." (Ilm. 1:7-8.) Ja samassa luvussa Jeesus sanoo asian vielä näin: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti." (Ilm. 1:17-18.) Nämä sanat ilmaisevat sen merkityksen, mikä liittyy tuohon ylevään sanaan Jahve, sillä se sana johtuu olemista merkitsevästä sanasta. Herra itse selitti nimensä merkityksen Moosekselle. Mooses sanoi: "Kun he kysyvät minulta: 'Mikä hänen nimensä on?' niin mitä minä heille vastaan?" Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen." Ja hän sanoi vielä: "Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne." (2 Moos. 3:13-14.)

Sinun kuninkaasi, jonka tuloa nyt kuulutamme, on siis tämä Herra, hän, jolla ei ole alkua eikä loppua ja joka elää aina ja iankaikkisesti, joka on taivaan ja maan Herra, jota kukaan ei voi syöstä valtaistuimelta, jota vastaan on turha nousta kapinaan. Hän on samalla se, joka on sinua rakastanut, tullut sijaasi ihmiseksi ja antanut henkensä sinun edestäsi. Hän on iankaikkinen rakkaus.

Hänellä on myös nimi "Herra Sebaot" eli "sotajoukkojen Herra".

Vanhan testamentin aikana käytiin Jumalan kansaa vastaan sotia. Oli luonnollista, että kiusaaja pyrki fyysisin voimakeinoin hävittämään Israelin, josta Messias oli syntyvä, tuhotakseen hänen esi-isänsä ja tehdäkseen siten mahdottomaksi lupauksen toteutumisen. Hengen aseinhan kiusaaja saattoi sinä aikana hyökätä vain Jumalan kansaa vastaan siten yrittäen saattaa sen uskottomaksi Herralle; niillä aseilla hän ei voinut kuitenkaan hyökätä luvatun Vapahtajan maailmaan tuloa vastaan, vaan hän tarvitsi siihen fyysiset aseet.

Nyt kun Messias eli Kristus on jo tullut ja tehnyt työnsä eikä enää ole täällä alennuksen tilassa, kiusaaja ei voi ahdistaa suoraan häntä. Sen sijaan kiusaaja ahdistaa Kristuksen kirkkoa ja pyrkii estämään sielujen pelastuksen ja käyttää siihen nyt erityisesti sellaisia aseita, joilla hän voisi estää uskoon tulemisen ja langettaa Jumalan omat pois uskosta. Saavuttaakseen tavoitteensa kiusaaja pyrkii viemään uskovien sydämestä ja käytöstä pois oikean, puhtaan Jumalan sanan. Taistelut ovat nyt hengellisiä, silloinkin, kun kristityt joutuvat fyysisen vainon kohteeksi. Kiusaaja käyttää kaikenlaisia aseita, sekä voimakeinoja ja väkivaltaa että henkisiä keinoja, mutta uskovat eivät Uuden liiton aikana puolustaudu voimakeinoin.

Toisin oli Vanhan liiton aikana, jolloin Jumalan kansa kävi pyhiä sotia. Kuitenkin silloinkin heidän menestymisensä riippui siitä, että Herra soti heidän puolestansa ja antoi heille voittoja, välistä suoranaisen ihmeen kautta. Ja Herralla oli suuret sotajoukot, eivät miesvoimat, jotka hän välistä supisti lähes olemattomiin, vaan näkymättömät enkelien joukot.

Niistä Raamattu kertoo mm. profeetta Elisan tapauksessa, kun vihollisen sotajoukot piirittivät kaupunkia. Hän sanoi palvelijalleen: "Älä pelkää, sillä niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa." Ja Elisa rukoili ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi." Ja Raamattu kertoo: "Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja Elisan ympärillä." (2 Kun. 6:16-17.) Ja Herran ympärillä olevista enkeleistä Raamattu sanoo: "Tuhannen tuhatta palveli häntä, ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessänsä." (Dan. 7:10.)

Jeesus sanoi miekan voimaan turvautuneelle Pietarille: "Vai luuletko, etten voisi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä?" (Matt. 26:53.) Kun legioonaan kuului 3-7000 miestä, olisi kullekin apostolille riittänyt tuhansia enkeleitä.

Herra, joka saapuu, on sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot. Ja tällä ylipäälliköllä on valta lähettää enkeleitä sinun ja seurakuntansa turvaksi tästä suunnattomasta enkelijoukosta niin paljon kuin hän huolehtivassa rakkaudessaan hyväksi näkee. Raamatun esimerkit kertovat siitä, että Jumala kaikkine joukkoineen on valmis aina taistelemaan seurakuntansa, silmäteränsä, puolesta, ja myös taistelee, sillä tämä taistelu kestää siihen asti, kunnes Kristus saapuu kunniassaan ja saattaa vastustajansa häpeän alaisiksi.

Kiusaajallakin on mahtavat voimat, joita emme saa aliarvioida, niin että ryhtyisimme vastustamaan niitä ilman Jumalaa ja ilman hänen voimallista sanaansa. Mutta Jumalalle ne eivät mitään mahda.

Vielä tekstimme sanoo, että Herramme on kuningas, jopa kunnian kuningas. Hänellä on siis valtakunta, ja se on iankaikkinen, katoamaton, kukistamaton, vanhurskauden, ilon ja rauhan valtakunta. Hänelle kuuluu kunnia. Sanoohan Raamattu: "Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti!" ja lisää tähän vielä sanan "amen", "totisesti". (1 Tim. 1:17.)

Siis kunnian kuningas, Herra Sebaot, joka tulee, on kaikkein korkein Valtias, pyhyydessä, kunniassa ja rakkaudessa puutteeton, ylittämätön ja ainutlaatuinen.

2. Minne hän on tulossa?

Mutta minne sitten tämä kunnian Kuningas ja herrain Herra on tulossa. Tekstimme lausuu: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle." Tekstimme puhuu porteista ja ovista sisälle käymisestä. Mitähän portteja ja ovia ne ovat? Tietysti kaupungin portteja ja temppelin ovia. Hän tulee Siioniin, pyhälle vuorelle ja pyhien kaupunkiin, eli Jerusalemiin, siihen, joka "on ylhäällä" ja "joka on meidän äitimme" (Gal. 4:26). Luther lausuu tästä: "Se Jerusalem siis, joka ylhäällä on, toisin sanoen, taivaallinen, on tämä ajallinen seurakunta. Se ei ole se isänmaa - - joka on tulevassa elämässä, eli riemuitseva seurakunta." (Gal. sel. s. 522) Herra Sebaot tulee siis samalla temppeliinsä, joka on aivan sama kuin tuo kaupunkikin. Raamattu sanoo: "Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: 'Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellänsä ja oleva heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani'" (2 Kor. 6:16). Ja toisessa paikassa: "Mutta Kristus on uskollinen Poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me, jos loppuun asti pidämme vahvana toivon, rohkeuden ja kerskauksen" (Hebr. 3:6).

Kristus, Herra Sebaot, tulee siis seurakuntaansa, uskoviensa luo, meidän luoksemme. Tällaisella viestillä on hyvä alkaa kirkkovuosi. Ne, jotka aikanaan valitsivat tämän tekstin kirkkovuoden alkuun, ovat oivaltaneet asian aivan oikein.

Kristuksen valtakunta ei ole täällä ajassa ulkonainen, maallinen valtakunta, vaan se on sydämissä oleva uskon valtakunta. Kun Kristus tulee seurakuntaansa, hän ei tule jonnekin ikään kuin ilmaan leijailemaan, vaan hän tulee sydämiin, erikseen aivan jokaisen seurakuntansa jäsenen sydämeen. Tätä ajattele ilolla. Saat vieraan ja millaisen vieraan ja millaisilla armon runsailla antimilla ja lahjoilla varustetun vieraan?

Joka kerta kun Jumalan seurakunta kokoontuu sanan ja sakramenttien äärelle, olkoon meillä kaikilla se pyhä tunto, että kunnian kuningas tulee meidän keskellemme, ei niin kuin istumaan kirkon penkkiin tai seisomaan alttarille tai muualle kirkkotilaan, vaan hän on läsnä sanassa ja sakramenteissa ja tulee niiden välityksellä aivan meidän sydämiimme. Olkoon meillä myös se rauhaisa ja mielenkiintoa ilmentävä odotus, joka kerran kun tulemme sanankuuloon, mitenkä ihmeellisesti hän taas mahtaakaan meitä siunata. Onhan hän myös sanonut: "Katso, minä olen joka päivä teidän kanssanne maailman loppuun asti" (Matt. 28:20). "Joka paikassa, mihin minä säädän nimeni muiston, minä tulen sinun tykösi ja siunaan sinua." (2 Moos. 20:24.)

Herra Sebaot tulee "pyhään paikkaan" (Ps. 24:3). Uuden testamentin aikana ei ole olemassa mitään erityistä ulkonaista pyhää paikkaa. Jumalanpalveluksemme ei riipu siitä, onko paikka jolloinkin vihitty kirkoksi vai ei, vaan kaikkialla, missä on käytössä Jumalan sana totuudessa, on pyhä paikka, sillä sana pyhittää paikan eikä paikka pyhitä sanaa. Vaikka jokin rakennus olisi jolloinkin Jumalan sanaa käyttäen otettu jumalanpalveluskäyttöön eli vihitty kirkoksi, ei se ole pyhä, jos siellä julistetaan väärää oppia. Ja jos taas missä hyvänsä tilassa kuuluu oikea Jumalan sana, on siinä taivaan portti ja Jumalan huone, vaikkei tilaa olisi erityisesti erotettukaan pyhään käyttöön. Tästä on hyvänä esimerkkinä patriarkka Jaakob, joka erämaassa Beetelissä luonnon keskellä, missä ei ollut minkäänlaista rakennusta, sanoi: "Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1 Moos. 28:17.)

Ja kun meillä on taistelu henkivaltoja vastaan ja moninaiset kiusaukset, on hyvä muistaa, että nuo viholliset ovat jo lyödyt, ja Voittaja on kanssamme, joka ikinen päivä, ja puolustaa meitä moninaisin tavoin: Isän edessä vanhurskaudellaan ja esirukouksillaan, kiusauksissamme antaen meille turvaksi armonsa ja sanansa, sekä johdattaen ja varjellen meidän elämänkulkuamme pyhien enkeleittensä avulla. Emme ole yksin taistelussamme, vaan meillä on mahdollisimman hyvä ja vahva puolustaja.

3. Millä tavoin hän tulee?

Meidän on tarpeen olla selvillä siitä, millä tavoin kunnian Kuningas tulee seurakuntaansa. Aika, jota elämme, on nimittäin tässä asiassa täynnä harhoja ja paavikirkon vaikutuksen lisääntyessä ne sen kuin kasvavat.

Tunnettua on ollut, että reformoidut suunnat opettavat, ettei Jumala tarvitse "kulkuneuvoja" tullakseen ihmissydämeen, vaan hän voi vaikuttaa uskon välittömästi ilman sanaa ja sakramentteja. Kun Luther ja luterilaiset puhuvat ulkonaisesta sanasta, he puhuvat sisäisestä sanasta. Niin he ymmärtävät monta asiaa väärin. Rukouksesta tulee heille armonväline. He tavoittelevat rukouksella jotakin muuta kuin, mikä Jumalan tarkoitus on, kun hän on käskenyt meitä rukoilemaan. Sisäiset kokemukset he asettavat Raamatun rinnalle ja yläpuolelle ja heillä on erikoinen kiinnostus ennustuksiin ja ihmelahjoihinsa, jotka he ymmärtävät oman oppinsa valossa, siis toisin kuin, mitä Raamattu niistä puhuu, ja joista he uskovat, että ne vahvistavat heidän uskoaan. Kysymyksessä ei ole kuitenkaan vahvistuminen siinä uskossa, että Jumala on meille armollinen Poikansa tähden, vaan vahvistuminen omissa käsityksissä ja niiden mukaisen kokemuksen saamisessa.

Paavikirkko ihannoi yksinäisyyttä, luostari- ja erakkoelämää, hiljaisuutta, paastoja ja pyhiinvaellusmatkoja Israeliin ja erityisesti omiin paikkoihinsa, joissa he sanovat ihmeitä tapahtuneen. Näistä teoista odotetaan saatavan hengellistä rakentumista. Järkyttävää on nähdä, mitenkä harhaanjohdetut ihmiset haltioissaan suutelevat noita paikkoja. Tämä kaikki on turhaa jumalanpalvelusta, joka ei ihmistä auta ja jota Jumala ei ole käskenyt eikä hyväksy. Taustalla ovat harhakäsitykset siitä, että hengellisyys olisi jotakin mitä ihminen tekee ja mihin ihminen vakavissaan pyrkii, ei siis lahjaa tulla osalliseksi armosta, jonka Jumala antaa, ja että noista paikoista välittyisi meille jotakin erityistä siitä syystä, että Vapahtaja on niissä liikkunut tai että uskotaan jotakin ihmettä niissä tapahtuneen. Eihän edes neitsyt Maria tullut synnittömäksi sen kautta, että Jumalan Poika varttui ihmistaimena hänessä, vaan Mariakin tarvitsi uskon saadakseen syntinsä anteeksi ja seurakuntayhteyden (Ks. Apt. 1). Ja vaikka epäuskoinen nauttii ehtoollisessa Kristuksen tosi ruumiin ja veren, hän ei siitä pyhity, vaan nauttii ne tuomiokseen.

Kristus sen sijaan tulee meidän tykömme sanan ja sakramenttien kautta. Asia on näin yksinkertainen ja sen perustelut ovat yksinkertaiset, koska Kristus lähetyskäskyssään (Matt. 28 ja Mark. 16) antoi nämä välineet, kun hän lähetti opetuslapsensa maailmaan ja lupasi olla heidän kanssaan, kun he niitä käyttävät.

Luther sanoo: "Jerusalem, vapaa äitimme, on siis juuri seurakunta, Kristuksen morsian, josta me kaikki synnymme; ja hän synnyttää lakkaamatta lapsia maailman loppuun asti sanan palvelustoimella, toisin sanoen opettamalla ja levittämällä evankeliumia." (Gal. sel. s. 523.)

4. Miten otamme hänet vastaan?

Lopuksi tulemme vielä meille elintärkeään kysymykseen, miten otamme tämän kunnian Kuninkaan vastaan. Tekstimme sanoo: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet." Porttien ja ovien pitää olla avoinna, selkoselällään. Niitä ei saa kaventaa eikä tehdä mataliksi. Kunnian kuninkaalla tulee olla vapaa, esteetön pääsy kaupunkiinsa ja temppeliinsä. Tässä tekstimme puhuu erityisesti niille, jotka ovat kutsutut hoitamaan saarnavirkaa. Saarnaviran tehtävänä on julistaa Kristusta, häntä ristiinnaulittuna, ja kokonaista Jumalan sanaa, siitä mitään vähentämättä ja siihen mitään lisäämättä. Sanan ovesta on Kristus laskettava sisään, kokonaisena, täydessä kunniassaan, voimassaan ja vallassaan, mutta myös ennen kaikkea kaikessa suloudessaan ja kaikella lohdutuksellaan, niin että syntisparka voi turvallisesti panna häneen luottamuksensa ja tietää olevansa hyvässä hoidossa hänen paimenäänensä kaikuessa.

Niin kauan kuin elämme täällä ajassa, meidän elintärkeä kysymyksemme on kysymys syntien anteeksisaamisesta. Sen vuoksi on tarpeen saarnata meille, että tämä kunnian kuningas kruunattiin orjantappuroilla, että me saisimme syntimme anteeksi, että meidät laskettaisiin sisälle pyhien kaupunkiin ja meidän päähämme voitaisiin kerran laskea voitonseppele. Eikö ole lohdullista tätä kaikkea ajatella ja panna siihen sielunsa turva? Luota aivan lapsenomaisesti Jumalan haluun auttaa sinua, hänen voimaansa ja kykyynsä auttaa, hänen armollisuuteensa ja hänen Poikansa uhrin riittävyyteen. Saamme uskossa ilolla sanoa psalmistan kanssa: "Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa." (Ps. 68:21.)

Haluamme ottaa Kristuksen vastaan niin kuin Jumalan seurakunta eli Kristuksen morsian ottaa Ylkänsä vastaan. Jumalan seurakunnassa otamme Kristuksen vastaan kolmella tavalla.

1. Otamme Kristuksen vastaan Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla vanhurskaudeksemme ja pelastukseksemme. Usko syntyy sanasta ja sakramenteista. Tällöin kavahdamme sanan halveksimista ja yhteisen jumalanpalveluksen laiminlyömistä.

2. Otamme Kristuksen vastaan säilyttäen saarnaviran Kristuksen virkana ja hänen asetuksensa mukaisena, sellaisena, jolla hän kaitsee lampaitaan ja ohjaa heitä ja huolehtii heidän sieluistaan paimenäänellään. Kun saarnaviran kautta kaikuu Kristuksen selvä, puhdas ääni, sielut löytävät pelastuksen ja varjeltuvat Isän kädessä iankaikkiseen elämään. Tällöin pakenemme ja kavahdamme kaikkea Jumalan sanan ja evankeliumin vastaista opetusta ja käytäntöä.

3. Seurakunta ottaa Kuninkaansa vastaan sydämen nöyrällä kunnioituksella, kiitoksella ja rakkauden teoilla. Haluamme soveltaa arkeen ja pyhään sitä, kun lapset ja muut uskovat levittivät vaatteita ja palmunoksia Kristuksen tielle hänen ratsastaessaan julkisesti armon valtakunnan kuninkaana ja luvattuna Messiaana Jerusalemiin.

* * *

Suuri Valtias, iankaikkinen Rakkaus on tullut ja yhä tulee keskellemme. Ottakaamme vastaan tämä Armonruhtinas lohdullisin mielin, ilolla ja hänelle kunniaa tehden. Siis: "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle!" Amen.

Markku Särelä

TM Dani Puolimatkan saarna 9.3.2014 Tampereella

Pastori Vesa Hautalan saarna 4.3.2018 Tampereella

Mutta jos Kristuksesta saarnataan, että hän on noussut kuolleista, kuinka eräät teistä sanovat, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Mutta jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, Kristuskaan ei ole noussut ylös. Mutta jos Kristus ei ole noussut ylös, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne. Silloin meidät myös havaitaan vääriksi Jumalan todistajiksi, koska olemme todistaneet Jumalaa vastaan, että hän herätti Kristuksen, jota hän ei ole herättänyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Sillä jos kuolleita ei herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta jos Kristusta ei ole herätetty, teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne. Silloinhan Kristuksessa nukkuneet olisivat kadotetut. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tätä elämää koskien, olemme kaikkia muita ihmisiä kurjemmat. Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, ensi hedelmänä kuoloon nukkuneista. Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, on myös kuolleiden ylösnousemus tullut ihmisen kautta. 1 Kor. 15:12–21

Jeesuksen hauta on ylösnousemuksen hauta

Kallis kuulija. Oletko kulkenut koskaan sokkoradan läpi? – Sokkorata on vastuullisuuden ja johtamisen pariharjoitus. Siinä kaksi ihmistä toimii parina. Heistä oppaana toimiva johdattaa radalla toista, jolta on silmät sidottu. Harjoitus sisältää yleensä pieniä esteitä, mutkittelua, ryömimistä tai muuta harjoittelijoille mahdollista liikkumista. Sokkona oleva ei tunne rataa etukäteen ja siksi tehtävän tarkoitus on vahvistaa parin keskinäistä luottamusta ja ymmärrystä.

Apostoli Paavali vie tässä epistolatekstissämme meidät syvälliselle uskon logiikan radalle. Paavalin päättelyketjun ensimmäinen hämmentävä piirre on sen kielteisyys. Hän tuntuu vievän meitä koko ajan eri suuntaan kuin uskossa haluaisimme mennä. Usein tekee mieli pysähtyä sanomaan oppaanamme toimivalle apostolille: ”ei sinne päin, vaan kokonaan toiseen suuntaan”.

Paavali kirjoitti tässä Korintton seurakunnalle, joka oli hänelle erityisen rakas, ja siksi hän halusi, että korinttolaiset ymmärtäisivät oikein Jumalan armotahdon ja Kaikkivaltiaan valmistaman pelastuksen evankeliumin. Omilla sanoillaan Paavali oli ilmoittanut, ettei hän juuri täällä tuntisi mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna.

Kreikan Peloponnesoksen niemimaan koillisosassa sijannut Korintton kaupunkivaltio oli tärkeä satamakaupunki ja pääteiden risteyspaikka. Siellä kohtasivat toisensa niin kauppiaat kuin kulttuuritkin. Monista elämän houkutuksista huolimatta useat olivat saaneet tulla uskoon Korinttossa. Kreikkalaisten lisäksi myös useita juutalaisia oli löytänyt Kristuksen Vapahtajakseen. Jopa kaksi juutalaisten synagoogan esimiestä Krispus ja Soostenes kääntyivät kristityiksi. Krispuksen kerrotaan tuoneen jopa perheensä mukanaan.

Näin nuori kristillinen seurakunta sai paljon huomiota osakseen. Siksi paha nousi sitä vastaan, mutta Jumala rohkaisi Paavalia yöllä näyssä sanoen: "Älä pelkää, vaan puhu, äläkä vaikene, sillä minä olen kanssasi, eikä kukaan käy sinuun käsiksi tehdäkseen sinulle pahaa, sillä minulla on paljon kansaa tässä kaupungissa." (Apt. 18:9–10)

Paavalille oli erityisen tärkeää, että Korintton seurakunnalla oli oikea käsitys Jumalan rakkaudesta ja armosta sekä kuolleitten ylösnousemuksesta. – Hän joutui kuitenkin myös murehtimaan tuon seurakunnan vuoksi. Elämänvaellukseen liittyvien syntien lisäksi Paavalia painoivat väärät opetukset.

Sillä kuulethan Rakas Ystävä, kuinka apostoli kysyy: Kuinka eräät teistä sanovat, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? – Hän ei tarkoita tässä epäuskoisia, eikä kaupungin asukkaita yleensä, vaan heitä, joille kirjoittaa eli Korintton seurakunnan jäseniä – tavallisia kristittyjä, – ei oppineita, muttei myöskään kaikkien opin tuulien vietävissä olevia seurakuntalaisia.

Seurakunnan sisälle oli päässyt pesiytymään jopa Vapahtajamme ylösnousemuksen kieltänyttä opetusta.
Ja siksi Paavali vie kristityt tässä uskomme perusteiden tottelevaisuusradalle. Hän aivan kuin rivien välissä sanoo, että ´hyvä on, jos kerran olette tuota harhaoppista mieltä, niin kulkekaamme sokeutenne sokkorata, sittenpähän näemme mihin päädymme´.

Kristus kuoli mutta nousi ylös

Kieltäessään ylösnousemuksen harhaopettajat kielsivät ensinnäkin Itsensä Kristuksen, koska Hänen ylösnousemustaan ei olisi myöskään tapahtunut, jos ylösnousemusta ei lainkaan olisikaan, ja silloin ei kukaan myöskään nousisi ylös. He kielsivät näin Jumalan tahdon ja Hänen ilmoituksensa niin Vanhan testamentin kirjoituksissa kuin Jeesuksen sanoissakin, mutta samalla he torjuivat myös Pyhän Hengen ilmoituksen ja opetuslasten todistuksen pelastuksesta Kristuksessa.

Tuon ajan Gnostilaisissa harhaopeissa luuloteltiin Kristuksen poistuneen Jeesuksesta ennen kuolemaa ja jopa ennen kaikkea kärsimystä. Tämä on Kristusta herjaava opetus, joka kieltää Jumalan ja ihmisen persoonallisen yhtymyksen Kristuksessa.

Kristuksen ylösnousemusta on katsottava ensin Hänen kuolemansa näkökulmasta. Franz Pieper opettaa Kristillisessä dogmatiikassaan tästä seuraavasti: ”Jumalan ja ihmisen ihmeellistä ja ainoalaatuista liittymistä Kristuksessa yhdeksi ainoaksi persoonaksi sanotaan persoonalliseksi yhtymykseksi. Sanat ilmaiset, etteivät Jumala ja ihminen Kristuksessa ole jonkinlaisessa liitossa keskenään, vaan muodostavat persoonallisen ykseyden.” (s. 253–254 v. 1995 suomennos)

Kristuksen kuolemasta taas Pieper opettaa: ”Kristuksen kuolema oli todellinen kuolema, koska Hänen kuolemassaan ruumis ja sielu erkanivat toisistaan, mikä juuri on kuolemalle olennaista. Kaikki jotka puhuvat Kristuksen valekuolemasta, katselevat asioita kristinuskon ulkopuolelta käsin. Selvää on, että Kristus kuollessaankin vielä jäi ihmiseksi.” (s. 300 v. 1995 suomennos)

Tämä opetus ei ole sivuseikka kristinuskon opissa. Tässä on tottelevaisuusratamme ensimmäinen rastipaikka, sillä jos emme usko Jumalan sanaa niin menetämme myös Kristuksen. Sitä suuntaa me emme seuraa, vaan jatkamme Paavalin opetusta.

Saarna ja usko perustuvat Ylösnousseeseen Kristukseen

Tämä epistolamme osoittaa, että Kristuksen herättäminen kuolleista on täysin kristillisen uskomme ytimessä. Pieper opettaa ylösnousemuksesta seuraavasti: ”Raamatun oppi on edelleen, että Kristus on noussut kuolleista samassa ruumiissa, jonka Hän oli omaksunut Neitsyt Mariasta ja tehnyt kärsimyksen alaiseksi. (Joh. 20:20 ss.) Tällä Kristuksen ruumiilla oli kuitenkin ylösnousemuksen jälkeen toiset ominaisuudet: siitä oli tullut kirkkauden ruumis.” (s. 302 v. 1995 suomennos)

Paavali osoittaa, että juuri Kristuksen ylösnousemukseen perustuu koko apostolinen saarna. Jos siis Kristus ei olisi ylösnoussut, evankeliumi ei olisi totta, ja turhia olisivat myös sitä saarnaava apostolinen virka ja sen saarna. Jos ylösnousemusta ei olisi, ei olisi myöskään syntien anteeksiantamusta eikä iankaikkista autuutta.

Niin Korintton seurakunta kuin muutkin kristilliset seurakunnat perustivat ja perustavat yhä uskonsa, olemassaolonsa ja toimintansa suunnan ylösnousemukselle. Siksi Paavali joutuu toteamaan ”silloin turha on myös teidän uskonne”. Hän ei ensinnäkään puhu monesta uskosta, niin kuin ajallemme on tapana, vaan yhdestä ja yhteisestä uskosta. Toiseksi hän ilmoittaa, ettei muuta uskoa ole olemassakaan. Kaikki muu on ajallisia elämäntapoja tai inhimillisiä viisauksia, muttei uskoa. Silloin kaikki toivo ikuisesta elämästä on myös turhaa.

Saarna Ylösnousseesta oli herättänyt kristittyjen uskon ja sille kristilliset seurakunnat oli perustettu. Jos ylösnousemusta ei nyt olisikaan, niin Paavali toteaa, että siinä tapauksessa hän olisi itsekin väärä Jumalan todistaja. Siksi Paavali jatkaa: ”Silloin meidät myös havaitaan vääriksi Jumalan todistajiksi, koska olemme todistaneet Jumalaa vastaan.”

Tämä on reittimme toinen rasti. Kysymme mitä tarkoittavat sanat ”silloin meidät havaitaan”. – Tässä kuuluu Paavalin terävyys, sillä sana ”silloin” viittaa jo viimeisen tuomion hetkeen. Se tulee osoittamaan kaikille ylösnousemuksen todellisuuden. Ja mitä silloin todella havaitaan? Ei Paavalia ja muita Kristuksen sanan mukaan opettaneita silloin havaita todistaneen Jumalaa vastaan, vaan juuri heidän, jotka kielsivät tai yhä kieltävät ylösnousemuksen, havaitaan opettaneen Jumalaa vastaan.

Paavali herättelee väärinopettaneita juuri sillä, että jos ylösnousemusta ei olisikaan, niin eihän kenenkään havaittaisi opettaneen oikein eikä väärin, mutta koska ylösnousemus todella on, niin on katsottavan tarkasti miten siitä ja muusta Jumalan sanasta opetetaan, koska silloin viimeisenä päivänä todella myös nähdään vääriä todistajia – muun muassa juuri ylösnousemuksen kieltäneet opettajat.

Sillä aivan kaikki ihmiset kyllä ylösnousevat: toiset ikuiseen autuuteen, toiset päättymättömään kadotukseen. Sillä Jumala opettaa sanassaan Kristuksen ylösnousemuksen merkitsevän sekä yleistä vanhurskauttamista että kaikkien kuolleista herättämistä. Kukaan ei jää ajalliseen hautaansa ja uskovat saavat iloita ylösnousemuksessa sekä kirkastetun ruumiin että sielun osalta.

Kaikki toivo ja pelastus on Kristuksessa

Tässäkään emme mene harhapoluille, vaan jatkamme ja seuraamme uskollisesti reittiämme eteenpäin.

Paavali vetoaa jakeissa 18 ja 19 kaikkein henkilökohtaisimmalla tavalla lukijoihinsa. Sillä jo tuolloin monilla oli sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat kuolleet uskossa ajallisen kuoleman. Paavali saattaa korinttolaiset heidän läheistensä haudoilleen ja toteaa nyt, että eiväthän hekään silloin nouse autuuden ylösnousemukseen ja pääse Jumalan luokse taivaaseen, vaan ovat kadotetut, jos pelastus Kristuksessa ei olisi totta. Kurjin osa olisi kaiken toivonsa asettaminen sellaiseen mikä ei olisi totta.

Tällä neljännellä rastipaikalla Paavali vie jokaisen myös oman ajallisen hautansa äärelle. Hän vie pois kaikki omavanhurskauden yritykset ja ihmispelastuksen ponnistukset. Sillä se on sama kuin kuollut yrittäisi kaivaa itseään ylös haudasta.

Ja tähän mykkyyteen Paavali lähtee vastaamaan. Hän vie meidät takaisin sokkorataamme lähtöpisteeseen ja aloittaa sen toteamalla: ”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, ensi hedelmänä kuoloon nukkuneista.”

Kaikki ihmiset ovat kyllä Aadamissa langenneet syntiin, josta seuraa Jumalan viha ja Hänen rangaistuksensa. Syntiä ei olisi voinut antaa anteeksi, ellei sitä olisi sovitettu ja hyvitetty Jumalalle. Mutta nytpä Kristus on Lunastajanamme ja Takaajanamme maksanut kaiken syntivelkamme.

Ja Hänen ylösnousemuksensa on Jumalan ilmoitus ja vakuutus siitä, että ihmiskunnan perisynti ja aivan kaikki tekosynnit, eli siten yhdistettynä ´koko synti´, on kärsitty ja sovitettu, ja siten anteeksiannettu ja poispyyhitty.

Siksi syntivelan maksu toi meille elämän ja poisti synnin myötä ihmiskunnalle tulleen ikuisen kuoleman. Otamme pelastuksen ja iankaikkisen elämän vastaan, kun armonvälineet synnyttävät uskon ja hengellinen kuolema vaihtuu hengelliseen elämään, ja kadotuksen omasta tulee taivaan perillinen. Vain tässä on taivaan oikea tottelevaisuus- ja luottamuspolku. Jumalan luokse ei tulla muuta kautta kuin Kristuksessa.

Rakas ystävä, sydämessäsi oleva usko on Hänen sinulle antamansa lahja. Osoitus siitä, että Hän elää, sillä eiväthän kuolleet anna lahjoja. Kaiken epäuskon saa hukuttaa Kristuksen pelastukseen, armoon ja autuuteen. Se kaikki toteutui Ylösnousseessa Jumalan Pojassa, joka on pelastuksen Ensi Hedelmä. Hän on sato ja ravinto koko ihmiskunnan pelastukseksi – jokaiselle joka uskoo.

Koska Kristus on noussut ylös, niin kaikkein tärkeintä ihmisten pelastukseksi on saarnata juuri Hänestä – Ristiinnaulittuna ja Ylösnousseena. Ja juuri silloin Jumalan lahjoittama usko tarttuu tähän sanaan Ylösnousseesta ja edestämme kuoleman kärsineestä Vapahtajasta. Siksi Häneen uskovat eivät ole enää Jumalan edessä synneissään.

Ja niin Ylösnousseesta julistavat Jumalan oikeat todistajat heille, jotka saavat uskossa laittaa toivonsa Kristukseen ikuista elämäänsä koskien. He ovat kaikkein onnellisimpia ihmisiä, koska Itse Kaikkivaltias Jumala on heille armollinen ja antaa heille heidän syntinsä anteeksi.

Siksi myös läheistemme ja kerran omalla haudallamme, jos Herramme ei tule sitä ennen takaisin, vallitsee autuuden ylösnousemuksen toivo ja varmuus, koska juuri Tämä Ylösnoussut Vapahtajamme lähetti jo taivaasta Puolustajaksemme Pyhän Hengen. Ja kun näin taivaassa jo Tämä Suuri Esirukoilijamme rukoilee kaiken aikaa edestämme, on Hän ottamassa meidät myös luokseen vastaan.

Ylösnoussut Herramme tuo pelastuksensa sanansa lisäksi pyhässä kasteessaan, josta apostoli Paavali opettaa: ”Vai ettekö tiedä, että kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, mekin samalla tavalla vaeltaisimme uudessa elämässä. Sillä jos olemme hänen kanssaan kasvaneet yhteen yhtäläisessä kuolemassa, samoin olemme myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa.” (Room. 6:3­–5)

Pyhässä ehtoollisessa saamme Kristuksen ylösnousemusruumiin, kuten Luther opettaa, vaikkei Jumalan sana tätä suoraan ilmoitakaan. Mutta uskomme, ettei Kristuksen ruumis ole enää ajan kahleissa maailmassa, koska Hän on ruumiillisesti Ylösnoussut. Ehtoollinen on uskoville pantti ja vakuutus omasta ylösnousemuksestamme, kun tulemme siinä osallisiksi edestämme annetusta Kristuksen tosiruumiista ja tosiverestä.

Tämän Jumalan opin ja sen mukaisen opetuksen Paavali halusi myös Korintton seurakunnan omistavan ja sulkeutuvan uskossa Kristuksen turviin. Sillä juuri Hänestä Paavali kirjoittaa myös tämän kirjeensä luvussa 13, jossa Hän ylistää: "Rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä."

Ja siksi Tämä Ylösnoussut Herramme kuljettaa Itse meitä huomassaan tällä uskon luottamusradallamme. Hän kasvattaa ja vahvistaa meissä antamaansa uskoa niin, että jäämme Hänen kaikennäkevän ja -tietävän johdatuksensa varaan. Siksi apostoli Paavali toivottaa kirjeensä lopussa: ”Herran Jeesuksen armo olkoon kanssanne. Rakkauteni on teidän kaikkien kanssa Kristuksessa Jeesuksessa.” – Aamen.

Pastori Marko Kailasmaan saarna Siitamassa pääsiäisleirillä pääsiäsisunnuntaina 9.4.2023

Pastori Markku Särelän saarna 30.11.2014 Tampereella

Pastori Marko Kailasmaan saarna
aikuisten raamattuleirin päätösjumalanpalveluksessa 17.7.2022

Luuk. 17:11-19Ja kun hän oli matkalla Jerusalemiin, kulki hän Samarian ja Galilean välistä rajaa. Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Ja heidät nähdessään hän sanoi heille: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille". Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä, ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin Tämä muukalainen?" Ja hän sanoi hänelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut".

Kuvittele, että elät onnellisessa perheessä. Sinulla on puoliso, lapsia ja kohtalaisen mukavaa arkea. Ette ole tavattoman varakkaita, mutta tulette toimeen. Eräänä päivänä heräät. Katsot käsiäsi ja huomaat niissä haavoja. Kun puolisosi näkee sinut, hän huudahtaa kauhusta. Tunnustelet kasvojasi ja huomaat epämuodostumia. Mutta kohta suurin murheesi ei ole enää ole se, että sinulla on epämuodostumia ruumiissasi, vaan se, että puolisosi ja lapsesi jättävät sinut. Ystäväsi hylkäävät sinut. Ajattelet olevasi kirottu ja märehdit mielessäsi sitä, että kuningas Ussialle puhkesi spitaali hänen ylpeytensä tähden. Joudut vetäytymään pois muiden keskuudesta. Onneksi löydät toisia, jotka kärsivät samasta vaivasta kuin sinä itse. Olette toistenne ainoa lohtu kamalassa tilanteessa.

Kymmenen paranee

Spitaali oli kammottu sairaus, joka teki ihmisestä saastaisen. Siihen liittyvää lainsäädäntöä on kattavasti Kolmannessa Mooseksen kirjassa. Spitaali kuvataan Jumalan rangaistukseksi synnistä (4 Moos. 12:10). Sitä potevat joutuivat vetäytymään muiden ihmisten ilmoilta ja huutamaan: ”Saastainen! Saastainen!”, jos joku lähestyi heitä. Lisäksi laki neuvoi yksityiskohtaisesti, miten spitaalista parantuneiden tuli toimia, jotta heidän voitaisiin ottaa takaisin osaksi kansaa.

Spitaaliset olivat hylkiöitä, sellaisia, joita ei haluttu huomata. Epämuodostuneet kasvot ja ruumiit herättivät vastenmielisyyttä. Koko spitaalisten olemassaoloon liitettiin vahvasti mainitsemani Jumalan rangaistuksen näkökulma. Sen valossa koettiin oikeutettuna se, että spitaaliset eivät saaneet myötätuntoa osakseen. Olivathan he ansainneet asemansa eikä heillä ollut siitä mitään valittamista. Jos he eivät olisi tehneet syntiä, ei heitä olisi myöskään rangaistu. Turha heidän olisi valittaa kovaa osaansa, jonka olivat ansaitusti itselleen hankkineet.

Nyt eräässä kylässä tapahtuu ihmeellinen kohtaaminen. Jeesus ja 10 spitaalista tapasivat toisensa. Spitaaliset noudattivat tunnollisesti Mooseksen lakia, sillä he jäivät loitommalle Jeesuksesta. Mutta sen sijaan, että olisivat huutaneet: ”Saastainen!”, heidän suustaan pääsikin nyt huuto: ”Jeesus, mestari, armahda meitä!” He puhuttelevat Jeesusta mestarina opetuslasten tapaan. Sanoma nasaretilaisesta puusepästä on näköjään levinnyt eivätkä nämä sairaat arkaile heittäytyä Kristuksen varaan. He ovat joutuneet kärsimään inhottavasta taudista ja pistävät nyt kaiken toivonsa siihen, että Jeesus voisi auttaa heitä.

Eikä rakas Vapahtaja ohittanut heitä, vaan hän vastasi hätään. Rakkaudesta syntisiin hän halusi vapauttaa heidät taudista. Täten hän julisti, että hän oli tullut ottamaan pois synnin kirouksen. Hän käski spitaalisia: ”Menkää ja näyttäkää itsenne papeille”. Jeesus ohjasi spitaalista kärsiviä toimimaan Mooseksen lain mukaisesti kuin olisivat jo parantuneet. Vaati uskonhyppyä heittäytyä sanan varaan ja lähteä tapaamaan pappia. Näin kaikki kymmenen kuitenkin tekivät. He eivät epäilleet Jeesuksen sanaa, vaan panivat toivonsa siihen ja lähtivät näyttäytymään, jotta voitaisiin virallisesti todeta, että he olivat parantuneet.

Vain yksi palaa

Matkalla tapahtui ihme. Kaikki kymmenen puhdistuivat spitaalistaan. Sanan varaan heittäytyminen oli kannattanut, koska hirvittävä tauti oli nyt poissa. He olivat puhtaita! He pystyivät jälleen palaamaan perheidensä luokse. Ystävät pystyivät taas viettämään aikaa heidän kanssaan. Hyvä, tavallinen arki oli mahdollista.

Yhdeksän kymmenestä olivat kuitenkin tavallaan surkeammassa tilassa kuin aikaisemmin. Vielä äsken he olivat huutaneet Jeesusta mestariksi, mutta nyt he olivat unohtaneet hänet. Ei heidän huuliltaan enää kuulunut sanoja: ”Saastainen! Saastainen!”, mutta ei kyllä myöskään huutoa: ”Jeesus mestari armahda meitä!”. Emme tiedä, mitä yhdeksän mielessä liikkui. Alkoivatko he järkeillä ja keksivät jonkin muun selityksen parannukselleen? Miksi he eivät tulleet takaisin? Me emme saa kysymykseen selkeää vastausta. Selvää on, että heidän sydämensä olivat täynnä riemua. He olivat päässeet kauheasta ahdistuksesta eroon. Hylkiöistä oli tullut täysivaltaisia yhteisön jäseniä jälleen. Oli paljon riemua, muttei syntisten Vapahtajasta. Oli iloa maallisesta ihmeestä, muttei hänestä, joka oli tullut tekemään taivaallisia tekoja. Oli paljon suunnitelmia, mitä tehdä, mutta yhdeksän askeleet eivät vieneet takaisin Jeesuksen luo.

Mutta yksi palasi. Hän palasi ylistäen Jumalaa ja langeten Vapahtajan jalkojen juureen. Jeesus ihmetteli, missä muut olivat. Eikö todella ollut muita, jotka olisivat palanneet kuin tämä muukalainen? Vapahtaja lähetti hänet luotaan sanoen: ”Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Kohtaus päättyy alakuloisesti. Vapahtaja oli tuhlaillut armoaan. Hän ei säästellyt rakkauttaan, kun hän armahti niitä, jotka eivät armahdusta ansainneet. Lopulta kaikki paitsi tämä yksi samarialainen unohtivat Jeesuksen. Parannusihme oli todellinen, mutta sen hyöty jäi vähäiseksi. Se kosketti kymmenen ruumista, mutta lopulta vain yhden sielua.

Missä sinä menet?

Näin teksti asettaa eteemme kysymyksen: missä sinä menet? Ruumiillisesti olet tietysti täällä, mutta miksi olet kirkossa? Mikä sai sinut tulemaan tänne? Joku tulee kirkkoon tavan vuoksi. Toinen tulee virsimusiikin takia. Kolmannelle toisten ihmisten tapaaminen on kirkossa käymisen suola. Minkä takia samarialainen palasi Jeesuksen luo? Vastaus on koko kertomuksen ydin: hän ymmärsi Jeesuksen olevan Jumalan erityisen läsnäolon paikka. Hän käsitti, että Jeesus oli se, joka oli luvattu. Hänellä ei ollut tarvetta mennä temppeliin pappia tapaamaan, kun näki hänet, josta temppeli todisti. Hän palasi palvelemaan Jumalaa lihassa.

Sana ”jumalanpalvelus” vie huomiomme asian ytimeen. Sen voi ymmärtää kahdella tavalla, joista kumpikin on oikea. Ensiksi, jumalanpalveluksen voi ymmärtää meidän palvelukseksemme Jumalalle. Olemme tulleet tänään palvelemaan Jumalaa kiitäen hänen suurista armoteoistaan meitä kohtaan. Toiseksi, olemme tulleet Jumalan palveltaviksi. Täällä Jeesus on läsnä. Hän on täällä, jotta voisi parantaa meidät. Hän haluaa hoitaa haavoittunutta omaatuntoamme. Hän haluaa puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Ja hän haluaa, että palaamme jälleen hänen luokseen.

Jeesus ei tarvitse kiitostamme. Ei hän päivän evankeliumissakaan kysele muiden perään sen vuoksi, että olisi ollut kiitoksen kipeä. Jumala haluaa kiitoksemme, koska hän rakastaa meitä. Hän haluaa meidät takaisin luokseen ylistämään, koska hän on luonut ihmisen sitä varten. Hän tietää, että ihmisellä on hyvä olla, kun tämä elää luotuisuutensa mukaisesti. Kun ylistämme Jumalaa, meidän sydämeemme painuvat hänen pelastustekonsa. Kun esimerkiksi sydämestämme kiitämme Jeesusta siitä, että hän on antanut henkensä meidän edestämme, tuo olettaa sitä, että uskomme tuon asian todeksi. Jos meillä ei olisi varmuutta tuosta asiasta, emme voisi kiittää Jumalaa siitä. Mutta kun mielemme täyttyy sillä, miten suuresti Jumalan Poika rakasti meitä antautumalla kuolemaan edestämme, silloin sydämessämme syttyy ilo ja kiitos.

Mutta mitä Jeesus tänään tekee sinulle? Mitä kiitettävää sinulla on? Ensinäkin hän painaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimen sinuun. Näin olet siunauksen kantaja. Sitten hän päästää sinut kaikista synneistäsi. Hän lahjoittaa läsnäolonsa ja rauhansa vuorotervehdysten kautta. Hän kirkastaa armonsa sanan saarnassa ja lahjoittaa ruumiinsa ja verensä ehtoollisen sakramentissa. Lopuksi saat vielä kuulla Herran siunauksen, jonka myötä Vapahtaja sanoo sinulle: ”Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Hän sanoo näin, vaikka olisit synneilläsi saanut aikaan sen, että monet katsovat sinua alaspäin. Hän sanoo niin, vaikka olisit kaikkien hylkimä. Vaikka olisit syntisairautesi välisi läheisiisi ja ystäväsi olisivat menneet, Jeesus ei hylkää sinua. Hän on aina valmis armahtamaan – aina valmis antamaan armonsa sinulle.

Ehkä meidän suhteemme on joskus kaikkeen tähän kuin Naemanin, joka alkoi napista, kun kuuli, että hän pääsisi spitaalistaan eroon käymällä seitsemän kertaa Jordanissa. On jotenkin niin älyttömänkin kuuloista, että luottaminen sanaan voisi puhdistaa meidät kaikesta siitä hirvittävästä pahasta, mitä olemme synneillämme saaneet aikaan! Mutta huomatkaa, miten lopulta kävi, kun Naeman otti uskoen vastaan kuulemansa sanan! Tauti lähti pois. Hän puhdistui. Ja niin käy meillekin: kun uskoen otamme vastaan sen, minkä tänään saamme kuulla, meitä kalvava synti on pyyhitty pois. Jumalan edessä olemme täysin puhtaita. Jeesus parantaa meidät sanallaan. Ja sitten hän haluaa, että tulemme jälleen uudestaan hänen luokseen kiittämään häntä hänen suuresta armostaan, jotta hän voisi taas lahjoittaa meille armoa armon päälle.

Teol. yo Mika Bergmanin saarna Nuortenpäivien päätösjumalanpalveluksessa 5.9.2010 Siitamajalla

Pastori Vesa Hautalan saarna 31.1.2016 Tampereella

Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 30.9.2012 Siitamajalla

Pastori Kimmo Närhin saarna Syysjuhlan päätösjumalanpalveluksessa 6.10.2013 Siitamajalla

Teol. yo. Vesa Hautalan saarna 16.10.2011 Tampereella

Pastori Markku Särelän saarna 13.1.2013 Tampereella

Mikkelinpäivänä, II:n vuosikerran evankeliumiteksti

Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. Mark. 10:13-16

Lapset ovat rakkaita vanhemmille ja isovanhemmille sekä kummeille, tädeille, sedille ja muille läheisille, mutta aivan erityisesti Jeesukselle. Omaisilla ja muilla läheisillä on erityinen syy tuoda lapset Jeesuksen luo ja auttaa, että lapset pienestä pitäen olisivat kuulemassa Jeesuksen puhetta ja ottamassa uskolla vastaan hänen siunauksensa. Lapset kuuluvat kirkonpenkkiin. Tämä on tämänkertaisen saarnamme aiheena.

1. Lapset tulee tuoda Jeesuksen luo?

Evankeliumimme kertoo: "He toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin" ja Luukas sanoo: "He toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia" (Luuk. 18:15). Ihmisiä oli kokoontunut Jeesuksen ympärille kuulemaan hänen opetustaan. Aikuiset saattoivat tulla kuulemaan häntä useimmiten vain, jos he ottivat vastuullaan olevat lapset mukaansa. Nyt he olivat itse saaneet kuulla Jeesuksen opetusta, mm. avioliittoon kuuluvista kysymyksistä (Mark. 10:2-12). Mutta oli aikuisia, jotka eivät tyytyneet siihen, että he itse saivat opetusta, vaan myös lapset olivat heidän sydämellään. Olivathan avioasiat, joista jeesus oli puhunut, vielä etäällä pienen lapsen ajatusmaailmasta. He toivat lapsiaan Jeesuksen luo, että hän koskisi heihin ja siunaisi heitä.

Huomaamme, että Jeesus täysin hyväksyy tuojien toiminnan. Hän nuhtelee ankarasti estelijöitä ja ottaa lapset vastaan ja antaa heille siunauksensa. Tästä havaitsemme, että ihminen tarvitsee Jeesuksen siunauksen jo pienenä lapsena, jo ennen kuin hän itse voi päättää tulemisestaan Jeesuksen luo. Tarkoituksena on saattaa lapsi sisälle Jumalan valtakuntaan, eli kuten Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." (Matt. 18:11,14) Kysymys on siitä, että lapset välttäisivät kadotuksen ja tulisivat taivaan iloon, sinne, missä heidän enkelinsäkin ovat. On kysymys Jeesuksen rakkaudesta kaikkia meitä ihmisiä kohtaan. Jeesus haluaa, että me tulemme osallisiksi hänen rakkaudestaan jo elämämme ensi päivistä alkaen. Silloin on siihen kaikkein otollisin aika.

Lapsella on perisynti ja siksi hän tarvitsee anteeksiantamusta. Nyt kun Jeesus ei ole enää täällä kävelemässä keskellämme ja ottamassa syliinsä, meidän on tuotava lapset Jeesuksen luo siellä, minne hän on säätänyt nimensä muiston ja luvannut siunata meitä. Tämä tapahtuu pyhässä kasteessa. Siinä Jeesus tekee saman, mitä hän teki tuolloin välittömästi. Siinä hän ottaa lapsen syliinsä, laskee kätensä hänen päälleen ja siunaa häntä.

Meidän on hyvä palauttaa mieliimme, että me itsekin olimme noita Jeesuksen pieniä, kun meidät lapsena tuotiin pyhässä kasteessa Jeesuksen siunattaviksi. Meitäkin, jotka nyt olemme isoja, koskee yhä Jeesuksen sana: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." Ja jotta siunaus ei jäisi vain lyhyeksi aikaa lapsuutemme ensí vuosiin, vaan tuottaisi satoa iankaikkiseen elämään ja säilyttäisi meidät uskossa loppuun asti, Jeesus käski opettaa meille Jumalan sanaa, niin että hänen hoitava ja ruokkiva paimenäänensä veisi meitä päivällä viheriäille niityille ja yöksi suojaan lammastarhaan ja pitäisi meidät myös tietoisina siitä siunauksesta, jonka kasteessamme kerran saimme.. Sitä varten hän on antanut meille seurakunnan ja pastorin. Kun meille opetetaan, että kasteessa olemme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi ja päässeet Jumalan kanssamme tekemään lujaan armoliittoon, kasteemme lohduttaa meitä. Ja kun se on Jumalan puolelta vahva, sitä ei voida meiltä riistää koko elämämme aikana, vaan saamme siihen parannuksessa aina palata.

On kuitenkin oma taistelunsa lasten tuomisessa Jeesuksen tykö. Estelijöitä on, koska juuri tähän asiaan kiusaaja haluaa puuttua ja estää sen. On murheellista nähdä, että on vaikeata saada pyhäkoulunopettajia, että lapsia ei tuoda mukaan, vaikka heille järjestetään opetusta ja että heidät jätetään pois, kun seurakunta kokoontuu jumalanpalvelukseen. Sillä, joka estää lapsia tulemasta, on oleva kova tilinteko. Onhan Jeesus sanonut: "Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen." (Matt. 18:6) Viettelemisen ei tarvitse olla aktiivista ollakseen tehokasta. Passiivisuus tekee aivan saman. Lapsi nääntyy nälkään, vaikka muu perhe söisi kuinka, jos lapselle ei anneta ruokaa. Lapsen paikka on kirkonpenkissä, oman seurakunnan pyhäkoulussa, leireillä ja muissa tilaisuuksissa.

Niillä, joiden kotiin tai lähipiiriin Jumala on uskonut lapsia, on oivallinen tilaisuus olla Jeesuksen työtovereita viedessään lapsia Jeesuksen siunattaviksi, ei vain kasteessa, vaan myös sen jälkeen Jumalan sanalla. Se on paljon iloa antava tilaisuus.

Vanhuudessa tulee mieleen lapsuus. Kun sen paljon puhuviin mielikuviin kuuluvat kauniit, turvalliset muistot Jeesuksesta, hänen rakkauttaan julistavat Raamatun kertomukset, sitä ylistävät herkät, puhuttelevat laulut ja virret, vanhus voi kokea turvallisuutta, rauhaa ja autuuden iloa Jeesuksen tähden, joka antoi henkensä hänen edestään ja sovitti hänenkin syntinsä.

Jos Jeesus puuttuu lapsuuden muistoista, puuttuu jotakin hyvin tärkeätä.

2. Mitä tapahtuu, jos lapsia ei tuoda Jeesuksen luo

Jos lapsia ei tuoda kirkonpenkkiin, sillä on omat vaaralliset seurauksensa. Sen näemme Jeesuksen sanasta: "Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Taivaaseen pääsemme vain, jos meillä on lapsenomainen usko. Jeesus osoittaa, että taivas on suljettu niiltä, jotka järkeilevät uskonasioissa. Usko, joka pelastaa ja jonka Pyhä Henki vaikuttaa, on lapsenomainen. Se ottaa vastaan Jumalan lahjan sellaisena kuin se on. Jos emme kanna huolta lastemme hengellisestä hyvinvoinnista ja jos torjumme lapset kirkonpenkistä, emme ole lapsenomaisia Jeesuksen opetuslapsia. Korkeitten apostoleittenkin oli palattava lasten tasolle uskon asioissa ja sallittava lasten tuominen Jeesuksen tykö. Emme ole poikkeus.

Jos kuitenkin jäämme järkeilymme vangeiksi, meiltä häviää lapsenomainen luottamus Jumalan armoon Kristuksessa ja me itse olemme suuressa vaarassa menettää ne vähäisetkin uskon rippeet, mitä vielä ehkä on jäljellä, ja jos emme tee parannusta, usko häviää ja jäljelle jää jokin merkityksetön aivousko. Lapset ja nuoret kirkonpenkissä on merkki seurakunnasta, jolla on vielä näinä luopumuksenkin aikoina tulevaisuutta. Heidän puuttumisensa on lähestyvän lopun merkki.

Seurakunnalle on annettu iankaikkisen elämän sana, tuo lohdullinen anteeksiantamuksen evankeliumi. Jokainen Jumalan lapsi tarvitsee sitä. Jokainen saa sen itselleen uskolla omistaa. Jumalan kunnian ja armon evankeliumi on kirkon korkein aarre, kuten Luther lausui 62. teesissään. Pitäkäämme se käytössä ja samalla arvossa ja kunniassa. Tarjotkaamme ja välittäkäämme se lapsille, nuorille ja keille hyvänsä saamme tilaisuuden sitä julistaa. Muistakaamme, että Jumala on pitkämielinen, armollinen ja laupias Jumala, joka ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat tuntemaan totuuden ja pelastuvat. Pitäkäämme samalla mielissämme, että Jumalan kärsivällisyydellä on rajansa, joiden määrittäminen ei ole meidän vallassamme.

Markku Särelä 5.10.2003

Pastori Markku Särelän saarna Laskiaissunnuntaina 14.2.2010 Tampereella

Pastori Markku Särelän saarna 31.1.2021

Pastori Vesa Hautalan saarna 17.7.2016 Siitamajalla

3. lopp. jälk. sunnuntaina. III vsk:n ep.

Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta. Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä rukouksillanne, että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta, joka on osaksemme tullut. 2 Kor. 1:3-11.

Jumalan sana kieltää meitä tekemästä Jumalan kuvaa. Meidän asiamme ei ole filosofoida, millainen Jumala on, eikä meidän pidä muovata ajatuksillamme ja kättemme teoilla itsellemme kuvaa Jumalasta. Jumala on ilmoittanut meille itsensä, ja nyt meidän tulee uskoa se, mitä Jumala itse sanoo meille itsestänsä pyhässä Raamatussa. Tosin Jumala on ilmoittanut meille suuren voimansa ja viisautensa luomisteoissaan. Kun tarkkaamme niitä, voimme päätellä jotakin Jumalan majesteetillisesta valtasuuruudesta. Jumala on myös kirjoittanut lakinsa sydämiimme, niin että meillä on jokin käsitys Jumalan tahdosta lain alueella. Mutta tämä tieto on syntiinlankeemuksen tähden himmentynyt. Jos näiden seikkojen nojalla luomme itsellemme kuvan Jumalasta, se ei kerro meille mitään siitä rakkaudesta, mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa meidän lunastuksestamme. Emme saa siten oikeata kuvaa Jumalasta. Saadaksemme oikean kuvan Jumalasta ja hänen tahdostaan me tarvitsemme kaksi asiaa. Ensiksikin tarvitsemme Jumalan tuomitsevan lain sen koko ankaruudessa ja terävyydessä käsittääksemme, ettemme voi omilla teoillamme kelvata Jumalalle. Toiseksi tarvitsemme evankeliumin ymmärtääksemme, että Jumala on rakkaus ja että hän on rakastanut tällaista näin kurjaa syntistä ja antanut ainosyntyisen Poikansa koko maailman syntien edestä, ettei yksikään hukkuisi, vaan saisi Kristuksessa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Ja vasta silloin, kun tulemme tuntemaan evankeliumin, opimme tuntemaan Jumalan oikealla tavalla ja ymmärrämme, että hän on meidän taivaallinen Isämme, joka haluaa antaa meille armonsa ja kaikkea hyvää.

1. Jumalan lapsen elämässä on ahdistuksia

Jumalan tarkoituksiin ei kuulu, että hän poistaisi kokonaan ihmisen ajallisesta elämästä vaikeudet ja ahdistukset. Viisaudessaan hän sallii niitä. Ne ovat omiaan estämään meitä valvomattomuudesta. Jos nimittäin meillä menee hyvin, me helposti ajattelemme, että olemme itse saaneet sen aikaan ja itse sen ansainneet. Ja siinä mielentilassa sekä synnintunto että armontunto heikkenevät, Kristus käy tarpeettomaksi ja ihminen ylpistyy. Mutta kun Jumala sallii meille vaikeuksia, ne pakottavat meitä huutamaan Jumalan puoleen, turvaamaan häneen ja panemaan toivomme iankaikkisiin asioihin. Tekstimme puhuu niistä, jotka ovat kaikkinaisessa ahdistuksessa. Se mainitsee erikseen ahdistukset, jotka tulevat Kristuksen tähden, jopa kuoleman vaaran. Ihmistä kohtaavat ahdistukset ovat niin moninaisia, että niitä on mahdotonta yksityiskohtaisesti luetella.

Apostoli Paavalilla oli ahdistuksia apostolinvirkansa tähden. Itse työ oli raskasta. Oli paljon matkustamista ja siinäkin vaaroja. Hän joutui esimerkiksi haaksirikkoon. Oli monenlaisia olosuhteita, kaikenlaisia ihmisiä, paljon työtä, sekä apostolin viran hoitoon että toimeentuloonkin liittyvää, välistä yöaikaankin (1 Tess. 2:9). Oli terveydellisiä pulmia, suoranaista ruumiillista heikkoutta. Oli huolta seurakunnista, niin että hän saattoi jopa sanoa: "Sentähden olemme teidän uskostanne, veljet, saaneet lohdutusta teihin nähden kaikessa hädässämme ja ahdistuksessamme; sillä nyt me elämme, jos te seisotte lujina Herrassa" (1 Tess. 3:7-8). Oli evankeliumin vastustajia. Heitä oli kaikkialla. Toiset nousivat seurakunnan piiristä, eräät ulkopuolelta. He olivat usein kiihkeitä asiansa puolesta. Toiset olivat lakihenkisiä vaatien pakanakristityiltä juutalaisen seremonialain noudattamista, toiset olivat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia, sen ajan liberaaleja, jotka vetivät pyhän armon paheellisen elämänsä peitteeksi, josta eivät halunneet tehdä parannusta. He käyttivät kaikenlaisia keinoja, muun muassa juonia, vääristelyä ja valehtelua, voidaksensa vahingoittaa evankeliumin asiaa. Olen usein ihmetellyt, kuinka apostolinen kirkko jäi seuraamaan apostoleja ja selvisi valheenpuhujista ja juonitteluista. Ihmettelyni on johtunut siitä, että niin monet ovat aikanamme seuranneet valheenpuhujia. Tosin Paavalikin joutui Roomassa valittamaan: "Ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut; älköön sitä heille syyksi luettako" (2 Tim. 4:16). Jumala varjeli kirkkonsa tuolloin; hän varjelee sen myös tänään. Hän yksin sen tekee.

Tekstissämme apostoli tuo ilmi, että hänen ja muiden julistajien ahdistukset ja heidän saamansa lohdutus palvelevat sitä, että he voivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Rakkaat kristityt, älkäämme eksykö! Kristillisyys ei ole nauruherätystä, ei jatkuvaa onnen huumaa, ei hurmoksellista hallelujan huutamista, vaan silloinkin kun anteeksisaamisen rauhaa seuraavat ihanat tunteet, on käsillä syvä oman vajavuuden ja syntisyyden tunto ja lähellä monet ahdistukset, jotka pian kohtaavat itseä tai toisia. Ja kun Jumalan seurakunta veisaa kunniaa ja ylistystä Kolmiykseydelle, se samalla lausuu: "Herra, armahda meitä", ja tunnustaa, ettei ole arvollinen tekemään edes alhaisimman palvelijan palvelusta Herralleen. Autuuden tuntoa ja iloa voivat kokea aidosti vain ne, joilla se on seurausta armon alle pääsemisestä. Olla armon alla on samaa kuin olla syntinen, mutta armahdettu.

Kun pastori kulkee seurakuntansa parissa, hän tapaa monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat onnellisia Jumalan armossa ja odottavat iloisella jännityksellä, milloin pääsevät täältä näkemään sen, minkä ovat uskoneet. Mutta tuskinpa heidän joukossaan on ketään, jolla ei olisi jotakin vaivaa, huolta tai ahdistusta ja jolle ei olisi mieleen Jumalan sanan ja sakramentin antama lohdutus. Olen tavannut myös joitakuita sellaisia, joille kuolinvuoteella tulee kova ahdistus, mutta eivät enää pysty lausumaan asiaansa ymmärrettävästi. Silloin pastori joutuu vain kehottamaan turvautumaan Jumalan armoon ja jättämään huolensa hänelle, oli kysymys mistä tahansa. Olisi hyvä, että kukin selvittäisi mahdolliset asiansa silloin, kun vielä on voimia ja kyky puhua. On myös sellaisia, joiden on vaikeata avautua ja etsiä apua ahdistukseensa. Vaikka sielunhoitaja voi joskus arvatakin, mikä toista vaivaa, niin ei kukaan paitsi Jumala voi tietää mitä toisessa on. "Sillä" Raamattu sanoo, "kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on?... mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan." (1 Kor. 2:11,15)

Monenlaiset ahdistukset kohtaavat täällä uskovia. Ne koskevat terveyttä, koulunkäyntiä ja opiskelua, työtä, puolison etsimistä ja avioliittoa, vanhempia, lapsia, ystäviä, isänmaata ja seurakuntaa. On ahdistuksia, jotka lähentävät toisiin ihmisiin, ja on ahdistuksia, jotka taas vaikeuttavat lähimmäissuhteita ja eristävät muista. On ahdistuksia, joille toiset osoittavat myötätuntoa, mutta on myös ahdistuksia, joiden tähden odotetun myötätunnon sijaan saa kuulla ivaa ja tuomitsemista.

2. Jumala on lohdutuksen Jumala

Tekstimme sanoo Jumalaa "lohdutuksen Jumalaksi". Saarnaviran ihana tehtävä on tuoda Jumalan sanan lohdutus ahdistuneille. Se on paljon enemmän kuin psykologinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Se on Jumalan sana ahdistuneelle, elämän sana kuolevalle ihmiselle.

Kunpa voisimme sanoa toinen toisestamme: Hän on lohdutuksen uskonveli tai uskonsisar. lohdutuksen isä tai äiti, lohdutuksen ystävä. Tätä taitoa ei kaikilla ole eikä kenelläkään niin kuin Jumalalla. Mutta Jumala sallii kutsua itseään lohdutuksen Jumalaksi. Koskaan ihmistekoinen jumalakuva ei ole sisältänyt tätä Jumalan piirrettä. Jumalan seurakunta saa sanoa Jumalaansa lohdutuksen Jumalaksi, ja tämä lohdutus ei ole kaupan. Se ei ole ostettavissa, vaan se on lahjaa ja sitä yksinomaan. Ja koska se on lahja, se tulee lohdutuksen tarpeessa olevalle, se tulee syntiselle.

Jeesus tapasi aikanaan niitä, joiden hartioille oli sälytetty paitsi heidän oma syntitaakkansa, niin myös näiden syntien sovittamisen taakka omilla teoilla. Vaadittiin farisealaiseen tapaan, että ihmisen piti ansaita itselleen Jumalan suosio erilaisilla teoilla. Kun Jeesus näki heidän ahdistuksensa, hän sanoi: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon" (Matt. 11:38). Tästä taakasta on helppo päästä. Jeesus on ottanut pois meidän syntimme ja julistaa meille armonsa. Omatunto löytää levon, kun ihminen tulee Jeesuksen luo eli panee häneen sielunsa turvan ja uskoo häneen. Millään muulla tavalla emme pääsekään syntitaakastamme. Sen voi vain Jeesus kirvoittaa. Mutta hän sen tekee. Siitä saat olla varma. Hän on jo vienyt syntisi ruumiissaan ristinpuulle ja kärsinyt niistä Jumalan rangaistuksen. Ilomielin hän näkee, että sinä uskot häneen ja omistat itsellesi armon.

Ihmisellä on sitten myös muita taakkoja ja ahdistuksia. Ne liittyvät häneen itseensä sekä hänen lähimmäissuhteisiinsa. Näissä saamme menetellä Raamatun ohjeen mukaan: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi, ja "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5:6-7). Toiset vaivat Jumala ottaa pois jo täällä eläessämme, toiset vasta ylösnousemuksessa. On ahdistuksia, joista voimme vapautua Jumalan antamin keinoin käyttäessämme hyväksi lääketiedettä ja muuta Jumalan ihmisille antamaa viisautta. On ahdistuksia, joita joudumme sietämään ja joista emme pääse vapaiksi. Mutta kaikissa niissä lohduttaa lohdutuksen Jumalan sana. Erityisesti se, että saamme jättää kaiken Jumalan huomaan. Hän pitää meistä huolen. Kun me emme itse pysty siihen, niin ei tarvitsekaan. Siinä on vahva lohdutus. Saamme sanoa tekstimme sanoin: "Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta."

Etsiessämme Jumalan lapsina lohdutusta elämämme ahdistuksiin huomaamme tekstistämme, että Jumala, joka antaa ahdistuksia, antaa myös runsasta lohdutusta. Hän antaa sitä erityisesti niille, jotka ovat saarnavirassa, sitä varten, että he sitten osaisivat lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.

Kun apostoli Paavali oli kuolemanvaarassa, hän jatkoi kaikesta huolimatta kutsumuksensa hoitamista ja lausuu siitä: "Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Ahdistukset varjelivat heitä itseensä luottamiselta. Jumala näytti Paavalille ja hänen tovereilleen, että heitä kohdanneet rasitukset ja ahdistukset olivat suuremmat kuin heidän voimansa. He olivat niiden edessä voimattomia. Mutta he panivat turvansa Jumalaan, jolta apu tulee.

Tekstissämme on eräs asia, johon haluaisin teidän kiinnittävän tarkan huomionne. Siinä sanotaan: "Ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää." Kun he olivat mitä ilmeisimmässä kuolemanvaarassa, lohdutus löytyi siitä, että Jumala herättää kuolleet. Joskus me tulemme viimeiselle rajalle. Silloin meiltä ei kysytä asiasta meidän mielipidettämme. Kun päiviemme määrä on tullut täyteen, meidät viedään tuon rajan yli, josta emme enää palaa elämään tätä elämää. Jumalan lapsella on kuitenkin varma, turvallinen ylösnousemustoivo. Löydämme lohdutuksen kuoleman edessä. Jumala herättää kuolleet. Elämä ei pääty kuolemaan, vaan "elimmepä tai kuolimme, olemme Herran omat" (Room. 14:8), ja hänelle emme ole kuolleita, vaan hänelle me elämme.

Ylösnousemustoivo on lohduttanut marttyyreja, kun heitä vietiin petojen raadeltaviksi tai polttoroviolle. He kävivät kuolemaan siinä lujassa uskossa, että hetken kestävä ahdistus päättyy ja sitten on Jumalan lasten rauha ja ilo Kristuksen, heidän Vapahtajansa, luona. Tässä uskossa kilvoittele sinäkin uskonkilvoittelusi ja kestä Jumalan voimalla. "Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1 Kor. 10:13). Koska Kristus on ottanut pois synnit, taivas on auki meille.

Amen.

Markku Särelä

3. loppiaisen jälkeinen sunnuntai 3vsk. 2. Kor. 1:3–11

Kiitetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, se on teille lohdutukseksi ja pelastukseksi sekä vaikuttaa, että kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme, ja toivomme teistä on vahva. Jos taas saamme lohdutusta, tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, koska tiedämme, että niin kuin olette osallisia kärsimyksistä, olette samoin osallisia myös lohdutuksesta. Sillä emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa olimme Aasiassa, kuinka hyvin suuret, yli voimiemme käyvät, rasituksemme olivat, niin että olimme jo epätoivoisia hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomittuja, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä esirukouksillanne, että monien joukosta meidän tähtemme lähtisi runsas kiitos siitä armolahjasta, joka on tullut osaksemme. (2. Kor. 1:3–11)

Paavali joutui kokemaan elämänsä aikana paljon monenlaista ahdistusta ja kärsimystä. Tekstissämme Paavali viittaa Aasiassa kokemaansa ahdistukseen. Se oli niin suurta, että Paavali oli jo epätoivoinen hengestään, Paavali luuli kuolevansa. Muualta Raamatusta saamme tietää tarkemmin, minkälaisia ahdistuksia Paavalilla oli. Korinttolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että Efesossa hänelle on avautunut ovi hedelmälliseen työhön, mutta tällä työllä on paljon vastustajia. Apostolien teoista luemme, kuinka Paavalin julistus Efesossa sai aikaan mellakan, niin että koko Efeson kaupunki oli kuohuksissa Paavalin tähden.

Myöhemmin toisessa korinttolaiskirjeessä Paavali kuvaileekin laajemmin kokemiaan ahdistuksia hänen lähetysmatkoillaan: ”Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille, kolme kertaa olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanoiden puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä, ollut työssä ja vaivannäössä, paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt kylmää ja vaatteiden puutetta. Kaiken muun lisäksi [minulla on ollut] jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista.” (2. Kor. 11:24–28)

Paavalilta ei siis puuttunut ahdistuksia. Varmasti meilläkin on se kokemus, että joskus joku tietty ahdistus toistuu useaan otteeseen, ja mietimme, miksi taas. Mitäköhän mahtoi Paavali ajatella kun hän oli kolmannen kerran joutunut haaksirikkoon? Se ei kuitenkaan ehkä ole se ihan yleisin asia, mitä joutuu kokemaan, mutta Paavali koki sen kolmesti.

Niin, Paavalin elämä kertoo siitä, kuinka kaikki kristityt ovat osallisia ahdistuksesta ja kärsimyksestä. Sanoohan Paavali tekstissämme että Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina. Paljon on meilläkin kärsimyksiä ja ahdistuksia elämässämme. Tänään puhummekin tekstimme mukaisesti siitä kärsimyksestä, joka meillä kaikilla on, mutta myös siitä lohdutuksesta, josta kaikki Kristuksen omat ovat osallisia.

1. Kristus on lohdutuksemme ahdistuksissa

Me joudumme kestämään elämässämme monenlaisia ahdistuksia, aivan niin kuin Paavali. Tuskin tosin kenenkään meidän elämämme on ollut yhtä värikäs kuin Paavalilla, mutta siitä olen varma, että ahdistuksia ja kärsimyksiä ei ole puuttunut kenenkään meidän elämästämme. Toki, jollakin on enemmän kärsimyksiä kuin toisella. Mutta kaikilla on kyllä kärsimyksiä ja ahdistuksia. Sellainen opetus, että kristityn ei enää täällä maan päällä tarvitsisi kärsiä mistään, on hyvin vaarallista väärää opetusta, joka antaa ihmisille väärän toivon ja usein saa heidät loukkaantumaan kristinuskoon. Näin tällainen opetus, että kristityn ei esimerkiksi tarvitsisi sairastaa tai kärsiä mistään muusta eksyttää monet, jotka laittava toivonsa vain tämän maailman onneen ja menestykseen.

Jeesus sen sijaan sanoo omilleen, että ”maailmassa teillä on ahdistus”. Me emme pääse siitä mihinkään, että me joudumme kärsimään täällä maan päällä. Me joudumme kokemaan monenlaisia ahdistuksia, minkälaisia ne sitten kenellä ovatkaan. Jollain on enemmän ruumiillisia sairauksia, toinen kärsii ehkä enemmän henkisistä vaivoista, toiselle tulee enemmän ulkoisia ahdistuksia, talousvaikeuksia, onnettomuuksia, vaikeuksia töissä, työttömyyttä, paljon on maailmassa erilaisia ahdistuksia ja vaikeuksia, eikä niitä voi kaikkia luetella. Kaikilla meistä on ikään kuin oma sekoituksemme näitä erilaisia ahdistuksia.

Ahdistukset ja kärsimykset eivät tietenkään ole mukavia kokea. Jotkut vastoinkäymiset saatamme kestää hyvin, mutta toiset saattavat meidät epätoivon partaalle. Näinhän kävi jopa apostoli Paavalille, hän sanoo tekstissämme, että ne ahdistukset joita hän koki Aasiassa, olivat sellaiset, jotka kävivät yli hänen voimiensa, sellaiset, jotka saattoivat hänet epätoivoon hengestään. Niin, ei Paavalillakaan aina ollut vahva usko, joka kaikessa luotti Jumalan huolenpitoon. Vaikka apostolina hän oli opissa erehtymätön, niin kuitenkin elämässä hän ei ollut täydellinen, hänkin oli syntinen, hänelläkin oli omat heikot hetkensä, kun hänen kokemansa ahdistukset saattoivat hänet epätoivoon.

Niin mekin saatamme jonain hetkenä kestää hyvin kokemiamme ahdistuksia, mutta toisena taas olemme suorastaan epätoivoisia hengestämme. Emme näe mitään ulospääsyä ahdistuksestamme, näemme edessämme vain toivottomalta näyttävän tilanteen, johon ei ole mitään ratkaisua. Ahdistukset käyvät yli voimiemme, ne ovat enemmän, kuin voimme kestää.

Miksi Jumala näin sallii meidän kokea ahdistusta jopa enemmän, kuin voimme kestää? Enemmän, kuin voimme kantaa? Miksi joudumme sellaisiin ahdistuksiin, jotka saattavat meidät epätoivoon? Juuri siksi. Sillä kun olemme epätoivon partaalla, silloin juuri voimme ymmärtää, kuinka kaikki on Jumalan kädessä. Kun olemme tilanteessa, jossa emme itse näe mitään poispääsyä, johon meillä ei ole ratkaisua, olemme silloin tilanteessa, jossa emme voi itse auttaa itseämme. Olemme tilanteessa, jossa meidän täytyy tunnustaa: en voi tehdä mitään, joka saattaisi minut pois tästä tilanteesta. Olen kykenemätön auttamaan itseäni. En voi luottaa itseeni.

Niinpä Paavali kirjoittaa tekstissämme, että Jumala saattaa meidät näin suureen ahdinkoon, ”ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa.”

Kun olemme epätoivoisessa tilanteessa, ei meillä ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa Jumalaan. Meidän on pakko luottaa Jumalaan, koska mitään muutakaan apua ei ole näköpiirissä. Näin Jumala ahdistusten kautta kasvattaa meitä, hän opettaa meitä luottamaan aina yhä enemmän häneen ja hänen huolenpitoonsa. Me opimme aina enemmän luottamaan siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, hän tietää, mikä on meille parhaaksi, ja jos hän niin hyväksi näkee, hän pelastaa meidät siitä ahdistuksesta, johon olemme joutuneet, niin kuin Paavalillakin oli luottamus Jumalaan, että hän yhä pelastaa. Niin Paavali laittoi toivonsa Jumalaan.

Joskus Jumalan tarkoitus voi olla se, että me aivan särjymme. Että tulemme sellaiseen pisteeseen, että emme voi jatkaa elämää entisellään. Joutuihan Paavalikin lopulta kärsimään marttyyrikuoleman. Sillä kerralla Jumala ei enää pelastanut Paavalia kuolemanvaarasta, sillä se oli se hetki, jolloin Jumala näki hyväksi ottaa Paavalin ajasta ikuisuuteen. Niin meillekin saattaa tulla ahdistus, josta Jumala ei ainakaan inhimillisestä näkökulmasta pelasta. Mutta silloinkin saamme luottaa siihen, mitä Paavali kirjoittaa: ”Mutta tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen päätöksensä mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)

Monta kertaa olen tämän kohdan ottanut esille tämän aiheen yhteydessä, mutta en väsy sitä esille ottamaan, päinvastoin, meidän tulisi opetella se ulkoa ja painaa se sydämiimme, niin että ahdistuksen koittaessa voisimme aina saada siitä lohdun. Sillä juuri siinä on lohdutus, että vaikka emme itse aina kärsimyksemme syytä ymmärrä, niin Jumala sen tietää ja hän vaikuttaa kaiken meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Niin me voimme kaiken ahdistuksen keskellä toistaa tätä jaetta itsellemme: kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki, aivan kaikki, vaikuttaa yhdessä niiden parhaaksi. Näillä sanoilla Jumalan sana lohduttaa meitä uudestaan ja uudestaan.

Tai niin kuin apostoli Pietari kirjoittaa: ”heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7) Me saamme lohduttautua sillä, että Jumala pitää meistä huolen. Mitä ikinä elämässämme tulee vastaan, saamme aina kaikki rukouksessa tuoda Jumalan eteen, ja hänelle saamme jättää kaikki murheemme. Meidän ei enää tarvitse niitä murehtia, sillä Jumala pitää meistä huolen. Hän vaikuttaa kaiken parhaaksemme. Meillä ei tarvitse olla elämämme langat omissa käsissämme, sillä ne ovat Jumalan käsissä, ja hän liikuttaa niitä juuri niin, kuin on meidän parhaaksemme. Tämä lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme.

2. Kristus on lohdutuksemme syntihädässä

Niin, meillä on todella lohdutuksen Jumala, niin kuin Paavali tekstimme alussa kirjoittaa. Tai niin kuin edelleen tekstissämme sanotaan: ”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta.” Suuri on ahdistuksemme, mutta suuri on myös lohdutus Kristuksessa.

Ja nimenomaan Kristuksessa, sillä tähän mennessä kuvattujen ahdistusten lisäksi meillä on vielä toisenlaistakin ahdistusta, nimittäin synnin ahdistusta. Me joudumme huomaamaan, kuinka heikkoja syntisiä vielä olemme. Monesti tämänkin takia Jumala sallii elämäämme kärsimystä. Sillä silloin kun kaikki menee hyvin, on myös helpompaa unohtaa oma syntinsä ja tulla ylpeäksi, silloin on myös helpompaa lakata turvaamasta evankeliumiin. Mutta ahdistusten keskellä monesti omat synnitkin tulevat selkeänä näkyviin, ja silloin myös evankeliumi kelpaa, kun omatuntomme piinaa niistä pahoista teoista, joita olemme tehneet.

Paavali ei ollut tästäkään ahdistuksesta vapaa, kirjoittaahan hän roomalaiskirjeessä: ”Sillä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahtoa minussa on, mutta hyvän toteuttamista en itsestäni löydä, sillä sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. – – Huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha on minussa läsnä, sillä sisäisen ihmiseni puolesta iloitsen Jumalan laista, mutta jäsenissäni näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka on jäsenissäni. Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24) Näin täytyi Paavalinkin huudahtaa, minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.

Näinhän me olemme myös suhteessa syntiimme täysin epätoivoisessa tilanteessa. Emme pääse synnistämme eroon, emme voi syntiämme sovittaa. Olemme täysin kykenemättömiä auttamaan itseämme. Mutta Paavali jatkaakin: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!” (Room. 7:25) Tässä lohdutus löytyy nimenomaan Kristuksesta. Sillä se synnin taakka, jota sinä et jaksa kantaa, jota minä en jaksa kantaa, sen on Kristus kantanut ristinpuulle. Hän on kärsinyt sen rangaistuksen, joka oli tuleva osaksemme. Hän on ansainnut meille anteeksiantamuksen. Hän on saanut aikaan rauhan. Meillä on rauha Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse pelätä Jumalan vihaa.

Ja niin meillä on Kristuksessa mitä suurin lohdutus. Hän on syntiemme sovitus. Hänessä meillä on armo ja iankaikkinen elämä. Ja kaikki, mikä meitä täällä elämässä kohtaa, kaiken Kristus kääntää ja vaikuttaa niin, että ne ovat meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Kaikkia niitä ahdistuksia ja kärsimyksiä, joita joudumme kohtaamaan, Kristus käyttää meidän parhaaksemme niin, että hän niiden kautta suorastaan varmistaa sen, että me pääsemme iankaikkiseen iloon taivaan kirkkauteen. Niiden kautta hän vahvistaa uskoamme, opettaa meitä luottamaan Jumalaan niin syntihädässämme kuin kaikessa muussakin hädässä, niiden kautta hän aina muistuttaa meitä, kuinka turvamme on Jumalassa, kuinka tarvitsemme Jumalaa, kuinka emme itse pysty itseämme auttamaan. Eikö olekin ihmeellistä, että Kristus käyttää kärsimyksiä ja ahdistuksia niiden omalta osaltaan saattaakseen meidät taivaan riemuun! Olkoon tämä meille lohdutuksena ahdistustemme keskellä.

Niin saamme myös lohdun näistä Paavalin sanoista, jotka hän muutamaa lukua päivän tekstimme jälkeen kirjoittaa: ”Olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä, mutta emme tuhottuja. Kannamme aina Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi ilmi kuolevaisessa lihassamme. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä. Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Uskon, sen tähden puhun’, niin mekin uskomme, ja sen tähden myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne. Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetken kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä, sillä näkyvät ovat ohimeneviä, mutta näkymättömät iankaikkisia.” (2. Kor. 4:8–18) Aamen.

3. adventtisunnuntaina. II vuosikerran epistola

Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta. 2 Piet. 1:19-21.

Näin joulun alla elämme vuoden pimeintä aikaa. Myös luonnollisen ihmisen sydämessä vallitsee synkkä pimeys. Se lain valo, mikä siellä on, ei valaise syntiselle taivaan tietä. Luonnollisella ihmisellä on hänen luontoonsa piintyneenä aivan väärä käsitys siitä, miten hän voi pelastua. Ihminen luonnollisessa tilassaan, kun siis Jumalan Pyhä Henki ei ole häntä valaissut, luulee ansaitsevansa teoillaan Jumalan suosion tai ainakin kuvittelee, että hänen olisi se omilla teoillaan hankittava. Tämä on suurta hengellistä pimeyttä. Vapahtaja lausuu: "Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!" (Matt. 6:23.) ja toisessa paikassa: "Jos te olisitte sokeat, ei teillä olisi syntiä; mutta nyt te sanotte: 'Me näemme'; sentähden teidän syntinne pysyy." (Joh. 9:41.) Niin, suuri on tuo luontomme synnin pimeys. Se on iäisen kuoleman ja loputtoman piinan pimeyttä, joka tulee niiden osaksi, jotka jäävät epäuskonsa pimeyteen, kuten apostoli Juuda sanoo: "Pimeyden synkeys on (heille) ikuisiksi ajoiksi varattu" (Juuda 13).

Tähän toivottomaan pimeyteen loistaa kuitenkin toivon valo. Apostoli Johannes kirjoittaa iankaikkisesta Sanasta, Kristuksesta Jeesuksesta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt." (Joh. 1:4-5.) Jeesus kulki läpi meidän pimeytemme, kun hän sälytti meidän syntimme päälleen ja kantoi niistä tulevan Jumalan vihan. Sitä kuvasi koko luonto, sitä kuvasi Kristuksen tuskan huuto. Tästä Raamattu sanoo: "Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen. Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä sanoen: 'Eeli, Eeli, lama sabaktani?' Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" (Matt. 27:45.)

Tässä Kristuksen teossa on toivomme. Sitä julistaa meille uskottavaksi ja omistettavaksi Jumalan pyhä ja luja sana eli Raamattu. Se tuo autuuden ja Kristuksen tuntemisen valon sydämiimme.

Tänään haluammekin tekstimme ohjaamina tutkia, millainen tämä Raamatun sana on, mitä se meille antaa ja miten sitä on tutkittava ja selitettävä.

1. Luja sana

Apostoli Pietarilla oli hyvin erikoinen muisto. Hän oli yksi niistä Jeesuksen kolmesta apostolista, jotka saivat olla mukana kirkastusvuorella. Se oli ikimuistoinen tilaisuus. Evankeliumi kuvaa sitä näin: "Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään, ja hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo. Ja katso, heille ilmestyivät Mooses ja Elias, jotka puhuivat hänen kanssansa." (Matt. 17:2-3.) Se oli kuin taivas maan päällä, niin että opetuslapset halusivat rakentaa sinne majat ja viipyä siellä pitkään.

Tämä tapahtuma opetti erään asian Pietarille, jonka hän haluaa jakaa jokaisen kanssa. Tekstimme edellä hän viittaa tähän tapahtumaan ja sanoo: "Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa. Sillä hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tämä ääni: 'Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.' Ja tämän äänen me kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella." (1 Piet. 1:16-18.)

Mikähän se asia mahtoi olla, jonka Pietari haluaa meille erityisesti ilmoittaa?

Pietari oli Johanneksen ja Jaakobin kanssa nähnyt vanhurskauden auringon kirkkaudessaan, vieläpä kuullut taivaasta "ylhäisimmän kirkkauden" äänen, jopa Mooses ja Elia olivat heille ilmestyneet ja puhuneet Jeesuksen kanssa. Olipa siinä näkyä kerrassaan.

Mitä Pietari oppi? Oppiko hän sen, miten tällaisia ilmestyksiä ja näkyjä saadaan? Oppiko hän ottamaan yhteyttä täältä pois nukkuneihin? Antaako hän nyt meille jonkin salaisen tiedon, jolla me pääsemme kokemaan samaa?

Ei sinne päinkään, rakkaat ystävät! Ei Pietari tee meistä hurmahenkiä eikä hän itsekään ryhdy sellaiseksi. Hänen kokemuksensa oli ainutkertainen. Jumala ei sitä toista. Se on kerrottu meille opiksi ja todistukseksi Raamatussa, ja se riittää.

Pietari opettaa meille näkynsä opettamana seuraavan asian, minkä hän lausuu tekstimme alussa: "Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne." Hän vie siis meidät profeetallisen sanan, Raamatun sanan oppilaiksi, ja sanoo siitä, että se on nyt "sitä lujempi". Koko Vanha testamentti on kertomus siitä, että Jumalan sana toteutuu, että sen täytyy käydä toteen jumalallisella pakolla. Toisin ei voi olla. Väärät profeetat, kuten Baalin profeetat profeetta Elian aikana, joutuivat häpeään. Jumalan tahtoa vastustanut Egyptin farao ei voinut estää Jumalan kansan lähtöä Kanaanin maahan. Vapahtaja tuli ja syntyi Beetlehemissä sekä täytti Kirjoitukset viimeistä piirtoa myöten. Hänen kirkastumisensa ja taivaallinen ääni vahvistivat, että hän on ihmiseksi tullut Jumalan Poika. Ja apostolin tehtävänä oli olla tämän silminnäkijätodistaja. Ja hän todistaa: "Sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana."

Se, mikä on jumalallista, on lujaa. Se on myös valoa. Se, mikä on ihmisistä, on heikkoa, sortuvaa ja pettävää sekä myös pimeyttä. "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija", sanoo Raamattu. Mutta Raamatun sanasta se lausuu: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160.) "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105.) Vapahtajamme vertaa Jumalan sanaa myös kallioon. Hän sanoo: "Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi." (Matt. 7:24.)

Kun siis rakennat uskosi Jumalan sanalle, olet kestävällä perustalla. Jos sen hylkäät, rakennat hiekalle ja huoneesi sortuu. Hiekkaa ovat ihmisten ajatukset, heidän unensa ja ilmestyksensä. Kalliopohja on kirjoitettu Jumalan sana eli pyhä Raamattu. Jumalan seurakunnan jäsenhän haluat olla. Rakenna siis apostoleitten ja profeettojen perustukselle pitäen kulmakivenä itse Herran Kristuksen.

2. Raamattu antaa meille Kristuksen

Mitä sitten tämä varma ja luja Jumalan sana meille antaa? Apostoli Johannes lausuu sen hyvin selvästi evankeliumissaan heti sen jälkeen, kun hän oli kuvannut epäilevän Tuomaan ja Jeesuksen välisen keskustelun. Jeesus oli sanonut Tuomaalle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Sitten Johannes jatkaa: "Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä. " (Joh. 20:29-31.) Johanneskin siirtyi tunnusteoista kirjoitettuun sanaan ja jätti kirkon sen varaan, sillä tässä sanassa tuodaan meille Vapahtaja, Jeesus Kristus, ja kaikki on kirjoitettu sitä varten, että me uskoisimme Jeesukseen.

Pietari lausuu tästä asiasta tekstissämme: "Ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne."

Uskonpuhdistaja Martti Luther selittää tätä kohtaa näin: "Tämä on Jumalan sana, evankeliumi, että Kristus on lunastanut meidät kuolemasta, synnistä ja helvetistä. Joka tämän kuulee, se on sytyttänyt sydämessään valon ja lampun, jonka avulla voimme nähdä, joka meitä valaisee ja joka opettaa meille, mitä meidän tulee tietää. Mutta missä sitä ei ole, siellä halutaan omatekoisella opilla ja teoilla löytää tie taivaaseen. Sitä kaikkea voit arvostella valollasi ja havaita sen pimeydeksi... Tämä valo opettaa meille kaiken, mikä meidän tulee tietää ja mikä on tarpeen tietää autuuteen, jota maailma viisaudellaan ja järjellään ei tunne. Ja meillä tulee olla tämä valo ja meidän tulee siitä pitää kiinni viimeiseen päivään asti. Silloin emme enää tarvitse Sanaa, samoin kuin muut valot sammuvat päivän koittaessa." (2 Piet. saarnattuna ja selitettynä. Vuodelta 1523. St. L. IX, 1361.)

Eikö Jumalan sana ja pyhä evankeliumi olekin suurenmoinen, loistava valo tässä kuoleman varjon maassa, kun se ei opeta tekojen tuskaista, toivotonta tietä taivaaseen päästäksemme, vaan lahjoittaa meille Kristuksen, jossa meillä on kaikkien syntien täydellinen anteeksiantamus Jumalan armon rikkauden mukaan. Meidän ei tarvitse itse tehdä Jumalaa suopeaksi meitä kohtaan ja armahtavaiseksi, vaan Kristus on tehnyt sen meidän edestämme ja meidän hyväksemme ja tarjoaa sen nyt aivan ilmaiseksi, lahjana uskolla vastaanotettavaksi sanassa ja sakramenteissa.

Pietari ylistää uskoa, joka ottaa vaarin Jumalan sanasta, sanoen: "Te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta." Älä mene tämän maailman viisaiden ja oppineiden virittämiin ansoihin, kun he selittävät järkensä vangeille, mitenkä heidän toisaalta ei tarvitse uskoa kirjaimellisesti eli niin kuin lukee Raamattuun ja kuinka he voivat vapaasti minkään opin sitomatta harjoittaa tiedettään ja kuitenkin samalla kirkon jäsenenä ja paimenviran haltijoina jollakin tavoin uskoakin Raamattuun.

Jumalan Poika ja hänen profeettansa ja apostolinsa tuntevat vain yhden tavan suhtautua Raamattuun. Ja se tapa on usko. Raamatusta on etsittävä Kristusta, syntien sovittajaa ja sitä on pidettävä Jumalan sanana, joka ei raukea tyhjiin eikä valhettele missään asiassa. Vapahtaja on lausunut: "Jos ette usko, kun minä puhun teille maallisista, kuinka te uskoisitte, jos minä puhun teille taivaallisista?" (Joh. 3:12.) Näitä taivaallisia pyydämme saada etsiä, ja siksi tunnustamme apostoli Paavalin kanssa: "Minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa." (Apt. 24:14.)

Raamatun armolupaukset antavat meille varmuuden syntien anteeksisaamisesta ja taivaaseen pääsemisestä. Pietari päättää kirjeensä näihin sanoihin: "Koska te siis, rakkaani, tämän jo edeltäpäin tiedätte, niin olkaa varuillanne, ettette rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina lankeaisi pois omalta lujalta pohjaltanne, ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään." (2 Piet. 3:17-18.) Raamatulle perustuva usko on "lujalla pohjalla". Siinä on hyvä kasvaa Kristuksen armossa ja tuntemisessa.

Jo profeetta Jesaja oli ennustanut: "Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot." (Jes. 55:3.) Ja apostoli Paavali yhdistää tämän ennustuksen Kristuksen ylösnousemukseen sanoen: "Ja että hän herätti hänet kuolleista, niin ettei hän enää palaja katoavaisuuteen, siitä hän on sanonut näin: 'Minä annan teille pyhät ja lujat Daavidin armot.'" (Apt. 13:34.)

Tässä se on: luja sana, luja pohja, lujat armot.

3. Miten Raamattua on tutkittava ja selitettävä

Mistä johtuu, että on niin monenlaisia suuntia, lahkoja ja käsityksiä, kun kaikki kuitenkin vetoavat Raamattuun?

Pietari joutui taistelemaan tämän kysymyksen kanssa. Hän sanoo: "Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi; ja ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän perikatonsa torku." (2 Piet. 2:1-2.) Se on selvää tekstiä.

Miten nuo valheen opettajat olivat sitten päätyneet tuollaisiin vääriin oppeihin? He selittivät Raamattua omin neuvoin.

Kuinka sitten Raamattua on tutkittava ja selitettävä? Pyhä Henki on sen antanut, ja se on ymmärrettävä hengellisesti Pyhän Hengen opastamana. Mutta eivätkö monet lahkot sano, että heillä on Pyhä Henki? Niinhän nuo tekevät, vieläpä kerskaavatkin hengestään ja ilmestyksistään. Apostoli sen sijaan vähät välittää ihmisten itsekehusta ja osoittaa, millainen selitys on Pyhän Hengen selitys. Hän sanoo tekstimme lopussa: "Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta."

Raamatun profetia eli se, mitä Raamattuun on kirjoitettu, on saatu Jumalalta ja kirjoitettu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Paavali lausuu, että koko Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta, 2 Tim. 3:16. Kaikki ihmisestä nouseva selitys, sellainen, mikä on toisten, selvien raamatunkohtien kanssa ristiriidassa, on väärää, näyttäköön miten hurskaalta ja hengelliseltä hyvänsä. Kun Pyhä Henki on koko Raamatun Henki ja sen synnyttäjä, seuraa siitä, ettei Raamattu ole keskenään ristiriitainen. Raamattu ei opeta samasta asiasta monella tavalla niin, että toinen kohta kumoaisi toisen, vaan Raamattu on opiltaan yhtenäinen. Niinpä kaikki selitykset, jotka ovat ristiriidassa jonkin selvän raamatunkohdan kanssa, ovat vääriä ja hylättäviä. Nyt lahkot selittävät Raamattua siten, että ne eivät ota huomioon, mitä Raamattu sanoo siitä opinkohdasta, josta ne tekevät itselleen erikoisopin väärällä tulkinnalla. Lahkon tunnusmerkki on se, että se joko ei pidä Raamattua opiltaan yhtenäisenä tai pyrkii sen yhtenäistämiseen Raamatulle väkivaltaa tehden.

Jotta Pyhä Henki olisi Raamatun selittäjä, Raamattua on selitettävä Raamatulla ja meille hämäriä kohtia on valaistava selvillä kohdilla. Näin harhaopettajat eivät toimi, ja sen vuoksi lahkoja ja selityksiä on niin monenlaisia.

Asia on näin yksinkertainen. Kun selitämme Raamattua Raamatulla ja sen vaikeita kohtia selkeillä kohdilla ja rakennamme uskomme ja oppimme selville kohdille, toteutuu Jeesuksen sanat: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni." (Joh. 10:27.) Ja: "Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä." (Joh. 10:5.)

Luther sanoo tämänpäiväisen tekstimme johdosta: "Pietari käy nyt käsiksi vääriin opettajiin. Koska tiedätte, hän sanoo, että meillä on Jumalan sana, niin pysykää siinä älkääkä salliko toisten, väärien opettajien vietellä itseänne, vaikka he sanoisivat omistavansa Pyhän Hengen. Sillä teidän tulee ensiksikin tietää tämä (...), ettei yksikään profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä. Ojentautukaa sen mukaan älkääkä kuvitelko voivanne selittää Raamattua oman järkenne ja viisautenne varassa. Näin on nyt kaikkien isien omat raamatunselitykset kumottu ja lyöty maahan sekä kielletty rakentamasta sellaisten varaan. Vaikka selityksen olisi laatinut itse Hieronymus, Augustinus tai kuka muu kirkkoisä tahansa, niin emme halua seurata sitä. Pietari on kieltänyt meitä itse laatimasta selityksiä. Pyhän Hengen tulee olla itse selittäjänä, tai jääköön kohta selittämättä."

Luther jatkaa: "Jos nyt joku pyhistä isistä voi osoittaa selityksensä olevan Raamatusta, niin selitys on oikea; jos ei, ei minun pidä häntä uskoa. Raamatun tulee vahvistaa, millä tavoin kohta on selitettävä. Pietari käy siis käsiksi myös rohkeimpiin ja parhaisiin opettajiin. Sen vuoksi meidän tulee olla varmoja, ettemme saa ketään uskoa, vaikka hän esittäisi Raamattua, jos hän sitä itse tulkitsee ja selittää. Sillä oikeata merkitystä ei tavoiteta itse selittämällä. Tässä ovat nyt hairahtuneet kaikki opettajat ja isät, kuinka paljon heitä liekin, jotka ovat selittäneet Raamattua. Kun paavilaiset ovat selittäneet Kristuksen sanan Pietarille: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani' [Matt. 16:18] tarkoittavan paavia, he ovat esittäneet inhimillisen, itse keksimänsä selityksen. Siksi heitä ei pidä uskoa. Sillä he eivät voi näyttää Raamatusta toteen, että Pietaria milloinkaan sanottaisiin paaviksi. Mutta sen me voimme osoittaa, että kallio on Kristus ja usko, kuten Paavali sanoo. Tämä selitys on oikea. Sillä me olemme varmoja, ettei se ole ihmisten keksimä, vaan se on otettu Jumalan sanasta." (Die zweite Epistel St. Petri gepredigt und ausgelegt. St.L. IX, 1361-1363. Saarnattu v. 1523, painettu 1524.)

Vielä Luther sanoo: "Koko pyhällä Raamatulla on se ominaisuus, että se itse selittää itsensä kaikin puolin yhtäpitävillä kohdillaan ja haluaa tulla ymmärretyksi uskonsääntönsä avulla. Kaikkein varmin tapa tutkia Raamatun merkitystä on ahkeroida päästä käsittämään sitä vertaamalla keskenään useita raamatunkohtia ja ottamalla niistä vaarin." (Zu 5. Mos. 1:19-26. St.L. III, 1386.)

Ja vielä: "Paavilaiset valehtelevat, kun he sanovat isien, Augustinuksen, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja muiden, valaisseen Raamattua. Eiväthän he ole sitä valaisseet, vaan he ovat selittäneet Raamattua sen omalla valolla ja vertaamalla toista kohtaa toiseen, niin että toinen kohta on tehnyt toisen aivan selväksi ja kirkkaaksi. Näin on hyvin, kun Raamattu selittää itse itseään. Sen vuoksi älä usko paavin valeita, vaan pidä pimeänä kaikkea, mitä ei selvin raamatunkohdin osoiteta oikeaksi.

Niinpä me olemme joutuneet ensin poistamaan tieltämme tämän harhan. Sillä se, että Raamattu olisi hämärä ja että sitä täytyisi valaista ihmisopilla, on painunut melko syvään. Se on kuitenkin suurta harhaa ja jumalanpilkkaa. Se on itse asiassa samaa kuin taluttaisi Pyhää Henkeä kouluun tai opettaisi häntä vasta puhumaan. Mutta siitä, että Raamattu näyttää meistä hämärältä, seuraa - - että haluamme selittää sitä myös oman päämme mukaan. Se ei käy lainkaan päinsä." (Kirchenpostille, Eevangelien-Theil, am Tage Jacobi. St.L. XI, 2335-2336.)

Jumala on antanut meille tähän synnin valottomaan kaamosyöhön loistavan lampun, oman sanansa, pyhän Raamatun. Sieltä armolupauksissaan ja sakramenteissaan Kristus tulee meidän luoksemme, jopa asettuu aivan asumaan sydämiimme ja tekee sen varmaksi lujasta Jumalan armosta ja taivastiestä.

Pysy siis Jumalan sanassa ja sana on varjeleva sinut totuudessa ja johdattava perille asti iankaikkiseen elämään.

Markku Särelä

Pastori Markku Särelän saarna 22.11.2020

Vikaari Dani Puolimatkan saarna 5.10.2014 Tampereella

Pastori Markku Särelän saarna Tampereella 26.1.2014