Mikkelinpäivänä, II:n vuosikerran evankeliumiteksti

Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. Mark. 10:13-16

Lapset ovat rakkaita vanhemmille ja isovanhemmille sekä kummeille, tädeille, sedille ja muille läheisille, mutta aivan erityisesti Jeesukselle. Omaisilla ja muilla läheisillä on erityinen syy tuoda lapset Jeesuksen luo ja auttaa, että lapset pienestä pitäen olisivat kuulemassa Jeesuksen puhetta ja ottamassa uskolla vastaan hänen siunauksensa. Lapset kuuluvat kirkonpenkkiin. Tämä on tämänkertaisen saarnamme aiheena.

1. Lapset tulee tuoda Jeesuksen luo?

Evankeliumimme kertoo: "He toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin" ja Luukas sanoo: "He toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia" (Luuk. 18:15). Ihmisiä oli kokoontunut Jeesuksen ympärille kuulemaan hänen opetustaan. Aikuiset saattoivat tulla kuulemaan häntä useimmiten vain, jos he ottivat vastuullaan olevat lapset mukaansa. Nyt he olivat itse saaneet kuulla Jeesuksen opetusta, mm. avioliittoon kuuluvista kysymyksistä (Mark. 10:2-12). Mutta oli aikuisia, jotka eivät tyytyneet siihen, että he itse saivat opetusta, vaan myös lapset olivat heidän sydämellään. Olivathan avioasiat, joista jeesus oli puhunut, vielä etäällä pienen lapsen ajatusmaailmasta. He toivat lapsiaan Jeesuksen luo, että hän koskisi heihin ja siunaisi heitä.

Huomaamme, että Jeesus täysin hyväksyy tuojien toiminnan. Hän nuhtelee ankarasti estelijöitä ja ottaa lapset vastaan ja antaa heille siunauksensa. Tästä havaitsemme, että ihminen tarvitsee Jeesuksen siunauksen jo pienenä lapsena, jo ennen kuin hän itse voi päättää tulemisestaan Jeesuksen luo. Tarkoituksena on saattaa lapsi sisälle Jumalan valtakuntaan, eli kuten Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." (Matt. 18:11,14) Kysymys on siitä, että lapset välttäisivät kadotuksen ja tulisivat taivaan iloon, sinne, missä heidän enkelinsäkin ovat. On kysymys Jeesuksen rakkaudesta kaikkia meitä ihmisiä kohtaan. Jeesus haluaa, että me tulemme osallisiksi hänen rakkaudestaan jo elämämme ensi päivistä alkaen. Silloin on siihen kaikkein otollisin aika.

Lapsella on perisynti ja siksi hän tarvitsee anteeksiantamusta. Nyt kun Jeesus ei ole enää täällä kävelemässä keskellämme ja ottamassa syliinsä, meidän on tuotava lapset Jeesuksen luo siellä, minne hän on säätänyt nimensä muiston ja luvannut siunata meitä. Tämä tapahtuu pyhässä kasteessa. Siinä Jeesus tekee saman, mitä hän teki tuolloin välittömästi. Siinä hän ottaa lapsen syliinsä, laskee kätensä hänen päälleen ja siunaa häntä.

Meidän on hyvä palauttaa mieliimme, että me itsekin olimme noita Jeesuksen pieniä, kun meidät lapsena tuotiin pyhässä kasteessa Jeesuksen siunattaviksi. Meitäkin, jotka nyt olemme isoja, koskee yhä Jeesuksen sana: "Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut... Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä joutuisi kadotukseen." Ja jotta siunaus ei jäisi vain lyhyeksi aikaa lapsuutemme ensí vuosiin, vaan tuottaisi satoa iankaikkiseen elämään ja säilyttäisi meidät uskossa loppuun asti, Jeesus käski opettaa meille Jumalan sanaa, niin että hänen hoitava ja ruokkiva paimenäänensä veisi meitä päivällä viheriäille niityille ja yöksi suojaan lammastarhaan ja pitäisi meidät myös tietoisina siitä siunauksesta, jonka kasteessamme kerran saimme.. Sitä varten hän on antanut meille seurakunnan ja pastorin. Kun meille opetetaan, että kasteessa olemme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi ja päässeet Jumalan kanssamme tekemään lujaan armoliittoon, kasteemme lohduttaa meitä. Ja kun se on Jumalan puolelta vahva, sitä ei voida meiltä riistää koko elämämme aikana, vaan saamme siihen parannuksessa aina palata.

On kuitenkin oma taistelunsa lasten tuomisessa Jeesuksen tykö. Estelijöitä on, koska juuri tähän asiaan kiusaaja haluaa puuttua ja estää sen. On murheellista nähdä, että on vaikeata saada pyhäkoulunopettajia, että lapsia ei tuoda mukaan, vaikka heille järjestetään opetusta ja että heidät jätetään pois, kun seurakunta kokoontuu jumalanpalvelukseen. Sillä, joka estää lapsia tulemasta, on oleva kova tilinteko. Onhan Jeesus sanonut: "Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen." (Matt. 18:6) Viettelemisen ei tarvitse olla aktiivista ollakseen tehokasta. Passiivisuus tekee aivan saman. Lapsi nääntyy nälkään, vaikka muu perhe söisi kuinka, jos lapselle ei anneta ruokaa. Lapsen paikka on kirkonpenkissä, oman seurakunnan pyhäkoulussa, leireillä ja muissa tilaisuuksissa.

Niillä, joiden kotiin tai lähipiiriin Jumala on uskonut lapsia, on oivallinen tilaisuus olla Jeesuksen työtovereita viedessään lapsia Jeesuksen siunattaviksi, ei vain kasteessa, vaan myös sen jälkeen Jumalan sanalla. Se on paljon iloa antava tilaisuus.

Vanhuudessa tulee mieleen lapsuus. Kun sen paljon puhuviin mielikuviin kuuluvat kauniit, turvalliset muistot Jeesuksesta, hänen rakkauttaan julistavat Raamatun kertomukset, sitä ylistävät herkät, puhuttelevat laulut ja virret, vanhus voi kokea turvallisuutta, rauhaa ja autuuden iloa Jeesuksen tähden, joka antoi henkensä hänen edestään ja sovitti hänenkin syntinsä.

Jos Jeesus puuttuu lapsuuden muistoista, puuttuu jotakin hyvin tärkeätä.

2. Mitä tapahtuu, jos lapsia ei tuoda Jeesuksen luo

Jos lapsia ei tuoda kirkonpenkkiin, sillä on omat vaaralliset seurauksensa. Sen näemme Jeesuksen sanasta: "Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle." Taivaaseen pääsemme vain, jos meillä on lapsenomainen usko. Jeesus osoittaa, että taivas on suljettu niiltä, jotka järkeilevät uskonasioissa. Usko, joka pelastaa ja jonka Pyhä Henki vaikuttaa, on lapsenomainen. Se ottaa vastaan Jumalan lahjan sellaisena kuin se on. Jos emme kanna huolta lastemme hengellisestä hyvinvoinnista ja jos torjumme lapset kirkonpenkistä, emme ole lapsenomaisia Jeesuksen opetuslapsia. Korkeitten apostoleittenkin oli palattava lasten tasolle uskon asioissa ja sallittava lasten tuominen Jeesuksen tykö. Emme ole poikkeus.

Jos kuitenkin jäämme järkeilymme vangeiksi, meiltä häviää lapsenomainen luottamus Jumalan armoon Kristuksessa ja me itse olemme suuressa vaarassa menettää ne vähäisetkin uskon rippeet, mitä vielä ehkä on jäljellä, ja jos emme tee parannusta, usko häviää ja jäljelle jää jokin merkityksetön aivousko. Lapset ja nuoret kirkonpenkissä on merkki seurakunnasta, jolla on vielä näinä luopumuksenkin aikoina tulevaisuutta. Heidän puuttumisensa on lähestyvän lopun merkki.

Seurakunnalle on annettu iankaikkisen elämän sana, tuo lohdullinen anteeksiantamuksen evankeliumi. Jokainen Jumalan lapsi tarvitsee sitä. Jokainen saa sen itselleen uskolla omistaa. Jumalan kunnian ja armon evankeliumi on kirkon korkein aarre, kuten Luther lausui 62. teesissään. Pitäkäämme se käytössä ja samalla arvossa ja kunniassa. Tarjotkaamme ja välittäkäämme se lapsille, nuorille ja keille hyvänsä saamme tilaisuuden sitä julistaa. Muistakaamme, että Jumala on pitkämielinen, armollinen ja laupias Jumala, joka ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat tuntemaan totuuden ja pelastuvat. Pitäkäämme samalla mielissämme, että Jumalan kärsivällisyydellä on rajansa, joiden määrittäminen ei ole meidän vallassamme.

Markku Särelä 5.10.2003