Liljoista ja ruusuista

Uhri puhtahin

Miro avasi tutun kirkkosalin oven. Hän olisi tunnistanut paikan vaikka sokkona, sillä salin tuttu tuoksu tervehti häntä. Sitä säesti vanhan oven sarana, jonka naukaisu toi Miron mieleen tunnetun melodian, jonka opettaja oli joskus soittanut koulun musiikintunnilla. Kirkossa oli kuitenkin jotain erilaista: salin valaistus. Joulunajaksi sinne oli tuotu pieniä koristevaloja, jotka kutsuivat tulijan lämpimästi sisään.

Oli viimeinen adventtisunnuntai. – Neljäs, Miro tiesi. Joulu oli jo tosi lähellä. Miro oli tullut auttamaan Kaapo-setää kirkon valmistelussa aikaisin ennen jumalanpalvelusta. Setä hääri rauhalliseen tapaansa eteisessä. Sillä aikaa Miro meni jo salin etuosassa olevaan kuoriin, alttarin luo, tarkistamaan oliko virsitaulu tyhjennetty. Numeroiden järjestely oli hänen lempipuuhaansa, mutta tietysti taulu oli tyhjä. Kaapo-setä oli paitsi rauhallinen, myös perusteellinen. Setä astuikin pian kuoriin. – Nostaisitko, nuo vanhat kukat pois? setä pyysi. Nyt vasta poika huomasi alttarilla kuihtuneen kukkakimpun. Kun hän koski siihen, tipahti muutama kuiva lehti alttaripöydälle, jolloin Miro jostain syystä katsahti ylös krusifiksiin, missä oli ristiinnaulitun Jeesuksen kuva. Miro tiesi, että Jeesus kärsi ristillä koko maailman syntien tähden, mutta alttarin krusifiksissa hänen kasvonsa tuntuivat Mirosta aina lohduttavilta. Miro nappasi kuivat lehdet alttarilta ja antoi maljakon sedälle. – Onpa kauniista kukista tullut taas käkkänöitä, setä huokasi. – Tunnistaisitkos näitä enää? Miro katsoi mustuneita kukintoja. – Ruusuja ainakin. – Näin on, setä tokaisi. – Ja neilikoita. Miro katseli, kun setä asetteli uudet kukat astiaan. – Miksi alttarilla pitää olla kukka? Miro kysyi ääneen – puoliksi vahingossa. – Niin. Se on hyvä kysymys, Kaapo-setä huokaisi, – mutta hyvä on vastauskin Raamatussa: ”Ruoho kuihtuu ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.” Setä keskeytti laittamisen hetkeksi ja katsoi kimppua kuin olisi nähnyt jotain, mikä Mirolta jäi huomaamatta. – Me olemme täällä maailmassa vain hetken, niin lyhyt on meidän elämämme. Mutta Jumala loi sanallaan koko maailman. Samoin sana luo meihin uskon ja on ikuisen eväs matkallamme. Näin se on, Jumalan sana kantaa taivaaseen, kun me ihmiskukkaset täältä kuihdumme. Miro alkoi ymmärtää. – En tiennyt, että nuo kukatkin mainitaan Raamatussa, hän sanoi. – Niin! Kaiken kirkossa tulee osoittaa Raamattuun, setä innostui ja katsoi sitten veikeästi Miroon: – Tiedätkö, joskus minusta tuntuu, että haluaisin jättää kuolleet kukat yhden jumalanpalveluksen ajaksi paikalleen, jos ne vaikka siten puhuisivat ihmisille vielä enemmän. Mutta eipä säikäytetä Lailaa, setä nyökkäsi urkujen suuntaan, missä täti jo asetteli nuotteja järjestykseen ja vilkutti hyvät huomenet heille.

Jouluaattona Miron kotona laulettiin joululauluja. Jokainen sai toivoa omalla vuorollaan seuraavan laulun. Lapset tiesivät entuudestaan, mitkä laulut isä ja äiti valitsisivat. Kun isän toive, En etsi valtaa loistoa, oli laulettu. Eevi pyysi äitiä valitsemaan jonkun muun, kuin Heinillä härkien – Mutta kun minulle on tärkeää, että saan valita laulun, jossa lauletaan koko Jeesuksen matka seimeltä ristille. – Niinkö siinä lauletaan? lapset hämmästyivät. – Kyllä, isä vahvisti. – Ensin tallissa, heinillä härkien; sitten lapsena Maria-äidin helmassa, sitten aikuisena kukkaketojen keskellä ja lopuksi sovintouhrina Golgatan ristillä. – Minä en kyllä ole koskaan ymmärtänyt, miksi Jeesus nukkuu liljojen ja ruusujen keskellä, äiti myönsi. – Niin, se kai on runollinen ilmaisu, isä pohti. – Ei Raamatussa puhuta, että Jeesus olisi nukkunut kukkien keskellä. – Mitä jos ne on ihmiskukkia? Miro ehdotti. – Mitä? isä kysyi. Eeviä nauratti, mutta lopetti, kun näki äidin merkitsevän katseen. – Kaapo-setä kertoi, että Raamatussa sanotaan: ”Ruoho kuihtuu ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti”, Miro jatkoi. – Ajatteletko, että laulussa tarkoitetaan Jeesusta ikuisena sanana, joka tuli meidän ihmisten luo, jotka kuihdumme kuin kukat? äiti kysyi. Miro ei osannut vastata. – Ajattelin vain, hän mutisi. Ajatus tuntui jo ihan tyhmältä ja häntä alkoi nolottaa. – Jeesushan on Jumala, Herra ihmisten, isä mietti. Äidin kasvot loistivat. – Voi Miro, tuo on kauneinta, mitä olen kenenkään kuullut tästä laulusta sanovan! Hän rutisti Miron syliinsä. – Kiitos ihanasta joululahjasta! Isä hymyili: – On meillä aikamoinen teologi talossa. Eevikin oli samaa mieltä isoveljestään. – Eiköhän lauleta sitten, ihmiskukkaset!

Kirkon holvissa

Teksti pastori Markus Mäkinen-Taina, julkaistu Luterilainen-lehdessä 7-8/2016, kuva Kimmo Pälikkö