Luuk. 16:1-9 Ja hän puhui myös opetuslapsilleen: "Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.' Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.' Ja hän kutsui luoksensa jokaisen herransa velallisista ja sanoi ensimmäiselle: 'Paljonko sinä olet velkaa minun herralleni?' Tämä sanoi: 'Sata astiaa öljyä'. Niin hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, istu ja kirjoita pian viisikymmentä'. Sitten hän sanoi toiselle: 'Entä sinä, paljonko sinä olet velkaa?' Tämä sanoi: 'Sata tynnyriä nisuja'. Hän sanoi hänelle: 'Tässä on velkakirjasi, kirjoita kahdeksankymmentä'. Ja herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti. Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset. Ja minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin.

Vapahtaja on juuri edellä kertonut meille tutut ja rakkaat kertomukset kadonneesta lampaasta ja rahasta sekä tuhlaajapojasta. Vertauksissa on korostunut Jumalan armon ehdottomuus, hänen halunsa pelastaa armosta, se, mikä on joutunut kadoksiin. Nyt päivän evankeliumissa Vapahtaja opastaa niitä, jotka hän on löytänyt, elämään oikein täällä ajassa. Hän tietää, miten helposti lankeamme lihalliseen suruttomuuteen, joten hän haluaa opastaa meitä hurskaaseen vaellukseen. Hän keskittyy kuvaamaan sitä, miten meidän tulee huolehtia niistä varoista, joita itse kullekin meistä on uskottu.

Huoneenhaltijoiden uskottomuus

Vertaus alkaa: ”Oli rikas mies, jolla oli huoneenhaltija, ja hänelle kanneltiin, että tämä hävitti hänen omaisuuttansa. Ja hän kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: 'Mitä minä kuulenkaan sinusta? Tee tili huoneenhallituksestasi; sillä sinä et saa enää minun huonettani hallita.” Eli on varakas mies, joka on palkannut huoneenhaltijan pitämään huolta taloudestaan. Huoneenhaltija on kuitenkin ollut uskoton ja käyttänyt isäntänsä rahoja holtittomasti. Hän on rellestänyt ja tuhlannut niitä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Te, joita on joskus huijattu taloudellisesti, tiedätte omakohtaisesti, kuinka loukkaavaa on, kun luottamus rikkoutuu tällaisissa asioissa.

Vertauksessamme isäntä oli kuullut, mitä ilmeisimmin varmoista lähteistä, mitä huoneenhaltija oli tehnyt. Tämä viestii siitä, että isäntää kunnioitettiin kylässä suuresti, koska hänelle haluttiin kertoa, miten häntä huijattiin. Kuulemansa perusteella isäntä teki tiukan päätöksen: hän käski huoneenhaltijaa tekemään tilin huoneenhallituksestaan, tai paremminkin palauttamaan tilikirjat, joihin huoneenhaltija oli kirjannut, ketkä olivat velallisia ja minkä verran velkaa isännälle. Sympatiat eivät ole tässä kohden millään tavoin huoneenhaltijan puolella. Hänelle on annettu vastuullinen ja luottamuksellinen tehtävä, mutta hän on käyttäytynyt törkeästi ja pettänyt kunnioitettua isäntänsä.

Mutta rakas kristitty, epärehellinen huoneenhaltija on kuva sinusta ja minusta. Olemmehan mekin huoneenhaltijoita, joille Jumala on uskonut omaisuuttaan väliaikaisesti hoidettavaksi. Raamatussa Jumala sanoo selvästi: ”maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani.” (3 Moos. 25:23). Vaikka seitsemäs käsky varjelee omistusoikeuttamme oikein, viime kädessä kaikki on Jumalan emmekä voi vaatia mitään itsellemme. Omaisuuden todellisella omistajalla on kaikki oikeudet vaatia meidät tilille siitä, miten olemme käyttäneet hänen omaisuuttaan.

Emmekä me voi sanoa, ettemme tiedä, mikä on Jumalan tahto omaisuutemme käytön suhteen. Sanoohan hän aivan selvästi: ”Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta lainaa pyytää.” (Matt. 5:42), ”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.” (Room. 12:13), ”Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor. 9:6-7). Jumala vaatii meiltä uhrautuvaisuutta omaisuuden käytössä. Hän haluaa, että käytämme varojamme hädässä olevien ja seurakunnan hyväksi. Hän haluaa vieläpä, että annamme tämän uhrin iloiten sydämen halulla. Lakinsa rikkomisesta Jumala määrää rangaistukseksi iankaikkisen kadotuksen.

Tämä on kauheaa kuultavaa meille länsimaalaisen hyvinvoinnin keskellä oleville. Elämme ylellisyydessä, josta suurin osa maailmaa ei osaa uneksiakaan. Monet arkemme itsestäänselvyydet ovat suunnatonta luksusta.

Kysytkö koskaan itseltäsi, mitä pidät välttämättömyytenä? Onko välttämättömyys sitä, että saat syödä lihaa päivittäin? Onko se sitä, että sinulla on ehjät ja puhtaat vaatteet ylläsi? Onko se uusin älypuhelin tai jokin muu teknologinen vempain? Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Mutta listan pidetessä on jossain vaiheessa aiheellista pohtia, missä kohtaa tärkeysjärjestyksessä tuolla listalla on lähimmäisemme, missä seurakuntamme, mihin kohtaan mahtuvat ne, jotka eivät ole saaneet kuulla vielä evankeliumia.

Olemme vain huoneenhaltijoita – ja jos rehellisiä ollaan, emme voi syyttää uskottomuudestamme hyvinvointia, jossa elämme. Kyllä syy löytyy ihan omasta sydämestämme. Syyllisyyttämme lisää se, että toisin kuin vertauksemme epärehellinen huoneenhaltija, joka joutui yhtäkkiä tilille isäntänsä omaisuuden hoitamisesta, me tiedämme jo etukäteen, että tuomio on tulossa, mutta olemme silti uskottomia. Huoneenhaltija vaikeni kuullessaan, että hänet on saatu kiinni epärehellisyydestä, teetkö sinä samoin Jumalan lain edessä, vai keksitkö tekosyitä oikeuttaaksesi syntisi?

Epärehellisen huoneenhaltijan oveluus

Vertaus jatkuu: ”Niin huoneenhaltija sanoi mielessään: 'Mitä minä teen, kun isäntäni ottaa minulta pois huoneenhallituksen? Kaivaa minä en jaksa, kerjuuta häpeän. Minä tiedän, mitä teen, että ottaisivat minut taloihinsa, kun minut pannaan pois huoneenhallituksesta.'” Huoneenhaltija tiesi, ettei hänen isäntänsä kuuntelisi vastaväitteitä. Siksi hän vaikeni tämän edessä, mutta hän alkoi pian juonia, miten saisi taattua tulevaisuutensa menetettyään työnsä. Hän oli sen verran mukavuudenhaluinen, että halusi välttää raskasta ruumiillista työtä. Hän oli sen verran omanarvontuntoinen, ettei kehdannut kerjätä. Mutta sitten hänen mieleensä tuli se, että hänellä oli vieläkin hallussaan tilikirjat, jotka isäntä oli uskonut hänelle. Hänellä ei sinänsä ollut enää oikeutta kajota niihin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui velalliset luokseen. Hän antoi suunnattomia velkoja anteeksi: eräs velallinen sai 50 astiaa öljyä velkaa anteeksi, toinen 20 tynnyriä vehnää. Kumpikin tarkoittaa noin vuoden työläisen palkkaa. Oveluudellaan huoneenhaltija näin ollen takasi sen, että hänelle oltaisiin kiitollisuuden velassa ja tulevaisuuden työnäkymät näyttäisivät paremmilta.

Ei ole vaikea kuvitella, kuinka nämä velalliset saapuivat kotiin pakahtuen ilosta! Perhe kutsuttiin koolle ja yhdessä ihmeteltiin sitä, kuinka suopeasti isäntä oli ollut heille, kun velkaa oli yhtäkkiä vähennetty niin roimasti. Varmasti koko kylässä alkoi levitä puhe isännän armeliaisuudesta. Isäntä oli oletetussa hyvyydessään vallannut koko asuinpaikkansa ihmisten sydämet. Jos isäntä oli ennen arvostettu, nyt hän oli koko kylän ylistyksen kohde.

Ei mennyt varmaan aikaakaan, kun isäntä sai itse kuulla, mitä oli tapahtunut. Voisi ajatella, että hän olisi suuttunut huoneenhaltijansa metkuista ja lähtenyt kertomaan velallisilleen, että heitä oli huijattu. Mutta niin ei käynyt, vaan tekstimme sanoo, että ”herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti.” Huoneenhaltijan oveluus perustui siihen, että hän tunsi isäntänsä hyvin. Hän osasi laskelmoida oikein.: hän tiesi isännän armolliseksi. Hän tiesi, ettei isäntä peruisi sitä velkojen lyhennystä, jos ne oli kerran tehty. Huoneenhaltija luotti isäntänsä armollisuuteen ja sen varassa tuhlaili tämän omaisuutta omaksi edukseen.

Epärehellinen huoneenhaltija esikuvaksi

On selvää, ettei huoneenhaltija sovi esikuvaksemme kaikessa, mitä hän teki. Onkin tärkeää painaa mieleen se, että vertauksissa on usein tietty aivan tietty kärki, jonka se haluaa painaa perille. Tarkoituksena ei ole se, että kaikki olisi vertauksessa yhtä merkityksellistä. Tämän vertauksen ymmärtämistä yksinkertaistaa se, että Herramme itse kertoo, mitä hän haluaa meidän painavan sen perusteella mieliimme: ”minä sanon teille: tehkää itsellenne ystäviä väärällä mammonalla, että he, kun se loppuu, ottaisivat teidät iäisiin majoihin”.

Kristus kehottaa meitä tuhlaamiseen. Hän haluaa, että tuhlaamme samalla tavalla taivaallisen Isämme omaisuutta kuin vertauksen epärehellinen huoneenhaltija oman isäntänsä. Jumala on vertauksen isännän tavoin armollinen eikä tule vaatimaan takaisin sitä tuhlailua, jota teemme muiden hyväksi. Epärehellinen huoneenhaltija on juuri siinä esikuvallinen, että hän heittäytyy isäntänsä hyvyyden ja armeliaisuuden varaan ja toimii uskaliaasti. Meillä on paljon enemmän perusteita tehdä näin, koska taivaallinen Isä on paljon armeliaampi ja parempi kuin yksikään kuolevainen. Isämme on vieläpä luvannut meille, että ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tämä koskee myös maallisen omaisuuden käyttöä: kun käytämme sitä muiden hyväksi, Jumala pitää kyllä meistä huolta. Kun etsimme maallisen omaisuutemme käytössä Jumalan valtakuntaa ja vanhurskautta, emme joudu näkemään nälkää. Kun hoidamme omaisuuttamme hänen tahtonsa mukaan, ei hän ole pitämättä meistä maallisestikin huolta: ”Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room. 8:32).

Ja minkä ihanan tulevaisuuden näkymän Jeesus maalaa silmiemme eteen! Hän sanoo, että ystävät ovat ottamassa meitä vastaan iäisiin majoihin, kun käytämme omaisuuttamme oikein. Miten innostavaa onkaan, että tämä väliaikainen omaisuutemme, väärä mammona, voi palvella näin suurta päämäärää. Kerran iankaikkisessa elämässä meitä on ottamassa vastaan ne, jotka Jumala on löytänyt käyttäen työssään omaisuuttamme. Olkoon tämä näky meillä kirkkaana, niin olemme uhrautuvaisia! Eihän mikään maallinen nautinto voi olla verrattavissa siihen, että joku saa kuulla evankeliumin sen tähden, että olemme antaneet varoja lähetykseen. Ei mikään maallinen ilo voi olla verrattavissa siihen iloon, joka on enkeleillä, kun syntinen tekee parannuksen mahdollistamamme julistustyön vuoksi. Ei mikään ylellisyys ole siihen rinnastettavissa, että voimme todistaa köyhälle antamisellamme Vapahtajamme ihmisrakkaudesta.

Lopuksi

Haluan näin lopuksi palauttaa katseemme kaiken perustaan kertomalla Johann Gerhardin esittämän vertauksen: miehellä oli kolme ystävää. Ensimmäistä hän hemmotteli hienoilla ruuilla ja vaatteilla täyttäen jokaisen tämän toiveen. Toista hän kohteli hyvin aina tilanteen sattuessa, muttei samassa määrin paasannut kuin ensimmäistä. Kolmatta ystäväänsä hän kohteli huonosti laiminlyöden tämän tarpeet. Kun mies sitten kerran kutsuttiin oikeuden eteen ja hän joutui puolustautumaan syyttäjiensä edessä, ensimmäinen ystävä ei vastannut hänen avunpyyntöihinsä. Toinen oli saattanut miehen oikeustalolle, muttei suostunut käymään sisälle avuksi. Niinpä mies meni hädissään kolmannen ystävänsä puheille. Kolmas ystävä rikkoi kaikki odotukset: hän ei ainoastaan antanut hänet laiminlyöneestä hyvää todistusta, vaan vieläpä maksoi kaikki oikeudenkäyntikulut.

Ensimmäinen ystävä merkitsee ruumista, jota hemmottelemme ruualla ja vaatteilla, mutta josta kuolemassa ei ole apua. Toinen ystävä kuvaa sukulaisia, jotka voivat tehdä matkaa hautapaikalle yhdessä vainajan kanssa, mutta eivät voi auttaa enää rajan taakse siirtynyttä. Kolmas ystävä on Herra Jeesus, jota olemme laiminlyöneet, jolle emme ole antaneet lähimmäisemme kautta sitä, mikä hänelle kuuluu. Mutta joka on kuitenkin uskollinen ystävä ja puolustaa meitä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän antaa meille silloin hyvän todistuksen, sillä hän on jo maksanut suunnattoman syntivelkamme. Hän tuli köyhäksi, jotta me voisimme tulla iankaikkisesti rikkaiksi. Hän ei hylkää meitä köyhyydessämme, vaan lahjoittaa meille kaikki taivaan aarteet: syntien anteeksiantamuksen, oikean Jumalan tuntemisen ja iankaikkisen elämän. Hänen rikkautensa omistaen, olkaamme uskollisia huoneenhaltijoita!

Joh. 12:1–16 Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus saapui Betaniaan, jossa Lasarus asui, hän, jonka Jeesus oli herättänyt kuolleista. Siellä valmistettiin hänelle ateria, ja Martta palveli, mutta Lasarus oli yksi niistä, jotka olivat aterialla hänen kanssaan. Niin Maria otti naulan oikeata, kallisarvoista nardusvoidetta ja voiteli Jeesuksen jalat ja pyyhki ne hiuksillaan; ja huone tuli täyteen voiteen tuoksua. Silloin sanoi yksi hänen opetuslapsistaan, Juudas Iskariot, joka oli hänet kavaltava: "Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?" Mutta tätä hän ei sanonut sentähden, että olisi pitänyt huolta köyhistä, vaan sentähden, että hän oli varas ja että hän rahakukkaron hoitajana otti itselleen, mitä siihen oli pantu. Niin Jeesus sanoi: "Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle. Sillä köyhät teillä aina on keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina." Silloin suuri joukko juutalaisia sai tietää, että hän oli siellä; ja he menivät sinne, ei ainoastaan Jeesuksen tähden, vaan myöskin nähdäkseen Lasaruksen, jonka hän oli herättänyt kuolleista. Mutta ylipapit päättivät tappaa Lasaruksenkin, koska monet juutalaiset hänen tähtensä menivät sinne ja uskoivat Jeesukseen. Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlille, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: "Hoosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas!" Ja saatuansa nuoren aasin Jeesus istui sen selkään, niinkuin kirjoitettu on: "Älä pelkää, tytär Siion; katso, sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä". Tätä hänen opetuslapsensa eivät aluksi ymmärtäneet; mutta kun Jeesus oli kirkastettu, silloin he muistivat, että tämä oli hänestä kirjoitettu ja että he olivat tämän hänelle tehneet.

Olemme käyneet pitkän matkaa Jeesuksen kanssa kohti Golgataa. Nyt alkaa viikko, jona huipentuu Vapahtajamme kärsimys. Päivän evankeliumi on ikään kuin pieni valonpilkahdus pimeyden keskellä, vaikka toki siinäkin näemme ylipappien juonet Jeesuksen ja Lasaruksen päivien päättämiseksi. Tekstissä olisi paljon, mihin tarttua, mutta syvennymme nyt Marian rakkauteen ja Juudaksen reaktioon sitä kohtaan.

Marian yllättävä rakkauden osoitus sekä Juudaksen moitteet ja motiivit

Miten suhtautuisit siihen, jos joku ostaisi 40 000 eurolla hajusteita ja käyttäisi kaiken samalla kertaa? Tämän kysymyksen valossa Juudasta on aika helppo ymmärtää. Naisen 300 denaarin nardusvoide oli vuoden työmiehen palkan arvoinen ja nyt kaikki meni yhdellä kertaa. Oliko ihme, että Juudas sanoi närkästyneenä: ”Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?”. Jokainen järkevä, vastuuntuntoisesti rahaan suhtautuvahan reagoisi samalla tavalla. Silkkaa haaskausta. Ei todellakaan rahan arvoista.

Mutta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää: Juudas ei nimittäin moittinut naista rakkaudesta köyhiin. Evankelista kertoo, että Juudas oli ahne ja kavalsi rahaa itselleen. Kauniiden sanojen taakse kätkeytyi surullinen todellisuus; naisen rakkaudenosoitus oli tarjonnut tilaisuuden peitellä yhteisestä kukkarosta varastamista, eikä Juudas malttanut olla käyttämättä sitä hyväkseen. Ei häntä kiinnostanut se, miltä naisesta tuntui, kun tämä nolattiin julkisesti. Pääasia, että hän sai antaa itsestään hyvän kuvan köyhien verukkeella.

Juudas osoittaa, kuinka paha ihminen voi olla, kuinka äärettömän itsekeskeinen ja kavala. Muistakaa, että tämä sama mies myi lopulta Herransa kymmenysosalla siitä, minkä Maria käytti Vapahtajan jalkojen voiteluun!

Monenlaista juudasta mekin joudumme kohtaamaan. He ovat vakuuttavia ja järkeviä, mutta sisältä jumalattomia. Kun kukaan ei katso, heidän todellinen luonteensa paljastuu. Silloin ei sido Jumalan laki, eivät yhteiset säännöt, ei hyvä maku. Mutta kun valokeila kääntyy heihin, he ovat yhtä äkkiä moittimassa muita ja kuuluttamassa omien ajatustensa erinomaisuutta. Juudas polkee toisia ja turruttaa omaatuntoaan. Hän ei ole selvillä siitä, missä jamassa on, koska omakuva on ihanteellinen.

Juudaksen löytäminen ei ole ollenkaan vaikeaa; kun menisi tuonne kadulle kysymään ihmisiltä, pääsevätkö he taivaaseen, Juudaksen ääni alkaisi kuulua: selitystä siitä, miten on elänyt kunnollista elämää eikä ole niin kuin karkeat rikolliset tai pahantekijät. Omavanhurskaus ja itsensä ylentäminen toisten kustannuksella ovat juudaksen pääsynnit vielä tänäänkin.

Mutta turha juudaksia on paheksua ikään kuin heillä ei olisi mitään tekemistä kanssamme. Juudaksen taipumus korostaa arvoaan ja suhtautua vähätellen toisiin on kaikille syntisille ominainen. Tästähän on kyse, kun puhumme toisista pahaa heidän selkänsä takana. Tästä on kyse, kun joku osoittaa spontaania rakkautta Jeesukseen tavalla, joka ei ole meille ominainen ja haluamme ampua sen alas. Juudaksen ajattelutapa näkyy, kun Kristuksen seurakuntaruumis tarvitsisi voitelua, Jumalan sanan saarnaa ja sakramentteja, mutta olemme saitoja tuomitsijoita: me annamme liiastamme ja paheksumme niitä, jotka antavat koko elämänsäkin. Olemme ahneita varkaita emmekä huomaa tätä. Osaamme kätkeä kaikenlaisen jumalattomuuden vastuullisen ulkokuoren alle.

Mutta nyt Juudas joutuu häpeään, kun Jeesus sanoo: ”Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle.” Naisen hämmästyttävä rakkaudenosoitus ei saa Vapahtajalta ainoastaan kiitosta, vaan hän osoittaa, että se oli profeetallinen teko. Näin Jeesus antaa siunauksen tuhlailevaisuudelle, jonka taustalla on rakkaus häntä kohtaan. Hän ei seiso samassa rintamassa Juudaksen, vaan Marian kanssa.

Sanottakoon selvennykseksi, etten halua mitätöidä uhrialttiuttanne. Meillä on paljon kiitettävää siitä, mitä Jumala on Pyhän Henkensä kautta vaikuttanut seurakunnassamme. Haluan vain herätellä itse kutakin näkemään vanhan ihmisen itsessään. Meissä asustaa Juudas, ihan jokaisessa. Ja meidän pitää olla tietoinen tästä kahdesta syystä: ensiksi siksi, että muistaisimme, mihin me Jeesusta tarvitsemme. Toiseksi, jotta jokapäiväisessä kilvoituksessa kuolettaisimme tuon vanhan ihmisen.

Marian rakkautta vain Jeesukselta

Juudaksen mielenlaatu on meille tuttu luonnostaan, mutta Marian rakkaus ei. Kun huomaamme tämän, meidän luonnollinen reaktiomme on se, että mietimme, miten voisimme alkaa muistuttaa Mariaa enemmän. Meillä on halu olla kuin hän, mutta emme tiedä, miten pääsemme tavoitteeseen. Juudas alkaa nyt vakuuttaa, että meidän pitää ottaa Marian teosta mallia. Meidän pitää alkaa jäljitellä Mariaa. Tarvitsemme viiden kohdan listan, miten saamme hankittua Marian rakkauden. Mutta tämä on todella Juudaksen puhetta. Siinä oletuksena on se, että ulkoisilla korjauksilla tilanteemme paranisi olennaisesti.

Raamattu sanoo tällaisesta ulkoisesta hurskaudesta: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.” (1 Kor. 13:1–3). Todellinen rakkaus Jeesukseen ei ole ulkoista tuhlailevaisuutta. Se on sydämestä kumpuavaa uhrautuvaisuutta. Sydämen pitää uudistua, jotta sitä voi olla.

Marian rakkauden lähteille pääsemme, kun hyppäämme Johanneksen evankeliumin luvusta 12 lukuun 11. Tuossa luvussa kuvataan Lasaruksen kuolleista herättäminen. Ennen ihmettä Maria oli sanonut Jeesukselle: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, ei minun veljeni olisi kuollut” (Joh. 11:32). Kun Jeesus sitten herätti hänen veljensä kuolleista, miten Maria olisi voinut olla ratkeamatta riemusta! Jeesus osoitti hänelle voimallisesti olevansa se, joka luvattu oli. Maria sai uskoa, että tässä oli todella se vaimon siemen, joka oli luvattu. Tässä oli hän, joka murskaisi käärmeen pään. Tässä oli hän, jonka sovitustyö kumoaisi kaikki lankeemuksen seuraukset. Jeesuksen oikea tunteminen johti rakkauteen. Se johti tarpeeseen osoittaa kiitollisuutta.

Ehkä ajattelet, että kertomus on tosin kaunis, mutta se ei anna oikein mitään eväitä siihen, että sinä voisit saada rakkauden Jeesukseen. Eihän ole ihme, että Maria rakasti, kun sai todistaa ihmettä. Mutta nykyään tällaisia ihmeitä ei enää ole. Eikä sitä käy kieltämään, ettemme voi kokea täsmällisesti samaa kuin Maria. Mutta ymmärrä toisaalta se, että epäuskolle löytyy aina selityksiä. Haudallakin moni olisi voinut keksiä järkeviä selityksiä sille, miksi Jeesuksen sana ei oikeasti herättänyt Lasarusta: ehkä oli vain sattumaa, että Lasaruksen haudasta tulemisen ja Jeesuksen sanojen välillä vaikutti olevan yhteys. Uskon Jeesukseen synnytti hänen sanansa. Ja tämä sana meillä on vieläkin.

Todellisen, spontaanin rakkauden – ensimmäisen rakkauden – Vapahtajaa kohtaan saat hänen sanastaan. Kun sana saa kirkastaa sinulle, että Jeesus on sinun syntisi ja kuolemasi voittaja, sydämessäsi alkaa viritä rakkaus. Mutta tämä on Juudakselle hulluutta. Hän ei ymmärrä syntisyyttään. Siksi hän ei myöskään ymmärrä armon suuruutta ja Jeesuksen merkitystä.

Näin muuten juuri viime viikolla erään videon, jossa kuuluisa amerikkalainen julistaja sanoi, että hänen seurakuntalaisensa ovat ottaneet Jeesuksen vastaan. Siksi heidän ei tarvitse enää kuulla Jeesuksesta. Hän haluaa keskittyä antamaan käytännön neuvoja, jotta heidän elämänsä olisi mahdollisimman hyvää täällä ajassa. Julistajala ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että Jeesus ei ole vain uskomme alkaja, vaan hän on myös sen varjelija ja täyttäjä. Emme koskaan voi jättää ristiä taaksemme ja ajatella, että nyt pitäisi keskittyä johonkin olennaisempaan.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2 Koe. 3:18). Tässä meillä on tekemistä koko loppuelämäksi. Tässä on myös ihmeellinen lupaus. Vakuuttaahan Pyhä Henki meille, että jos pidämme katseen Herrassamme Jeesuksessa, me uudistumme hänen kuvansa kaltaisiksi. Katselemisella en muuten tarkoita kylmää pääntietoa hänestä, vaan sitä, että hengessä tutkimme sitä, miten Vapahtajamme vuotaa vertaa meidän tähtemme. Tämä katseleminen ei siis keskity siihen, mitä Jeesus voi vaikuttaa sinussa, vaan siihen, mitä hän on tehnyt edestäsi, kun hän ei katsonut saaliikseen Jumalan muotoa, vaan alentui ihmisen kaltaiseksi, nöyryytti itsensä ja kärsi tähtesi aina hamaan ristin kuolemaan asti. Tämän katselemisen myötä sydämeemme piirtyy se, miten suuri on Jeesuksen rakkaudenteko meitä kohtaan.

Ja kun katselemme tätä Jeesusta, olemme kuin Maria. Hän teki Jeesukselle hyvää, koska Jeesus oli vallannut hänet. Hän ei miettinyt sitä, osoittaisiko teko hänet hyväksi uskovaksi. Hän ei miettinyt, mitä muut ajattelivat. Hän näki vain Vapahtajan ja halusi ilmaista kiitollisuutensa ja rakkautensa. Niin päivän evankeliumi julistaa sinulle ennen kaikkea: katso armahtajaasi. Katso Herraasi. Katso pelastajaasi. Kun sydämeesi painuu se, kuinka paljon Jeesus uhrasi edestäsi, silloin alat rakastaa tuhlaavasti.