Jumalan sana
  • Hajottakaamme maahan järjen päätelmät!

    Istuin puiston penkillä. Keski-ikäinen mies tuli luokseni, hymyillen tervehti, ja istui vierelleni. Aloimme keskustella, ja pian keskustelun aiheena olivat uskon asiat. Ei oltu kauan keskusteltu ennen kuin kävi ilmi, että mies ei uskonut, että Jumala on kolmiyhteinen. Jeesus ei hänen mielestään ole yhdenvertainen Isän kanssa, Pyhä Henki ei ole henkiolento, vaan voima, joka Jumalasta lähtee, ja iankaikkista kadotusta ei ole olemassa. Raamatun lauseiden perusteella osoitin hänelle, että hänen näkemyksensä ei ollut Raamatun sanan mukainen, että Isä (Joh.17:3), Poika (Koi. 2:9) ja Pyhä Henki (Apt. 5:3-4) ovat jumaluudessa yhdenvertaisia, ja vaikka on vain yksi Jumala, niin siis sana kolmiyhteinen on sopiva. Osoitin hänelle myös, että Raamatun mukaan on olemassa iankaikkinen kadotus niille, jotka kuolevat epäuskossa. (Jes. 66:24)

    Yritin vakuuttaa miehelle, että hän asettaa järkensä Raamatun yläpuolelle, eikä uskossa ota vastaan, mitä Raamattu selvästi opettaa. Sillä jokaisen keskustelun aiheena olleen opin hän selitti tavalla, jolla hän yritti tyydyttää järkeänsä, mutta näin ollen samalla kielsi sen, mitä Raamattu kyseessä olevasta asiasta opettaa.

    Mies kysyi: Oletko luterilainen? Sanoin: Olen. Sitten hän kertoi, että hänkin oli ollut luterilainen, mutta koska luterilaisten keskuudessa ei ilmennyt hedelmää, ja koska kirkko salli sellaista, mitä Raamattu ei sallinut, hän oli liittynyt joukkoon, jonka hedelmä oli näkyvissä. Kerroin hänelle, että kuuluin tunnustukselliseen luterilaiseen kirkkoon, ja olen samaa mieltä siinä, ettei kirkon tule sallia sitä, mitä Raamattu ei salli, ja että siellä, missä on tosi uskoa, siellä on myös uskon hedelmää. Sitten huomautin hänelle, että Jumalalle otolliseen hedelmään kuuluu ensimmäiseksi se, että tunnustus on Raamatun sanan mukaista, että keskeisenä on Raamatun tärkein oppi, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja että syntinen pelastuu yksin armosta uskon kautta Jeesukseen. Kerroin myös, että missä tällaista tunnustusta ei ole, emme voi luottaa siihen, että kunnollinen ulkonainen elämä ja ahkera toiminta ovat Jumalalle otollista hedelmää ja oikean uskon merkkejä.

    Kun mies oli poistunut luotani, ajattelin: Miten tärkeää onkaan, että käytännössä noudatamme tätä Jumalan sanaa: "Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle." (2 Kor. 10:5). Kun tätä sanaa noudatamme, Jumala yksin saa kunnian ja voi sanansa kautta meille puhua.

    Pastori Rupert Efraimson

  • Homoseksuaaliset suhteet Raamatun valossa

    Uuden avioliittolain myötä useampi kansankirkon pastori on ilmaissut aikeensa vihkiä homopareja avioliittoon. He mieltävät toimivansa Raamatun hengessä siunatessaan kahden samaa sukupuolta olevan liiton. Ehkä osa heistä tiedostaa sen, että Raamattu tuomitsee useassa kohdassa samaa sukupuolta olevien väliset sukupuolisuhteet, mutta he yleensä ajattelevat näiden kohtien olevan sidoksissa omaan aikaansa.

    Kun pohditaan sitä, mitä sanottavaa Raamatulla on nykypäivän homoseksuaalisiin suhteisiin liittyen, olennaista on hahmottaa raamattunäkemyksen merkitys kysymyksen kannalta. Jos näet Raamattu ei olisi Jumalan erehtymätöntä ilmoitusta, Raamatulla ei olisi suoraa sanottavaa tähän kysymykseen. Se olisi vain 2000 vuotta vanhoja ihmisten mietteitä, ja niin Raamatun opetuksen voisi sanoa vain omaa aikaansa koskevaksi.

    Koska Raamattu itse kuitenkin todistaa olevansa Jumalan sanaa (esim. 2 Tim. 3:16, 2 Piet. 1:20–21), siinä oleva opetus sitoo meitä kristittyjä vielä tänäkin päivänä. Kristityillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tämä opetus tosissaan, elleivät he halua nousta kapinaan Luojaansa vastaan.

    Käymme nyt läpi kaikkein olennaisimmat kohdat aihepiirin kannalta.

    Avioliitto on asetettu miehen ja naisen väliseksi – 1 Moos. 2:2224

    Saamme lukea aivan Raamatun alkulehdiltä avioliiton asettamisesta. Jumala loi aluksi miehen. Aadam oli ensin yksin, mutta sitten Jumala loi hänelle kumppaniksi naisen: ”Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän oli ottanut miehestä, ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi: ’Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani; hän kutsuttakoon miehettäreksi, sillä hän on miehestä otettu’. Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1 Moos. 2:22–24). Tekstin kuvaus siitä, että Jumala toi naisen miehen luo, tuo mieleen häät. Nykyäänkin monesti morsiamen isä saattaa tyttärensä alttarille sulhasen luo. Tässä on nyt kuvattuna ensimmäinen hääseremonia!

    Jeesus vahvistaa sen, että kyseisessä tekstissä on kyse avioliiton asettamisesta, kun hän viittaa siihen opettaessaan avioeroon liittyen: ”Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen: ’Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?’ Hän vastasi ja sanoi: ’Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa 'loi heidät mieheksi ja naiseksi' ja sanoi: 'Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi'?” (Matt. 19:3–5). Raamatun opetuksen perusteella on selvää, että Jumala on asettanut avioliiton nimenomaan miehen ja naisen välille.

    Raamatun alkuluvuista käy myös ilmi, että sukupuoliyhteys kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Jumala sanoi nimenomaan avioparille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa” (1 Moos. 1:28). Muualla Raamattu tuomitseekin kaikki avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet haureudeksi. Tämä tuomio koskee niin eri sukupuolta kuin samaa sukupuoltakin olevien avioliiton ulkopuolisia suhteita.

    Muualla Raamatussa ei oikeastaan ole varsinaista avioliitto-opetusta, joka olisi olennaista aiheen kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Raamatulla olisi muuta sanottavaa siihen, ovatko homoseksuaaliset suhteet hyväksyttäviä. Homosuhteiden vastustaminen Raamattuun vedoten perustuu ennen kaikkea niihin Raamatun jakeisiin, joissa sanotaan samaa sukupuolta olevien sukupuoliyhteyttä synniksi. Syvennymme nyt niistä keskeisimpiin.

    Sodoman ja Gomorran tuho – 1 Moos. 19; Hes. 16:4950

    Sodoman ja Gomorran tuhosta kerrotaan 1 Moos. 19:ssa. Samasta luvusta käyvät ilmi tapahtumat, jotka edelsivät tuhoa ja olivat syynä sille. Kyseisessä luvussa kuvataan, kuinka miehistä koostuva väkijoukko haluaa raiskata Lootin luo menneet enkelit, joita he pitivät miehinä. Väkijoukko sanoo nimenomaisesti: ”Missä ne miehet ovat, jotka tulivat luoksesi yöllä? Tuo heidät tänne meidän luoksemme, ryhtyäksemme heihin.” (1 Moos. 19:5). Sitä, että asukkaat halusivat nimenomaan yhtyä miehiin, korostaa se, että Loot yritti tarjota tyttäriään vieraidensa sijaan. Nämä eivät kuitenkaan kelvanneet kaupungin miehille. Nämä jumalattomat ajatukset johtivat kaupungin tuhoon, ja vaikka voisi ajatella, että Raamattu tuomitsisi väkijoukon suunnitelmat sen tähden, että niissä oli kyse raiskaamisesta, on huomioitava, miten teksti korostaa useammalla tavalla sitä, että miesten välinen sukupuoliyhteys on vielä aivan erityisellä tavalla tuomittavaa.

    Joskus Sodoman tuhon syyksi sanotaan homoseksuaalisten suhteiden sijaan itsekkyys ja köyhien ylenkatsominen. Tätä perustellaan viittaamalla Hesekielin kirjan luvun 16 jakeeseen 49. Jos kuitenkin perehdytään tarkemmin siihen, mitä Hesekiel sanoo, käy ilmi, että hän paljastaa tuhon syyn vasta seuraavassa jakeessa: ”He korskeilivat ja tekivät kauhistuksia minun edessäni, ja minä, kun sen näin, toimitin heidät pois.” (Hes. 16:50). Hesekiel puhuu tässä kauhistuksesta yksikössä toisin kuin suomalaiset käännökset. Tämä on tärkeä huomioida, koska Hesekiel oli pappi ja hänen kirjassaan voi nähdä monia viittauksia Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslakiin, joka oli hänelle pappina hyvin tuttu. Kolmannessa Mooseksen kirjassa kauhistus yksikössä liitetään mm. juuri homoseksuaalisiin suhteisiin.

    Miesten kanssa makaavat miehet ovat Jumalalle kauhistus – 3 Moos. 18:22; 20:13

    Kolmannessa Mooseksen kirjan 18. luvun jakeessa 22 ja 20. luvun jakeessa 13 sanotaan samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteita kauhistukseksi. Ensimmäisessä näistä lukee: ”Älä makaa miehenpuolen kanssa, niinkuin naisen kanssa maataan; se on kauhistus.” Teksti sanoo siis, että sukupuoliyhteys miehen kanssa on synti. Se on kauhistus. Lähtökohtana jakeessa on se, että sukupuoliyhteys tapahtuu miehen ja naisen välillä ja siitä poikkeaminen tuomitaan.

    Homoliittoja puoltavat vetoavat usein siihen, että osana Mooseksen lakia nämä kiellot eivät koskisi meitä, koska Mooseksen laki ei ole kokonaisuudessaan kristittyjä sitova. On totta, ettei Mooseksen lain rituaalilait ja yhteiskunnallinen lainsäädäntö sido kristillistä Kirkkoa. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tuodaan kuitenkin näiden kohtien yhteydessä ilmi se, että Jumala inhosi kanaanilaisia kansoja niiden seksuaalisten syntien vuoksi. Herra sanoo: ”älkää vaeltako sen kansan tapojen mukaan, jonka minä karkoitan teidän tieltänne; sillä kaikkia näitä he ovat tehneet ja nostaneet minun inhoni.” (3 Moos. 20:23) Tämä viittaa siihen, että esitetyt kiellot eivät poikkeuksellisesti koske vain Israelia. Tämä näkökohta saa vahvistuksensa siitä, että Uusi testamentti painottaa tämän lainsäädännön ajankohtaisuutta kristityille, mutta menen siihen kohta. Myös kuolemantuomio, joka annetaan rangaistukseksi näistä teoista, kertoo, ettei kyse ollut aikasidonnaisesta rituaalilainsäädännöstä, koska rituaalisista rikkeistä ei ollut näin kovia rangaistuksia. Toisaalta on toki niin, ettei kristittyjä ole sidottu tuomitsemaan Vanhan testamentin määräämin rangaistuksin.

    Luonnollisen vaihtamista luonnottomaan – Room. 1:24–28

    Painavin kaikista jaksoista aiheemme kannalta löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta. Siinä samaa sukupuolta olevien väliset sukupuolisuhteet tuomitaan luonnottomiksi. Paavalin kovia sanoja on yritetty selittää vain oman aikansa sukupuolisuhteita koskeviksi. On ajateltu, etteivät ne tuomitsisi nykyisiä suhteita, jotka eivät olisi ollenkaan sellaisia, jollaisiksi Paavali kuvaa samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteet. Aika usein väitetään, että Paavali kuvaisi vain alistussuhteita, joita antiikissa oli nuoremman ja vanhemman miehen välillä. Nämä ajatukset kaatuvat kuitenkin siihen, että Paavali kuvaa suhteet nimenomaan vastavuoroisiksi: ”miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa ja harjoittaneet, miespuolet miespuolten kanssa, riettautta ja villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä saada piti.” (Room. 1:27). Vielä epäuskottavammaksi asian tekee se, että Paavali mainitsee myös samanlaiset suhteet naisten välillä (Room. 1:26).

    Kaikkein keskeisin kysymys Paavalin opetuksen kannalta on se, mitä apostoli tarkoittaa luonnottomuudella tässä yhteydessä. Avain tähän kysymykseen löytyy perehtymällä tekstiyhteyteen ja sen viittauksiin luomiskertomukseen.

    Paavalin käsitystä luonnottomuudesta määrittää luomisjärjestys: Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeesta 18 alkaa jakso, jossa on monia viittauksia luomiskertomukseen. Paavali lähtee liikkeelle siitä, että Jumala on luonut meidät, ja koko luomakunta todistaa hänestä. Ihmiset ovat kuitenkin hylänneet todellisen Jumalan tuntemisen ja alkaneet palvoa epäjumalia. Tästä rangaistuksena Jumala on hylännyt heidät himoihinsa. Tästä seuraavat luonnottomat seksuaalisuhteet. Paavali lähtee siis liikkeelle luomisesta. Tämä vie ajatukset jo Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan. Hän etenee kuvaamaan epäjumalanpalvelusta sanoilla, jotka muistuttavat suuresti Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun jaetta 6: ”ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.” (Room. 1:23) Ensimmäisessä Mooseksen kirjassahan sanotaan: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat”

    Ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, on siis nyt tehnyt itselleen eläinten kaltaisia epäjumalankuvia. Ihminen, jonka olisi pitänyt vallita eläimiä, on tullutkin niiden vallittavaksi. Paavali tuo ilmi sen, että luomisjärjestys on mennyt aivan mullinmallin. Tämä on tausta, jota vasten hän sanoo samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteita luonnottomiksi. Paavalin ajatuskulun mukaan siinä, missä pitäisi olla Aadamin ja Eevan välinen avioliitto, siihen kuuluva sukupuoliyhteys ja Jumalan siunaus ja käsky hankkia lapsia, onkin nyt täysin päinvastaista.

    Miesten kanssa makaavat miehet eivät peri Jumalan valtakuntaa – 1 Kor. 6:9; 1 Tim. 6:8–10

    Viimeisenä merkittävistä kohdista, joita on käytetty homosuhteista vastaan, ovat 1. Korinttolaiskirjeen 6. luvun jae 9 ja Paavalin ensimmäisen kirjeen Timoteukselle 1. luvun jakeet 8–10, joissa sanotaan, että tiettyjä paheita harjoittavat eivät voi periä Jumalan valtakuntaa. Ensimmäisessä näistä kohdista esiintyvät sanat ”malakoi” ja ”arsenokoitai”, jälkimmäisessä kohdassa vain sana ”arsenokoitai”. Nämä kummatkin sanat ovat vaikeasti käännettäviä, mutta niiden on kuitenkin yleisesti ymmärretty viittaavan sellaisiin miehiin, jotka ovat sukupuoliyhteydessä toisten miesten kanssa. Erityinen paino tulee antaa Kolmannen Mooseksen kirjan 18. luvun jakeelle 22, jonka kreikankielisen käännöksen, (Septuaginta-käännöksen mukaan), voi nähdä taustana Paavalin käyttämälle sanalle ”arsenokoitai”. Se on yhdistelmä sanoista, jotka tarkoittavat ”makaamista” ja ”miestä”.

    Raamattu: ei homosuhteille, mutta kyllä ehdottomalle armolle jokaista kohtaan

    Johtopäätöksenä on todettava, että Raamattu kategorisesti sanoo homosuhteita Jumalan tahdon vastaisiksi. Se ei kiinnitä huomiota siihen, minkälainen suhde seksin taustalla on, vaan se lähtökohtaisesti torjuu tällaisen sukupuoliyhteyden. Minkäänlaisia poikkeuksia ei ole. Siksi ne, jotka haluavat pitäytyä Raamattuun, eivät voi tehdä muuta kuin tunnustaa tämän.

    Haluan vielä lopuksi sanoa pari asiaa: Raamatun mukaan kaikki ovat langenneet. Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat kadotustuomion alla. Yhtä vaivaavat homoseksuaaliset halut, toista painaa katkeruus, kolmannella on ongelmia alkoholin kanssa. Joku on laiska, toinen juoruaja, kolmas ahne. Kaikki ovat Jumalan sanan mukaan kadotustuomion alla.

    Todellista rakkaudettomuutta on selitellä synti pois. Meidän selityksemme synnille pitävät meidät poissa Vapahtajamme armon yhteydestä. Jumalan tahtohan on, ettei yksikään syntinen joutuisi kadotukseen. Siksi hän lähetti Poikansa maailmaan kärsimään sen rangaistuksen, jonka olemme ansainneet. Yksikään synti ei ole niin suuri eikä yksikään ihminen niin toivottomassa tilassa, ettei Jeesuksen armo voisi häntä pelastaa. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tekemämme paha, kaikki paha, mitä meissä on, on kertakaikkisesti anteeksiannettu. Siksi tänäänkin Jumala kutsuu jokaista katumaan tekemäänsä pahaa ja uskomaan Jeesuksen. Ja sitten hänen armonsa varassa saamme kilvoitella syntiä vastaan odottaen sitä päivään, kun iäisyys koittaa ja olemme synnistä kokonaan vapaita.

     

  • Iltahartaus Luuk. 2:19

    Pastori Kimmo Närhin iltahartaus joululeirillä Siitamajalla 29.12.2016

  • Jumalan lapsen turva viettelysten keskellä

    Yhdeksäntenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, psalmiteksti

    Kuinka sinun lakisi onkaan minulle rakas! Kaiken päivää minä sitä tutkistelen. Sinun käskysi tekevät minut vihollisiani viisaammaksi, sillä ne ovat minun omani iankaikkisesti. Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi. Minä olen ymmärtäväisempi kuin vanhat, sillä minä otan vaarin sinun asetuksistasi. Minä pidätän jalkani kaikilta pahoilta teiltä, noudattaakseni sinun sanaasi. Minä en poikkea sinun oikeuksistasi, sillä sinä neuvot minua. Kuinka makeat ovat minulle sinun lupauksesi! Ne ovat hunajaa makeammat minun suussani. Sinun asetuksistasi minä saan ymmärrystä; sentähden minä vihaan kaikkia valheen teitä. Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni. Ps. 119:97-105.

    Eräs suuri koettelemus Jumalan lapsille on hurskaitten esikuvien puute, ja suuri siunaus, jos heitä on. Miten suuri tuki lapselle, nuorelle ja vanhemmallekin uskovalle on, jos hänen kodissaan ja ympäristössään on vakaita uskovia, jotka uskontunnustuksellaan ja elämällään antavat hyvän, seurattavan esikuvan. Kun seurakunnassa Jumalan sana asuu runsaana, sitä innolla kuullaan ja tutkitaan ja ollaan valmiita sitä seuraamaan ja noudattamaan, heikot vahvistuvat, arat rohkaistuvat ja epäilevät pääsevät oikeaan varmuuteen. Ja jos uskovien yksimielinen joukko jollakin paikkakunnalla vielä olisi väestön enemmistönä, voimme kuvitella, mitenkä valtavan hieno asia se olisi. Tuollaisia kukoistuksen aikoja on kuitenkin harvoin.

    Usein uskovat ovat sangen yksin. Monasti on jopa niin kuin tekstistämme käy ilmi, että nuoremmat joutuvat ottamaan kantaa - eivät vain oman ikäpolvensa epäuskoisia vastaan - vaan jopa omia vanhempiaan ja opettajiaan vastaan, kun nämä eivät pysy Jumalan sanassa. Ei ole kysymys vain Jumalan sanan tutkimisesta rauhallisissa olosuhteissa, vaan taistelutilanteista, viettelyksistä ja kiusauksista. Kysymys on uskossa säilymisestä, oikeasta Kristuksen tuntemisesta ja hyvän omantunnon säilyttämisestä.

    Missä meillä on Jumalan lapsen turva viettelysten keskellä?

    Jumalan sana on valo

    Psalminkirjoittaja lausuu: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." Ilman Jumalan sanaa elämä täällä maailmassa on kuin meren pohjaan vaipuneessa sukellusveneessä olemista. Syntinen ihminen on pimeyden ja kuoleman vanki. Tähän vankilaan ei kuulu taivaallisten pelastusjoukkojen vaimeita koputusääniä, eivätkä näiden pelastusyritykset jää toivottomiksi, vaan Jumala lähetti oman Poikansa meidän pimeyteemme ja hän tuli meille tieksi iankaikkiseen elämään. Hänhän kukisti kuoleman sovittamalla maailman synnin, hankki syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan mielisuosion ja hän voi lohduttaa sanomalla: "Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani." Joh. 14:6.

    Jumala ei ole vain lähettänyt Poikansa keskuuteemme, vaan hän on sytyttänyt meille kirkkaan valon, nimittäin sanansa valon. Vanhan ja Uuden testamentin sana on Jumalan sana, sana Kristuksesta ja Jumalan armosta hänessä. Se ei ole epäselvä tai hämärä sana, vaan se valaisee meille tien perille taivaaseen asti. Se karkottaa pimeyden sydämestä, kun se antaa omantunnon rauhan syntien anteeksisaamisessa ja vakuuttaa, että Kristus on jokaisen ihmisen syntien sovitus ja että Kristus on apu ja hyvä turva suurimmallekin syntiselle.

    Kun usko syttyy, se ottaa kiinni Jumalan sanasta, aivan tarttuu siihen ja pitää siitä kiinni. Kiusaukset ja viettelykset tahtovat irrottaa uskovan Jumalan sanasta ja johdattaa hänet muualle eli etsimään omia tunteitaan, ymmärtämään uskonasiat järkensä valossa tai kieltämään kaikki.

    Epäuskoinen maailma ylistää omaa fiksuuttaan ja omaa hurskauttaan. Lahkot eli harhassa olevat kirkot ovat onnettomasti epäjohdonmukaisia ja ovat siirtyneet pois terveeltä Jumalan sanan pohjalta järkeilynsä, tunteilunsa ja kokemustensa vangeiksi.

    Me olemme pimeys, mutta Jumalan sana on valo. Jos haluamme soveltaa itseemme Jeesuksen sanan, jonka hän sanoi apostoleilleen: "Te olette maailman valkeus", ei meidän sovi saarnata sitä, mitä itse ajattelemme tai teemme, vaan meidän tulee pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, kuten Jeesus sanoo: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." Joh. 8:31-32. Silloin meissä oleva valo ei ole omaa pimeyttämme, vaan Jumalan sanan taivasvaloa.

    Jumalan sana on suuri viisaus

    Psalmin kirjoittaja ylistää Jumalan sanaa monesta syystä. Hän on tullut sen hyvin tuntemaan ja sen aarteet ovat avautuneet hänelle. "Kaiken päivää minä sitä tutkistelen", hän sanoo. Kristityllä, joka tuntee hyvin Jumalan sanan, on tämän sanan tähden rikas elämä. Sananjulistajalla, joka tuntee Raamattunsa ja sen oikean opin, on paljon annettavaa kuulijoilleen. Hän voi tuoda sanan aarrekammiosta esiin uutta ja vanhaa.

    Psalminkirjoittaja oli saanut sanasta viisautta, taitoa, ymmärrystä, jopa hunajan makeutta ja elämän pyhitystä. Kun kysymme millaista viisautta hän oli saanut, Raamattu vastaa: Suurin viisaus on tuntea Jeesus Kristus ja hänet ristiinnaulittuna.

    Vastustajat ja vihamiehet esiintyivät viisaina ja taitavina ja yrittivät kietoa kuulijat pauloihinsa. Israelissa oli aikoja, jolloin kuninkaat valheprofeettoineen kääntyivät palvelemaan epäjumalia. Silloin psalminkirjoittaja joutui panemaan vastatusten heidän viisautensa ja sen viisauden, jonka hän oli saanut Jumalan sanasta. Ja niin hän kirjoittaa: "Minä olen kaikkia opettajiani taitavampi, sillä minä tutkistelen sinun todistuksiasi. Minä olen ymmärtäväisempi kuin vanhat, sillä minä otan vaarin sinun asetuksistasi. Minä pidätän jalkani kaikilta pahoilta teiltä, noudattaakseni sinun sanaasi."

    Joudutko ottamaan kantaa korkeita auktoriteetteja vastaan, kun nämä eivät seuraa Jumalan sanaa? Niin joutui psalminkirjoittajakin. Hän joutui asettumaan opettajiaan ja vanhoja kunnioitettuja isiä vastaan, mutta yhdestä hän ei halunnut luopua, ja se yksi oli Jumalan sana. Hän ymmärsi sen kestävän arvon. Jumalan käskyistä eli asetuksista hän sanoi: "Ne ovat minun omani iankaikkisesti." Niin ovat meidänkin omiamme Jumalan sanan ja sakramenttien lupaukset. Ihmispolvet vaihtuvat, sana jää ja sanan varassa saavutamme armosta ja lahjana autuaan iankaikkisuuden. Ihmisauktoriteetit väistyvät, Jumalan auktoriteetti pysyy. Ihmisajatukset eivät auta, Jumalan aivoitus, hänen pelastussuunnitelmansa sen sijaan toimii. Ja tämä sana antaa rohkeuden kulkea uskon tietä muista riippumatta.

    Jumalan sana on uskovalle rakas

    Psalminkirjoittaja sanoo: "Kuinka sinun lakisi onkaan minulle rakas." Tällaisessa yhteydessä Raamattu ei tarkoita lailla evankeliumin vastakohtaa eli Jumalan vaativaa ja tuomitsevaa tahtoa, vaan koko Jumalan sanaa, jolla Jumala ohjaa ja opastaa ihmistä autuuteen. Lailla Jumala vaikuttaa synnintuntoa, evankeliumilla hän lohduttaa. Pääasia on juuri evankeliumi, tuo suloinen, hunajainen anteeksiantamuksen sana.

    Miten usein kuuleekaan aivan toisenlaista suhtautumista Jumalan sanaan.

    Joillekuille se on kuin jokin ikävä kahle, josta on päästävä irti. Jumalattomat sanovat: "Katkaiskaamme heidän kahleensa, heittäkäämme päältämme heidän köytensä." Sen mukaan he toimivat ja yrittävät tukahduttaa Jumalan sanan oikean julistuksen. Mutta niistä niskoittelijoista, jotka tulivat kääntymykseen, Raamattu sanoo: "Hän vei heidät ulos pimeydestä ja synkeydestä, hän katkaisi heidän kahleensa. Kiittäkööt he Herraa hänen armostaan." Ps. 107:14-15. Jumalan sana vapauttaa, pelastaa tästä kuoleman varjon maasta. Siksi tuo sana on rakas. Pelastuneet sanovat kiitollisina: "Hän lähetti sanansa ja paransi heidät ja pelasti heidät haudasta." Ps. 107:20.

    Jotkut ajattelevat, ettei koko Jumalan sanan opilla ole väliä, kunhan uskoo pääasian. Mutta se, joka noin kevytmielisesti ajattelee Jumalasta, tuskin todellisella uskolla uskoo pääasiaakaan, kuten uskonpuhdistaja Martti Luther huomauttaa. Psalminkirjoittajamme ei tunne sellaista valikoivuutta, vaan sanoo tekstissämme: "Minä en poikkea sinun oikeuksistasi, sillä sinä neuvot minua." Ja psalmin lopulla hän lausuu: "Sinun sanasi on kokonansa totuus". Ps. 119:160.

    Uskovan sydämessä on siis rakkaus Jumalan sanaan, koska siellä on rakkaus Jumalaan. Jeesus sanoo: "Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan. Joka ei minua rakasta, se ei pidä minun sanojani; ja se sana, jonka te kuulette, ei ole minun, vaan Isän, joka on minut lähettänyt." Joh. 14:23-24. Jos rakastamme Jumalaa, rakastamme hänen sanaansa; jos emme rakasta Jumalaa, emme rakasta myöskään hänen sanaansa.

    Tutkija voi innostuneesti tutkia tieteen ja järjen menetelmin Raamattua. Hän voi olla ihastunut Raamatun kieleen, historiaan, etiikkaan, kulttuuriin, mutta se ei ole rakkautta Jumalaan. Se ei ole armon saaneen tuhlaajapojan rakkautta Isään. Se ei nouse uskosta, vaan ihmisestä itsestään. Sille, joka rakastaa Jumalan sanaa todellisesti, sana on sielun turva.

    Oikea rakkaus torjuu kaiken, mikä on ristiriidassa sen kanssa. Neljä eri kertaa tässä psalmissa kirjoittaja sanoo vihaavansa valhetta ja kaksimielisiä. "Valhetta minä vihaan ja inhoan, mutta sinun lakiasi minä rakastan." Hänellä on suoranainen inho väärää oppia kohtaan. Rakkaus Jumalan sanaan ei ole aitoa, jos sen rinnalla ei ole vihaa valheopetusta kohtaan.

    On hyvä, jos meillä on myönteinen, parhain päin ymmärtävä asenne ihmisiä kohtaan. Väärää oppia emme kuitenkaan saa selittää parhain päin ja siten antaa sille vaikutusmahdollisuuksia. Kaikkea väärää oppia tulee vastustaa ja vihata, se tulee torjua eikä sille saa antaa sijaa seurakunnassa, sillä "vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan", Gal. 5:9.

    "Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee", sanoi Vapahtaja, Matt. 18:7. Miten voimme varjeltua niiden keskellä? Tekstimme opetus on: Meidän tulee ihmisiä pelkäämättä Pyhän Hengen voimalla pysyä Jumalan sanassa, pitää siitä kiinni. Ja jotta voisimme pitää siitä kiinni, meidän tulee rukousmielin tutkia sitä, omaksua se ja ymmärtää sen sanoma. Emme tunne vielä silloin Raamattua, jos vaikka osaisimme sen ulkoa alusta loppuun, vaan meidän tulee sisäistää sen pelastussanoma. On paljon hyötyä siitä, että tuntee Raamatun kertomukset ja raamatunhistorian, mutta jotta se jäsentyisi meille, tarvitsemme sen sanoman eli evankeliumin opin tuntemuksen. Tässä katekismus on suuri apu. Evankeliumin opin valossa voimme sitten ymmärtää oikein päin meille vaikeita ja hämäriä kohtia. Viettelysten tullessa voimme pitää kiinni Raamatun selkeistä kohdista ja kumota selvillä Raamatun sanoilla harhat.

    Pitäessämme kiinni pyhän Raamatun sanasta, seuraamme Hyvän Paimenemme ääntä. Se ääni säilyttää Jeesuksen omat Isän pelastavassa ja hoitavassa kädessä. Amen.

    Markku Särelä

  • Jumalan sanan peili

    Pastori Vesa Hautalan saarna 22.10.2017 Tampereella

  • Lohdutus niille, joiden kotipaikkakunnalla ei ole oikeaoppista seurakuntaa, ps. 23

    Tässä kirjoituksessa uskonpuhdistaja Martti Luther johdattaa meidät ihanalla tavalla tähän kauniiseen psalmiin 23. Erityisesti hän antaa hyviä ohjeita niille, jotka elävät hajallaan kaukana sellaisilta paikkakunnilta, joilla voi kuulla selvää ja puhdasta Jumalan sanaa.

    "Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti".

     

    1. Tässä psalmissa Daavid ja jokainen kristitty kiittää ja ylistää sydämessään Jumalaa hänen suurimmasta hyvästä teostaan, nimittäin hänen rakkaan pyhän sanansa saarnasta, jolla meidät on kutsuttu, vastaanotettu ja luettu siihen joukkoon, joka on Jumalan seurakunta eli kirkko. Siitä yksin eikä mistään muualta voi löytää ja saada oikean opin, Jumalan tahdon oikean tuntemisen ja oikean jumalanpalveluksen. Pyhä Daavid ylistää ja kiittää tätä jaloa aarretta aivan ihanaksi kauniilla, suloisella, koristeellisella kukkaiskielellä, lisäksi Vanhasta testamentista otetuin vertauksin.

     

    2. Ensiksi hän vertaa itseään lampaaseen, josta Jumala itse uskollisena, uutterana paimenena pitää oikein hyvän huolen, kaitsee sitä ihanalla viheriällä niityllä, joka on täynnään vahvaa maukasta ruohoa; jossa on yllin kyllin myös virvoittavaa vettä ja jossa ei ole mitään puutetta. Samoin hän myös johdattaa ja kuljettaa lammasta vitsallaan oikeaa tietä ja puolustaa sitä paimensauvallaan, etteivät sudet sitä raatele. Sitten hän tekee itsensä vieraaksi, jolle Jumala valmistaa pöydän, niin että hän löytää runsaasti kumpaakin, voimaa ja lohdutusta, virvoitusta ja iloa.

     

    3. Profeetta antaa siis Jumalan sanalle monenlaisia nimiä: hän kutsuu sitä ihanaksi viheriäksi niityksi, virvoittavaksi vedeksi, oikeaksi tieksi, vitsaksi, sauvaksi, pöydäksi, balsamiksi eli iloöljyksi ja maljaksi, joka on aina täyteen kaadettu. Eikä hän tee niin turhan päiten, sillä Jumalan sanan voimakin on monenlainen. Sillä samoin kuin pikku lampaalta ei puutu mitään kauniilla, ihanalla niityllä, ruohon viheriöidessä ja veden virkistäessä sen oman paimenen ollessa sen vierellä johdattaen sitä vitsalla ja sauvalla, niin ettei se eksy, ja puolustaen sitä sauvalla niin, ettei mikään paha sitä kohtaa. Sen laidunmaa on kaikin puolin turvallinen ja ihana. Samoin kuin joltakulta, joka istuu pöydässä, jossa on ruokaa ja juomaa ja kaikenlaista lohdutusta ja iloa yllin kyllin, ei mitään puutu; niin paljon vähemmän niiltä, jotka ovat tämän Paimenen lampaita, josta tämä psalmi puhuu, ei puutu mitään, heistä pidetään kosolti huolta, ei vain sielun, vaan myös ruumiin puolesta., kuten Kristus sanoo Matt. 6:33: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa..."

     

    4. Kun Jumalan sana oikein ja puhtaasti saarnataan, niin yhtä monta nimeä kuin profeetta sille tässä antaa, yhtä monta hyötyä ja hedelmää se saa aikaan. Se on niille, jotka sitä ahkerasti ja kaikella vakavuudella kuulevat, ihana viheriä ruoho ja raikas juoma, josta he tulevat kylläisiksi ja virvoittuvat. Vain sellaiset Herra meidän Jumalamme tunnustaa lampaikseen. Se pitää heidät oikealla tiellä ja varjelee heidät, niin ettei heitä kohtaa mikään onnettomuus eikä paha. Sen lisäksi se on heille jatkuva hyvä elämä, jossa on ruokaa, juomaa ja kaikkea iloa ja ihanuutta yllin kyllin, toisin sanoen, he eivät tule vain Jumalan sanan opettamiksi, johtamiksi, virvoittamiksi, vahvistamiksi ja lohduttamiksi, vaan se pitää heidät oikealla tiellä jatkuvasti. Se suojelee heitä kaikessa hädässä, sekä ruumista että sielua koskevassa, ja lopulta he selviytyvät voittajina vastoin kaikkea ahdistusta ja murheita, joita heidän täytyy paljon kestää, kuten neljäs jae ilmaisee. Sanalla sanoen, he elävät aivan turvassa. Mikään paha ei voi heitä kohdata, koska heidän Paimenensa kaitsee ja suojelee heitä.

     

    5. Sen tähden meidän tulee oppia tästä psalmista, ettemme halveksi Jumalan sanaa, vaan mielellämme sitä kuulemme ja opimme, pidämme sen rakkaana ja kalliina ja liitymme siihen pikku joukkoon, mistä sen löydämme; ja toisinpäin, pakenemme ja kartamme niitä, jotka sitä pilkkaavat ja vainoavat. Missä näet tämä autuas valo ei loista, siellä ei ole onnea eikä pelastusta, ei voimaa eikä lohdutusta, ei ruumiille eikä sielulle, vaan pelkkää rauhattomuutta, kauhua ja valitusta, erityisesti silloin, kun tuska, ahdistukset ja katkera kuolema ovat käsillä.

     

    6. Vastaavasti jumalattomilla, kuten profeetta sanoo, ei milloinkaan ole rauhaa, menee heillä hyvin tai huonosti. Jos näet heillä menee hyvin, he käyvät ylimielisiksi, kopeiksi ja ylpeiksi, unohtavat tykkänään meidän Herran Jumalamme, pöyhkeilevät ja kerskaavat yksinomaan omasta vallastaan, rikkaudestaan, viisaudestaan, pyhyydestään jne. ja murehtivat mitenkä sen säilyttäisivät ja sitä lisäisivät, ja toisia, jotka ovat heidän tiellään, he mielivät vainota ja sortaa. Mutta jos lehti kääntyy, niin kuin sen on pakko, sillä hento neitsyt Maria on hyvin varma laulaja, jonka laulussa (Luuk. 1:46ss.) yksikään nuotti ei ole milloinkaan erehtynyt, niin he ovat kurjimmat ja ahdistuneimmat ihmiset, jotka oitis joutuvat epätoivoon ja masentuvat. Missä vika? He eivät tiedä, mistä ja miten lohdutusta on etsittävä, koska heillä ei ole Jumalan sanaa, joka yksin oikein opettaa olemaan kärsivällinen ja lohdutettu, kun käy pahoin, Room. 15:4[: "Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo."]

     

    7. Tämän tulee varoittaa meitä ja estää meitä, ettemme täällä maan päällä pidä mitään tätä [Jumalan] hyvää tekoa korkeampana ja kallisarvoisempana, nimittäin sitä hänen tekoaan, että saamme omistaa tämän kalliin autuaan sanan ja että voimme olla jollakin paikkakunnalla, missä sitä saa vapaasti ja julkisesti saarnata ja tunnustaa. Sen tähden kristityn, joka kuuluu johonkin seurakuntaan, jossa Jumalan sana [oikein] opetetaan, tulee joka kerta kirkkoon mennessään muistella tätä psalmia ja iloisin mielin kiittää profeetan kanssa Jumalaa hänen sanomattomasta armostaan, siitä, että hän asetti hänet, lampaansa, ihanalle, viheriälle niitylle, jossa on yltä kyllin maukasta ruohoa ja raikasta vettä; toisin sanoen, että hän voi olla paikkakunnalla, jolla voi kuulla ja oppia Jumalan sanaa ja siitä ammentaa runsaan lohdutuksen sekä ruumiille että sielulle. Pyhä Daavid oli hyvin käsittänyt, miten suuri aarre sen omistaminen on; siksi hän saattaa niin mestarillisesti kerskata ja laulaa siitä sekä kohottaa sellaisen hyvänteon korkealle, kaiken sellaisen yläpuolelle, mikä maailmassa on kallista ja ihanaa, kuten on havaittavissa tästä ja monista muista psalmeista. Häneltä meidän tulee oppia tätä taitoa ja hänen esikuvansa mukaisesti, ei vain olla kiitollisia Jumalalle, rakkaalle, kalliille Paimenellemme ja kiittää hänen sanoin kuvaamatonta lahjaansa, jonka hän on lahjoittanut meille puhtaasta hyvyydestään, kuten Daavid tekee [tämän psalmin] viidessä ensi jakeessa, vaan myös tosi teolla haluta ja pyytää sitä häneltä, kuten hän tekee viimeisessä jakeessa, että säilymme tämän hyvyyden omistamisessa emmekä milloinkaan lankeaisi pois hänen pyhästä kristillisestä Kirkostaan.

     

    8. Tällainen rukous on mitä tarpeellisin. Mehän olemme hyvin heikkoja, ja meillä on tämä aarre saviastioissa, kuten apostoli pyhä Paavali sanoo 2 Kor. 4,7. Niinpä vastustajamme perkele on tämän aarteen tähden meidän murhanhimoinen vihollisemme. Siksi hän ei lepää, vaan käy ympäri kuin kiljuva leijona, etsien miten voisi meidät niellä [1 Piet. 5:8]. Niinpä hän vielä kiihottaa meitä meidän vanhan säkkimme tähden, jota vielä niskoillamme kannamme ja jossa piilee vielä paljon pahoja himoja ja syntejä. Sen takia rakas kristikunta on monien hirveiden pahennusten saastuttama ja likaama, niin että monet niiden tähden lankeavat siitä pois. Sen vuoksi on mielestäni hyvin tärkeätä, että lakkaamatta rukoilemme ja harjoitamme oikeata oppia ja sillä torjumme kaikkea pahennusta, niin että pysymme kestävinä loppuun asti ja tulemme autuaiksi.

     

    9. Hullu ja sokea maailma ei tiedä tästä aarteesta ja kallisarvoisesta helmestä yhtikäs mitään. Se ajattelee vain kuten porsas tai järjetön eläin kuinka vatsansa täyttää tai enintään ottaa seuratakseen valhetta ja teeskentelyä ja antaa totuuden ja uskon mennä menojaan. Siksi se ei veisaa Jumalalle yhtään psalmia hänen pyhän sanansa johdosta, vaan ennemmin, kun hän sitä heille tarjoaa, pilkkaa ja tuomitsee sen harhaopiksi, vainoaa ja tappaa niitä, jotka sitä opettavat ja tunnustavat, eksyttäjinä ja pahimpina roistoina, mitä maa päällään kantaa. Sen tähden niiden joukko on pieni, jotka tunnustavat tämän hyväntyön ja profeetan kanssa veisaavat Jumalalle sen johdosta psalmin tai kiitosvirren.

     

    10. Mutta mitä sanot niistä, joilla ei voi olla Jumalan sanan saarnaa? Onhan näet sellaisia, jotka asuvat hirmuvaltiaiden ja totuuden vihollisten keskuudessa, kuka missäkin. Totta on, että missä Jumalan sanaa saarnataan, se ei voi jäädä vaille hedelmää, kuten Jes. 55:11 sanoo[: "Sana, joka minun suustani lähtee, ei minun tyköni tyhjänä palaja."] Niin on myös saman paikkakunnan hurskailla kristityillä etu, joka on heille tosi rakas. Sillä kristityt pitävät sangen arvokkaana sitä, että he voivat olla jollakin paikkakunnalla, missä Jumalan sanaa vapaasti julkisesti opetetaan ja tunnustetaan ja sakramentit jaetaan Kristuksen käskyn mukaan. Mutta sellaisia on kylvetty kovin harvaan; vääriä kristityitä on kaiken aikaa paljon enemmän kuin hurskaita. Tuo suuri joukko ei kysy Jumalan sanaa eikä myöskään tunnusta hyväksi teoksi sitä, että voi kuulla sitä ilman vahinkoa ja vaaraa. Niin, se käy pian kylläiseksi, tympääntyy ja pitää rasituksena sen kuulemista ja sakramentin vastaanottamista.

     

    11. Sen sijaan ne, joiden täytyy kärsiä hirmuvaltiaiden alla, anovat ja kaipaavat sitä suuresti yötä ja päivää ja heidän osalleen tulee vain pieni murunen meidän leivästämme, jota Kristus on meille runsaasti jakanut. Sen he ottavat vastaan suuresti iloiten ja kiittäen ja käyttävät sitä ahkerasti hyödykseen, kun taas meidän sikamme, kun heillä itsellään on tätä kallista leipää runsaasti ja murusia monia kokonaisia koreja eivätkä myöskään kyllääntymisen vuoksi halua edes nuuhkaista sitä, kumoavat sen kärsällään, tonkivat maahan, tallaavat jaloillaan ja juoksevat yli. Käy, kuten sananlasku sanoo: Jos jotakin on kaikilla riittämiin, sitä ei pidetä minään, vaan halveksitaan, vaikka se olisi miten kallisarvoista tahansa. Ja valitettavasti tämä sanantapa havaitaan todeksi ennen muuta rakkaaseen Sanaan nähden. Missä se on, siellä sitä ei haluta. Ja toisin päin: Jossa sitä ei ole, siellä haluttaisiin sitä mielihyvin. Siellä missä kirkko on oven edessä, jossa opetetaan Jumalan sanaa, siellä mennään saarnan aikana kävelemään torille ja tolvailemaan haudoille; jos kirkkoon on matkaa kymmenen tai kaksikymmentä penikulmaa jne., siellä haluaisi kuten psalmissa 42:5 lukee, kulkea väkijoukon mukana ja vaeltaa sen kanssa Jumalan huoneeseen iloiten ja kiittäen jne.

     

    12. Tässä on nyt lyhyt vastaukseni kysymykseen niistä, jotka ovat hirmuvaltiaiden alla: Autuaita ovat ne, jotka ovat hajallaan Turkin ja paavin alla, joilta on ryöstetty sana, vaikka mielihyvin sen haluaisivat omistaa, ja ottavat vastaan kiitoksella niitä murusia, joita heidän kohdalleen osuu tulemaan, siihen asti, kunnes tilanne vihdoin paranee. Mutta jos heistä eivät ole etäällä ne paikkakunnat, joilla Jumalan sanaa saarnataan ja pyhä sakramentti Kristuksen käskyn mukaan jaetaan, he matkustakoot sinne ja käyttäkööt hyväkseen tätä aarretta. Niin monet tekevätkin, mistä heidän jumalaton esivaltansa heitä rankaisee sekä ruumiillisesti että aineellisesti. Mutta jos he asuvat kaukana sellaisilta paikkakunnilta, niin älkööt lakatko niihin huokailemasta; varmasti Herra Kristus lopettaa heidän huokaamisensa ja ajan myötä päästää heidät vankeudesta. Toisin päin: Onnettomia, niin aivan onnettomia ovat ne, joilla tämä aarre on runsaana oven edessä ja sitä kuitenkin halveksivat. Ensin mainituissa täyttyy Kristuksen sana: "Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat yhdessä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa", mutta jälkimmäisissä: "Mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen" jne. [Matt. 8:11]. Olkoon tämä sanottu johdannoksi. Nyt haluamme käydä tämän psalmin lyhyesti läpi.

     

    (St.L. V,254-260. Selitetty todennäköisesti vuonna 1535, julkaistu v. 1536.) Suom. MS.

     

  • Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi – Raamattuargumentaation tarkastelua ja systemaattisteologisten ongelmien pohdiskelua

    Olen kiitollinen siitä, että minulla on tänä iltana mahdollisuus kommentoida Matti Väisäsen uutta kastekirjaa Pelastuksesta osalliseksi. Väisäsen kastekirjat ovat korostaneet hienolla tavalla kasteen luovuttamatonta arvoa ja niistä on ollut minulle henkilökohtaisesti suurta hyötyä elämäni aikana. Olen kuitenkin hyvin murheellinen Väisäsen uudesta kirjasta ja siitä, että sen ajatukset leviävät laajasti suomalaisen kristikansan pariin.

    Uudessa kirjassa ei sinällään ole mitään uutta. Väisäsen perusongelma hänen kastekirjoissaan on se, että korostaessaan kasteen arvoa hän ajautuu kieltämään julistetulta ja kirjoitetulta Jumalan sanalta sen uudestisynnyttävän voiman. Tunnustukselliset luterilaiset eivät ole nähneet syytä tehdä näin, vaan tunnustamme Raamatun mukaisesti, että sekä sanalla että kasteella on voima uudestisynnyttää. Väisänen kuitenkin leimaa minut sekä kanssani samalla tavalla ajattelevat filippisteiksi ja ajattelee meidän oppimme turhentavan kasteen sisällön.

    Väisänen korostaa omassa teoksessaan paljon Raamatun merkitystä kristilliselle opille ja uskolle. Siksi keskityn tänä iltana vastaamaan hänen raamattuargumentaatioonsa. Minulla olisi paljon sanottavaa myös siitä, miten hän tulkitsee luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologeja ja Tunnustuskirjoja, mutta jätän niiden käsittelyn nyt pois. Esitykseni keskittyy ennen kaikkea kirjan sivuihin 38-47, joissa Väisänen vastaa hänen oppiaan vastaan esitettyyn raamatulliseen kritiikkiin. Ennen kuin siirryn kirjan kritiikkiin, haluan kuitenkin tuoda esille joitain teoksen ansioita.

    Kehuja

    Väisänen laskee hienolla tavalla perustan kasteen ja uskon käsittelylle opettaessaan langenneen ihmiskunnan tilasta. Hän painottaa syntiinlankeemuksen historiallisuutta ja sen dramaattisia vaikutuksia ihmiseen. Hän tuo selkeästi ilmi sen, miten oikea syntioppi on oikean sovitusopin perusta. Väisänen kirjoittaa puhuttelevasti: ”Ajassamme vaikuttaa pinnallinen käsitys ihmisestä. Se ei ota huomioon syntiä ja pahan ongelmaa. Näitä pidetään harmittomina asioina. Suhtautuminen synnin, kuoleman ja Perkeleen valtaan paljastaa sovitusoppimme. Jos synti ymmärretään pinnallisesti tai esteenä, jonka itse kykenemme poistamaan, ei ole olemassa sovituksen tarvetta. Jos syntiä ei käsitetä syyllisyyttä aiheuttavana, ei tarvita uhria. Aikamme ihmisen on paha olla, mutta hän ei tiedä miksi.” (s. 26)

    Väisäsen esityksessä raamatuntulkinnan periaatteista on paljon hyvää. Hän toteaa heti alkuun, että Raamatun tulee antaa selittää itseään. Tämä on tietysti luovuttamatonta Yksin Raamattu -periaatteen kannalta. Sitten hän luettelee vielä kuusi periaatetta, jotka tulee huomioida Raamatun tulkinnassa: 1) alkuteksti ratkaisee opin, 2) evankeliumit ja kirjeet antavat kyvyn hahmottaa Apostolien tekoja oikein, 3) tekstiyhteys tulee huomioida tulkinnassa, 4) tulee panna merkille, mikä on ainutkertaista, mikä toistuvaa, 5) yleiset käskyt kattavat yksityiskohdatkin, esim. kastekäsky lapsikasteen, 6) monet ulkonaiset seikat kuuluvat kristillisen vapauden piiriin. Listasta puuttuu ikävä kyllä se, että kristillisen opin tulee perustua selkeisiin opin sijaintipaikkoihin (sedes doctrinae), vaikka kohta kaksi tulee tätä lähelle.

    Väisänen rakentaa teoksessaan paljon kreikan verbien aikamuotojen varaan. Hänen esityksensä eri aikamuotojen merkityksistä on hyvä, vaikken allekirjoitakaan kaikkia johtopäätöksiä, joita hän tekee aikamuotoihin liittyen. Tärkeä aikamuoto kasteopin kannalta on aoristi, joka ilmaisee loppuun saatettua toimintaa. Myös perfekti on tärkeä. Se kertoo, että jotakin on tapahtunut ja se vaikuttaa vielä nykyisyyteenkin.

    Aoristin merkitys näkyy hienolla tavalla Joh. 3:5:n ja Tiit. 3:5:n analyysissa (s. 36). Minulle oli aikoinaan hyvin merkittävä Väisäsen Joh. 3:5:n selitys. Olin kiinnostunut helluntailaisuudesta, mutta Väisäsen tämän jakeen alkutekstin analyysi, muun muassa se, että uudestisyntymisestä puhutaan aoristissa, vakuutti minut siitä, että vesi ja Henki kuuluvat Johanneksen mukaan yhteen. Näin ollen jae puhuu uudestisyntymisestä kasteessa.

    Väisänen tuo esille aivan oikein myös sen, että Kristuksen inhimillisen luonnon korostus mahdollistaa hänen sakramentaalisen läsnäolonsa. Reformoituja vastaan hän korostaa hyvin sakramenttirealismia. Hän tuo ilmi oikein sen, että keskeistä kasteessa ei ole muoto, eli se, miten se ulkoisesti toimitetaan, vaan se, mitä Jumala tekee siinä syntiselle. Armonvälineissä meidät tehdään osallisiksi siitä armosta, joka on hankittu Golgatalla jo 2000 vuotta sitten. Iloitsen siitä, että Väisänen puhuu kirjassaan myönteisesti jopa yleisestä vanhurskauttamisesta, eli siitä, että on jo olemassa valmis syntien anteeksiantamus, josta sitten uskosta tullaan osallisiksi, vaikka ajattelen, että hänen oppinsa kasteesta aiheuttaakin hämäryyttä yleisen vanhurskauttamisen, armonvälineiden sekä uskon välisen suhteen hahmottamiselle kuten tulemme huomaamaan.

    Väisäsen kirjan yleinen vahvuus on se, kuinka paljon hän painottaa kastetta. Hän tuo monipuolisesti esille sen hyötyjä. On mukava lukea, kuinka Väisänen käy uskollisesti läpi Uuden testamentin keskeisiä kastekohtia (esim. Joh. 3, Tiit. 3, Room. 6, Kol. 2, jne.) eikä ala selitellä niiden selkeää sanomaa tyhjäksi uudestikastajien tapaan, vaan pitää siitä uskollisesti kiinni. Lukijalle välittyy se, kuinka merkittävä osa kaste on kristillistä elämää ja millaisen lohdun ja turvan se antaa synnin syyttäessä ja helvetin ahdistaessa. Teoksesta huokuu se, kuinka henkilökohtaisesti tärkeä asia kaste on Väisäselle. Kaikki tämä on sinänsä hienoa ja hyvää.

    Kritiikkiä

    Heikkoa raamattuargumentaatiota

    On kuitenkin sanottava, että kirkossa harhat eivät juuri koskaan synny siitä, että henkilö haluaa määrätietoisesti opettaa Raamattua vastaan. Harhaopit eivät ole sen tulosta, että joku pahuuttaan päättää vääristellä Jumalan sanaa. Harha syntyy, kun jotakin raamatullista totuutta korostetaan muiden kustannuksella. Ja juuri näin Väisänen tekee kirjassaan.

    Toki, kun alkaa syyttää harhasta, on tärkeää, että on varma siitä, ettei tapahdu ohi puhumista. Siksi on varmistuttava siitä, että on erimielisyyksiä itse opin suhteen eikä vain sanojen käytössä, eli semantiikassa. Väisänen ei tee kirjoissaan tarkkaa eroa asian ja sanankäytön välillä. Lähden esitelmässäni liikkeelle siitä, etten pidä näitä kahta tasoa tarkasti erillään, mutta varsinkin lopussa tuon ilmi, missä on todellisia eroja välillämme.

    Väisäsen väite, että uudestisyntyminen tapahtuu vain kasteessa, on vuosien varrella saanut osakseen paljon kritiikkiä. Uudessa kirjassaan hän vastaa joihinkin vasta-argumentteihin, joita hänen oppinsa siitä, että Jumalan julistettu ja kirjoitettu sana ei uudestisynnyttäisi, on kohdannut. Koska Jumalan sanan on ratkaistava tämä kiista, syvennyn nyt näihin keskeisiin raamatunkohtiin ja vastaan Väisäsen vastineisiin. Neljä kohtaa, jotka ovat olennaisia kiistan kannalta, ovat 1 Kor. 4:15, Jaak. 1:18, 1 Piet. 1:23 ja Gal. 4:19. Väisänen käsittelee näitä kohtia erityisesti kirjansa sivuilla 38-47.

    1 Kor. 4:15:ssa sanotaan: ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.” Jae vaikuttaa kiusalliselta Väisäsen kannalta, koska Paavali on kirjeensä ensimmäisessä luvussa sanonut kastaneensa vain Krispuksen, Gaiuksen ja Stefanaan perhekunnan (1 Kor. 1:14,16). Nyt hän kuitenkin toteaa yleisluontoisesti olevansa korinttolaisten isä, koska hän on synnyttänyt heidät evankeliumin kautta Tämä vaikuttaisi viittaavan siihen, että Paavali olisi uudestisynnyttänyt korinttolaiset evankeliumin julistuksella, mutta Väisänen on eri mieltä. Hän huomauttaa, ettei gennao-verbi tarkoita mieheen liitettäessä synnyttämistä, vaan siittämistä. (s. 38) Täten Paavali ei ole synnyttänyt korinttolaisia Jumalan sanalla, vaan hän on vain siittänyt heidät.

    Ongelmallista väitteessä on se, että kreikan kielessä ei ole erotusta siittämisen ja synnyttämisen välillä. Kummastakin käytetään samaa gennao-verbiä. Väisäsen opille erotus siittämisen ja synnyttämisen välillä on luovuttamaton: hän väittää, että julistettu sana saa aikaan siitetyn uskon, joka ei ole vielä varmuudella pelastavaa. Vasta kasteessa saadaan lahjaksi uudestisyntyneen usko. Se, että Väisänen rakentaa oppinsa siittämis-synnyttämiserottelun varaan, joka ei näy itse alkukielessä, on kestämätöntä. Toisaalta on sanottava, että kirkon kielessä ei ole vierastettu sitä, että Isän sanotaan synnyttävän. Synnyttäähän Isä Pojan iankaikkisuudessa. Ymmärtääkseni Lähetyshiippakunnan seurakunnissa tunnustetaan joka sunnuntai Nikean uskontunnustuksessa, että Isä on synnyttänyt.

    Vaikuttaa myös siltä, ettei Väisäsen kirja ole johdonmukainen siinä, voiko Isä synnyttää. Väisänen näet itse luo yhteyksiä Pojan iankaikkisen syntymisen ja meidän kasteessa tapahtuvan syntymämme välille. Hän kirjoittaa: ”Jeesus alkoi puhua Nikodemokselle Jumalan Pojan ’uudestisyntymisestä’, hänen, joka on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa ennen aikojen alkua, mutta joka on sen lisäksi ja sen jälkeen syntynyt myös ihmiseksi, toiseksi Aadamiksi.” (s. 31) Jos otetaan lähtökohdaksi se, että kreikan verbi gennao Isään liitettynä ei voi tarkoittaa synnyttämistä, silloin yhteys Pojan iankaikkisen syntymän ja meidän hengellisen syntymämme välillä katkeaa. Isä olisi iankaikkisesti siittänyt Poikansa eikä siksi voitaisi puhua edes lainausmerkeissä Pojan uudestisyntymisestä, kun käsitellään hänen tulemistaan maailmaan Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta.

    Vielä haluan huomauttaa, että Paavali asettaa 1 Kor. 4:15:ssa vastakkain itsensä isänä ja muut sananpalvelijat kasvattajina. Hänen tarkoituksenaan on sanoa, että hän on laittanut julistuksellaan alulle hengellisen elämän Korinttossa. Ketään äitiä tässä kuviossa ei ole. Perusongelma siittämis-synnyttämisargumentaatiossa onkin se, että hengelliseen syntymään liittyviä ilmauksia tulkitaan lihallisesti. Se, että Isä synnyttää Poikansa iankaikkisuudessa, ei rinnastu täysin siihen, mitä tapahtuu lihallisessa syntymässä. Eikä se, mitä tapahtuu armonvälineiden kautta, ole rinnastettavissa yksi yhteen maallisen syntymän kanssa. Siittämis-synnyttämisjaotteluun liittyy pitkälle vietyä johtopäättelyä, jolla ei ole selkeää raamattuperustaa.

    Jaak. 1:18:ssa sanotaan: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” Näyttäisi siltä, että taas puhuttaisiin siitä, että Jumalan sana on uudestisynnyttänyt seurakuntalaiset, mutta Väisänen on eri mieltä. Hän hakee tukea kannalleen, että kohdassa puhutaan kasteesta, jakeesta 21, jossa sanotaan: ”Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.”

    Väisänen näkee jakeessa 21 kolminkertaisen todistuksen siitä, että jakeessa 18 puhutaan kasteesta: 1) ”pankaa pois” viittaa kastehetkeen. Silloin oli tapana riisua vanhat vaatteet ja tulla puetuksi kastepukuun. 2) Sana ”kaikki” on tyypillinen kasteteksteissä. Se viittaa kasteen totaalisuuteen ja kertakaikkisuuteen. 3) ”Sen tähden” on yleinen johtopäätöksen esittävä ilmaisu kasteteksteissä.

    Huomatkaa nyt, ettei yksikään näistä perusteista ole vahva. Väisäsen argumentaatio nojaa koko ajan hänen perusolettamukseensa, että jos kaste uudestisynnyttää, sana ei voi uudestisynnyttää. Mutta jos ajatellaan, että julistettu sana voi uudestisynnyttää, on aivan luonnollista vedota siihen hetkeen, jolloin sana uudestisynnytti ja kehottaa panemaan pois saastaisuus ja pahuus. Jos sana voi uudestisynnyttää, on myös luonnollista kuvata sitä uudestisyntymää kokonaisvaltaiseksi ja kertakaikkiseksi. Jos sana voi uudestisynnyttää, on luonnollista tehdä tuon uudestisyntymän perusteella johtopäätöksiä sanomalla ”sen tähden”.

    Väisänen ei kuitenkaan tuo esille vain näitä kolmea kohtaa Jaak. 1:18:sta käsittelyn yhteydessä, vaan hän sanoo myös: ”on syytä huomata, että Jaakobin käyttämä termi ’totuuden sana’ esiintyy Uudessa testamentissa usein ’evankeliumi’-sanan synonyymina (Ef. 1:13; Kl 1:5), ja enemmänkin: Jeesus Kristus on itse tämä ’totuuden sana’, evankeliumi ruumiillistuneena, eikä kukaan tule Isän luo muutoin kuin hänen kauttaan (Jh 14:6; Ef. 4:21). Niinpä Jk 1:18:n sanoma lähestyy merkillisellä tavalla Johanneksen evankeliumissa olevaa Nikodemoksen ja Jeesuksen välistä keskustelua, jonka mukaan uudestisyntyminen on kasteessa saatu osallisuus ihmiseksi syntyneeseen Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa (Jh 3).” (s.41)

    Väisänen myöntää aluksi, että ”totuuden sana” -termiä käytetään toisaalla Uudessa testamentissa ”evankeliumi”-sanan synonyymina. Sitten hän hyppää siihen, että Jeesus Kristus itse on totuuden sana. Tästä hän päätyy kasteeseen, joka on osallisuus tähän totuuden sanaan, joka on Kristus. Väisänen tekee päättelyssä hyppyjä, joilla ei ole tarvittavaa tukea Uuden testamentin kirjoituksissa.

    Haluan tarttua siihen, että totuuden sana on evankeliumi. Väisänen viittaa Ef. 1:13:een, jossa sanotaan: ”Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” Huomaatteko: kuultuanne totuuden sanan, evankeliumin. Eli totuuden sana kuullaan ja se on evankeliumi. Totuuden sana viittaa sanomaan Kristuksesta, siihen, mitä apostolit julistivat ja jonka seurakuntalaiset kuulivat. Toki Kristus on evankeliumin sanassa läsnä, mutta tarkkaan ottaen tässä puhutaan julistetusta Jumalan sanasta. Myös Kol. 1:5:ssa puhutaan julistetusta totuuden sanasta: ”me kiitämme häntä sen toivon tähden, joka teille on talletettuna taivaissa ja josta jo ennen olette kuulleet sen evankeliumin totuuden sanassa”

    Kun Jaakob nyt kirjoittaa: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.”, on ilmeistä, ettei hän puhu kasteesta. Tätä puoltaa se, että hän puhuu ensinäkin sanasta, joka on synnyttänyt seurakuntalaiset. Raamatussa sanalla ”sana” ei viitata kasteeseen. Sillä ei viitata tässä myöskään Jumalan Sanaan isolla s:llä, koska ainoastaan Johannes puhuu Kristuksesta siihen tapaan. Sitten tämä Jaakobin mainitsema sana on vielä ”totuuden sana”, joka muualla tarkoittaa nimenomaan julistettua Jumalan sanaa. Jae 21 ei horjuta tässä sanomaani. Ainoastaan silloin, jos oletetaan, että sanan uudestisynnyttävyys ottaa kasteelta sisällön pois, syntyy ongelmia. Mutta Raamattu ei tunnista tällaisia ongelmia.

    Mielestäni vahvin kohta Väisäsen oppia vastaan on 1 Piet. 1:23. Siinä apostoli kirjoittaa: ”te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” Tässä yhteydessä tulee huomioida vielä jakeet 24 ja 25, joissa sanotaan: ”Sillä: ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti’. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.” (1 Piet. 1:23–25) Huomaatte, että Pietari puhuu sanasta, eli Raamatun kielessä julistetusta sanasta, ja sitten hän vielä jakeessa 25 toteaa suoraan, että kyseessä on julistettu sana: ”tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu”.

    Miten Väisänen selittää jaetta 23? Ei ole vaikea arvata, että hänen mukaansa se käsittelee kastetta. Hän tuo esille kolme perustetta: 1) Uudestisyntymistä osoittava verbi on perfektissä. Näin ollen viitataan menneeseen tapahtumaan, joka vaikuttaa nykyhetkeen. 2) 1 Piet. 2:1:ssa on kehotus panna pois pahuus, joten tässä viitataan kastehetken vanhojen vaatteiden riisumiseen heti 1 Piet. 1:23:n jälkeen. 3) Kirjeen sisäinen logiikka osoittaa, että kyse on kasteesta. Väisänen kirjoittaa: ”varsinaisen avaimen jakeen 1 Pt 1:23 ymmärtämiseen antaa meille Ensimmäisen Pietarin kirjeen sisäinen logiikka. Se osoittaa, että kirjeen ensimmäinen ja kolmas luku eivät ole ristiriidassa, niin että ensimmäinen luvun mukaan ihminen syntyisi uudesti ja pelastuisi sanan kautta (1:23), mutta kolmannen luvun mukaan kasteen kautta tai kasteessa (3:21). 1 Pt 1:23 ei aseta vastakkain sanaa ja kastetta, vaan lihan ja Jumalan ikuisen sanan, kuten seuraavat jakeet osoittavat: Sillä ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.’” (s. 43)

    Ensimmäinen huomioni on se, että Väisänen ei lainaa kolmannessa perusteessaan jaetta 25 loppuun saakka. Hän jättää pois juuri sen kohdan, joka osoittaa, ettei hänen oppinsa kestä: ”tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu”. Muut perusteet muistuttavat paljolti niitä, jotka kävimme jo läpi Jaakobin kirjeen yhteydessä: ensimmäisessä perusteessa on toki se ero, että käytetään aoristin sijaan perfektiä, mutta Väisäsen argumentaatiossa on sama ongelma kuin aiemmin; hän olettaa sen, ettei sana voi uudestisynnyttää ja siksi menneisyyteen viittaava aikamuoto puhuu välttämättä kasteen puolesta. Toinen peruste, vaatteiden riisuminen kasteen yhteydessä, rakentuu Raamatun ulkopuolisen tiedon varaan. Emme edes tiedä, oliko vaatteiden riisuminen kasteen yhteydessä käytäntönä Jaakobin kirjeen kirjoittamisen aikana. Joka tapauksessa tässä Väisänen rakentaa argumentaationsa Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin ja rikkoo itse ”Raamattua tulee selittää Raamatulla” -periaatetta. Ja vaikka Raamatussa puhuttaisiin vaatteiden riisumisesta kasteessa, tämä ei silti tarkoittaisi sitä, ettei kristillistä vaellusta voitaisi motivoida sillä, että koska julistettu sana on uudestisynnyttänyt teidät, pankaa pois pahuus.

    Viimeinen käsiteltävä jae on Gal. 4:19. Paavali kirjoittaa: ”Lapsukaiseni, jotka minun jälleen täytyy kivulla synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä” (Gal. 4:19).

    Väisänen kirjoittaa jakeeseen liittyen: ”(oodinoo) ei merkitse uudestisyntymistä, vaan ’synnytyskivuissa olemista’. Paavali kuvaa itsensä tässä galatalaisten äidiksi. Sanonta on aika luonnoton. Siksi siihen sisältynee syvän huolen lisäksi jopa jonkinlaista ironiaa.” (s. 46). Tämän jälkeen hän tekee kaksi huomiota: 1) Paavali kutsuu galatalaisia lapsukaisiksi. Paavalin huoli ei ole siis Jumalan lapseksi tulemisesta, vaan pysymisestä Jumalan lapsena ja lapsena kasvamisesta. Paavali haluaa, ettei Kristus ainoastaan asuisi galatalaisissa, vaan saisi myös muodon heissä. Väisänen kuitenkin myöntää, että Paavali samaistaa tuskansa synnyttäjän tuskaan. 2) Paavali kamppailee tässä galatalaisten hengellisen elämän puolesta. Siksi verbi on aktiivissa. Uudestisyntymisessä se on säännöllisesti passiivissa.

    Ongelmallista Väisäsen selityksessä on se, että hän myöntää sen, että Paavali samaistaa tuskansa synnyttäjän tuskaan, mutta silti väittää Paavalin huolena olevan galatalaisten kasvaminen Jumalan lapsina. Paavali siis kuvaa itsensä synnyttäväksi äidiksi, mutta ei puhu kuulemma uudestisyntymisestä. Tämä ei ole ollenkaan uskottavaa ja muuten kumoaa ajatuksen, ettei Raamattu voisi liittää mieheen synnyttämistä. Raamattu ei ole ilmaisutavoissaan niin joustamaton kuin Väisänen väitteissään.

    Väisänen sanoo, että uudestisyntymisestä puhutaan säännöllisesti passiivissa, mikä on tietysti luontevaa, koska yleensä puhutaan niistä, jotka ovat syntyneet eikä hänestä, joka synnyttää, mutta muistanette varmaan, että 1 Kor. 4:15:sta Paavali sanoo alkukielessä aktiivimuotoista verbiä käyttäen: ”minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.”

    Nämä neljä raamatunkohtaa kumoavat väitteen, että uudestisyntymistä ei voitaisi liittää julistettuun ja kirjoitettuun Jumalan sanaan. Mielestäni ongelma Väisäsen vastineissa neljään jakeeseen on se, että niistä paistaa koko ajan läpi perususkomus, että jos sana uudestisynnyttää, kasteella ei ole mitään merkitystä. Tämä johtaa siihen, että hän pyrkii selittämään pois Raamatun selvää opetusta sanan voimasta.

    Ratkaisu Väisäsen ongelmaan siitä, että kaste menettää merkityksensä, jos julistettu sana uudestisynnyttää, on se, että pidämme kiinni luterilaisesta periaatteista, että kristillinen oppi tulee ammentaa opin selkeistä sijaintipaikoista ja järjen tulee vaieta, jos emme osaa nähdä, kuinka kaksi oppia sopivat yhteen. Näinhän luterilaiset tekevät, muun muassa Jumalan iankaikkisen valinnan ja yleisen armotahdon suhteen: emme järkeile reformoitujen tapaan, että Jumala ei todellisuudessa halua pelastaa kaikkia, koska hän ei ole valinnut kaikkia pelastukseen. Me pidämme kahdesta uskontotuudesta kiinni emmekä yritä järjellä harmonisoida sitä, mitä Jumala ei ole nähnyt hyväksi ilmoittaa.

    Kasteen ja sanan uudestisynnyttävyyden kohdalla sijaintipaikkaperiaate tarkoittaa sitä, että tunnustamme kummallekin armonvälineelle uudestisynnyttävän voiman. Tunnustamme sen, että Jumala ei ole tarkkaan ilmoittanut, miten kasteen ja sanan uudestisynnyttävyys sopivat yhteen. Sen Raamatusta opimme, että sana voi uudestisynnyttää antamalla hengellisen elämän, mutta samalla kaste on sanasta uudestisyntyneellekin uudestisyntymisen pesu. Voimme toki tehdä johtopäätöksiä ja arveluita, mutta niiden ei tule olla ristiriidassa sekä sanan että kasteen vaikuttavuuden kanssa.

    Vaikka emme välttämättä saa kaikin puolin rationaalisesti harmonista kokonaisuutta kasteen ja sanan suhteesta uudestisyntymisessä, se ei ole välttämätöntä. Oikean opin on tarkoitus olla ennen kaikkea sielunhoidollinen. Minulle kaste on ollut luovuttamaton turva kristillisen vaellukseni aikana, vaikka tunnustankin sanan uudestisynnyttävyyden. Ilman kastetta, en tiedä, olisinko puhumassa teille tässä tänään. Kaste tuo pelastuksen hyvin konkreettisesti lähelle ja se lohduttaa aivan omalla tavallaan. Kaste todistaa voimallisesti siitä, että armo kuuluu tarkoituksella juuri minulle. Samalla kuitenkin sanan uudestisynnyttävyydestä aukeaa lohduttavia näkökulmia, esimerkiksi voimme olla varmoja, että henkilö, joka ei ole ehtinyt kasteelle, mutta on kuollut uskossa Kristukseen, pelastuu varmasti Jumalan sanan voimasta.

    Ongelmat Väisäsen Raamatun tulkinnan periaatteissa näkyvät muutenkin kauttaaltaan läpi teoksen. Otan muutaman esimerkin. Aloitetaan tuhlaajapoikavertauksesta. Tämä vertaushan on Väisäselle suoranainen avain siihen, että uudestisyntyminen voi tapahtua vain kasteessa. Vertauksen perusteella hän argumentoi, että uskosta luopunutkin on taivaallisen Isän lapsi, koska vertauksessa kodista lähtenyt nuorempi veli on koko ajan isänsä poika ja kun tämä palaa kotiin, isä puhuu poikansa henkiin heräämisestä eikä uudesta syntymästä. Väisänen kirjoittaa: ”Eihän tuhlaajapojankaan isä lakannut olemasta hänen isänsä pojan kalutessa sikakaukaloista vieraalla maalla. Mutta jos tuhlaajapoika olisi epäuskossa jäänyt harharetkilleen, hän ei olisi päässyt kotiin eli hän ei olisi pelastunut.” (s. 50)

    On ongelmallista rakentaa oppia vertausten yksityiskohtien varaan. Tämä johtuu siitä, että vertauksissa on usein tietty kärki eikä niissä suinkaan kaikkea ole tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti tai opillisesti. No, mikä on tuhlaajapoikavertauksen perimmäinen sanoma? Tämä vertaus on osa kolmen vertauksen sarjaa, joka on vastaus fariseusten ja kirjanoppineiden nurinaan siitä, että Jeesus otti vastaan syntisiä. Kaksi muuta vertausta ovat vertaukset kadonneesta lampaasta ja kadonneesta rahasta. Tuhlaajapoikavertaus näin ollen korostaa Jumalan suunnatonta rakkautta kadonneisiin syntisiin. Sen tarkoituksena ei ole olla systemaattinen esitys siitä, uudestisyntyykö kasteen jälkeen uskosta luopunut tullessaan uudelleen uskoon tai pysyykö luopunut jossain mielessä Jumalan lapsena vielä luopumisen aikanakin. Siksi on väärin rakentaa oppia tästä aiheesta vertauksen varaan.

    Raamatun selittäminen Raamatulla olisi hyödyllistä Väisäsen opetuksen uudelleen arvioimiseksi myös Apostolien tekojen Pyhän Hengen vuodatusten suhteen. Väisänen väittää, että Apostolien teoissa olisi kaksi ainutkertaista tapausta, joissa Pyhää Henkeä ei saatu kasteessa! Tämä on aivan erilainen ymmärrys näistä tapauksista kuin luterilaisuudessa perinteisesti. Suuret luterilaiset teologit Martin Chemnitz ja Johann Gerhard opettavat, että Pyhän Hengen erityislaatuiset vuodattamiset Apostolien teoissa viittaavat hänen ihmelahjoihinsa. Nämä vuodattamiset eivät tarkoita sitä, etteikö Pyhä Henki olisi toiminut jokaisessa mainitussa kasteessa pelastavalla tavalla. Avain Pyhän Hengen vuodattamisten ymmärtämiseen Apostolien teoissa on luku 11, jossa Pietari tuo ilmi sen, että Johannes Kastajan puhe siitä, että Vapahtaja kastaisi Pyhällä Hengellä, tarkoittaa nimenomaan näiden ihmelahjojen vuodattamisia osoituksena siitä, että evankeliumi kuuluu kaikille kansoille. Olen tehnyt tähän aihepiiriin liittyen kaksi YouTube-videota Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon kanavalle. Rohkaisen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan niihin! En paneudu Apostolien tekoihin nyt enempää. Tämän kirjan tulkitseminen oikein on kuitenkin olennaista sen kannalta, että ymmärretään Johanneksen Kasteen luonne oikein: Johannes ei halua kieltää sitä, että jo hänen kasteensa antoi Pyhän Hengen lausuessaan, että hänen jälkeensä tulee se, joka kastaa Pyhällä Hengellä. Tällä on suora vaikutus myös Joh. 3:5:n tulkintaan, joka on Väisäsen opin avainteksti, mutta jonka Franz Pieper ymmärtää aivan oikein.

    Viimeisenä esimerkkinä Väisäsen raamattuargumentaation heikkoudesta nostan hänen kahden uskon malliinsa liittyvän yksityiskohdan. Olen jo viitannut edellä siihen, että Väisänen erottaa toisestaan kastamattoman siitetyn uskon, joka on pelastuksen kaipuuta ja kasteessa uudestisyntyneen uskon, joka on varmuutta pelastuksesta. (ks. esim. 89) Tämän kasteessa saadun uskon kannalta avain raamatunpaikka Väisäsellä on Gal. 2:20, jossa sanotaan: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”. Väisäsen mukaan kasteessa saatu usko on sitä, että Jumalan Poika uskoo kristityssä (s. 75, 89).

    Gal. 2:20 ei ole kuitenkaan kestävä peruste kahden uskon mallille. ”Jumalan Pojan usko” on monimerkityksinen ilmaisu. Sen voi tulkita niin, että Jumalan Poika uskoo kristityssä, mutta sen voi ymmärtää myös kristityn uskoksi Jumalan Poikaan. Sekä kreikassa että latinassa on mahdollista käyttää tällaista genetiivirakennetta sekä uskon subjektista että sen kohteesta. Kun tiedämme, että missään Raamattu ei yksiselitteisesti opeta, että Jeesus uskoisi meissä, on luontevaa ymmärtää muotoilu ”Jumalan Pojan usko” kristityn uskoksi Jeesukseen. Siitähän Raamattu puhuu valtavan paljon. Vielä voisi huomauttaa, että ”Jumalan Pojan usko” -muotoiluun liittyen on pohdittu, voisiko sen kääntää Jumalan Pojan uskollisuudeksi. Sanon tämän vain sen takia, jotta ymmärrätte, että Väisänen rakentaa heikolle perustalle. Kun Gal. 2:20 ei ole toimiva opin sijaintipaikka ”pelastetun uskolle”, koko kahden uskon malli romahtaa.

    Teologisia ongelmia

    Päätän tähän raamattuargumentaation tarkastelun. Haluan lopuksi nostaa esille ongelmia, joita Väisäsen kasteopista seuraa teologialle laajemmin.

    Äskeisen osion yhteenvetona voisin sanoa, että Väisäsen tapa tulkita Raamattua johtaa luterilaisen uskon kriisiin. Hän lukee Raamattua tietyn teologisen systeemin kautta eikä pitäydy opinpaikkaperiaatteeseen. Tehdessämme näin meillä ei ole mahdollisuutta kritisoida niitä, joilla on toisenlainen teologinen systeemi, jonka kautta he hylkäävät osan Raamatun ilmoituksesta. Luterilaisen Raamatun tulkinnan ydin on, ettemme anna järkemme ylittää Jumalan sanan rajoja, vaan pidämme koko Jumalan ilmoituksesta kiinni. Opin sijaintipaikka-ajattelusta luopuminen horjuttaa uskomme perustaa, koska Raamattu ei ole enää selkeä kirja. Meillä ei ole enää selkeää Jumalan sanaa, josta oppi on varmasti ammennettavissa. Siksi Väisäsen uuden kirjan tapa käsitellä Raamattua on niin vaarallinen.

    Sitten minun täytyy todeta kaiken lukemani jälkeen, etten tiedä, mitä Väisänen tarkoittaa uudestisyntymisellä. Sen tiedän, että hän haluaa pitää kiinni siitä, että kasteessa uudestisynnytään, mutta mitä tämä uudestisyntyminen on, siitä en ole varma. Minä ajattelen, että uudestisyntyminen on samaa kuin hengellisen elämän syntyminen ihmisessä. Vain se, joka on hengellisesti elossa, on syntynyt ylhäältä, eli uudestisyntynyt. Vain se, joka uskoo Jeesukseen, on Jumalan lapsi, vanhurskautettu, Pyhän Hengen omistaja, Kristuksen ruumiin jäsen, ja niin edelleen. Mutta Väisäsen opista seuraa se, että helvettiin menee uudestisyntyneitä, Pyhän Hengen saaneita, vanhurskautettuja Jumalan lapsia. Tämä on täysin tuntematon ajatus Uudelle testamentille. Tämä on aivan vierasta sen puhetavalle, ”oikealle opinmuodolle”. Käsitteet menettävät tässä merkityksensä: miten voi olla esimerkiksi vanhurskautettu ihminen, joka on Jumalan vihan alla? Raamattuhan sanoo: ”Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.” (Room. 5:9) Jos kastettu ei uskolla omista syntien anteeksiantamusta, hän ei ole vanhurskas, koska Jumala lukee hänelle syyksi hänen syntinsä.

    Väisäsen opetuksessa ymmärrys uskosta jää kummalliseksi. Vaikka Väisänen korostaa uskoa taivaan aarteiden vastaanottajana, hänen opetuksensa uudestisyntymisestä kyseenalaistaa uskon merkityksen. Tarkoitan sitä, että jos epäuskoinen aikuinen kastetaan, hän uudestisyntyy kasteessa, vaikka hänellä ei olisi siitettyä uskoa. Hän ilmeisesti saa myös Pyhän Hengen, hänet vanhurskautetaan ja hänestä tulee Jumalan lapsi. Väisänen kyllä kieltää epäuskoisten aikuisten kastamisen ihan oikein (s. 98), mutta hypoteettisesti hänen oppinsa johtaa kuvaamaani johtopäätökseen. Jos nimittäin kiellettäisiin se, että kaste uudestisynnyttää myös nämä epäuskoiset, silloin päädyttäisiin siihen, että joko heidät pitäisi kastaa uudestaan, kun he tulevat uskoon tai sitten he eivät voisi uudestisyntyä ollenkaan.

    Väisänen tosin torjuu kaikkien pelastuksen. Samassa yhteydessä, kun hän puhuu vanhurskauttamisesta kasteessa ja vaikuttaa olevan varovasti sitä mieltä, että vanhurskauttaminen on kertakaikkista, hän kuitenkin sanoo, että tuosta vanhurskauttamisesta tulee olla osallinen uskon kautta. Minusta tämä erottelu on tarpeeton ja syntyy vain semanttisesta ehdottomuudesta, joka värittää Väisäsen uudestisyntymiskäsitystä. Olisi yksinkertaisempaa tunnustaa, että kasteessa meille lahjoitetaan vanhurskaus uskossa omistettavaksi, mutta ilman uskoa emme ole vanhurskaita. Tämänkaltainen asian ymmärtäminen seuraisi raamatullista esitystapaa. Sama koskisi myös uudestisyntymistä, Jumalan lapseutta, taivaan kansalaisuutta ja muita kasteen aarteita: ne kaikki tarjotaan ja lahjoitetaan kasteessa, mutta mitään näistä me emme omista ilman uskoa.

    Vielä pidän hämäränä sitä, miten Väisänen hahmottaa sanan merkityksen kasteessa. En ymmärrä sitä, että kun hän kieltää julistetulta sanalta uudestisynnyttävän voiman, miten tuo sama sana kuitenkin uudestisynnyttää kasteessa? En usko, että Väisänen väittää veden tekevän sanasta uudestisynnyttävää, vaan sanan vedestä, mutta ongelma on siinä, että julistetun ja kasteessa olevan sanan välillä ainoa ero on tuo vesi. Tähän problematiikkaan Väisänen ei tarpeeksi pureudu, vaikka se olisi olennaista, koska jo katekismuksesta opimme, että juuri veteen yhdistetty sana on se, joka lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen ja vapauttaa kuoleman ja perkeleen vallasta.

    Väisäsen opista nousee kaksi käytännöllistä, sielunhoidollista ongelmaa: ensimmäinen näistä on jo mainitsemani kastamattomien kuoleminen. Väisänen opin mukaan emme voi olla varmoja siitä, että Jeesukseen uskonut, mutta kastamattomana kuollut, pelastuisi. Tämä on tavattoman lohdutonta. Kaste muuttuu tässä melkeinpä lain teoksi, joka on pakko täyttää, jotta Jumala pelastaisi. Hätätapauksessakaan usko Jeesukseen ei varmasti riitä, vaan tarvitaan kaste. Ymmärrykseni armonvälineiden luonteesta vaikuttaa eroavan suuresti Väisäsen käsityksestä. Toiseksi, Väisäsen ymmärrys pelastetun uskosta on omiaan ahdistamaan. Hän kuvaa sitä yksinkertaisesti vanhurskaudeksi, rauhaksi ja iloksi Pyhässä Hengessä (s. 99). Mutta mitä, jos kastetulla ei ole tällaista uskoa? Eevan tarina kirjan lopussa (s. 237-241) tuo hienosti ilmi sen, että tuollaisessa tilassa kaste saa tulla avuksi lohduttamaan ja suuntamaan katseen pois omasta sydämestä armonlupauksiin, mutta pidän haitallisena sitä, että annetaan uskosta sellainen kuva, joka ei aina vastaa todellisuutta.

    Opetus Jumalan Pojan uskosta johtaa myös outoihin johtopäätöksiin yhdessä sen kanssa, että jokainen kastettu on uudestisyntynyt kasteessa: jos kasteessa saadaan Jumalan Poika uskomaan kristittyyn, ja Kristus on kristityn uusi luonto – niin kuin Väisänen sanoo (s. 53, 97) – silloin on vaikea ajatella, että uskosta voisi luopua, vaikka Väisänen tämän mahdollisuuden tunnustaakin. Ja jos tämä Jumalan Pojan usko annetaan meille vielä kertakaikkisesti kasteessa, miten Jumalan Poika saadaan uudelleen uskoon, kun syntinen tulee parannukseen? Vastaus kysymykseen löytynee siitä, että Väisänen tunnustaa sen, että kastetun usko ei ole ainoastaan Jumalan Pojan uskoa kristityssä, vaan myös kristitty uskoo kasteen jälkeen. Tämä usko voi sammua. Mutta miten Jumalan Pojan usko ja kristityn usko suhteutuvat yhteen, sitä Väisänen ei kerro.

    Lopuksi

    Esitelmän kääntyessä lopuilleen haluan sanoa, että suhtaudun sympatisoiden Matti Väisäsen kastekorostukseen. Ymmärrän sen hänen uuspietististä taustaansa vasten: kaste ei merkinnyt hänelle jossain elämänvaiheessa paljoa, mutta sitten hän löysi kasteen ja sen ihanan armon. Hänen kastekirjojensa perimmäisenä tarkoituksena on ollut tämän ihanan löydön varjeleminen ja turvaaminen. Hän haluaa, että kristityn usko kohdistuu hänen ulkopuolelleen, kasteen lupauksiin. Siinä on varma ankkuri elämän myrkyissä. Ja minusta on ymmärrettävää sekin, että kaikille ihmisille kaikki armonvälineet eivät ole aina yhtä merkityksellisiä. Ymmärrän sen, että eri elämäntilanteissa jokin armonväline voi puhutella enemmän kuin toinen. Mutta sitä en halua, että aletaan korostaa jotain armonvälinettä toisten kustannuksella. Soisin Väisäselle ilolla ilon kasteesta, mutta en sitä, että hän hyökkää Jumalan sanan voimaa vastaan.

    Minulle jäi suureksi kysymykseksi kirjan jälkeen se, mikä on Lähetyshiippakunnan suhde Väisäsen oppiin. Väisänen itse ymmärtää Lähetyshiippakunnan konsistorin lausunnon Jumalan sana, kaste ja uudestisyntyminen oppinsa kiteytykseksi. Olen hyvin surullinen siitä, jos Lähetyshiippakunta on valinnut tien, joka ei poikkea ainoastaan Tunnustuskirjojen, Lutherin ja suurten puhdasoppisuuden ajan teologien opetuksesta, vaan ennen kaikkea Jumalan omasta sanasta. Siihen viittaa se, että hiippakunta on tämän kirjan julkaissut.

    Ajattelen, että tie eteenpäin olisi sen pohtiminen, mitä uudestisyntyminen oikeastaan on. Tälle pohdiskelulle hyvän lähtökohdan antaisivat Jeesuksen sanat: ”Sinä olet Israelin opettaja etkä tätä tiedä!” (Joh. 3:10). Tämä nuhtelu oli seurausta siitä, ettei Nikodeemus ymmärtänyt puhetta uudestisyntymisestä, vaikka hän tunsi Vanhan testamentin. Tiedämme kuitenkin, ettei Vanhassa testamentissa käytetä käsitettä uudestisyntyminen. Se puhuu tästä asiasta toisia sanoja käyttäen. Tämän perusteella tulisi pohtia sitä, mistä siinä tapahtumassa on kyse, jota me sanomme uudestisyntymiseksi, ja millä erilaisilla tavoilla Raamattu puhuu siitä sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa. Toiveeni on, että Jumala antaisi piispa Väisäselle vielä viisautta ja voimaa tutkia kokonaisvaltaisemmin Raamatun opetusta uudestisyntymisestä ja kirjoittaa testamenttinsa uudestaan.

    Mika Bergman

    Helsingin Concordia-piiri 25.7.2017

  • Päätöshartaus Matt. 24:35

    Pastori Dani Puolimatkan päätöshartaus uskonpuhdistusjuhlassa Lahdessa 4.11.2017

  • Puolustuspuhe - PLÄDOYER

    Te kansankirkon papit, jotka vastustatte niin sanottua naispappeutta, olette uskonne ja käytäntönne vuoksi tulilinjalla. Teitä vastustavat kansan enemmistö, tiedotusvälineet, epäuskoinen maailma sekä kaikki kansankirkon piispat, pappien valtaenemmistö ja suuri joukko kirkkokansaa.

    Vaikka haluatte edelleen pysyä kansankirkossa, minun sallittaneen kuitenkin kirjoittaa teille virkakysymyksessä puolustuspuhe, Plädoyer. Olen tottunut siihen, että usein kansankirkkoon kuuluvat papit suhtautuvat meikäläiseen tietyllä tavalla ja siitä syystä Plädoyer'ni ei ehkä ole odotettu. Tunnen kuitenkin sydämessäni tarvetta kirjoittaa teille – esimerkiksi sen etiopialaisen kannustamana, joka auttoi profeetta Jeremian kaivosta, mutatis mutandis (Jer. 38).

    Oikeauskoinen kirkko myötäelää tunnustajien kanssa

    Olisi suuri erehdys ajatella, että on kysymys vain kansankirkon pulmasta. Kun ulkonaisen kristikunnan piirissä syntyy vakavia opin ja elämän kiistoja, se koskettaa tavalla tai toisella koko Kristuksen Kirkkoa. Kristuksen Kirkko on näet globaali ja yksi. Oikein on viitattu Raamatun sanaan: "Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa" (1 Kor. 12:26).

    Harhautuminen jonkin ulkonaisen kirkon piirissä voi koitua pahennukseksi muissakin kirkoissa. Myös siinäkin tapauksessa, että jokin kirkko torjuu selkeästi harhan, sen yksittäiset jäsenet saattavat harhan vaikutuksesta sen saaman julkisuuden tähden heikentyä opissa ja tunnustuksessa, jopa tulla sen viemiksi. Jos totuuden tunnustajia kohtaa vaino harhautuneessa kirkossa, oikeauskoinen kirkko ei ainoastaan myötäelä tunnustajien kärsimyksessä, vaan kokee myös ristinalaisuutta omankin uskonsa ja kantansa tähden.

    Opin puhtaus ja vihamiehen kylvö

    Kristuksen kirkko ja sen globaalisuus on ymmärrettävä kirkon puhtaiden, pettämättömien tuntomerkkien valossa. Kristuksen Kirkko on näet näkymätön ja on varmuudella löydettävissä sieltä, missä armonvälineet ovat jatkuvassa käytössä. Kirkon olemassaolo on sikäli täysin riippuvainen armonvälineiden puhtaudesta, että Jumala vaikuttaa uskoa vain oikealla Jumalan sanan opilla ja asettamillaan sakramenteilla. Harha ei koskaan vaikuta uskoa eikä sitä vahvista. Se on aina vahingollinen, olkoon miten pieni tahansa. Asialla on kuitenkin myös käänteinen puolensa. Kirkon olemassaolo on sikäli riippumaton armonvälineiden täydestä puhtaudesta, että harhauskoisissakin kirkoissa on Jumalan lapsia, mikäli oikeata Jumalan sanaa on niissä sen verran jäljellä, että usko voi syntyä ja säilyä. Jumala hallitsee vihollistensakin keskellä. Me ihmiset emme kuitenkaan voi nähdä sydämeen emmekä voi määritellä, onko sellaisella, joka pitäytyy kirkkonsa harhaan, kysymys onnellisesta vai onnettomasta epäjohdonmukaisuudesta. Jumala on sitonut meidät pysymään puhtaassa sanassaan ja käskenyt meitä huolehtimaan siitä, ettemme osallistu toisten oppisynteihin. Siellä, missä Jumalan sana on puhtaana, kuuluu Kristuksen ääni ja vain se. Missä oikean Jumalan sanan lisäksi saa kuulua muitakin ääniä, siellä vihamies ei kylvä omia siemeniään vain salaa yöllä, vaan aivan luvan saaneena myös päivän valolla.

    Puhun raamatullisen virkaopin ja –käytännön puolesta. Oppi ja käytäntö kulkevat käsi kädessä. Oppi johtaa käytäntöön, ja käytäntö kertoo, mikä oppi on. En puolusta sellaiseen kirkkolaitokseen kuulumista, jossa harhalla on olemassaolon oikeus totuuden rinnalla tai jossa harha pitää totuutta vääryyden vallassa. Kuitenkin puolustan niitä, jotka puhuvat totuuden puolesta riippumatta siitä, missä kirkollisessa yhteydessä he ovat. Samalla saanen puhua myös johdonmukaisen Jumalan sanaan pitäytymisen puolesta, ettemme lankeisi kiusaajan epäjohdonmukaisuuden ansaan.

    Luterilaisuuden perusperiaatteet

    Luterilainen uskonpuhdistus syntyi evankeliumin kirkastumisesta Martti Lutherille ja hänen opetustaan seuranneille evankelisille seurakunnille. Tämä merkitsi luterilaisille isille 1500-luvulla koko kristillisen opin ymmärtämistä ja omaksumista evankeliumin mukaisena. Jokainen opinkohta otettiin sitä koskevista raamatunkohdista ja pyrittiin pitämään tarkka vaari siitä, ettei mihinkään uskonkohtaan tai seurakunnan käytäntöön sekoitettu mitään evankeliumin kanssa ristiriidassa olevaa. Luterilainen tunnustuksemme puhuu "evankeliumin opista". Se tarkoittaa sillä kristillisen opin koko sisältöä.

    Evankeliumin oppia ajatellen oli kaksi perussääntöä. 

    Ensimmäinen oli raamattuperiaate, se, että pyhä Raamattu on opin ja elämän ylin ohje, jonka alle kaikki opettajat on asetettava. Tämä merkitsi tunnustusta siitä, että Raamattu on sisältönsä puolesta selkeä, niin että se voi toimia normina kristilliselle kirkolle. Vasta myöhemmin tämä asia on asetettu kysymyksenalaiseksi siellä, missä usko Raamattuun Jumalan sanana on joko kokonaan menetetty tai missä se on heikentynyt.

    Toinen uskonpuhdistuksen perussääntö oli yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta –periaate. Näitä kahta periaatetta ei saanut kirkossa loukata eikä hämärtää ja niistä oli pidettävä kiinni koko kristillisen opin alueella. Luterilainen tunnustus hylkää eräitä paavikirkon väärinkäytöksiä, kuten luostarilupaukset, toteamalla vain lyhyesti, että ne ovat evankeliumin vastaisia. Silloin asiaa ei tarvinnut tarkemmin perustella, koska evankeliumi oli luterilaisille kirkas.

    Oli myös tärkeä kolmas periaate. Se ei varsinaisesti koskenut itse oppia, ei siis sitä, mistä oppi ammennetaan ja millainen sen sisältö on, vaan se koski sananjulistusta ja seurakuntaelämää. Se oli yksin sanasta –periaate eli se, että usko syntyy ja säilyy yksinomaan armonvälineiden vaikutuksesta. Armonvälineitä olivat pyhä kaste, evankeliumi eri sanallisissa muodoissaan ja pyhä ehtoollinen. Evankeliumin sanalliset muodot olivat varsinkin kirjoitettu sana, saarna, rippi ja veljien keskinäinen lohdutus.

    Tämä käytännön periaate teki seurakuntaelämän tärkeäksi. Kokoonnuttiin seurakuntina sanan ja sakramenttien äärelle sunnuntaista sunnuntaihin jumalanpalveluksiin julkisen saarnaviran johdolla. Koko seurakuntaelämälle antoivat edellä mainitut periaatteet sisäisen harmonian, concordian eli yksimielisyyden opissa (ns. magnus consensus). Concordia luonnehti aitoa luterilaista kirkollisuutta. Jumalan sana oli julistettava puhtaasti ja sakramentit toimitettava Kristuksen asetuksen mukaan. Omiatuntoja ei saanut sitoa asioihin, joista Jumalan sana ei ole antanut määräyksiä. Raamatunkohta, johon Luterilaiset tunnustuskirjat eniten viittaavat, kuuluu: "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä" (Matt. 15:9). Harmoniaan kuului myös seurakunnan sisäinen yhteys niin, ettei ollut sisäisiä jakautumisia eri korostuksiin, ryhmäkuntiin tai klikkeihin.

    Mitä olennaista kansankirkossa on menetetty

    Rakkaat ystävät, te, jotka kansankirkossa vastustatte niin sanottua naispappeutta, huomatkaa, minkä olette jo ajat sitten menettäneet kirkollisessa elämässänne. Olette menettäneet aidon luterilaisen kirkon ja sen yhteyden. Augsburgin tunnustus sanoo: "Kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä yksimielisesti puhtaan ymmärryksen mukaisesti evankeliumi saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan jaetaan." (VII uskonkohta, saksalaisen tekstin mukaan, käännös MS.) Kansankirkon itsestään nimessään käyttämät epiteetit "evankelinen" ja "luterilainen" eivät ole pitkään aikaan vastanneet todellisuutta. Olette menettäneet sen, mitä luterilaisuus olemukseltaan on alun perin ollut ja mikä tänäänkin on sen aitouden shibbolet, tuntomerkki. Olette menettäneet concordian, luterilaisen opin yksimielisyyden. Se ei toteudu kansankirkon seurakuntien elämässä, ei sen sisäisellä kirkkokunnallisella tasolla eikä sen suhteissa ulospäin. Kun Raamattuun perustuva ja tunnustuksessa ilmituotu yksimielisyys evankeliumin opissa on kadotettu, se on hukassa myös itse evankeliumissa. Kysymys ei ole vain kehästä, vaan nimenomaan itse ytimestä. Mutta ei myöskään vain ytimestä, vaan koko asiasta. Kansankirkon pasuuna ei kutsu seuraamaan vain yhtä ääntä, vaan se soi epäselvästi. Kun evankeliumi on kansankirkolle epäselvä, ei tarvitse ihmetellä Yhteistä lausuntoa vanhurskauttamisesta paavikirkon kanssa.

    Siellä, missä yksimielisyys on kadotettu evankeliumin ytimessä ja sen koko opissa, ei ole uskon ja opin analogiaa, joka sitoisi Raamatun yhdeksi kokonaisuudeksi ja Jumalan ilmoitukseksi. Niitä, jotka pitäytyvät Raamatun sanaan niin kuin se lukee, ivataan. Kun he pitäytyvät kirjaimelliseen, tekstiyhteyden mukaiseen tulkintaan aikasidonnaisen tulkintatavan sijasta, heidät leimataan. (Kysymys vertauksista ja muista kielikuvista kuuluu toiseen asiayhteyteen. Toki kuvatkin on selitettävä sellaisina kuin kuvat ovat!)

    Raamattu, traditio

     Rakkaat ystävät, – haluaisin sanoa: commilitones, – on vain kaksi tietä. Joko otamme Raamatun vastaan Jumalan sanana, joka on syntynyt Pyhän Hengen innoituksesta, ja sitoudumme yksin siihen tai sitten otamme tradition uskon normiksi antamaan viime kädessä tulkinnan Raamatulle. Traditio voi olla suljettu, kuten ortodokseilla. Se voi olla laajentuva, kuten paavikirkolla. Se voi olla myös kehityksen alainen ja vanhaa halveksiva, kuten ns. naispappeuden kannattajilla. Tradition mukaan tulo opin lähteeseen tuo siihen inhimillisen lisätekijän, harhan, ja on aimo askel paavikirkon uskonkäsitystä kohden. Paavikirkolle on leimaavaa synergismi, Jumalan ja ihmisen yhteistyö, ei vain opissa kääntymyksestä, vaan myös opit traditiosta ja neitsyt Marian saastattomasta sikiämisestä nostavat ihmisen kuviteltuun yhteistyöhön lunastuksen, pelastuksen omistamisen ja ilmoituksen asiassa Jumalan kanssa. Vertaa myös puheita neitsyt Mariasta kanssalunastajana ja "ihmisen lukua" Ilmestyskirjassa!

    Sanainspiraatioon tunnustautuen

     Opin taisteluissa kestämme terveellä Raamatun pohjalla vain sanainspiraatioon tunnustautuen (2 Tim. 3:16; 2 Piet. 1:21). Kirjoitetusta Sanasta kiinni pitäen ja siihen niin vedoten kuin se lukee ja sitä asiayhteyden mukaan oikein soveltaen Vapahtaja voitti kiusaajan. Sanasta kiinni pitäen Luther kumosi Zwinglin ehtoollista koskevan harhan. Kun on luovuttu sanainspiraatiosta, ei tarvitse kummeksua Porvoon sopimusta ja selän kääntämistä yhdelle merkittävimmistä uskonpuhdistajan taisteluista.

     Sanasta kiinni pitäen torjumme saarnavirkaa koskevan harhan. Vaikka tässä traditio tulee tueksemme, se ei ratkaise emmekä saa siihen vedota niin kuin se ratkaisisi. Perustelemalla opin saarnavirasta pyhällä Raamatulla saamme rohkeasti antaa kunnian Jumalalle. Raamatun opetusta seurakunnan paimenen virasta ei voi kumota perkele eikä ihminen.

    Discordia

     Kansankirkon opillisen discordian eli erimielisyyden alku juontaa historiassa kauas, hyvinkin parinsadan vuoden taakse, kun evankeliumin oppi hämärtyi järkeisopin ja muuten hyvää tarkoittaneen pietismin vaikutuksesta. Tällä discordialla ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan kirkkolain turvaa. Vasta vuoden 1870 kirkkolain muutos virallisti discordian. Silloin kansankirkko muutti tunnustuspykälänsä sanamuodon poistaen siitä sanan "oppi" sillä nimenomaisella tarkoituksella, että ns. beckiläinen vanhurskauttamisoppi sai hyväksytyn aseman. Sen jälkeen kansankirkko on ollut opin suhteen vapaa eikä ketään ole voitu velvoittaa pysymään luterilaisessa opissa. Tilanteeseen on kansankirkossa ajan oloon totuttu. Ei ole kuulunut konservatiivisimpienkaan taholta vaatimusta koko kirkon opillisesta yksimielisyydestä luterilaisen tunnustuksen perustalla. Kansankirkon yhdistäväksi tekijäksi on tullut opillinen discordia. Irralleen otettuna papinvalapykälän sanamuoto on tiukka. Kuitenkin niitä omantunnonarkoja, jotka eivät ole voineet hyväksyä luterilaista oppia, ovat piispat ennen ordinaatiota rauhoittaneet selittämällä, että koska papinvalapykälää on tulkittava tunnustuspykälän valossa, ei papinvalapykäläkään tiukasta sanamuodostaan huolimatta sido luterilaiseen oppiin.

    Särö discordiassa

     Niin sanotun naispappeuspäätöksen myötä v. 1986 kansankirkon yhteisesti hyväksyttyyn discordiaan tuli vakava särö. Koska päätös koski koko kansankirkon järjestystä, rakennetta ja toimintaa, siihenastista oppia koskevaa discordiaa ei voitu soveltaa kirkon järjestykseen. Kirkko ei näet voi toimia johdonmukaisesti päättämässään järjestyksessä, ellei sen järjestyksen suhteen vallitse concordia. Kaksi erilaista järjestystä näet tarkoittaisi kahta eri kirkkoa.

     Kun luterilaisen opin concordia perustuu evankeliumin voittamien sydänten yhteiseen uskoon ja oppiin, niin kansankirkon uuden järjestyksen vaatima concordia viran ulottamisessa naisiin perustuu lakiin, pakkoon ja alistamiseen. Periaatteen kannalta aidon luterilaisen concordian ulkopuolella ovat ne, joiden tunnustus ei ole yhteneväinen luterilaisen tunnustuksen kanssa, ja he löytävät omantunnon ja toiminnan vapauden aidon luterilaisen kirkon ulkopuolelta. Nyt kansankirkon vaatima concordia niin sanotussa naispappeuskysymyksessä eroaa kuitenkin aidosta luterilaisesta opin concordiasta ratkaisevasti ja on sen vastakohta. Se näet säilyttää kaikilta muilta osin discordian, mutta edellyttää ehdottomasti alistumista kirkon järjestystä koskevaan concordiaan. Se suosittaa lähtöä kansankirkosta niille, jotka eivät halua mukautua, ja myöntää tässä kysymyksessä omantunnon vapauden vain sen ulkopuolella. Se haluaa lakiin perustuvaa concordiaa, kun se vaatii alistumista kirkon päättämään uuteen järjestykseen ja kun se on valmis hyväksymään sillä pohjalla tapahtuvan oppia ja käytäntöä koskevan mukautumisen, jonka ei tarvitse perustua uskoon tai vakaumukseen. Ymmärrämmehän mitä tämä merkitsee?

    Vetoomus

     Vetoan niin sanotun naispappeuden torjujiin. Älkää pyrkikö siihen, että saisitte kansankirkossa jonkin suojaisen nurkan yhteisessä discordiassa. Se on epäjohdonmukainen ratkaisuyritys. Ajatelkaa loppuun asti, mitä merkitsee kieltäytyminen yhteistyöstä ns. naispapin kanssa, jos kuitenkin samalla olette valmiita yhteistyöhön ns. naispappeuden hyväksyvien miespappien ja sen päättämän kirkon kanssa. Jos yhteistyöstä kieltäytyminen rajoittuu naissukupuoleen ja vain oppikokonaisuuden (corpus doctrinae) yhden jäsenen (unus articulus: de ministerio ecclesiastico) yhteen osaan (una particula: de sexu pastoris), teidän on vaikeata puolustautua sukupuolista syrjimissyytettä vastaan.

     Vaikka ns. naispappeus on kristillisessä oppikokonaisuudessa vain yhden uskonkohdan yhden osan yksityiskohta, se on kuitenkin koko oppikokonaisuuden puhtaana säilymiseen vaikuttava perustavan tärkeä asia, jonka Raamattu perustelee sanomalla: "Nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1 Tim. 2:14).

     Asettakaa kunnioitettujen isienne ratkaisu pysyä kansankirkossa Jumalan sanan ja todellisen tilanteen valoon. Olette nähneet, että heidän ratkaisunsa on johtanut umpikujaan. Jos he voisivat nähdä teidän asemanne, tuskin he vaatisivat teitä pysymään kansankirkossa. Tuomitsematta isien henkilökohtaista uskoa on tullut aika nähdä, että he erehtyivät kirkkokysymyksessä, kun asettuivat vastustamaan tunnustuksellisten seurakuntien syntyä eivätkä lähteneet samalle tielle 1920-luvulla.

    Hapatteen laki on väistämätön

    Kiihtyvällä tavalla toteutuu Raamatun varoitus: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:9). Väärää oppia voimme hapatteen lisäksi verrata käen poikaseen pikkulinnun pesässä. Kun se kasvaa isoksi, se työntää pikkulinnun poikaset pesästä alas. Väärä oppi haluaa ensiksi viisauden maineen, sen myötä olemassaolonoikeuden, sitten tunnustettuja asemia ja oppituoleja ja lopulta yksinvallan. Naispappeuskysymys ei ole se vähäinen alkuhapate, joka on hapattamassa koko taikinaa. Se on kylläkin indikaattori, joka osoittaa kirkon luopuneen jo sitä ennen evankeliumin opista monessa kohdassa.

    Lupa lähteä Egyptistä

     Kun piispat ja eräät muut niin sanotun naispappeuden kannattajat kehottavat raamatullisesta virkaopista kiinni pitäviä jättämään kansankirkon ja perustamaan oman kirkon tai liittymään meihin, heillä voi olla siihen erilaisia syitä. Jätän ne tässä pohtimatta. Ehkä Jumalan enkelit ovat panneet heidät kehottamaan teitä eroamaan kansankirkosta ja tehneet "faraon" halukkaaksi laskemaan "Israelin" pois (vrt. 2 Moos. 12:33).

     Israel otti tilaisuudesta vaarin ja lähti Egyptistä. Aika näyttää, mitä maassamme tapahtuu. Nyt olisi tilaus Sanasta ja tunnustuksesta kiinni pitävän, hengeltään aidon evankelisen kirkon kaikinpuoliselle vahvistamiselle. Näistä Jerusalemin raunioista voisi kohota Herran huone, jossa julistettaisiin kalliisti lunastettujen sielujen lohdutukseksi: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa." (Val. 3:22–23.)

    Raamattu kertoo tätä muistuttavasta tilanteesta näin: "Ja nähdessään kansanjoukot hänen [Jeesuksen] tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niin kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: 'Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.'" (Matt. 9:36–38). Niin kuin monessa muussakin uskon asiassa tässäkin usko kulkee edellä, tunteet laahaavat perässä. Ensiksi lähdetään matkaan, sitten nähdään, kuinka Jumala auttaa yli milloin mistäkin vaikeudesta. Näin Jeesus sanoo: "Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani" (Joh. 7:17).

    Paimen ja lammas

    Apostolit kokosivat kristityt seurakuntiin ja erottivat heidät synagogasta. Ne, jotka eivät seuranneet apostolista sanaa, eivät olleet heidän lampaitaan. Lammas seuraa paimenen ääntä ja pysyy laumassa paimenen ympärillä. Paimen kulkee edellä, näyttää tietä, ja lammas seuraa. Ajamalla ei saa lampaita kulkemaan oikeaan suuntaan. Jo Mooses sanoi: "Joka on Herran oma, se tulkoon minun luokseni" (2 Moos. 32:26). Jeesus totesi niistä, jotka eivät seuranneet uskossa hänen ääntänsä: "Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani" (Joh. 10:26) ja lisäsi: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua." (Joh. 10:27). Tämä asettaa virkaopin oikeaan uomaansa.

    Lupaukset kantavat ristin tiellä

     Paimenen toimeentulo on toissijaista, uskollinen lauman hoito on ensisijaista. Nyt kysytään meiltä paimenilta, uskommeko Jeesuksen sanan ja seuraammeko sitä. Jeesus ohjasi apostoleja viran hoitoon näillä sanoilla: "Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt. Joka profeetan ottaa tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan; ja joka vanhurskaan ottaa tykönsä vanhurskaan nimen tähden, saa vanhurskaan palkan. Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:38–42).

     Siitä ruoasta, jolla Jeesus ruokki kansan, jäi yksi vasullinen tähteitä jokaista apostolia varten. Jos otamme ristimme ja seuraamme Jeesusta, me pienetkin [pauli] saamme oman vasumme ruokaa ja myös lasillisen raikasta vettä elämän helteessä. Tämäkään ei jää toteutumatta.

     Jeesuksen äänen seuraaminen synnyttää lauman. Se synnyttää myös yksimielisyyden. Jeesuksen äänen seuraamisella on ihana lupaus. Jeesus sanoo: " Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä... Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni." (Joh. 10:10–11,27–28). 

     

  • Sana kantaa satoa

    Pastori Vesa Hautalan saarna 4.2.2018 Tampereella

  • Valhevehnävertaus - varoitus vihamiehen kylvöstä

    5. lopp. jälk. sunnuntaina. II vuosikerta, evankeliumi

    Tämän kaiken Jeesus puhui kansalle vertauksilla, ja ilman vertausta hän ei puhunut heille mitään; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: 'Minä avaan suuni vertauksiin, minä tuon ilmi sen, mikä on ollut salassa maailman perustamisesta asti. Sitten hän laski luotaan kansanjoukot ja meni asuntoonsa. Ja hänen opetuslapsensa tulivat hänen tykönsä ja sanoivat: 'Selitä meille vertaus pellon lusteesta.' Niin hän vastasi ja sanoi: 'Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika. Pelto on maailma; hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset. Vihamies, joka ne kylvi, on perkele; elonaika on maailman loppu, ja leikkuumiehet ovat enkelit. Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva maailman lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon.' Matt.13:34-43,

    Jeesus kertoi opetuslapsilleen kaksi eri kylväjävertausta.

    Toisessa vertauksessa kylväjä kylvää siementä ja siemenet putoilevat eri paikkoihin: tien oheen, kallioperälle, orjantappuroihin ja hyvään maahan. Tässä vertauksessa siemen on Jumalan sana. Toiset hylkäävät sen heti kohta, toiset uskovat vain ajaksi, mutta on myös niitä, jotka uskovat sen jääden sen varaan ja pelastuen iankaikkiseen elämään.

    Toisessa vertauksessa Jeesus kertoo miehestä, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa, mutta ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois. Ja kun laiho kasvoi, lustekin tuli näkyviin. Tämä aiheutti hämmästystä palvelijoiden keskuudessa, jotka kyselivät: "Herra, etkö kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen sitten on tullut lustetta?" Tätä vertausta Jeesus nyt selittää meille tekstissämme. Kuinka on mahdollista, että oikeasta kylvöstä huolimatta pelto kasvaa oikean vehnän ohella valhevehnääkin ja mitä sille on tehtävä? Näihin asioihin Vapahtajamme antaa meille vastaukset.

    1. Kuinka on mahdollista, että siellä, missä on oikea Jumalan sana ja uskovien seurakunta, on myös epäuskoisia kaikenlaisine epäuskoisine käsityksineen ja harhoineen

    Kun Jeesus selitti tämän vertauksen hän selvästi sanoi, että pelto on maailma. Se ei ole siis tässä vertauksessa seurakunta, eikä Jeesus sano, että valhevehnä saa vapaasti rehottaa seurakunnassa. Muilla opetuksillaan Jeesus toi esiin, kuinka on toimittava katumattomien julkisyntisten ja harhaoppisten suhteen. He eivät ole seurakuntaa, vaan he ovat sen ulkopuolella. Palaamme tähän asiaan lähemmin myöhemmin.

    Kun Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan, se kokoaa ympärilleen Jumalan seurakunnan, joka toistuvasti, jatkuvasti, polvesta toiseen käyttää sanaa ja sakramentteja.

    Mutta nyt tapahtuu, että kristittyjen kodeissa, joissa lapset kasvatetaan Jumalan pelkoon ja joissa he antavat ihania uskon tunnustuksiakin, heistä osa menee maailmaan, toiset loppuiäkseen, toiset lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Heistä jotkut omaksuvat jopa mitä oudompia kristillisen uskon vastaisia pakanallisia ajatuksia. Toiset tulevat kiedotuiksi himoihinsa elämään paheellisesti, toisten ajatusmaailma pimenee niin, että he uskovat valheen ja pitävät sitä suurena viisautena.

    Tapahtuu myös, että sellaisetkin, jotka käyvät säännöllisesti sanankuulossa ja tunnustavat uskonsa, jättävät puhtaan sanan ja mieltyvät johonkin muuhun, kuka mihinkäkin, tai tekevät tekoja, jotka murehduttavat uskovien mielet, mutta eivät kadu tekemisiään, vaan puolustelevat niitä.

    Lustetta eli valhevehnää on vehnäpellossa. Se ei johdu Jumalasta eikä hänen sanastaan. Sitä eivät ole kylväneet oikeauskoisen seurakunnan uskolliset paimenet, vaan Vapahtajamme sanoo selvästi, että sen on tehnyt vihamies, tuo kiusaaja, joka ärjyvän leijonan tavoin kulkee ympäriinsä etsien kenet saisi raateleviin hampaisiinsa.

    Kunpa uskovat ymmärtäisivät, kuinka voimakas vihollinen meillä on, vihollinen, jolla ei ole todellista rakkautta, vaan joka on täynnä vihaa, vihollinen, joka naamioituu valkeuden enkeliksi ja ymmärtäväiseksi ja rakastavaksi hengeksi, mutta joka on ollut alusta asti valhettelija ja murhaaja, joka turmelee ja tappaa sekä mielen että ruumiin ja hävittää jumalanpelon ja oikean rakkauden!

    Vihamies kylvää lustetta yöllä ihmisten nukkuessa. Yö on siellä, minne Jumalan sanan kirkas valo ei tuo päivää. Pahin, tuhoisin kylvö tapahtuu sellaisissa olosuhteissa, kun Jumalan seurakunta, sen uskolliset jäsenet ja paimenet eivät ole tai edes voi olla paikalla pahan kylvöä estämässä. Tilaisuuksia pahan kylvölle kyllä löytyy. Elämä on kerta kaikkiaan sellaista, ettei ulkoapäin voida ketään varjella sen varjopuolilta. Itsekunkin on valvottava, kammottava pahaa ja pidettävä kiinni Jumalan sanasta sekä torjuttava omantunnon ja sydämen tasolla pahan kylvö. Jokainen on itse vastuussa siitä, mitä ottaa vastaan. Jumala ei ole epäuskoon syyllinen, vaan vihamies ja ihminen itse, joka antaa itseään petkuttaa.

    2. Mitä valhevehnälle on tehtävä

    Vertauksessa palvelijat sanoivat perheenisännälle: "'Tahdotko, että menemme ja kokoamme sen?' Mutta hän sanoi: 'En, ettette lustetta kootessanne nyhtäisi sen mukana nisuakin. Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani.' "

    Jumala, joka Vanhan testamentin ajan Israeliin oli säätänyt miekankäytön ja kivittämisen harhaoppisten ja jumalattomien hävittämiseksi, sääti toisen järjestyksen Uuteen liittoon. Nyt Kristuksen kirkko ei saa tarttua miekkaan eikä käyttää maallisia rangaistuksia. Niiden käyttö kuuluu maalliselle esivallalle ajallisen elämän asioissa. Sen sijaan kristillisen kirkon tulee torjua ja kumota harhaoppiset Jumalan sanalla ja sulkea katumattomat ja lihan mukaan julkeasti vaeltavat syntiset pois seurakunnasta ja synninpäästön sijaan sitoa heidät synteihinsä, jotta he katuisivat ja kääntyisivät. Tämän tulee tapahtua ilmitulleiden tosiasioiden perusteella. Kristuksen lampaan tulee seurata Kristuksen ääntä, mutta paeta vierasten ääntä.

    Se peruste, jolla Kristus kieltää valhevehnän hävittämisen, on se, ettei sen mukana menisi myös oikeata vehnää. Meidän ihmisten on näet mahdotonta nähdä sydämiin emmekä voi tietää, mikä kunkin lopullinen kohtalo on. Vasta viimeisenä päivänä tulee ilmi, ketkä ovat vehnää, ketkä valhevehnää, ja silloin vasta on erottelun aika. "Elonaika on maailman loppu, ja leikkuumiehet ovat enkelit. Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva maailman lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."

    Mitään epäpyhää ei pääse taivaaseen, ja niin on hyvä.

    Täällä alhaalla uskovien kunnia ei näkynyt. Mutta silloin on toisin, kun synnin ruumis on riisuttu ja olemme pukeutuneet lopullisesti näkemisessä sekä ruumiin että sielun puolesta Kristuksen kirkkauden pukuun. Kristus sanoo siitä: "Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon."

    Olet Kristuksen lunastama. Olet pyhässä kasteessa erotettu tämän maailman saastutuksesta Kristuksen pyhien joukkoon. Sinä, joka nyt huokaat synnin ruumiissa, mutta panet turvasi Jumalan armoon, kerran loistat niin kuin aurinko taivaallisen Isäsi valtakunnassa. Tämä kaikki on omaasi armosta uskon kautta ja se tulee ilmi sinä päivänä, kun Vapahtajasi ilmestyy. Ota siis suunnaksesi taivas. Pysy sillä tiellä ja karta vihamiehen kylvöä kuten myrkkyä ainakin.

          Armoon, armoon ainoastaan, suojaan suuren sovinnon.
          Jeesus rakas, otat vastaan; Annoit armotuomion,
          Siihen tahdon turvata, Jeesus, muista minua.
          Juho Valve SK 1967 238:3

    Amen.

    Markku Särelä