kaste
  • Iltahartaus Luuk. 1:67–70, 76–77

    Pastori Dani Puolimatkan iltahartaus joululeirillä Siitamajalla 28.12.2016

  • Kaste pelastaa

    Viidentenä sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran epistolateksti

    Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta. Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena - joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta - Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta, hänen, joka on mennyt taivaaseen ja on Jumalan oikealla puolella; ja hänen allensa ovat enkelit ja vallat ja voimat alistetut. 1 Piet. 3:18-22.

    Pyhä kaste on ihmeellinen Jumalan armotoimi meitä syntisiä kohtaan. Apostoli Pietari lausuu: "Vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena." Otamme nyt kokoavasti esille kasteeseen liittyvistä lohdullisista asioista neljä. Nämä ovat kasteen kertakaikkisuus, kasteessa annetut objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat, lapseus ja uudestisyntyminen.

    Kasteen kertakaikkisuus

    Pyhä Jumalan sana sanoo: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef. 4:6). Ihminen voi siis saada elämänsä aikana vain yhden pätevän kasteen. Kristillistä kastetta ei voida toimittaa monta kertaa samalle ihmiselle, vaan vain kerran. Tämän, että kaste on yksi, ilmaisee ja vahvistaa paitsi yllä lainattu raamatunkohta, myös se tosiasia, että pyhä Raamattu käyttää kastetuksi tulemisesta sellaista kieliopin muotoa, aoristia, joka ilmaisee kertakaikkista tekemistä. Kun siis ihminen on kastettu, hän on tullut kertakaikkisesti kastetuksi, ja tämä tilanne kastetun kohdalla jatkuu pysyvänä hautaan ja iankaikkisuuteen asti miksikään muuttumatta.

    Kun ihminen on saanut oikean kasteen eli hänet on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vettä käyttäen, niin kaikki sen jälkeiset muut "kasteet" on hylättävä syntinä ja jumalanpilkkana.

    Kasteen kertakaikkisuutta Raamattu ei kytke uskon käsilläoloon. Esimerkkinä on Simon noita. Filippus oli hänet kastanut (Apt. 8:13). Simon ei ollut kuitenkaan ottanut kastetta vastaan oikealla mielellä, vaan oli jäänyt epäuskoonsa. Tosin hän oli uskonut Filippusta (Apt. 8:12-13), kuten Raamattu sanoo ja oli sen seurauksena mennyt kasteelle kuten toisetkin, mutta hän ei ollut löytänyt sydämensä aarteeksi Kristusta, vaan halusi sijoittaa rahansa kykyyn välittää muille taidon tehdä ihmeitä. Silloin apostoli Pietari sanoi hänelle: "Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa - jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä." (Apt. 8:20-23.) Pietari kehotti Simonia siis tekemään parannuksen eli muuttamaan mielensä, mutta ei käskenyt häntä menemään uudelle kasteelle. Kaste oli siis Jumalan kertakaikkisena tekona voimassa.

    Voimassa on myös meidän kasteemme. Jos olemme lapsenuskosta langenneet, tulee meidän tehdä parannus ja palata siihen, mitä kerran kasteessa saimme. Kaste on Jumalan puolelta näet yhä voimassa.

    Kasteen objektiiviset lahjat

    Pyhä kaste on sellainen vesi, johon yhdistyy Jumalan sana eli Kristuksen asetus. Se ei ole siis pelkkää vettä, vaan se on, kuten Luther sanoo, "armorikas elämän vesi". Siinä on itse Kristus, ihmiskunnan Vapahtaja, kaikkine armoinensa persoonallisesti läsnä. Sanotaanhan Raamatussa, että "kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette hänet päällenne pukeneet" (Gal. 3:27).

    Nyt on tarkka paikka se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen.

    Toiset ajattelevat, että se on ihmisen usko, mutta silloinhan usko saisi kasteen aikaan ja kaikki kasteen lahjat lepäisivät uskon varassa ja itse asiassa kaste olisi tarpeeton, jos kaikki, mitä kaste antaa, tulisi kasteeseen uskosta. Silloinhan ihminen ei saisi mitään kasteesta, vaan hänellä olisi jo ennen kastetta kaikki niin, että hän voisi tuon kaiken panna uskostaan kasteeseen.

    Se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen, ei siis ole meidän uskomme, vaan se on Kristuksen sana. Sen vuoksi kasteessa ovat läsnä Jumalan armon objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat.

    Näin kaste tuo meille Kristuksen kaikkine armonsa lahjoineen, ja kaste on taivaallinen aarreaitta. Mutta mikä paikka tässä on uskolla?

    Usko on Pyhän Hengen synnyttämä toiminto, jolla ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan nuo kasteen objektiiviset lahjat. Tällainen usko syntyy ilman ihmisen myötävaikutusta, yksin Jumalasta. Usko ei tee kastetta, ei perusta sitä, vaan usko perustuu kasteelle. Olemme jumalallisen salaisuuden edessä: kaste ei pelasta ilman uskoa ja kuitenkin se voidakseen pelastaa edellyttää uskoa. Kaste ei pelasta tehtynä tekona, kuten Simon noita uskoi, vaan vain silloin, jos kastettu uskolla ottaa vastaan kasteen lahjat. Sen uskon, mitä kaste edellyttää, se myös vaikuttaa tai vahvistaa sitä uskoa, joka on syntynyt ennen kastetta evankeliumin sanasta. Simon noita on esimerkki siitä, että ihminen voi ottaa oikean kasteen vastaan väärällä, epäuskoisella mielellä.

    Siis kaikki, jotka ovat saaneet oikean kasteen, ovat kasteessa saaneet siihen sisältyvät objektiiviset lahjat eli Kristuksen ja hänen armonsa, mikä sisältää syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Tämä kaikki on kasteessa, ja siinä kasteessa, minkä kastettu on jo saanut. Pyhä kaste on pelastuksen lähde. Siitä usko ammentaa armoa armon päälle, mutta epäusko jättää nämä taivaalliset lahjat käyttämättä.

    Vaikka kaikki kastetut ovat kasteessaan saaneet tämän kaiken, niin vain ne pelastuvat, jotka sen uskolla omistavat. Ei ole näet mitään muuta tapaa ottaa vastaan omakohtainen pelastus kuin usko. "Joka uskoo ja on kastettu, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16.)

    Asian havainnollistamiseksi voimme verrata kastetta eteemme asetettuun ja katettuun juhlapöytään. Tämä pöytä ei ole vain Golgatalla Kristuksessa, vaan tämä kaikki on asetettu eteemme valmiina iankaikkisen elämän ateriana ja meille sanotaan, kuten Herran enkeli sanoi Elialle ja raamattu siitä kertoo: "'Nouse ja syö, sillä muutoin käy matka sinulle liian pitkäksi.' Niin hän nousi ja söi ja joi. Ja hän kulki sen ruuan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti." (1 Kun. 19:7-8) Kasteemme liiton varassa jaksamme kulkea koko lopun elämäämme, samalla kuitenkin saaden ravintoa myös muista armonvälineistä.

    Lapseus ja liitto

    Pyhä Raamattu puhuu lapseudesta eri merkityksissä, ja on tärkeätä osata erottaa ne toisistaan.

    Olemme Jumalan lapsia luomisen nojalla. Ef. 3:15 lausuu Jumalasta: "... josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä." Niin siis luomisen nojalla Jumala on jokaisen ihmisen Isä. Mutta koska me olemme syntiin langenneita, me emme ole enää sitä, miksi Jumala meidät loi. Olemme kadottaneet Jumalan kuvan. Jeesus sanoikin aikansa juutalaisista, jotka eivät häneen uskoneet: "Jos Jumala olisi teidän Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä olen Jumalasta lähtenyt ja tullut; en minä ole itsestäni tullut, vaan hän on minut lähettänyt." (Joh. 8:42)

    Olemme lapsia myös lunastuksen nojalla. "Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:4-5) Kristuksen lunastustyö on hankkinut meille lapsenoikeuden.

    Israelilaisista lihan puolesta apostoli Paavali lausuu: "Heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!" (Room. 9:4-5) Heillä oli siis monta etuisuutta pakanoihin verrattuna; niiden joukossa oli myös lapseus. Tämä lapseus koski Israelin kansaa sen nojalla, että Jumala oli ottanut sen kansakseen. Israel oli Jumalan "esikoispoika" (2 Moos. 4:22-23), Jumalan "omaisuus ennen kaikkia muita kansoja" (2 Moos. 19:5). Kuitenkin tämä suhde perustui Jumalan tekemään liittoon eikä se ilman uskoa pelastanut.

    Se ei tehnyt israelilaisista sydämeltään Jumalan lapsia. Apostoli Paavali sanookin: "Eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi." (Room. 9:8) Ja apostoli Pietari sanoo kastetta "hyvän omantunnon liitoksi" (1 Piet. 3:21). Luterilainen jumaluusoppinut Johannes Gerhard sanoo tästä: Tässä oleva kreikan sana eperooteema tarkoittaa "kysymystä ja vastausta, kuten niitä oli tapana käyttää sopimuksissa ja liitoissa, että toinen osapuoli kysyy ja toinen vastaa, minkä jälkeen liitto solmitaan. Tätä sanaa käytetään myös Vt:n septuaginta-käännöksessä, kun he halusivat sanoa tietyissä tapauksissa kysytyn Jumalan suulta; tähän tähtää myös pyhä Pietari, kun hän nimittää kastetta sellaiseksi kysymykseksi ja näin opettaa, että voimme kasteessa olla varmoja Jumalan armosta ja siis vastakin omistaa hyvän omantunnon." (Taufe, s. 57).

    Samalla tavalla kuin oli ero epäuskoisen ja uskovan israelilaisen välillä, mitä lapseuteen tulee, on myös ero epäuskoisen kastetun ja uskovan kastetun välillä. Ihminen voi olla Jumalan lapseksi kastettu, hänen kansaansa eli seurakuntaansa kasteessa ulkonaisesti liitetty, niin että hänellä on lapseus ja liitot samaan tapaan kuin juutalaisilla oli, mutta jos hän ei usko, niin epäuskonsa tähden hän ei ole sydämeltään Jumalan lapsi eikä pelastu. Parannuksessa tällainen ihminen palaa uskossa kasteensa liittoon.

    Varsinaisia Jumalan lapsia, niitä, jotka perivät iankaikkisen elämän, siis lapsia hengellisen syntymän perusteella, ovat vain ne, jotka uskovat.

    Uudestisyntyminen

    Jotkut, jotka tässä kysymyksessä ovat muuten aivan oikeassa opissa, tarkoittavat uudestisyntymisellä kasteen kertakaikkisuutta ja sen objektiivisia, uskosta riippumattomia lahjoja sekä lapseutta edellä mainitussa merkityksessä, siinä merkityksessä, mikä epäuskoisilla juutalaisillakin oli. Tällöin he katsovat, että uudestisyntyminen voi tapahtua vain kerran. Kantansa tueksi he viittaavat tuhlaajapoikavertaukseen; tuhlaajapoika oli isänsä poika silloinkin, kun ei ollut kotona, vaan oli vieraalla maalla. Tämä kanta on muuten oikea, mutta termi "uudestisyntyminen" ei ole oikea tästä asiasta.

    Raamattu, Luther ja luterilainen tunnustus käyttää sanaa uudestisyntyminen toisessa merkityksessä sisällyttäen siihen eloon virkoamisen uskon kautta, puhuuhan Raamattu myös evankeliumin sanan kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä.

    Ne, jotka rajaavat uudestisyntymisen pelkäksi kastetuksi tulemiseksi ilman eloon virkoamista uskon kautta, joutuvat sitten päättelemään, ettei evankeliumin sana uudestisynnytä. Sekin on tietyssä määrin johdonmukaista sen kanssa, ettei pelkän evankeliumin saarnan kautta, mikäli kaste ei ole edeltänyt sanaa tai seuraa sitä, tapahdu Jumalan kansaan liittämistä sellaisella ulkonaisella, objektiivisella tavalla, että voitaisiin sanoa kuten juutalaisista, että heidän on lapseus ja liitot jne. Kun kaste on saatu, voidaan osoittaa sekä muille ulospäin että itselle omalle sydämelle kuuluminen Jumalan kansaan. Tässä suhteessa kaste eroaa muista armonvälineistä. Liittäminen seurakunnan jäsenyyteen tapahtuu kasteessa. Siten kuvaa Apostolien teot lähetystyötä. Ja vanhat ovat nimittäneet kastetta alkamisen sakramentiksi antaen täten kasteelle erityisen painon tultaessa Jumalan seurakuntaan ja siinä elettäessä. Tällaisena välineenä ja peruuttamattomana, pysyvänä liittona kaste tarjoaa erityistä lohdutusta varsinkin ahdistuksen tilassa olevalle.

    Paneudutaanpa hieman tarkemmin kysymykseen, mitä pyhä Raamattu tarkoittaa uudestisyntymisellä? Tämähän on ratkaisevan tärkeä asia.

    Jeesus sanoo Nikodeemukselle: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa... Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." (Joh. 3:5) Jeesus puhuu sellaisesta uudestisyntymisestä, joka vie sisälle Jumalan valtakuntaan. Sillä, joka siis on uudestisyntynyt, on omanaan iankaikkinen elämä; hän on käynyt sisälle Jumalan valtakuntaan; ei vain ulkonaisesti ulkonaisen seurakunnan jäsenyyteen, vaan sisäisesti, hengellisesti. Luterilainen tunnustus samaistaa uskonvanhurskauden ja uudestisyntymisen ja sanoo, että me saamme Pyhän Hengen ja uuden elämän uskon kautta armonvälineiden vaikutuksesta: (TK 1948, s. 72,74,75,76,83,101,113-114. Puolustus IV,45-46,61,64-65,68,72,78; TK 1990, s. 97,99,107,124,135s. Puolustus IV,61,64,100,101,125,247, 249-251, 311.)

    Tuhlaajapoika vieraalla maalla ollessaan oli kuollut isän kannalta. Sanoohan isä: "Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.' (Luuk. 15:24.) "Minun poikani", siis isän lapsi, hän oli, mutta "kuollut", kunnes "virkosi eloon". Epäuskoiset ovat Jumalan lapsia luomisen ja lunastuksen nojalla, myös liiton nojalla,mikäli ovat kastettuja, mutta silti "synteihinsä kuolleita", joilla ei ole iankaikkista elämää itsessään, vaan joiden täytyy pelastuakseen saada uusi elämä Jumalalta eli uudestisyntyä. Nyt uudestisyntyminen raamatullisessa merkityksessä on juuri "eloon virkoamista". Kaste virvoittaa kuolleen eloon; onhan se armorikas elämänvesi, kuten Luther sanoo. Kaste ei vaikuta sitä kuitenkaan ilman uskoa, vaan uskon kautta. Epäuskossa elävää kastettua ei voida sanoa eloon vironneeksi, vaan häntä on pidettävä kuolleena.

    Tuhlaajapojan eloon virkoaminen tapahtui, kun hän muisti, kuinka hyvä oli olla kotona. Isän rakkaus veti hänet takaisin kotiin ja antoi voiman paluuseen. Vertaus ei yksilöi, millä perusteella tuhlaajapoika näin muisti. Vt:ssa ei ollut kastetta, mutta oli muita armonvälineitä. Ut:ssa meillä on kaste, evankeliumin sana ja ehtoollinen. UT:n aikana tuhlaajapoika saa rohkeuden palata kotiin muistaessaan entistä osallisuuttaan näihin, ja hän voi vedota sekä kasteeseen ja sanaan, ja tultuaan takaisin kotiin osallistua myös ehtoollisen aterialle.

    Kun kaste vaikuttaa uudestisyntymisen, se tekee kaksi asiaa. Ensiksi se hautaa meidät Kristuksen kanssa, sitten se herättää eloon hänen kanssaan (Room. 6:1ss). Jos ihminen epäuskollaan estää eloon heräämisen, ei ihminen ole tullut sisälle Jumalan valtakuntaan eikä hänellä ole elämää, vaan hän on hengellisesti kuollut. Vaikka kaikki paavilaiset munkit ja nunnat olivat oikealla kasteella kastettuja, mutta Kristukseen pukeutumisen sijasta luottivat kaapuihinsa, Luther sanoo, etteivät he ole uudestisyntyneitä. Sama meidän on sanottava oman maamme epäuskoisista kastetuista.

    Luther määrittelee uudestisyntymisen Jumalan kuvan palautumiseksi. Kun ihminen menetti Jumalan kuvan, hän "kuolemalla kuoli". Kun hän saa sen takaisin, hän 'elämällä elää', hän virkoaa eloon. Hengellisesti kuollut ei ole Jumalan kuva, sillä Jumala ei ole kuollut, vaan meidän Jumalamme on iankaikkisesti elävä Jumala. Niin siis se, jonka Jumala uudesti luo eli uudesti synnyttää, on vironnut kuolemasta elämään. Ja tämä tapahtuu kasteessa, ei kuitenkaan vain kasteessa.

    Ymmärtääksemme paremmin tätä asiaa, verratkaamme apostolien toimintaa ja Raamatun sanaa kasteesta "uudestisyntymisen pesona" (Tiit. 3:5). Apostolit alkoivat toimintansa kullakin paikkakunnalla saarnalla. Ja ne, jotka ottivat sanan vastaan, kastettiin. Apostoli Paavali kertoo, että korinttolaisilla ei ole monta isää, vaan hän sanoo: "Minä teidät synnytin evankeliumin kautta Jeesuksessa Kristuksessa" (1 Kor. 4:15). Paavali käyttää synnyttämisestä samaa kreikan sanaa kuin Jeesus Joh. 3:5:ssä (gennaoo). Lisäksi tämä sana on aoristissa. Apostoli tuo esille kirjeessään sen, ettei hän kastanut Korintossa kuin muutaman. Väline, jolla apostoli synnytti useimmat korintolaiset, oli siis evankeliumin sana.

    Näin oli kaikkialla, missä apostolit saarnasivat ja missä seurakuntia syntyi. Silti apostoli Paavali voi muitta mutkitta sanoa kristityistä, että he ovat "pelastetut uudestisyntymisen peson kautta" (Tiit. 3:5). Siis heillekin, jotka jo ennen kastetta olivat sanasta uudestisyntyneitä, kaste oli uudestisyntymisen peso. Tässä voi olla ihmisjärjelle ristiriitaista, mutta se on Jumalan sanan opetus. Asia on helpompi ymmärtää, jos muistamme, että kaikkien armonvälineiden vaikutus on sama. Luterilainen tunnustus sanoo sanasta ja sakramentista: "Kummankin vaikutus on siis sama." (TK 1990, s. 186, 5).

    Kastetta edeltävä evankeliumin sana ei vähennä eikä kumoa mitään kasteen voimasta eikä kasteen lahjasta. Myöskään kaste ei vähennä eikä kumoa mitään evankeliumin sanan voimasta eikä sen vaikutuksesta, vaan vaikuttaessaan samaa kumpikin vahvistaa toinen toisensa vaikutusta. Sillä tavoin Jumalan moninainen armo tulvailemalla tulvailee meille uudestisynnyttävällä, elämää antavalla voimallaan. Sanan luonteeseen kuuluu toistaminen, kaste toimitetaan vain kerran.

    Jos kastettu lankeaa uskosta, hänestä kaikkoaa hengellinen elämä. Hän kuolee hengellisesti. Kun hän Jumalan armosta tulee parannukseen, hän virkoaa uudestaan eloon eli uudestisyntyy; toisin sanoen hän palaa siihen, mistä oli langennut, siis kasteensa varaan ja siihen sisällöltään samaan ja kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen, mistä hän oli välillä joutunut kuoleman tilaan.

    Apostoli Pietari kirjoittaa: "Olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta." (1 Piet. 1:23) Jotkut yrittävät selittää tämänkin kasteeksi sanan poissulkien - apostolin selvistä sanoista ja niiden tekstiyhteydestä välittämättä. Toiset katsovat, että tämä uudestisyntyminen on jotakin olemukseltaan erilaista kuin kasteen kautta uudestisyntyminen, koska tässä verbi ei ole nyt aoristissa, vaan perfektissä. He taas eivät tunne riittävästi kreikan kielioppia. Perfekti näet tuo esille joskus tapahtuneen asian ja esittää tämän asiantilan edelleen jatkuvana. Kun aoristi kiinnittää huomion tapahtuman kertakaikkisuuteen, niin perfekti kertoo asiantilan jatkumisesta. Pietari siis opettaa, että uskovat eivät ole vain joskus uudestisyntyneet ja tulleet uskoon, vaan heissä uskontila ja kerran saatu hengellinen elämä jatkuu. On myös huomattava, että Pietari ei tässä ulossulje asiasta kastetta; onhan siinäkin sana mukana ja kasteen lohdullinen, hyvä, elämää antava vaikutus pysyy sekin kautta koko elämän, mistä Pietari puhuu kirjeensä kolmannessa luvussa sanoen veden pelastavan kasteena (1 Piet. 3:21).

    Markku Särelä

  • Kaste pelastaa

    Pyhä kaste on ihmeellinen Jumalan armotoimi meitä syntisiä kohtaan. Apostoli Pietari lausuu: "Vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena." Otan nyt kokoavasti esille kasteeseen liittyvistä lohdullisista asioista neljä. Nämä ovat kasteen kertakaikkisuus, kasteessa annetut objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat, lapseus ja uudestisyntyminen.

    Kasteen kertakaikkisuus

    Pyhä Jumalan sana sanoo: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef. 4:6). Ihminen voi siis saada elämänsä aikana vain yhden pätevän kasteen. Kristillistä kastetta ei voida toimittaa monta kertaa samalle ihmiselle, vaan vain kerran. Tämän, että kaste on yksi, ilmaisee ja vahvistaa paitsi yllä lainattu raamatunkohta, myös se tosiasia, että pyhä Raamattu käyttää kastetuksi tulemisesta sellaista kieliopin muotoa, aoristia,joka ilmaisee kertakaikkista tekemistä. Kun siis ihminen on kastettu, hän on tullut kertakaikkisesti kastetuksi, ja tämä tilanne kastetun kohdalla jatkuu pysyvänä hautaan ja iankaikkisuuteen asti miksikään muuttumatta.

    Kun ihminen on saanut oikean kasteen eli hänet on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vettä käyttäen, niin kaikki senjälkeiset muut "kasteet" on hylättävä syntinä ja jumalanpilkkana.

    Kasteen kertakaikkisuutta Raamattu ei kytke uskon käsilläoloon. Esimerkkinä on Simon noita. Filippus oli hänet kastanut (Apt. 8: 13). Simon ei ollut kuitenkaan ottanut kastetta vastaan oikealla mielellä, vaan oli jäänyt epäuskoonsa. Tosin hän oli uskonut Filippusta (Apt. 8:12-13), kuten Raamattu sanoo ja oli sen seurauksena mennyt kasteelle kuten toisetkin, mutta hän ei ollut löytänyt sydämensä aarteeksi Kristusta, vaan halusi sijoittaa rahansa saadakseen lahjan antaa toisille ihmeiden tekemisen taidon. Silloin apostoli Pietari sanoi hänelle: "Menkööt rahasi, sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa. Ei sinulla ole osaa eikä arpaa tähän sanaan, sillä sinun sydämesi ei ole oikea Jumalan edessä. Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa - jos ehkä vielä sinun sydämesi ajatus sinulle anteeksi annetaan. Sillä minä näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea ja kiinni vääryyden siteissä." (Apt. 8:20-23.) Pietari kehotti Simonia tekemään parannuksen eli muuttamaan mielensä, mutta ei käskenyt häntä menemään uudelle kasteelle. Kaste oli siis Jumalan kertakaikkisena tekona voimassa.

    Voimassa on myös meidän kasteemme, Jos olemme lapsenuskosta langenneet, tulee meidän tehdä parannus ja palata siihen, mitä kerran kasteessa saimme ja joka nyt yhä on Jumalan puolelta voimassa.

    Kasteen objektiiviset lahjat

    Pyhä kaste on sellainen vesi, johon yhdistyy Jumalan sana eli Kristuksen asetus. Se ei ole siis pelkkää vettä, vaan se on kuten Luther sanoo "armorikas elämän vesi ". Siinä on itse Kristus, ihmiskunnan Vapahtaja, kaikkine armoinensa persoonallisesti läsnä. Sanotaanhan Raamatussa, että "kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette hänet päällenne pukeneet" (Gal. 3:27).

    Nyt on tarkka paikka se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen.

    Toiset ajattelevat, että se on ihmisen usko, mutta silloinhan usko saisi kasteen aikaan ja kaikki kasteen lahjat lepäisivät uskon varassa ja itse asiassa kaste olisi tarpeeton, jos kaikki, mitä kaste antaa, tulisi kasteeseen uskosta. Silloinhan ihminen ei saisi mitään kasteesta, vaan hänellä olisi jo ennen kastetta kaikki niin, että hän voisi tuon kaiken panna uskostaan kasteeseen.

    Se, mikä liittää Kristuksen kasteeseen, ei siis ole meidän uskomme, vaan se on Kristuksen sana. Sen vuoksi kasteessa ovat läsnä Jumalan armon objektiiviset, uskosta riippumattomat lahjat.

    Näin kaste tuo meille Kristuksen kaikkine armonsa lahjoineen, ja sellaisena saatu kaste on taivaallinen aarreaitta. Mutta mikä paikka tässä on uskolla?

    Usko on se yksin Pyhän Hengen synnyttämä toiminto, jolla ihminen ottaa omakohtaisesti vastaan nuo kasteen objektiiviset lahjat. Usko ei tee kastetta, ei perusta sitä, vaan usko perustuu kasteelle. Olemme jumalallisen salaisuuden edessä: kaste ei pelasta ilman uskoa ja kuitenkin se voidakseen pelastaa edellyttää uskoa. Kaste ei pelasta tehtynä tekona, kuten Simon noita uskoi, vaan vain silloin, jos kastettu uskolla ottaa vastaan kasteen lahjat. Sitä uskoa, mitä kaste edellyttää, se myös vaikuttaa tai vahvistaa jo ennen kastetta evankeliumin sanalla syntynyttä uskoa. Simon noita on esimerkki siitä, että ihminen voi ottaa oikean, uusimattoman kasteen vastaan väärällä, epäuskoisella mielellä.

    Siis kaikki, jotka ovat saaneet oikean kasteen, ovat kasteessa saaneet siihen sisältyvät objektiiviset ahjat eli Kristuksen ja hänen armonsa, mikä sisältää syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Tämä kaikki on kasteessa, ja siinä kasteessa, minkä kastettu on jo saanut. Pyhä kaste on pelastuksen lähde. Siitä usko ammentaa armoa armon päälle, mutta epäusko jättää nämä taivaalliset lahjat käyttämättä.

    Vaikka kaikki kastetut ovat kasteessaan saaneet tämän kaiken, niin vain ne pelastuvat, jotka sen uskolla omistavat. Ei ole näet mitään muuta tapaa ottaa vastaan omakohtainen pelastus kuin usko. "Joka uskoo ja on kastettu, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16: ] 6. )

    Asian havainnollistamiseksi voimme verrata kastetta eteemme asetettuun ja katettuun juhlapöytään. Tämä pöytä ei ole vain Golgatalla Kristuksessa, vaan tämä on asetettu eteemme valmiina iankaikkisen elämän ateriana.ia meille sanotaan, kuten Herran enkeli sanoi Elialle: " 'Nouse ja syö, sillä muutoin käy matka sinulle liian pitkäksi. ' Niin hän nousi ja söi ja joi. Ja hän kulki sen ruuan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti." (I Kun. 19:7-8) Kasteemme liiton varassa saamme kulkea koko lopun elämäämme, samalla kuitenkin saaden ravintoa myös muista armonvälineistä.

    Lapseus ja liitto

    Pyhä Raamattu puhuu lapseudesta eri merkityksissä, ja on tärkeätä osata erottaa ne toisistaan.

    Olemme Jumalan lapsia luomisen nojalla. Ef. 3:15 lausuu Jumalasta: "... josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä. " Niin siis luomisen nojalla Jumala onjokaisen ihmisen Isä. Mutta koska me olemme syntiin langenneita, me emme ole enää sitä, miksi Jumala meidät loi. Olemme kadottaneet Jumalan kuvan. Jeesus sanoikin aikansa juutalaisista, jotka eivät häneen uskoneet: "Jos Jumala olisi teidän Isänne, niin te rakastaisitte minua, sillä minä olen Jumalasta lähtenyt ja tullut; en minä ole itsestäni tullut, vaan hän on minut lähettänyt." (Joh. 8:42)

    Olemme lapsia lunastuksen nojalla. "Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. " (Gal. 4:4-5) Kristuksen lunastustyö on hankkinut meille lapsen-oikeuden.

    Olemme lapsia liiton nojalla. Israelilaisista lihan puolesta apostoli Paavali lausuu: "Heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen!" (Room. 9:4-5) Heillä oli siis monta etuisuutta pakanoihin verrattuna; niiden joukossa lapseus. Tämä lapseus koski Israelin kansaa sen nojalla, että Jumala oli ottanut sen kansakseen. Israel oli Jumalan poika, ( "poikani", Hoos. II: I), Jumalan "esikoispoika" (2 Moos. 4:22-23), Jumalan "omaisuus ennen kaikkia muita kansoja" (2 Moos. 19:5). Kuitenkin tämä suhde perustui Jumalan tekemään liittoon eikä se ilman uskoa pelastanut. Se ei tehnyt israelilaisista sydämeltään Jumalan lapsia. Apostoli Paavali sanookin: .'Eivät ne,jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi." (Room. 9:8) Ja apostoli Pietari sanoo kastetta " hyvän omantunnon liitoksi " ( 1 Piet. 3:21). Luterilainen jumaluusoppinut Johannes Gerhard sanoo tästä: Tässä oleva kreikan sana (eperooteema) tarkoittaa "kysymystä ja vastausta, kuten niitä oli tapana käyttää sopimuksissa ja liitoissa, että toinen osapuoli kysyy ja toinen vastaa, minkä jälkeen liitto solmitaan. Tätä sanaa käytetään myös Vt:n septuaginta-käännöksessä, kun he halusivat sanoa tietyissä tapauksissa kysytyn Jumalan suulta; tähän tähtää myös pyhä Pietari, kun hän nimittää kastetta sellaiseksi kysymykseksi ja näin opettaa, että voimme kasteessa olla varmoja Jumalan armosta ja siis vastakin omistaa hyvän omantunnon." (Taufe, s. 57).

    Samalla tavalla kuin oli ero epäuskoisen ja uskovan israelilaisen välillä, mitä lapseuteen tulee, on myös ero epäuskoisen kastetun ja uskovan kastetun välillä. Ihminen voi olla Jumalan lapseksi kastettu, hänen kansaansa eli seurakuntaansa kasteessa ulkonaisesti liitetty, niin että hänellä on lapseus ja liitot samaan tapaan kuin juutalaisilla oli, mutta jos hän ei usko, niin epäuskonsa tähden hän ei ole sydämeltään jumalan lapsi eikä pelastu. Parannuksessa tällainen ihminen palaa uskossa kasteensa liittoon.

    Varsinaisia jumalan lapsia, niitä, jotka perivät iankaikkisen elämän, siis lapsia hengellisen syntymän perusteella, ovat ne, jotka uskovat.

    Uudestisyntyminen

    Jotkut, jotka tässä kysymyksessä ovat muuten aivan oikeassa opissa, tarkoittavat uudestisyntymisellä kasteen kertakaikkisuutta ja sen objektiivisia, uskosta riippumattomia lahjoja sekä lapseutta edellä mainitussa merkityksessä, siinä merkityksessä, mikä lapseus epäuskoisilla juutalaisillakin oli. Tällöin he katsovat, että uudestisyntyminen voi tapahtua vain kerran. Kantansa tueksi he viittaavat tuhlaajapoikavertaukseen; tuhlaajapoika oli isänsä poika silloinkin, kun ei ollut kotona, vaan oli vieraalla maalla. Tämä kanta on muuten oikea, mutta termi "uudestisyntyminen" ei ole oikea tästä asiasta.

    Raamattu, Luther ja luterilainen tunnustus käyttävät sanaa uudestisyntyminen toisessa merkityksessä sisälIyttäen siihen eloon virkoamisen uskon kautta, ja sen vuoksi Raamattu puhuu myös evankeliumin sanan kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä.

    Ne, jotka rajaavat uudestisyntymisen pelkäksi kastetuksi tulemiseksi ilman eloon virkoamista uskon kautta, joutuvat sitten päättelemään, ettei evankeliumin sana uudestisynnytä. Sekin on tietyssä määrin johdonmukaista sen kanssa, ettei pelkän evankeliumin saarnan kautta, mikäli kaste ei ole edeltänyt sanaa tai seuraa sitä, tapahdu Jumalan kansaan liittämistä sellaisella ulkonaisella, objektiivisella tavalla, että voitaisiin sanoa kuten juutalaisista, että heidän on lapseus ja liitot jne. Kun kaste on saatu, voidaan osoittaa sekä muille ulospäin että itselle omalle sydämelle kuuluminen Jumalan kansaan. Tässä suhteessa kaste eroaa muista armonvälineistä. Liittäminen seurakunnan jäsenyyteen tapahtuu kasteessa. Siten kuvaa Apostolien teot lähetystyötä. ja vanhat ovat nimittäneet kastetta alkamisen sakramentiksi antaen täten kasteelle erityisen painon tultaessa Jumalan seurakuntaan ja siinä elettäessä. Tällaisena välineenä ja peruuttamattomana, pysyvänä liittona kaste tarjoaa erityistä lohdutusta varsinkin ahdistuksen tilassa olevalle.

    Paneudutaanpa hieman tarkemmin kysymykseen, mitä pyhä Raamattu tarkoittaa uudestisyntymisellä. Tämähän on ratkaisevan tärkeä asia.

    Jeesus sanoo Nikodeemukselle: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa... Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. "

    (Joh. 3:5) Jeesus puhuu sellaisesta uudestisyntymisestä, joka vie sisälle Jumalan valtakuntaan. Sillä, joka siis on uudestisyntynyt, on omanaan iankaikkinen elämä; hän on käynyt sisälle Jumalan valtakuntaan; ei vain ulkonaisesti ulkonaisen seurakunnan jäsenyyteen, vaan sisäisesti, hengellisesti. Luterilainen tunnustus samaistaa uskonvanhurskauden ja uudestisyntymisen ja sanoo, että me saamme Pyhän Hengen ja uuden elämän uskon kautta armonvälineiden vaikutuksesta: (Tunnustuskirjat 1948, s. 72,74,75,76,83,101,113-114. Puolustus IV,45-46,61,64-65,68, 72, 78; TK 1990, s. 97,99, 107, 124, 135s. Puolustus IV,61,64,100,101, 125, 247, 249-251, 311.)

    Tuhlaajapoika vieraalla maalla ollessaan oli kuollut isän kannalta. Sanoohan isä: "Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon. hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt. " (Luuk. 15 :24. ) "Minun poikani", siis isän lapsi, hän oli, mutta "kuollut", kunnes "virkosi eloon". Epäuskoiset ovat jumalan lapsia luomisen ja lunastuksen nojalla, myös liiton nojalla, mutta silti "synteihinsä kuolleita", joilla ei ole iankaikkista elämää itsessään, vaan joiden täytyy pelastuakseen saada uusi elämä Jumalalta eli uudestisyntyä. Nyt uudestisyntyminen raamatullisessa merkityksessä on juuri "eloon virkoamista". Kaste virvoittaa kuolleen eloon; onhan se armorikas elämänvesi, kuten Luther sanoo. Kaste ei vaikuta sitä kuitenkaan ilman uskoa, vaan uskon kautta. Epäuskossa elävää kastettua ei voida sanoa eloon vironneeksi, vaan häntä on pidettävä kuolleena.

    Tuhlaajapojan eloon virkoaminen tapahtui, kun hän muisti, kuinka hyvä oli olla kotona. Isän rakkaus veti hänet takaisin kotiin ja antoi voiman paluuseen. Vertaus ei yksilöi, millä perusteella tuhlaajapoika näin muisti. Vt:ssa ei ollut kastetta, mutta oli muita armonvälineitä. Ut:ssa meillä on kaste, evankeliumin sana ja ehtoollinen. UT:n aikana tuhlaajapoika saa rohkeuden palata kotiin muistaessaan entistä osallisuuttaan näihin armonvälineihin ja niiden kautta Kristukseen, ja hän voi vedota sekä kasteeseen että sanaan, ja tultuaan takaisin kotiin osallistua myös ehtoollisen aterialIe.

    Kun kaste vaikuttaa uudestisyntymisen, se tekee kaksi asiaa. Ensiksi se hautaa Kristuksen kanssa, sitten se herättää eloon hänen kanssaan (Room. 6: I ss ). jos ihminen epäuskollaan estää eloon heräämisen, ei ihminen ole tullut sisälle Jumalan valtakuntaan eikä hänellä ole elämää, vaan hän on hengellisesti kuollut. Vaikka kaikki paavilaiset munkit ja nunnat olivat oikealla kasteella kastettuja, mutta Kristukseen pukeutumisen sijasta luottivat kaapuihinsa, Luther sanoo, etteivät he ole uudestisyntyneitä. Sama meidän on sanottava oman maamme epäuskoisista kastetuista.

    Luther määrittelee uudestisyntymisen jumalan kuvan palautumiseksi. Kun ihminen menetti Jumalan kuvan, hän "kuolemalla kuoli". Kun hän saa sen takaisin, hän 'elämällä elää " hän virkoaa eloon. Hengellisesti kuollut ei ole Jumalan kuva, sillä Jumala ei ole kuollut, vaan meidän Jumalamme on iankaikkisesti elävä Jumala. Niin siis se ,jonka Jumala uudesti luo eli uudesti synnyttää, on vironnut kuolemasta elämään. ja tämä tapahtuu kasteessa, ei kuitenkaan vain kasteessa.

    Ymmärtääksemme paremmin tätä asiaa, verratkaamme apostolien toimintaa ja Raamatun sanaa kasteesta "uudestisyntymisen pesona" (Tiit. 3:5). Apostolit alkoivat toimintansa kullakin paikkakunnalla saamalla. ja ne,jotka ottivat sanan vastaan, kastettiin. Apostoli Paavali kertoo, että korinttolaisilla ei ole monta isää, vaan hän sanoo: "Minä teidät synnytin evankeliumin kautta Jeesuksessa Kristuksessa" ( I Kor.4: 15). Paavali käyttää synnyttämisestä samaa kreikan sanaa kuin Jeesus Joh. 3:5:ssä (gennaoo ). Lisäksi tämä sana on aoristissa. Apostoli tuo esille kirjeessään sen, ettei hän kastanut Korintossa kuin muutaman. Väline, jolla apostoli synnytti korintolaiset, oli siis evankeliumin sana.

    Näin oli kaikkialla, missä apostolit saamasivat ja missä seurakuntia syntyi. Silti apostoli Paavali voi muitta mutkitta sanoa kristityistä, että he ovat "pelastetut uudestisyntymisen peson kautta " (Tiit. 3:5). Siis heillekin, jotka jo ennen kastetta olivat sanasta uudestisyntyneitä, kaste oli uudestisyntymisen peso. Tässä voi olla ihmisjärjelle ristiriitaa, mutta se on Jumalan sanan opetus. Asia on helpompi ymmärtää, jos muistamme, että armonvälineiden vaikutus on sama. Luterilainen tunnustus sanoo sanasta ja sakramentista: "Kummankin vaikutus on siis sama." (TK 1990, s. 186, 5).

    Kastetta edeltävä evankeliumin sana ei vähennä eikä kumoa mitään kasteen voimasta eikä kasteen lahjasta. Myöskään kaste ei vähennä eikä kumoa mitään evankeliumin sanan voimasta eikä sen vaikutuksesta, vaan vaikuttaessaan samaa kumpikin vahvistaa toinen toisensa vaikutusta. Sillä tavoin Jumalan moninainen armo tulvailemalla tulvailee meille uudestisynnyttävällä, elämää antavalla voimallaan. Sanan luonteeseen kuuluu toistaminen, kaste toimituksena on kerran tapahtuva.

    Jos kastettu lankeaa uskosta, hänestä kaikkoaa hengellinen elämä. Hän kuolee hengellisesti. Kun hän jumalan armosta tulee parannukseen, hän virkoaa uudestaan eloon eli uudestisyntyy; toisin sanoen hän palaa siihen, mistä oli langennut, siis kasteensa varaan ja siihen sisällöltään samaan ja kasteessa tapahtuneeseen uudestisyntymiseen, mistä hän oli välillä joutunut kuoleman tilaan.

    Apostoli Pietari kirjoittaa: "Olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasa siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta. " ( 1 Piet. l :23) Jotkut yrittävät selittää tämänkin kasteeksi sanan poissulkien apostolin selvistä sanoista ja niiden tekstiyhteydestä välittämättä. Toiset katsovat, että tämä uudestisyntyminen on jotakin olemukseltaan erilaista kuin kasteen kautta uudestisyntyminen, koska tässä verbi ei ole nyt aoristissa, vaan perfektissä. He taas eivät tunne riittävästi kreikan kielioppia. Perfekti näet tuo esille joskus tapahtuneen asian ja esittää tämän asiantilan edelleenjatkuvana. Kun aoristi kiinnittää huomion tapahtuman kertakaikkisuuteen, niin perfekti kertoo kerran alkaneen asiantilan jatkumisesta. Pietari siis opettaa, että uskovat eivät ole vain joskus uudesti-syntyneet ja tulleet uskoon, vaan heissä uskontila ja kerran saatu hengellinen elämä jatkuu. On myös huomattava, että Pietari ei tässä ulossulje asiasta kastetta; onhan siinäkin sana mukana ja kasteen lohdullinen, hyvä, elämää antava vaikutus pysyy sekin kautta koko elämän, mistä Pietari puhuu kirjeensä kolmannessa luvussa sanoen veden pelastavan kasteena ( l Piet. 3 :21 ).

    Markku Särelä 23.2.2001

  • Matti Väisänen: Pelastuksesta osalliseksi – Raamattuargumentaation tarkastelua ja systemaattisteologisten ongelmien pohdiskelua

    Olen kiitollinen siitä, että minulla on tänä iltana mahdollisuus kommentoida Matti Väisäsen uutta kastekirjaa Pelastuksesta osalliseksi. Väisäsen kastekirjat ovat korostaneet hienolla tavalla kasteen luovuttamatonta arvoa ja niistä on ollut minulle henkilökohtaisesti suurta hyötyä elämäni aikana. Olen kuitenkin hyvin murheellinen Väisäsen uudesta kirjasta ja siitä, että sen ajatukset leviävät laajasti suomalaisen kristikansan pariin.

    Uudessa kirjassa ei sinällään ole mitään uutta. Väisäsen perusongelma hänen kastekirjoissaan on se, että korostaessaan kasteen arvoa hän ajautuu kieltämään julistetulta ja kirjoitetulta Jumalan sanalta sen uudestisynnyttävän voiman. Tunnustukselliset luterilaiset eivät ole nähneet syytä tehdä näin, vaan tunnustamme Raamatun mukaisesti, että sekä sanalla että kasteella on voima uudestisynnyttää. Väisänen kuitenkin leimaa minut sekä kanssani samalla tavalla ajattelevat filippisteiksi ja ajattelee meidän oppimme turhentavan kasteen sisällön.

    Väisänen korostaa omassa teoksessaan paljon Raamatun merkitystä kristilliselle opille ja uskolle. Siksi keskityn tänä iltana vastaamaan hänen raamattuargumentaatioonsa. Minulla olisi paljon sanottavaa myös siitä, miten hän tulkitsee luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologeja ja Tunnustuskirjoja, mutta jätän niiden käsittelyn nyt pois. Esitykseni keskittyy ennen kaikkea kirjan sivuihin 38-47, joissa Väisänen vastaa hänen oppiaan vastaan esitettyyn raamatulliseen kritiikkiin. Ennen kuin siirryn kirjan kritiikkiin, haluan kuitenkin tuoda esille joitain teoksen ansioita.

    Kehuja

    Väisänen laskee hienolla tavalla perustan kasteen ja uskon käsittelylle opettaessaan langenneen ihmiskunnan tilasta. Hän painottaa syntiinlankeemuksen historiallisuutta ja sen dramaattisia vaikutuksia ihmiseen. Hän tuo selkeästi ilmi sen, miten oikea syntioppi on oikean sovitusopin perusta. Väisänen kirjoittaa puhuttelevasti: ”Ajassamme vaikuttaa pinnallinen käsitys ihmisestä. Se ei ota huomioon syntiä ja pahan ongelmaa. Näitä pidetään harmittomina asioina. Suhtautuminen synnin, kuoleman ja Perkeleen valtaan paljastaa sovitusoppimme. Jos synti ymmärretään pinnallisesti tai esteenä, jonka itse kykenemme poistamaan, ei ole olemassa sovituksen tarvetta. Jos syntiä ei käsitetä syyllisyyttä aiheuttavana, ei tarvita uhria. Aikamme ihmisen on paha olla, mutta hän ei tiedä miksi.” (s. 26)

    Väisäsen esityksessä raamatuntulkinnan periaatteista on paljon hyvää. Hän toteaa heti alkuun, että Raamatun tulee antaa selittää itseään. Tämä on tietysti luovuttamatonta Yksin Raamattu -periaatteen kannalta. Sitten hän luettelee vielä kuusi periaatetta, jotka tulee huomioida Raamatun tulkinnassa: 1) alkuteksti ratkaisee opin, 2) evankeliumit ja kirjeet antavat kyvyn hahmottaa Apostolien tekoja oikein, 3) tekstiyhteys tulee huomioida tulkinnassa, 4) tulee panna merkille, mikä on ainutkertaista, mikä toistuvaa, 5) yleiset käskyt kattavat yksityiskohdatkin, esim. kastekäsky lapsikasteen, 6) monet ulkonaiset seikat kuuluvat kristillisen vapauden piiriin. Listasta puuttuu ikävä kyllä se, että kristillisen opin tulee perustua selkeisiin opin sijaintipaikkoihin (sedes doctrinae), vaikka kohta kaksi tulee tätä lähelle.

    Väisänen rakentaa teoksessaan paljon kreikan verbien aikamuotojen varaan. Hänen esityksensä eri aikamuotojen merkityksistä on hyvä, vaikken allekirjoitakaan kaikkia johtopäätöksiä, joita hän tekee aikamuotoihin liittyen. Tärkeä aikamuoto kasteopin kannalta on aoristi, joka ilmaisee loppuun saatettua toimintaa. Myös perfekti on tärkeä. Se kertoo, että jotakin on tapahtunut ja se vaikuttaa vielä nykyisyyteenkin.

    Aoristin merkitys näkyy hienolla tavalla Joh. 3:5:n ja Tiit. 3:5:n analyysissa (s. 36). Minulle oli aikoinaan hyvin merkittävä Väisäsen Joh. 3:5:n selitys. Olin kiinnostunut helluntailaisuudesta, mutta Väisäsen tämän jakeen alkutekstin analyysi, muun muassa se, että uudestisyntymisestä puhutaan aoristissa, vakuutti minut siitä, että vesi ja Henki kuuluvat Johanneksen mukaan yhteen. Näin ollen jae puhuu uudestisyntymisestä kasteessa.

    Väisänen tuo esille aivan oikein myös sen, että Kristuksen inhimillisen luonnon korostus mahdollistaa hänen sakramentaalisen läsnäolonsa. Reformoituja vastaan hän korostaa hyvin sakramenttirealismia. Hän tuo ilmi oikein sen, että keskeistä kasteessa ei ole muoto, eli se, miten se ulkoisesti toimitetaan, vaan se, mitä Jumala tekee siinä syntiselle. Armonvälineissä meidät tehdään osallisiksi siitä armosta, joka on hankittu Golgatalla jo 2000 vuotta sitten. Iloitsen siitä, että Väisänen puhuu kirjassaan myönteisesti jopa yleisestä vanhurskauttamisesta, eli siitä, että on jo olemassa valmis syntien anteeksiantamus, josta sitten uskosta tullaan osallisiksi, vaikka ajattelen, että hänen oppinsa kasteesta aiheuttaakin hämäryyttä yleisen vanhurskauttamisen, armonvälineiden sekä uskon välisen suhteen hahmottamiselle kuten tulemme huomaamaan.

    Väisäsen kirjan yleinen vahvuus on se, kuinka paljon hän painottaa kastetta. Hän tuo monipuolisesti esille sen hyötyjä. On mukava lukea, kuinka Väisänen käy uskollisesti läpi Uuden testamentin keskeisiä kastekohtia (esim. Joh. 3, Tiit. 3, Room. 6, Kol. 2, jne.) eikä ala selitellä niiden selkeää sanomaa tyhjäksi uudestikastajien tapaan, vaan pitää siitä uskollisesti kiinni. Lukijalle välittyy se, kuinka merkittävä osa kaste on kristillistä elämää ja millaisen lohdun ja turvan se antaa synnin syyttäessä ja helvetin ahdistaessa. Teoksesta huokuu se, kuinka henkilökohtaisesti tärkeä asia kaste on Väisäselle. Kaikki tämä on sinänsä hienoa ja hyvää.

    Kritiikkiä

    Heikkoa raamattuargumentaatiota

    On kuitenkin sanottava, että kirkossa harhat eivät juuri koskaan synny siitä, että henkilö haluaa määrätietoisesti opettaa Raamattua vastaan. Harhaopit eivät ole sen tulosta, että joku pahuuttaan päättää vääristellä Jumalan sanaa. Harha syntyy, kun jotakin raamatullista totuutta korostetaan muiden kustannuksella. Ja juuri näin Väisänen tekee kirjassaan.

    Toki, kun alkaa syyttää harhasta, on tärkeää, että on varma siitä, ettei tapahdu ohi puhumista. Siksi on varmistuttava siitä, että on erimielisyyksiä itse opin suhteen eikä vain sanojen käytössä, eli semantiikassa. Väisänen ei tee kirjoissaan tarkkaa eroa asian ja sanankäytön välillä. Lähden esitelmässäni liikkeelle siitä, etten pidä näitä kahta tasoa tarkasti erillään, mutta varsinkin lopussa tuon ilmi, missä on todellisia eroja välillämme.

    Väisäsen väite, että uudestisyntyminen tapahtuu vain kasteessa, on vuosien varrella saanut osakseen paljon kritiikkiä. Uudessa kirjassaan hän vastaa joihinkin vasta-argumentteihin, joita hänen oppinsa siitä, että Jumalan julistettu ja kirjoitettu sana ei uudestisynnyttäisi, on kohdannut. Koska Jumalan sanan on ratkaistava tämä kiista, syvennyn nyt näihin keskeisiin raamatunkohtiin ja vastaan Väisäsen vastineisiin. Neljä kohtaa, jotka ovat olennaisia kiistan kannalta, ovat 1 Kor. 4:15, Jaak. 1:18, 1 Piet. 1:23 ja Gal. 4:19. Väisänen käsittelee näitä kohtia erityisesti kirjansa sivuilla 38-47.

    1 Kor. 4:15:ssa sanotaan: ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.” Jae vaikuttaa kiusalliselta Väisäsen kannalta, koska Paavali on kirjeensä ensimmäisessä luvussa sanonut kastaneensa vain Krispuksen, Gaiuksen ja Stefanaan perhekunnan (1 Kor. 1:14,16). Nyt hän kuitenkin toteaa yleisluontoisesti olevansa korinttolaisten isä, koska hän on synnyttänyt heidät evankeliumin kautta Tämä vaikuttaisi viittaavan siihen, että Paavali olisi uudestisynnyttänyt korinttolaiset evankeliumin julistuksella, mutta Väisänen on eri mieltä. Hän huomauttaa, ettei gennao-verbi tarkoita mieheen liitettäessä synnyttämistä, vaan siittämistä. (s. 38) Täten Paavali ei ole synnyttänyt korinttolaisia Jumalan sanalla, vaan hän on vain siittänyt heidät.

    Ongelmallista väitteessä on se, että kreikan kielessä ei ole erotusta siittämisen ja synnyttämisen välillä. Kummastakin käytetään samaa gennao-verbiä. Väisäsen opille erotus siittämisen ja synnyttämisen välillä on luovuttamaton: hän väittää, että julistettu sana saa aikaan siitetyn uskon, joka ei ole vielä varmuudella pelastavaa. Vasta kasteessa saadaan lahjaksi uudestisyntyneen usko. Se, että Väisänen rakentaa oppinsa siittämis-synnyttämiserottelun varaan, joka ei näy itse alkukielessä, on kestämätöntä. Toisaalta on sanottava, että kirkon kielessä ei ole vierastettu sitä, että Isän sanotaan synnyttävän. Synnyttäähän Isä Pojan iankaikkisuudessa. Ymmärtääkseni Lähetyshiippakunnan seurakunnissa tunnustetaan joka sunnuntai Nikean uskontunnustuksessa, että Isä on synnyttänyt.

    Vaikuttaa myös siltä, ettei Väisäsen kirja ole johdonmukainen siinä, voiko Isä synnyttää. Väisänen näet itse luo yhteyksiä Pojan iankaikkisen syntymisen ja meidän kasteessa tapahtuvan syntymämme välille. Hän kirjoittaa: ”Jeesus alkoi puhua Nikodemokselle Jumalan Pojan ’uudestisyntymisestä’, hänen, joka on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa ennen aikojen alkua, mutta joka on sen lisäksi ja sen jälkeen syntynyt myös ihmiseksi, toiseksi Aadamiksi.” (s. 31) Jos otetaan lähtökohdaksi se, että kreikan verbi gennao Isään liitettynä ei voi tarkoittaa synnyttämistä, silloin yhteys Pojan iankaikkisen syntymän ja meidän hengellisen syntymämme välillä katkeaa. Isä olisi iankaikkisesti siittänyt Poikansa eikä siksi voitaisi puhua edes lainausmerkeissä Pojan uudestisyntymisestä, kun käsitellään hänen tulemistaan maailmaan Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta.

    Vielä haluan huomauttaa, että Paavali asettaa 1 Kor. 4:15:ssa vastakkain itsensä isänä ja muut sananpalvelijat kasvattajina. Hänen tarkoituksenaan on sanoa, että hän on laittanut julistuksellaan alulle hengellisen elämän Korinttossa. Ketään äitiä tässä kuviossa ei ole. Perusongelma siittämis-synnyttämisargumentaatiossa onkin se, että hengelliseen syntymään liittyviä ilmauksia tulkitaan lihallisesti. Se, että Isä synnyttää Poikansa iankaikkisuudessa, ei rinnastu täysin siihen, mitä tapahtuu lihallisessa syntymässä. Eikä se, mitä tapahtuu armonvälineiden kautta, ole rinnastettavissa yksi yhteen maallisen syntymän kanssa. Siittämis-synnyttämisjaotteluun liittyy pitkälle vietyä johtopäättelyä, jolla ei ole selkeää raamattuperustaa.

    Jaak. 1:18:ssa sanotaan: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” Näyttäisi siltä, että taas puhuttaisiin siitä, että Jumalan sana on uudestisynnyttänyt seurakuntalaiset, mutta Väisänen on eri mieltä. Hän hakee tukea kannalleen, että kohdassa puhutaan kasteesta, jakeesta 21, jossa sanotaan: ”Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa.”

    Väisänen näkee jakeessa 21 kolminkertaisen todistuksen siitä, että jakeessa 18 puhutaan kasteesta: 1) ”pankaa pois” viittaa kastehetkeen. Silloin oli tapana riisua vanhat vaatteet ja tulla puetuksi kastepukuun. 2) Sana ”kaikki” on tyypillinen kasteteksteissä. Se viittaa kasteen totaalisuuteen ja kertakaikkisuuteen. 3) ”Sen tähden” on yleinen johtopäätöksen esittävä ilmaisu kasteteksteissä.

    Huomatkaa nyt, ettei yksikään näistä perusteista ole vahva. Väisäsen argumentaatio nojaa koko ajan hänen perusolettamukseensa, että jos kaste uudestisynnyttää, sana ei voi uudestisynnyttää. Mutta jos ajatellaan, että julistettu sana voi uudestisynnyttää, on aivan luonnollista vedota siihen hetkeen, jolloin sana uudestisynnytti ja kehottaa panemaan pois saastaisuus ja pahuus. Jos sana voi uudestisynnyttää, on myös luonnollista kuvata sitä uudestisyntymää kokonaisvaltaiseksi ja kertakaikkiseksi. Jos sana voi uudestisynnyttää, on luonnollista tehdä tuon uudestisyntymän perusteella johtopäätöksiä sanomalla ”sen tähden”.

    Väisänen ei kuitenkaan tuo esille vain näitä kolmea kohtaa Jaak. 1:18:sta käsittelyn yhteydessä, vaan hän sanoo myös: ”on syytä huomata, että Jaakobin käyttämä termi ’totuuden sana’ esiintyy Uudessa testamentissa usein ’evankeliumi’-sanan synonyymina (Ef. 1:13; Kl 1:5), ja enemmänkin: Jeesus Kristus on itse tämä ’totuuden sana’, evankeliumi ruumiillistuneena, eikä kukaan tule Isän luo muutoin kuin hänen kauttaan (Jh 14:6; Ef. 4:21). Niinpä Jk 1:18:n sanoma lähestyy merkillisellä tavalla Johanneksen evankeliumissa olevaa Nikodemoksen ja Jeesuksen välistä keskustelua, jonka mukaan uudestisyntyminen on kasteessa saatu osallisuus ihmiseksi syntyneeseen Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa (Jh 3).” (s.41)

    Väisänen myöntää aluksi, että ”totuuden sana” -termiä käytetään toisaalla Uudessa testamentissa ”evankeliumi”-sanan synonyymina. Sitten hän hyppää siihen, että Jeesus Kristus itse on totuuden sana. Tästä hän päätyy kasteeseen, joka on osallisuus tähän totuuden sanaan, joka on Kristus. Väisänen tekee päättelyssä hyppyjä, joilla ei ole tarvittavaa tukea Uuden testamentin kirjoituksissa.

    Haluan tarttua siihen, että totuuden sana on evankeliumi. Väisänen viittaa Ef. 1:13:een, jossa sanotaan: ”Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti” Huomaatteko: kuultuanne totuuden sanan, evankeliumin. Eli totuuden sana kuullaan ja se on evankeliumi. Totuuden sana viittaa sanomaan Kristuksesta, siihen, mitä apostolit julistivat ja jonka seurakuntalaiset kuulivat. Toki Kristus on evankeliumin sanassa läsnä, mutta tarkkaan ottaen tässä puhutaan julistetusta Jumalan sanasta. Myös Kol. 1:5:ssa puhutaan julistetusta totuuden sanasta: ”me kiitämme häntä sen toivon tähden, joka teille on talletettuna taivaissa ja josta jo ennen olette kuulleet sen evankeliumin totuuden sanassa”

    Kun Jaakob nyt kirjoittaa: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.”, on ilmeistä, ettei hän puhu kasteesta. Tätä puoltaa se, että hän puhuu ensinäkin sanasta, joka on synnyttänyt seurakuntalaiset. Raamatussa sanalla ”sana” ei viitata kasteeseen. Sillä ei viitata tässä myöskään Jumalan Sanaan isolla s:llä, koska ainoastaan Johannes puhuu Kristuksesta siihen tapaan. Sitten tämä Jaakobin mainitsema sana on vielä ”totuuden sana”, joka muualla tarkoittaa nimenomaan julistettua Jumalan sanaa. Jae 21 ei horjuta tässä sanomaani. Ainoastaan silloin, jos oletetaan, että sanan uudestisynnyttävyys ottaa kasteelta sisällön pois, syntyy ongelmia. Mutta Raamattu ei tunnista tällaisia ongelmia.

    Mielestäni vahvin kohta Väisäsen oppia vastaan on 1 Piet. 1:23. Siinä apostoli kirjoittaa: ”te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” Tässä yhteydessä tulee huomioida vielä jakeet 24 ja 25, joissa sanotaan: ”Sillä: ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti’. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.” (1 Piet. 1:23–25) Huomaatte, että Pietari puhuu sanasta, eli Raamatun kielessä julistetusta sanasta, ja sitten hän vielä jakeessa 25 toteaa suoraan, että kyseessä on julistettu sana: ”tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu”.

    Miten Väisänen selittää jaetta 23? Ei ole vaikea arvata, että hänen mukaansa se käsittelee kastetta. Hän tuo esille kolme perustetta: 1) Uudestisyntymistä osoittava verbi on perfektissä. Näin ollen viitataan menneeseen tapahtumaan, joka vaikuttaa nykyhetkeen. 2) 1 Piet. 2:1:ssa on kehotus panna pois pahuus, joten tässä viitataan kastehetken vanhojen vaatteiden riisumiseen heti 1 Piet. 1:23:n jälkeen. 3) Kirjeen sisäinen logiikka osoittaa, että kyse on kasteesta. Väisänen kirjoittaa: ”varsinaisen avaimen jakeen 1 Pt 1:23 ymmärtämiseen antaa meille Ensimmäisen Pietarin kirjeen sisäinen logiikka. Se osoittaa, että kirjeen ensimmäinen ja kolmas luku eivät ole ristiriidassa, niin että ensimmäinen luvun mukaan ihminen syntyisi uudesti ja pelastuisi sanan kautta (1:23), mutta kolmannen luvun mukaan kasteen kautta tai kasteessa (3:21). 1 Pt 1:23 ei aseta vastakkain sanaa ja kastetta, vaan lihan ja Jumalan ikuisen sanan, kuten seuraavat jakeet osoittavat: Sillä ’kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.’” (s. 43)

    Ensimmäinen huomioni on se, että Väisänen ei lainaa kolmannessa perusteessaan jaetta 25 loppuun saakka. Hän jättää pois juuri sen kohdan, joka osoittaa, ettei hänen oppinsa kestä: ”tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu”. Muut perusteet muistuttavat paljolti niitä, jotka kävimme jo läpi Jaakobin kirjeen yhteydessä: ensimmäisessä perusteessa on toki se ero, että käytetään aoristin sijaan perfektiä, mutta Väisäsen argumentaatiossa on sama ongelma kuin aiemmin; hän olettaa sen, ettei sana voi uudestisynnyttää ja siksi menneisyyteen viittaava aikamuoto puhuu välttämättä kasteen puolesta. Toinen peruste, vaatteiden riisuminen kasteen yhteydessä, rakentuu Raamatun ulkopuolisen tiedon varaan. Emme edes tiedä, oliko vaatteiden riisuminen kasteen yhteydessä käytäntönä Jaakobin kirjeen kirjoittamisen aikana. Joka tapauksessa tässä Väisänen rakentaa argumentaationsa Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin ja rikkoo itse ”Raamattua tulee selittää Raamatulla” -periaatetta. Ja vaikka Raamatussa puhuttaisiin vaatteiden riisumisesta kasteessa, tämä ei silti tarkoittaisi sitä, ettei kristillistä vaellusta voitaisi motivoida sillä, että koska julistettu sana on uudestisynnyttänyt teidät, pankaa pois pahuus.

    Viimeinen käsiteltävä jae on Gal. 4:19. Paavali kirjoittaa: ”Lapsukaiseni, jotka minun jälleen täytyy kivulla synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä” (Gal. 4:19).

    Väisänen kirjoittaa jakeeseen liittyen: ”(oodinoo) ei merkitse uudestisyntymistä, vaan ’synnytyskivuissa olemista’. Paavali kuvaa itsensä tässä galatalaisten äidiksi. Sanonta on aika luonnoton. Siksi siihen sisältynee syvän huolen lisäksi jopa jonkinlaista ironiaa.” (s. 46). Tämän jälkeen hän tekee kaksi huomiota: 1) Paavali kutsuu galatalaisia lapsukaisiksi. Paavalin huoli ei ole siis Jumalan lapseksi tulemisesta, vaan pysymisestä Jumalan lapsena ja lapsena kasvamisesta. Paavali haluaa, ettei Kristus ainoastaan asuisi galatalaisissa, vaan saisi myös muodon heissä. Väisänen kuitenkin myöntää, että Paavali samaistaa tuskansa synnyttäjän tuskaan. 2) Paavali kamppailee tässä galatalaisten hengellisen elämän puolesta. Siksi verbi on aktiivissa. Uudestisyntymisessä se on säännöllisesti passiivissa.

    Ongelmallista Väisäsen selityksessä on se, että hän myöntää sen, että Paavali samaistaa tuskansa synnyttäjän tuskaan, mutta silti väittää Paavalin huolena olevan galatalaisten kasvaminen Jumalan lapsina. Paavali siis kuvaa itsensä synnyttäväksi äidiksi, mutta ei puhu kuulemma uudestisyntymisestä. Tämä ei ole ollenkaan uskottavaa ja muuten kumoaa ajatuksen, ettei Raamattu voisi liittää mieheen synnyttämistä. Raamattu ei ole ilmaisutavoissaan niin joustamaton kuin Väisänen väitteissään.

    Väisänen sanoo, että uudestisyntymisestä puhutaan säännöllisesti passiivissa, mikä on tietysti luontevaa, koska yleensä puhutaan niistä, jotka ovat syntyneet eikä hänestä, joka synnyttää, mutta muistanette varmaan, että 1 Kor. 4:15:sta Paavali sanoo alkukielessä aktiivimuotoista verbiä käyttäen: ”minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.”

    Nämä neljä raamatunkohtaa kumoavat väitteen, että uudestisyntymistä ei voitaisi liittää julistettuun ja kirjoitettuun Jumalan sanaan. Mielestäni ongelma Väisäsen vastineissa neljään jakeeseen on se, että niistä paistaa koko ajan läpi perususkomus, että jos sana uudestisynnyttää, kasteella ei ole mitään merkitystä. Tämä johtaa siihen, että hän pyrkii selittämään pois Raamatun selvää opetusta sanan voimasta.

    Ratkaisu Väisäsen ongelmaan siitä, että kaste menettää merkityksensä, jos julistettu sana uudestisynnyttää, on se, että pidämme kiinni luterilaisesta periaatteista, että kristillinen oppi tulee ammentaa opin selkeistä sijaintipaikoista ja järjen tulee vaieta, jos emme osaa nähdä, kuinka kaksi oppia sopivat yhteen. Näinhän luterilaiset tekevät, muun muassa Jumalan iankaikkisen valinnan ja yleisen armotahdon suhteen: emme järkeile reformoitujen tapaan, että Jumala ei todellisuudessa halua pelastaa kaikkia, koska hän ei ole valinnut kaikkia pelastukseen. Me pidämme kahdesta uskontotuudesta kiinni emmekä yritä järjellä harmonisoida sitä, mitä Jumala ei ole nähnyt hyväksi ilmoittaa.

    Kasteen ja sanan uudestisynnyttävyyden kohdalla sijaintipaikkaperiaate tarkoittaa sitä, että tunnustamme kummallekin armonvälineelle uudestisynnyttävän voiman. Tunnustamme sen, että Jumala ei ole tarkkaan ilmoittanut, miten kasteen ja sanan uudestisynnyttävyys sopivat yhteen. Sen Raamatusta opimme, että sana voi uudestisynnyttää antamalla hengellisen elämän, mutta samalla kaste on sanasta uudestisyntyneellekin uudestisyntymisen pesu. Voimme toki tehdä johtopäätöksiä ja arveluita, mutta niiden ei tule olla ristiriidassa sekä sanan että kasteen vaikuttavuuden kanssa.

    Vaikka emme välttämättä saa kaikin puolin rationaalisesti harmonista kokonaisuutta kasteen ja sanan suhteesta uudestisyntymisessä, se ei ole välttämätöntä. Oikean opin on tarkoitus olla ennen kaikkea sielunhoidollinen. Minulle kaste on ollut luovuttamaton turva kristillisen vaellukseni aikana, vaikka tunnustankin sanan uudestisynnyttävyyden. Ilman kastetta, en tiedä, olisinko puhumassa teille tässä tänään. Kaste tuo pelastuksen hyvin konkreettisesti lähelle ja se lohduttaa aivan omalla tavallaan. Kaste todistaa voimallisesti siitä, että armo kuuluu tarkoituksella juuri minulle. Samalla kuitenkin sanan uudestisynnyttävyydestä aukeaa lohduttavia näkökulmia, esimerkiksi voimme olla varmoja, että henkilö, joka ei ole ehtinyt kasteelle, mutta on kuollut uskossa Kristukseen, pelastuu varmasti Jumalan sanan voimasta.

    Ongelmat Väisäsen Raamatun tulkinnan periaatteissa näkyvät muutenkin kauttaaltaan läpi teoksen. Otan muutaman esimerkin. Aloitetaan tuhlaajapoikavertauksesta. Tämä vertaushan on Väisäselle suoranainen avain siihen, että uudestisyntyminen voi tapahtua vain kasteessa. Vertauksen perusteella hän argumentoi, että uskosta luopunutkin on taivaallisen Isän lapsi, koska vertauksessa kodista lähtenyt nuorempi veli on koko ajan isänsä poika ja kun tämä palaa kotiin, isä puhuu poikansa henkiin heräämisestä eikä uudesta syntymästä. Väisänen kirjoittaa: ”Eihän tuhlaajapojankaan isä lakannut olemasta hänen isänsä pojan kalutessa sikakaukaloista vieraalla maalla. Mutta jos tuhlaajapoika olisi epäuskossa jäänyt harharetkilleen, hän ei olisi päässyt kotiin eli hän ei olisi pelastunut.” (s. 50)

    On ongelmallista rakentaa oppia vertausten yksityiskohtien varaan. Tämä johtuu siitä, että vertauksissa on usein tietty kärki eikä niissä suinkaan kaikkea ole tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti tai opillisesti. No, mikä on tuhlaajapoikavertauksen perimmäinen sanoma? Tämä vertaus on osa kolmen vertauksen sarjaa, joka on vastaus fariseusten ja kirjanoppineiden nurinaan siitä, että Jeesus otti vastaan syntisiä. Kaksi muuta vertausta ovat vertaukset kadonneesta lampaasta ja kadonneesta rahasta. Tuhlaajapoikavertaus näin ollen korostaa Jumalan suunnatonta rakkautta kadonneisiin syntisiin. Sen tarkoituksena ei ole olla systemaattinen esitys siitä, uudestisyntyykö kasteen jälkeen uskosta luopunut tullessaan uudelleen uskoon tai pysyykö luopunut jossain mielessä Jumalan lapsena vielä luopumisen aikanakin. Siksi on väärin rakentaa oppia tästä aiheesta vertauksen varaan.

    Raamatun selittäminen Raamatulla olisi hyödyllistä Väisäsen opetuksen uudelleen arvioimiseksi myös Apostolien tekojen Pyhän Hengen vuodatusten suhteen. Väisänen väittää, että Apostolien teoissa olisi kaksi ainutkertaista tapausta, joissa Pyhää Henkeä ei saatu kasteessa! Tämä on aivan erilainen ymmärrys näistä tapauksista kuin luterilaisuudessa perinteisesti. Suuret luterilaiset teologit Martin Chemnitz ja Johann Gerhard opettavat, että Pyhän Hengen erityislaatuiset vuodattamiset Apostolien teoissa viittaavat hänen ihmelahjoihinsa. Nämä vuodattamiset eivät tarkoita sitä, etteikö Pyhä Henki olisi toiminut jokaisessa mainitussa kasteessa pelastavalla tavalla. Avain Pyhän Hengen vuodattamisten ymmärtämiseen Apostolien teoissa on luku 11, jossa Pietari tuo ilmi sen, että Johannes Kastajan puhe siitä, että Vapahtaja kastaisi Pyhällä Hengellä, tarkoittaa nimenomaan näiden ihmelahjojen vuodattamisia osoituksena siitä, että evankeliumi kuuluu kaikille kansoille. Olen tehnyt tähän aihepiiriin liittyen kaksi YouTube-videota Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon kanavalle. Rohkaisen aiheesta kiinnostuneita tutustumaan niihin! En paneudu Apostolien tekoihin nyt enempää. Tämän kirjan tulkitseminen oikein on kuitenkin olennaista sen kannalta, että ymmärretään Johanneksen Kasteen luonne oikein: Johannes ei halua kieltää sitä, että jo hänen kasteensa antoi Pyhän Hengen lausuessaan, että hänen jälkeensä tulee se, joka kastaa Pyhällä Hengellä. Tällä on suora vaikutus myös Joh. 3:5:n tulkintaan, joka on Väisäsen opin avainteksti, mutta jonka Franz Pieper ymmärtää aivan oikein.

    Viimeisenä esimerkkinä Väisäsen raamattuargumentaation heikkoudesta nostan hänen kahden uskon malliinsa liittyvän yksityiskohdan. Olen jo viitannut edellä siihen, että Väisänen erottaa toisestaan kastamattoman siitetyn uskon, joka on pelastuksen kaipuuta ja kasteessa uudestisyntyneen uskon, joka on varmuutta pelastuksesta. (ks. esim. 89) Tämän kasteessa saadun uskon kannalta avain raamatunpaikka Väisäsellä on Gal. 2:20, jossa sanotaan: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”. Väisäsen mukaan kasteessa saatu usko on sitä, että Jumalan Poika uskoo kristityssä (s. 75, 89).

    Gal. 2:20 ei ole kuitenkaan kestävä peruste kahden uskon mallille. ”Jumalan Pojan usko” on monimerkityksinen ilmaisu. Sen voi tulkita niin, että Jumalan Poika uskoo kristityssä, mutta sen voi ymmärtää myös kristityn uskoksi Jumalan Poikaan. Sekä kreikassa että latinassa on mahdollista käyttää tällaista genetiivirakennetta sekä uskon subjektista että sen kohteesta. Kun tiedämme, että missään Raamattu ei yksiselitteisesti opeta, että Jeesus uskoisi meissä, on luontevaa ymmärtää muotoilu ”Jumalan Pojan usko” kristityn uskoksi Jeesukseen. Siitähän Raamattu puhuu valtavan paljon. Vielä voisi huomauttaa, että ”Jumalan Pojan usko” -muotoiluun liittyen on pohdittu, voisiko sen kääntää Jumalan Pojan uskollisuudeksi. Sanon tämän vain sen takia, jotta ymmärrätte, että Väisänen rakentaa heikolle perustalle. Kun Gal. 2:20 ei ole toimiva opin sijaintipaikka ”pelastetun uskolle”, koko kahden uskon malli romahtaa.

    Teologisia ongelmia

    Päätän tähän raamattuargumentaation tarkastelun. Haluan lopuksi nostaa esille ongelmia, joita Väisäsen kasteopista seuraa teologialle laajemmin.

    Äskeisen osion yhteenvetona voisin sanoa, että Väisäsen tapa tulkita Raamattua johtaa luterilaisen uskon kriisiin. Hän lukee Raamattua tietyn teologisen systeemin kautta eikä pitäydy opinpaikkaperiaatteeseen. Tehdessämme näin meillä ei ole mahdollisuutta kritisoida niitä, joilla on toisenlainen teologinen systeemi, jonka kautta he hylkäävät osan Raamatun ilmoituksesta. Luterilaisen Raamatun tulkinnan ydin on, ettemme anna järkemme ylittää Jumalan sanan rajoja, vaan pidämme koko Jumalan ilmoituksesta kiinni. Opin sijaintipaikka-ajattelusta luopuminen horjuttaa uskomme perustaa, koska Raamattu ei ole enää selkeä kirja. Meillä ei ole enää selkeää Jumalan sanaa, josta oppi on varmasti ammennettavissa. Siksi Väisäsen uuden kirjan tapa käsitellä Raamattua on niin vaarallinen.

    Sitten minun täytyy todeta kaiken lukemani jälkeen, etten tiedä, mitä Väisänen tarkoittaa uudestisyntymisellä. Sen tiedän, että hän haluaa pitää kiinni siitä, että kasteessa uudestisynnytään, mutta mitä tämä uudestisyntyminen on, siitä en ole varma. Minä ajattelen, että uudestisyntyminen on samaa kuin hengellisen elämän syntyminen ihmisessä. Vain se, joka on hengellisesti elossa, on syntynyt ylhäältä, eli uudestisyntynyt. Vain se, joka uskoo Jeesukseen, on Jumalan lapsi, vanhurskautettu, Pyhän Hengen omistaja, Kristuksen ruumiin jäsen, ja niin edelleen. Mutta Väisäsen opista seuraa se, että helvettiin menee uudestisyntyneitä, Pyhän Hengen saaneita, vanhurskautettuja Jumalan lapsia. Tämä on täysin tuntematon ajatus Uudelle testamentille. Tämä on aivan vierasta sen puhetavalle, ”oikealle opinmuodolle”. Käsitteet menettävät tässä merkityksensä: miten voi olla esimerkiksi vanhurskautettu ihminen, joka on Jumalan vihan alla? Raamattuhan sanoo: ”Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.” (Room. 5:9) Jos kastettu ei uskolla omista syntien anteeksiantamusta, hän ei ole vanhurskas, koska Jumala lukee hänelle syyksi hänen syntinsä.

    Väisäsen opetuksessa ymmärrys uskosta jää kummalliseksi. Vaikka Väisänen korostaa uskoa taivaan aarteiden vastaanottajana, hänen opetuksensa uudestisyntymisestä kyseenalaistaa uskon merkityksen. Tarkoitan sitä, että jos epäuskoinen aikuinen kastetaan, hän uudestisyntyy kasteessa, vaikka hänellä ei olisi siitettyä uskoa. Hän ilmeisesti saa myös Pyhän Hengen, hänet vanhurskautetaan ja hänestä tulee Jumalan lapsi. Väisänen kyllä kieltää epäuskoisten aikuisten kastamisen ihan oikein (s. 98), mutta hypoteettisesti hänen oppinsa johtaa kuvaamaani johtopäätökseen. Jos nimittäin kiellettäisiin se, että kaste uudestisynnyttää myös nämä epäuskoiset, silloin päädyttäisiin siihen, että joko heidät pitäisi kastaa uudestaan, kun he tulevat uskoon tai sitten he eivät voisi uudestisyntyä ollenkaan.

    Väisänen tosin torjuu kaikkien pelastuksen. Samassa yhteydessä, kun hän puhuu vanhurskauttamisesta kasteessa ja vaikuttaa olevan varovasti sitä mieltä, että vanhurskauttaminen on kertakaikkista, hän kuitenkin sanoo, että tuosta vanhurskauttamisesta tulee olla osallinen uskon kautta. Minusta tämä erottelu on tarpeeton ja syntyy vain semanttisesta ehdottomuudesta, joka värittää Väisäsen uudestisyntymiskäsitystä. Olisi yksinkertaisempaa tunnustaa, että kasteessa meille lahjoitetaan vanhurskaus uskossa omistettavaksi, mutta ilman uskoa emme ole vanhurskaita. Tämänkaltainen asian ymmärtäminen seuraisi raamatullista esitystapaa. Sama koskisi myös uudestisyntymistä, Jumalan lapseutta, taivaan kansalaisuutta ja muita kasteen aarteita: ne kaikki tarjotaan ja lahjoitetaan kasteessa, mutta mitään näistä me emme omista ilman uskoa.

    Vielä pidän hämäränä sitä, miten Väisänen hahmottaa sanan merkityksen kasteessa. En ymmärrä sitä, että kun hän kieltää julistetulta sanalta uudestisynnyttävän voiman, miten tuo sama sana kuitenkin uudestisynnyttää kasteessa? En usko, että Väisänen väittää veden tekevän sanasta uudestisynnyttävää, vaan sanan vedestä, mutta ongelma on siinä, että julistetun ja kasteessa olevan sanan välillä ainoa ero on tuo vesi. Tähän problematiikkaan Väisänen ei tarpeeksi pureudu, vaikka se olisi olennaista, koska jo katekismuksesta opimme, että juuri veteen yhdistetty sana on se, joka lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen ja vapauttaa kuoleman ja perkeleen vallasta.

    Väisäsen opista nousee kaksi käytännöllistä, sielunhoidollista ongelmaa: ensimmäinen näistä on jo mainitsemani kastamattomien kuoleminen. Väisänen opin mukaan emme voi olla varmoja siitä, että Jeesukseen uskonut, mutta kastamattomana kuollut, pelastuisi. Tämä on tavattoman lohdutonta. Kaste muuttuu tässä melkeinpä lain teoksi, joka on pakko täyttää, jotta Jumala pelastaisi. Hätätapauksessakaan usko Jeesukseen ei varmasti riitä, vaan tarvitaan kaste. Ymmärrykseni armonvälineiden luonteesta vaikuttaa eroavan suuresti Väisäsen käsityksestä. Toiseksi, Väisäsen ymmärrys pelastetun uskosta on omiaan ahdistamaan. Hän kuvaa sitä yksinkertaisesti vanhurskaudeksi, rauhaksi ja iloksi Pyhässä Hengessä (s. 99). Mutta mitä, jos kastetulla ei ole tällaista uskoa? Eevan tarina kirjan lopussa (s. 237-241) tuo hienosti ilmi sen, että tuollaisessa tilassa kaste saa tulla avuksi lohduttamaan ja suuntamaan katseen pois omasta sydämestä armonlupauksiin, mutta pidän haitallisena sitä, että annetaan uskosta sellainen kuva, joka ei aina vastaa todellisuutta.

    Opetus Jumalan Pojan uskosta johtaa myös outoihin johtopäätöksiin yhdessä sen kanssa, että jokainen kastettu on uudestisyntynyt kasteessa: jos kasteessa saadaan Jumalan Poika uskomaan kristittyyn, ja Kristus on kristityn uusi luonto – niin kuin Väisänen sanoo (s. 53, 97) – silloin on vaikea ajatella, että uskosta voisi luopua, vaikka Väisänen tämän mahdollisuuden tunnustaakin. Ja jos tämä Jumalan Pojan usko annetaan meille vielä kertakaikkisesti kasteessa, miten Jumalan Poika saadaan uudelleen uskoon, kun syntinen tulee parannukseen? Vastaus kysymykseen löytynee siitä, että Väisänen tunnustaa sen, että kastetun usko ei ole ainoastaan Jumalan Pojan uskoa kristityssä, vaan myös kristitty uskoo kasteen jälkeen. Tämä usko voi sammua. Mutta miten Jumalan Pojan usko ja kristityn usko suhteutuvat yhteen, sitä Väisänen ei kerro.

    Lopuksi

    Esitelmän kääntyessä lopuilleen haluan sanoa, että suhtaudun sympatisoiden Matti Väisäsen kastekorostukseen. Ymmärrän sen hänen uuspietististä taustaansa vasten: kaste ei merkinnyt hänelle jossain elämänvaiheessa paljoa, mutta sitten hän löysi kasteen ja sen ihanan armon. Hänen kastekirjojensa perimmäisenä tarkoituksena on ollut tämän ihanan löydön varjeleminen ja turvaaminen. Hän haluaa, että kristityn usko kohdistuu hänen ulkopuolelleen, kasteen lupauksiin. Siinä on varma ankkuri elämän myrkyissä. Ja minusta on ymmärrettävää sekin, että kaikille ihmisille kaikki armonvälineet eivät ole aina yhtä merkityksellisiä. Ymmärrän sen, että eri elämäntilanteissa jokin armonväline voi puhutella enemmän kuin toinen. Mutta sitä en halua, että aletaan korostaa jotain armonvälinettä toisten kustannuksella. Soisin Väisäselle ilolla ilon kasteesta, mutta en sitä, että hän hyökkää Jumalan sanan voimaa vastaan.

    Minulle jäi suureksi kysymykseksi kirjan jälkeen se, mikä on Lähetyshiippakunnan suhde Väisäsen oppiin. Väisänen itse ymmärtää Lähetyshiippakunnan konsistorin lausunnon Jumalan sana, kaste ja uudestisyntyminen oppinsa kiteytykseksi. Olen hyvin surullinen siitä, jos Lähetyshiippakunta on valinnut tien, joka ei poikkea ainoastaan Tunnustuskirjojen, Lutherin ja suurten puhdasoppisuuden ajan teologien opetuksesta, vaan ennen kaikkea Jumalan omasta sanasta. Siihen viittaa se, että hiippakunta on tämän kirjan julkaissut.

    Ajattelen, että tie eteenpäin olisi sen pohtiminen, mitä uudestisyntyminen oikeastaan on. Tälle pohdiskelulle hyvän lähtökohdan antaisivat Jeesuksen sanat: ”Sinä olet Israelin opettaja etkä tätä tiedä!” (Joh. 3:10). Tämä nuhtelu oli seurausta siitä, ettei Nikodeemus ymmärtänyt puhetta uudestisyntymisestä, vaikka hän tunsi Vanhan testamentin. Tiedämme kuitenkin, ettei Vanhassa testamentissa käytetä käsitettä uudestisyntyminen. Se puhuu tästä asiasta toisia sanoja käyttäen. Tämän perusteella tulisi pohtia sitä, mistä siinä tapahtumassa on kyse, jota me sanomme uudestisyntymiseksi, ja millä erilaisilla tavoilla Raamattu puhuu siitä sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa. Toiveeni on, että Jumala antaisi piispa Väisäselle vielä viisautta ja voimaa tutkia kokonaisvaltaisemmin Raamatun opetusta uudestisyntymisestä ja kirjoittaa testamenttinsa uudestaan.

    Mika Bergman

    Helsingin Concordia-piiri 25.7.2017

  • Mihin pelastusvarmuus perustuu?

    Vieraillessani eräällä paikkakunnalla päätin käydä katsomassa paikkakunnan kirkkoa. Kirkko oli luterilainen kirkko. Poistuessani kirkosta huomasin, että kirkon eteisessä oli kirjallisuutta, jota kehotettiin ottamaan mukaan. Huomasin lehtisen nimeltä "Pelastusvarmuus". Valitsin sen ajatellen, että ainahan on hyvä saada lisää vakuutusta pelastuksen varmuudesta, koska laki syytteineen on aina valmis vierailemaan sydämessäni.

    Lehtisellä ei kuitenkaan ollut odotettua vaikutusta. Sen ensimmäisessä kappaleessa sanottiin: "Moni luulee olevansa Jumalan lapsi lapsena suoritetun kasteen perusteella. Raamattu opettaa kuitenkin, että Jumalan lapseksi tullaan uudestisyntymisen kautta." Vaikka asia on tietysti niin, että kastettu ihminen ei pelastu, jos hän on luopunut uskosta, kuitenkin Raamatun mukaan kaste on uudestisyntymisen peso. Näin on aina, kun kaste toimitetaan Jeesuksen käskyn mukaisesti, myös silloin, kun kastettava on pieni lapsi. Apostoli Pietari sanoi helluntaina pitämässään saarnassa: "Ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille,jotka kaukana ovat, ketkä ikinäHerra, meidän Jumalamme, kutsuu." (Apt. 2:38,39) Kun kasteessa tapahtuva uudestisyntyminen kielletään, tämä johtuu siitä, että kaste käsitetään pelkkänä ihmistekona. Mutta Raamattu sanoo: "Kasteessa te myös olette hänen kanssaan herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala." (KoI. 2: 12)

    Oli ikävä todeta, että lehtisessä neuvottiin lukijoita pitämään kastettaan pelkkänä ihmistekona eikä Pyhän Hengen välineenä, jonka kautta Jumala lahjoittaa kastetulle Jeesuksen ansaitseman vanhurskauden, kuten Sana opettaa. Apostoli Paavali sanoo kirjeessään galatalaisille (3:27): "Kaikki te,jotka olette Jeesukseen Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet." Kun olemme Kristuksen päällemme pukeneet, silloin on meillä omanamme syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä eli ne lahjat, jotka hän hankki koko maailmalle lain täyttämisellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan.

    Lehtisessä sanottiin myös: "Pelastusvarmuus... on Jumalan lahja, jonka hän antaa jokaisen sydämeen, joka ottaa tietoisesti Jeesuksen vastaan." (kursivointi kirjoittajan) Sen tekstissä luvattiin pelastusvannuutta, mutta sitä ei siinä tarjottu. Todellisesti pelastusvarmuus syntyy, kun ihmisen katse käännetään pois omasta sydämestä ja omista, myös tietoisista teoista Jumalan muuttumattomiin Sanan lupauksiin ja kehotetaan häntä uskossa niihin turvaamaan. Juuri kasteesta annetut lupaukset ovat tällaista varmuutta synnyttäviä lupauksia.

    Kun Lutherin nimeä käytetään, täytyy ihmetellä, miksi lehtisessä olevaa oppia levitetään. Selittäessään Jeesuksen sanoja Nikodeemukselle: "Jos joku ei synny vedestä ja hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." (Joh. 3:5) Luther sanoo: "Kuinka voikaan tämä kaste (lapsikaste) olla kelvoton, kun Kristus säätää veden välineeksi uudestisyntymiseen Pyhän Hengen myötävaikutuksen kautta? Kun lastenkin tarvitsee syntyä uudesti voidakseen Jumalan valtakuntaa nähdä, niin minkä tähden kiellettäisiin heiltä kastetta? Ja kuinka voidaan ajatella, ettei kasteen vesi, joka on Jumalan sanaan suljettuja Jumalan sanan kanssa yhdistetty, muka kelpaisi heitä uudesti synnyttämään?"

    Iloitse, ystävä, siitä, että kun sinut lapsena kastettiin, sait omaksesi Jeesuksen ansaitseman vanhurskauden puvun. Muista, että Jumalan puolelta kaste ja kaikki siihen liittyvät lupaukset pysyy aina voimassa. Kasteen laivasta voidaan hypätä pois, mutta laiva ei sen tähden uppoa. Kun siihen uskossa palataan, se kantaa, ja omanamme ovat jälleen kaikki sen kautta annetut lahjat.

    Pastori Rupert Efraimson

  • Rippisaarna 1 Piet. 3:21

    Markus Mäkinen-Tainan rippisaarna Lahdessa pääsiäisjuhlassa ensimmäisenä pääsiäispäiävänä 16.4.2017