Vanhurskauttaminen
  • Aloita seimestä

    Kristillinen ja todellinen jumaluusoppi ei - niinkuin usein olen huomauttanut - esitä Jumalaa majesteettisuudessa, niinkuin Mooses ja muut opit, vaan Kristusta, neitsyestä syntynyttä, välittäjäämme ja ylimmäistä pappiamme. Silloin kun meidän taistellessamme lakia, syntiä ja kuolemaa vastaan, on oltava tekemisissä Jumalan kanssa, ei mikään ole sen vaarallisempaa kuin mietiskelevä harhailu pitkin taivasta ja itse Jumalan tarkasteleminen hänen käsittämättömässä voimassaan, viisaudessaan ja majesteettisuudessaan, kuinka hän on luonut maailman ja hallitsee. Jos sinä sillä tavalla käsität Jumalan ja haluat hänet sovittaa, erottamalla pois välittäjän, Kristuksen, ja tunkeutumalla hänen tilalleen tekoinesi, paastoamisinesi, munkinkaapuinesi ja paljaslakinesi, sinä vallan varmasti lankeat kuin Lucifer ja kauhistavassa epätoivossa menetät Jumalan ja kaiken. Samoin kuin näet Jumala olemukseltaan on mittaamaton, käsittämätön ja ääretön, samoin ihmisluonnon on mahdotonta kestää hänen edessään. Jos siis mielit olla turvallisena sekä omatuntosi ja autuuden asiassa vaarasta vapaana, niin torju tuo taipumus mietiskelyyn ja käsitä Jumala semmoisena, millaisena Raamattu meitä neuvoo häntä käsittämään, esimerkiksi 1. Korinttolaiskirjeen 1. luvussa (21. ja seuraavissa jakeissa).

    Aloita siis siitä, mistä hän itse on aloittanut, nimittäin neitsyen kohdusta, seimestä, äidin rinnoilta. Onhan hän tuIlut tänne, on syntynyt, on seurustellut ihmisten kanssa, on kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut, kaikin tavoin antautuakseen katseltavaksemme, kiinnittääkseen sydämemme silrnät itseensä ja näin estääkseen kohoutumisen taivaaseen sekä jumalallisen majesteettisuuden mietiskelemisen.
    Ollessasi siis tekemisissä vanhurskautusopin kanssa ja tutkiessasi löytääksesi seIlaisen Jumalan, joka vanhurskauttaa eli ottaa vastaan syntisiä, nimittäin mistä ja millä tavalla häntä on etsittävä, ällös silloin tiedä kerrassaan mistään muusta Jumalasta kuin tästä ihmisestä Jeesuksesta Kristuksesta! (Galatalaiskirjeen 1: 3 sel. siv. 45).

    Luterilainen 11-12/1987, Martti Luther

  • Apostoli Paavalin pääsiäissaarna

    I pääs. jälk. sunn., III vsk:n epistolateksti

    Miehet, veljet, te Aabrahamin suvun lapset, ja te, jotka Jumalaa pelkäätte, meille on tämän pelastuksen sana lähetetty. Sillä koska Jerusalemin asukkaat ja heidän hallitusmiehensä eivät Jeesusta tunteneet, niin he tuomitessaan hänet myös toteuttivat profeettain sanat, joita kunakin sapattina luetaan; ja vaikka he eivät löytäneet mitään, mistä hän olisi kuoleman ansainnut, anoivat he Pilatukselta, että hänet surmattaisiin. Ja kun he olivat täyttäneet kaiken, mikä hänestä on kirjoitettu, ottivat he hänet alas puusta ja panivat hautaan. Mutta Jumala herätti hänet kuolleista. Ja hän ilmestyi useina päivinä niille, jotka olivat tulleet hänen kanssansa Galileasta Jerusalemiin ja jotka nyt ovat hänen todistajansa kansan edessä. Ja me julistamme teille sen hyvän sanoman, että Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meidän lapsillemme, herättäen Jeesuksen, niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.' Ja että hän herätti hänet kuolleista, niin ettei hän enää palaja katoavaisuuteen, siitä hän on sanonut näin: 'Minä annan teille pyhät ja lujat Daavidin armot.' Sentähden hän myös toisessa paikassa sanoo: 'Sinä et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.' Sillä kun Daavid oli aikanansa Jumalan tahtoa palvellut, nukkui hän ja tuli otetuksi isiensä tykö ja näki katoavaisuuden. Mutta hän, jonka Jumala herätti, ei nähnyt katoavaisuutta. Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla. Kavahtakaa siis, ettei teitä kohtaa se, mikä on puhuttu profeetoissa: 'Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hukkukaa; sillä minä teen teidän päivinänne teon, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille.'" Apt. 13:26-41.

    Kun Paavali oli ensimmäisellä lähetysmatkallaan, synagogan esimiehet Pisidian Antiokiassa pyysivät häntä puhumaan. Niin Paavali nousi ja alkoi puhua. Tämä puhe on meillä nyt saarnatekstinä. Se on sisällöltään pääsiäissaarna, puhe Kristuksen valtakunnasta ja hänen ylösnousemuksestaan. Se ei ollut Paavalin ensimmäinen saarna, mutta se on hänen ensimmäinen puheensa, jota Raamattu seikkaperäisesti lainaa. Hän piti sen juutalaisseurakunnalle, joka tavan mukaan kokoontui sanan ympärille joka sapatti. Tälle joukolle oli vielä varsin uusi asia se, että Kristus, luvattu Messias, oli tullut. Varmastikin he olivat asiasta jotakin kuulleet, mutta vasta nyt heille tuli tilaisuus saada siitä tarkka selko. Nyt apostoli Paavali ilmoitti heille tämän asian ja selitti sen merkityksen.

    Mekin tarvitsemme tarkan selon siitä, millainen on Kristuksen valtakunta ja mitä se meille merkitsee. Ja vaikka meillä on paljonkin tietoa siitä, uskomme tarvitsee jatkuvasti vahvistusta, jotta oikealla tavalla ymmärtäisimme Kristuksen valtakunnan ja ylösnousemuksen lohdullisen merkityksen.

    1. Kristuksen ylösnousemus perustuu Vanhan testamentin lupauksiin ja varsinkin Daavidille annettuihin lupauksiin

    Apostoli Paavali lausuu ensimmäiseksi: "Miehet, veljet, te Aabrahamin suvun lapset, ja te, jotka Jumalaa pelkäätte, meille on tämän pelastuksen sana lähetetty." Hän lähestyy kunnioittavasti heimoveljiään ja pakanakäännynnäisiä, joita heitäkin oli paikalla, ja kiirehtii heti kertomaan, että hänellä on julistettavana "pelastuksen sana".

    Samaa sukua olemme mekin, emme tosin Aabrahamista, vaan hänen esi-isistään Aadamista ja Nooasta polveutuvia. Ihmiskunnalla on yhteinen alku. Koko ihmiskunnalle on annettu sama, yhteinen Vapahtaja. Jumala lupasi Aabrahamille, että hänen Siemenessään kaikki kansat tulevat siunatuiksi. "Pelastuksen sanaa" ei tuoda meille täällä ylhäältä käsin, parempien taholta, vaan samasta rivistä, samasta syntisten joukosta. Niin on Jumala hyväksi nähnyt. Hän ei ole uskonut sananjulistusta pyhille enkeleilleen, vaan antanut sen seurakuntansa tehtäväksi. Vain hyvin poikkeuksellisesti enkelit toivat viestin Jumalalta.

    Kun olin sairaalassa saamassa syöpähoitoja, minulle tuli tilaisuus lausua huone- ja kohtalotovereilleni eri käynneillä lohdutukseksi jokin Jumalan sana ja useat ottivat sen hyvin kiitollisina vastaan. Jopa he ottivat vastaan senkin, kun sanoin, että sairaus on siunaus, ja perustelin sen sillä, että Jumala sen kautta vetää meitä itseään lähemmäksi ja tekee meille tunnetuksi ja rakkaaksi armonsa. Kun itse olin samassa elämän tilanteessa, saatoin puhua paljon rohkeammin kuin mitä olisin voinut sanoa, jos olisin terveenä astunut sinne ovesta sisään.

    Mutta nyt ei vain apostoli ole samaa joukkoa kuulijainsa kanssa, vaan meidän Herramme tuli ihmiseksi, meidän veljeksemme, yhdeksi meistä, ilman omaa syntiä, mutta meidän syntimme päälleen ottaen ja ne sovittaen ollen samalla kaikessa kiusattu niin kuin mekin voidaksensa meitä kiusattuja ymmärtää ja auttaa. Ja hänestä apostoli Paavali meille nyt saarnaa.

    Apostoli kuvaa tekstissämme Jeesuksen täyttäneen Kirjoitukset kärsimyksellään ja kuolemallaan ja sanoo: "Mutta Jumala herätti hänet kuolleista." Ja Paavali lausuu edelleen: "Ja me julistamme teille sen hyvän sanoman, että Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meidän lapsillemme, herättäen Jeesuksen, niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.' Ja että hän herätti hänet kuolleista, niin ettei hän enää palaja katoavaisuuteen, siitä hän on sanonut näin: 'Minä annan teille pyhät ja lujat Daavidin armot.' Sentähden hän myös toisessa paikassa sanoo: 'Sinä et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.'

    Apostoli lausuu painavia sanoja. Jumala oli luvannut isille, että hänen oma pyhä Poikansa tulee Vapahtajaksi, joka kuolee ihmiskunnan syntiuhrina, mutta jonka hän herättää kuolleista. Se kaikki oli kirjoitettuna Vanhassa testamentissa. Mitään sinänsä uutta sanomaa Paavalilla ei ollut. Uutta oli vain se, että se, mitä oli ennustettu ja luvattu, oli nyt toteutunut. Se toki oli valtava iloinen uutinen.

    Ilouutisella mekin tahdomme lähestyä kuulijoitamme ja toivomme, että kaikki rientäisivät sitä kuulemaan.

    Profeetta Jesaja oli kirjoittanut: "Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot." (Jes. 55:3) Jumala oli siis profeetan kautta luvannut elämän uskossa häneen. Hän oli luvannut tehdä iankaikkisen liiton ja antaa lujat Daavidin armot. Tämä liitto ei ole vain sitä, että hän on armollinen langenneelle niin kuin hän antoi armonsa Daavidille, vaan myös sitä, että hän tekee iankaikkisen liiton. Hän lupaa oikealle Daavidin valtaistuimen perilliselle iankaikkisen valtakunnan, ja niin myös se liitto, jonka hän tekee, on iankaikkinen.

    Salomosta tuli Daavidin valtaistuimen perillinen, mutta hänen valtakuntansa ei ollut iankaikkinen. Hänestä tuli Kristus-kuninkaan esikuva, mutta hän ei itse ollut se, josta Daavid sai lupauksen. Se täyttyi vasta Kristuksessa. Koska Messiaan valtakunnan oli määrä olla iankaikkinen, Kristus ei voinut jäädä hautaan, vaan hän nousi ylös.

    Ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä saarnaa, ei uskoa, ei toivoa, ei pelastusta, vaan me olisimme vielä synneissämme ja vankeina kuoleman kahleissa. Mutta nyt on toisin, koska Kristus on kuolleista noussut, ei vain jollakin henkisellä tavalla, ei opetuslasten mielessä, vaan ruumiillisesti, todellisesti, niin että hänen ylösnousemuksensa jälkeen hänen kuollutta ruumistaan ei ollut haudassa eikä missään muuallakaan, vaan hän eli.

    Tämän Jumala oli ennalta luvannut. Sen täytyi täyttyä, koska Jumala oli niin sanonut. Ja niin myös tapahtui. Ja tähän täyttyneeseen lupaukseen perustuu nyt koko meidän uskomme. Kristuksella on iankaikkinen valtakunta, hän on tehnyt iankaikkisen armoliiton, olemme saaneet lujat Daavidin armot, kaikki syntimme ovat anteeksiannetut ja sen vuoksi meillä on iankaikkinen elämä ja ruumiimmekin nousee kerran kirkastettuna haudasta. Tämä sana on varma. Sen takeena on Jumalan tekemä liitto, sanan, kasteen ja ehtoollisen lupaukset.

    2. Tulemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen

    Apostoli lausuukin tekstissämme: "Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla."

    Kuka tietää ne kärsimykset, joita ihmisillä voi olla, kun he eivät tiedä, kuinka synnit saadaan anteeksi? Kerran minut oli kutsuttu erään tuttavani kuolinvuoteelle. Mies oli virkeä, vaikka hän ei elänytkään kuin ehkä pari päivää käyntini jälkeen. Syöpä eteni nopeasti. Kerroin hänelle Jeesuksesta ja siitä, että Jeesus on sovittanut hänen syntinsä ja hänkin pelastuu, kun uskoo Jeesukseen. Mies kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi sitten: "Niin, eivät sitä kaikki tiedä." "Olkoon teille tiettävä", sanoo apostoli. Tarvitaan selkeä, varma tieto siitä, kuinka ihminen saa synnit anteeksi. Ja kun Jumalan sana antaa meille tämän tiedon, se samalla kutsuu meidät sen uskomaan. Älköön tämä tieto olko vain pään tietoa, vaan sellaista tietoa, johon sydän turvautuu.

    Evankeliumi julistaa pelastusta Kristuksessa kaikille. Evankeliumi ei erottele ihmisiä. Se sanoo: "Jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi. Omien tekemisten tietä, lain kautta ihminen ei tullut vapaaksi orjuudesta. Ihminen ei pysty itse riisumaan synnin kahleita. Hän ei pääse irti omin voimin pahasta omastatunnosta. Hän ei vapaudu kiusaajan otteesta, vaan pysyy synnin ja kiusaajan talutusnuorassa, orjuudessa. Mutta evankeliumi päästää meidät vapauteen antamalla lahjaksi Kristuksen tähden syntimme anteeksi. Jeesus sanoo: "Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi." (Joh. 8:36) Tämä vapaus on onnellista vapautta. Se ei ole kirottua vapautta Jumalasta, vaan siunattua vapautta Jumalassa.

    Kun evankeliumi kutsuu meitä omistamaan syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa, kiusaaja haluaa sen estää. Sen tähden kiusaaja nostattaa lihamme vastustukseen, jotta hukkuisimme. On Jumalan suurta huolehtimista ja rakkautta, että hän sanoo: "Kavahtakaa siis, ettei teitä kohtaa se, mikä on puhuttu profeetoissa: 'Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hukkukaa; sillä minä teen teidän päivinänne teon, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille.'"

    Kristuksen ylösnousemus on valtava Jumalan armoteko. Siinä uusi maailma murtautui esiin, se Jumalan valtakunta, joka ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Silloin koitti evankeliumin aika. Oli julistettava evankeliumia, syntien anteeksiantamuksen sanomaa kaikkialla maailmassa kaikille ihmisille. Ja niin tässä näkyväisessä, tuhoutuvassa maailmassa kaikuu sellainen sanoma, jossa meidän luoksemme tulee näkymätön todellisuus: Kristuksen kuninkuus, hänen iankaikkinen valtakuntansa, se valtakunta, jonka perustana eivät ole ihmisteot, vaan Kristuksen teko, jossa eivät tule kysymykseen ihmisansiot, vaan Jumalan armo, se valtakunta, jonne ei kutsuta hyviä ja täydellisiä, vaan syntisiä ja kelvottomia. Koska Kristus elää, hän on meille tie, totuus ja elämä. Uskothan, ystäväni, sen autuudeksesi?

    Markku Särelä

  • Kanta Roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton yhteiseen julistukseen

    Pohjoismaisen vapaan luterilaisen konferenssin kannanotto Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon yhteisestä julkilausumasta.
  • Mikä on keskeisin asia kristillisessä uskossa

    Kristillisen uskon keskeiseksi sisällöksi on taas viime aikoina piispan merkkien arvovallalla nostettu Vapahtajan sana: "Sen tähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat." Matt. 7:12. Tämä koskee kuitenkin vain ihmissuhteita, kuten uskonpuhdistaja Martti Luther selittää. Hän lausuu: "Kristus käyttää tässä sanoja laki ja profeetat evankeliumin ja lupausten vastakohtana. Hän ei näet tässä saarnaa mitään tuosta korkeasta opinkappaleesta, uskosta häneen itseensä, vaan vain hyvistä töistä. Sillä nämä ovat kaksi eri saarnaa."

    Kristillisen uskon ihana pääkohta on Kristuksen aikaansaama lunastus, siis syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden hankkiminen koko maailmaa varten uskolla omistettavaksi armosta ilman meidän ihmisten tekoja.

    Jos siis haluat oppia tuntemaan kristinuskon päätotuuden ja tarvitset lohdutusta omalletunnollesi syntisyytesi tähden, niin katso Kristusta ristinpuulla ja usko, kun Raamattu todistaa: "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden ja runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavojensa kauttansa me olemme parannetut." (Jes. 53:5).

    Pakanauskonnoissa ja humanisteilla on jokin käsitys lähimmäisrakkaudesta. Onhan sen vaatimus kirjoitettu jokaisen omaantuntoon. Mutta syntien sijaissovituksen sanoma on vain kristinuskolla. Se ajatus ei ole syntynyt ihmissydämessä, vaan Jumala on sen ilmoittanut. Se ei myöskään jäänyt pelkän ajatuksen asteelle, vaan toteutui, kun Jumalan Poika ihmeellisen syntymän kautta tuli meidän ihmisten osaan ja otti päälleen meidän syntimme kantaakseen ne ristin puulle ja sovittaakseen ne kerta kaikkiaan katkeralla kärsimyksellään ja kuolemallaan sekä sinetöi sen ruumiillisella ylösnousemuksellaan.

    Lähimmäisrakkauden asia kertoo siitä, mikä on hyvä lähimmäisellemme tässä ajassa. Sitäkin meidän tulee noudattaa. Evankeliumi Jeesuksesta sen sijaan kertoo meille siitä, kuinka me pelastumme iankaikkiseen autuuteen ja kirkkauteen. Se taas ei ole teoista eikä sitä voi ansaita, vaan se saadaan armosta lahjana uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ilman ihmisen tekoja.

    Muuta keinoa selviytyä viimeisellä tuomiolla ei ole kuin usko Jeesukseen täällä ajassa. Jokaisen on noustava haudastaan tilin teolle, ja vain se on Isän siunattu ja kestää, joka on saanut syntinsä anteeksi. Muuta tietä taivaan autuuteen ei siis ole kuin Kristus. Sen tähden evankeliumia on julistettava ja se siksi se on säilytettävä todellisena ilosanomana, sellaisena kuin Jeesus sen on meille Pyhässä Raamatussa uskonut.

    Koska usko on uskoa syntien anteeksisaamiseen, on myös lain sana pidettävä Raamatun mukaisena. Jos näet kielletty tehdään hyväksytyksi, katoaa synnintunto ja tarve uskoa armoon. Nämä asiat eivät muutu ajan mukana, vaan niin kuin Jumala on iankaikkinen ja muuttumaton, niin on myös hänen jokaiselle luodulleen antama yleinen siveyslakikin, hänen vakava pelastustahtonsa ja hänen armon evankeliuminsa.

    Niiden osalle, jotka ovat saaneet kristillisen kasteen, Jumalan armo on tullut jo pyhässä kasteessa. Usein maailmassa elävä ihminen ei ajattele sen merkitystä eikä tajua, mitä hän on saanut. Siinä Jumala on tehnyt kanssamme lujan armoliiton ja lahjoittanut meille Poikansa vanhurskaudeksi, joka hänelle kelpaa. Koska se on aina Jumalan puolelta vahva, siihen voi joka aika palata. Kaste on siis meille kutsu parannukseen, uskoon ja toivoon sekä iankaikkisen autuuden omistamiseen. Raamatun opetus pyhästä kasteestakin kuuluu siis tärkeänä osana kristinuskon keskeiseen sanomaan.

     

    Markku Särelä, lokakuussa 2010

  • Miksi kirkkomme (STLK) suhtautuu kielteisesti Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista?

    Viime toukokuussa Suomen evankelisluterilainen kirkko hyväksyi Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon välillä laaditun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. PäätÖs syntyi kirkolliskokouksessa äänin 88-17. Julistusta ja sen hyväksymistä on kuvailtu merkittäviksi askeliksi kirkkojen välisen sovun tiellä (mm. piispa Eero Huovinen Helsingin sanomissa 21. 5.1998) Myös muualla kuin Suomessa julistus on ollut myötätuulessa. Piispa Huovinen totesi, että ainoa merkittävä soraääni Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen joukosta on kuulunut Tanskasta, jossa ei uskota saavutettuun yksimielisyyteen. Laajasti ottaen Yhteistä julistusta ja sen sisältämää toivetta, että tulevaisuudessa roomalaiskatolinen kirkko ja muut sopimuksen allekirjoittavat kirkot voivat olla kirkollisessa yhteydessä, tervehditään ihastuksella. Näin voi päätellä sen saamasta laajasta hyväksynnästä ja myös omaa maatamme koskien Suomen evankelisluterilaisen kirkon äänestystuloksesta

    Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) on viime aikoina sekä "Luterilaisessa" että muussa opetuksessaan esittänyt kielteisiä arvioita Yhteisestä julistuksesta ja sen sisältämistä pyrkimyksistä. Esitetyissä kannanotoissa on luonnollisesti tuotu esiin perusteita asialle. Tämän kirjoituksen tarkoitus on osaltaan koota näitä perusteita ja osaltaan tuoda esiin sellaista, mitä emme vielä ole sanoneet. Otamme nyt esille julistuksen kolmesta eri näkökulmasta: halutun yksimielisyyden perustasta, itse julistuksen tekstistä ja ilmilausutuista tulevaisuutta koskevista toiveista käsin.

    1. Halutun yksimielisyyden perustus ei ole oikea

    Yksimielisyys ja sille perustuva näkyvä ykseys ovat hyvin tärkeitä asioita kristittyjen välillä. Raamattu kehottaa siihen voimakkaasti: "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus. " ( 1 Kor. I: 10) Toiselta puolen Jumala vakavasti varoittaa paitsi väärästä opista myös puoluemielisyydestä ja sen uskonyhteyttä hajoittavasta vaikutuksesta: "Kun te näin (puoluemielisesti ja eripuraisesti) kokoonnutte yhteen, niin ei se ole Herran aterian nauttimista. " (I Kor. 11:20) Näin ollen pyrkimys yksimielisyyteen ja yhteyteen sekä niiden säilyttämiseen ovat sinänsä tärkeitä ja Jumalan käskemiä asioita.

    Kristillisellä yksimielisyydellä ja sitä myötä kristittyjen keskinäisellä yhteydellä on horjumaton ja välttämätön perustansa. Se on Jumalan sana ja siinä pysyminen. Raamattu sanoo Jumalan lapsista: "Niin ette siis. enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus. "(Ef. 2: 19,20) Apostolien ja profeettojen perustus on Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitettu sana, joka opettaa tuntemaan Kristuksen ainoana ja samalla varmasti riittävänä pelastuksen tienä. Raamattu varoittaa vakavasti laajentamasta perustusta. Kirkko ei saa ottaa perustukseksi mitään, mikä ei perustu Raamatun kirjoitettuun sanaan. Apostoli Paavalinja kaikille kristityille välttämätön vakava toimintaperiaate kuuluu: "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on. " (1 Kor.4:6)

    Yhteisen julistuksen perustava ja käsitykseni mukaan vakavin virhe on, että halutun yksimielisyyden pohja ei ole vain Raamatun kirjoitukset. Muut ongelmat seuraavat tästä pääongelmasta. Roomalaiskatolinen kirkko opettaa, että sen traditio (paavin ja piispojen yhdessä antamat opil!iset lausumat) pulppuaa samasta jumalallisesta lähteestä kuin Raamattu ja että sitä on pidettävä yhtä suuressa arvossa kuin Raamattua. Tämänjohdosta roomalaiskatolinen kirkko sanoo, ettei se perusta varmuutta kaikista ilmoitetuista asioista yksin Raamattuun (Catechism of the Catholic Church s. 80 ja 82, ks. myös"Luterilainen" 5/1998, s. 109) Tämän johdosta roomalaiskatolinen kirkko on jatkuvan ilmoituksen kirkko ja siis menee yli sen, mikä (Raamattuun) kjrjoitettu on.

    Luterilainen tunnustus on ehdoton raamattuperiaatteessaan. Se sanoo: " --- Vanhan ja Uuden testamentin profeetal!iset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava." (Yksimielisyyden ohje,tiivistelmä, Tunnustuskirjat 1990, s. 427) Periaatteessa roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailman liiton jäsenkirkkojen - sikäli kun ne pitäytyvät sääntöjensä mukaan Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen - vallitsee erimielisyys siitä perustasta, jonka pohjalta yksimielisyyttä vanhurskauttamisesta on etsittävä. Tästä syystä on sanottava, että perustus huojuu ja itse asiassa on väärä, sillä jos roomalaiskatoliselta kirkolta ei vaadita traditio-opin hylkäämistä, ei neuvotteluja käydä yksin Raamatun pohjalta.

    Miten sitten on mahdollista, että Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot ovat suostuneet tällaisiin perustukseltaan kestämättömiin neuvotteluihin ja monet niistä Yhteisen julistuksen hyväksymisellään antavat ymmärtää olevansa vanhurskauttamisesta olennaisin kohdin yksimielisiä roomalaiskatolisen kirkon kanssa? Näen kaksi mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat huonoja ja joista jälkimmäinen on todennäköisempi. Joko näiltä kirkoilta on perustuksen kestämättömyys jäänyt huomaamattta tai sitten Yhteisenjulistuksen hyväksymistä on pidettäväjulkisena osoituksena siitä, että kyseiset kirkot eivät pitäydy perustavaan kristilliseen ja luterilaiseen "Yksin Raamattu" -periaatteeseen.

    Tämän kielteisen kuvauksen rinnalle on syytä esittää myös oikeita periaatteita kristilliseen yksimielisyyteen tähtäävistä neuvotteluista. Olennaista on, että kaikki osapuolet sekä periaatteessa että teossa ja totuudessa pitäytyvät siihen, että yksin Raamatun sana ratkaisee oppikysymykset. Tämä on tarpeen kaikissa opinkohdissa. Aivan erityisen tärkeää on muistaa tämä pääopinkappaleen eli juuri vanhurskauttamisopin kyseessä ollen. Raamatun sana on annettu meille pelastukseksi. Apostoli Paavali kirjoitti Timoteukselle: "Jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. " (2 Tim. 3:15) Apostoli Johannes sanoi evankeliuminsa tarkoituksesta: "Nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä. " (Joh. 20:31 )

    Kristilliset periaatteet "yksin Raamattu" ja "(pelastumme) yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden" ovat erottamattomat. Tämän havaitseminen ja siihen tunnustautuminen on ehdoton edellytys kaikelle todelliselle kristilliseen yksimielisyyteen tähtäävälIe neuvottelulle - ja hyvin tärkeää myös jokaisen kristityn uskolie ja pelastukselle.

    2. Yhteisen julistuksen oppi ihmisen syntisyydestä ei ole oikea

    Yhteisen julistuksen sisällön kannalta on yksi olennainen kohta sen oppi ihmisen syntisyydestä. Onhan vanhurskauttamisessa kysymys syntien anteeksiantamuksesta. Näin ollen oppi synnistä kuvaa sitä sairautta, johon tarvitaan lääkettä. Julistus sisältää oikean oppiin nähden vastakkaista opetusta ihmisen synnistä sekä ennen kääntymystä että senjälkeen.

    2 a) Oppi ihmisen syntisyydestä ennen kääntymystä

    Julistuksessa todetaan ensin sinänsä oikean tuntuisesti: "Me tunnustamme yhdessä, että ihminen on pelastuksessaan täysin riippuvainen Jumalan armosta." (kohta 19) Tässä on syytä huomata, että roomalaiskatoliset käyttävät sanaa "armo" eri merkityksessä kuin sitä raamatullisessa luterilaisessa opissa käytetään (ks. kohta 3). Ihmisestä sanotaan edelleen: ,,- - - syntisenä hän on Jumalan tuomion alainenja on itsessään kyvytön kääntymään Jumalan puoleen ansaitakseen vanhurskauden Jumalan edessä tai saavuttamaan pelastuksen omin voimin." (kohta 19)

    Huolimatta siitä, että kohdassa 19 julistus toteaa ihmisen kyvyttömäksi vanhurskauttamaan itsensä, kohdassa 20 puhutaan ihmisen myÖtävaikuttamisesta: "Kun katolilaiset sanovat, että valmistautumisessa vanhurskauttamiseen ja sen vastaanottamisessa ihminen "myötävaikuttaa" suostumalla Jumalan vanhurskauttavaan toimintaan, he näkevät sellaisen henkilökohtaisen suostumuksen itsessään armon vaikutuk-seksi eikä ihmisen omista kyvyistä nousevaksi teoksi." Tässä kohdassa virhe on siinä, että ihminen sen mukaan voi valmistautua vanhurskauttamiseen.

    Puhe ihmisen valmistautumisesta vanhurskauttamiseen on väärää siksi, että se edellyttää kuvitellun uskon ja epäuskon välisen tilan (uskoon valmistautumisen) olemassaoloa. Raamatun mukaan tällaista tilaa ei kuitenkaan ole olemassa. On vain kahdenlaisia ihmisiä, uskovia ja epäuskoisia. Vapahtaja sanoo: "Joka uskoo häneen (Jeesukseen), sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen."Puhe ihmisen myötävaikuttamisesta vanhurskauttamisessa sotii oikeaa oppia vastaan siitä syystä, että ihmisen edellytetään olevan aktiivinen ennen kuin hän on vanhurskas. Tällainen ajatus on synergististä, toisin sanoen sellaista, että ihminen ja Jumala toimivat yhdessä ihmisen pelastumiseksi. Se on siis ristiriidassa sen kanssa, että ihminen pelastuu yksin armosta. Raamattu osoittaa, ettei ihmisellä ole minkäänlaista kykyä olla osallinen vanhurskauttamiseensa. Hän on luonnostaan kuollut synteihinsä (Ef. 2: I) eikä voi käsittää evankeliumia (I Kor. 2:14). KunJumala ihmisen herättää, hän antaa hänelle syntien anteeksiantamuksen uskon kautta eikä mitään kykyä myötävaikuttaa pelastukseensa. Puhuessaan ihmisen myötävaikuttamisesta kääntymyksessä Yhteinen julistus vähättelee ihmisen syntisyyttä.

    Kun puhutaan oikeassa mielessä ihmisen myötävaikuttamisesta Jumalan kanssa, on pidettävä tarkoin mielessä, että se on mahdollista vasta vanhurskauttamisenjälkeen. Luterilainen tunnustus sanoo: "Sitä vastoin on aivan paikallaan sanoa, että kun Pyhä Henki kääntymyksessä vetää ihmistä luokseen, Jumala tekee haluttomista ja vastahakoisista ihmisistä halukkaita. Kääntymystä seuraavassa jokapäiväisessä parannuksen harjoituksessa ihmisen uudesti syntynyt tahto ei jää joutilaaksi vaan osallistuu kaikkiin niihin tekoihin, joita Pyhä Henki tekee meidän välityksellämme." (Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä 2, 17, Tunnustuskirjat 1990, 433)

    2 b) Oppi ihmisen syntisyydestä kääntymyksen jälkeen

    Julistuksessa todetaan aivan oikein: "Myöskään vanhurskautettu ei ole vapaa synnin jatkuvasti ahdistavasta vallasta ja otteesta (ks. Room. 6: 12-14) eikä koko elämän kestävästä taistelusta vanhan ihmisen itsekkäiden halujenjumalanvastaisuutta vastaan (ks. Gal. 5: 16, Room. 7:7-10). Myös vanhurskautetun on päivittäin rukoiltava Jumalan anteeksiantoa, niin kuin hän tekee Isä meidän -rukouksessa (Matt. 6: 12, 1 Joh. 1:9)." (kohta 28)

    Jatkossa esitetty katolilaisen osapuolen oppi on kuitenkin ristiriidassa vanhurskautetun ihmisen syntisyyden kanssa. He vähättelevät uskovassakin pysyvää taipumusta syntiin ja sanovat: "Ihmisessä kuitenkin pysyy synnistä johtuva ja syntiin viettelevä taipumus (konkupisenssi). Koska katolisen käsityksen mukaan inhimillisten syntien syntyyn kuuluu persoonallinen elementti, eivät he sen puuttuessa pidä tätä jumalanvastaista taipumusta syntinä varsinaisessa mielessä. Tällä he eivät halua kieltää, että tämä taipumus ei vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisestä, eivätkä, että se on objektiivisesti jumalanvastaisuutta ja elämänmittaisen taistelun aihe." (kohta 30) Tästä lainauksesta on helposti havaittavissa varsin omalaatuinen piirre: siinä puhutaan synnistä johtuvasta ja syntiin viettelevästä taipumuksesta, jota sanotaan jullalanvastaisuudeksi, mutta ei kuitenkaan synniksi varsinaisessa mielessä.

    Roomalaiskirjeen seitsemäs luku osoittaa, että uskovan pahat hillot ovat todellisesti syntiä, vaikka hän ei niitä uuden ihmisen puolesta tahtoisi. Apostoli Paavali sanoo: "Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihlliseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:21-24) On väistämättä niin, että Paavalin kuvaama toinen laki, vanhan ihmisen aikaan saarnat väärät halut, ovat todellista syntiä. Sanoohan hän tällä perusteella ruumistaan kuoleman ruumiiksi.

    Luterilainen tunnustus opettaa pahasta hirnosta perisynnin opinkohdassa: "Vastustajamme väittävät, että paha himo on rangaistusta eikä synti. Luther pysyy kannallaan: Paha himo on synti----Paavali sanoo---: "Minä en olisi tiennyt hilloa synniksi, ellei laki olisi sanonut: ' Älä himoitse'.",ja vielä: "Minä näen jäsenissäni toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on." Selvästi hän nimittää pahaa hilloa synniksi, jota ei tosin syyksi lueta niille, jotka ovat Kristuksessa, vaikka se luonnostaan ansaitsisi kuoleman, jollei sitä anneta anteeksi." (Augsburgin tunnustuksen puolustus 2,38-40, TK 1990,89-90)

    Uskonopin ja elämän kannalta on hyvin haitallista, jos pahaa himoa ei pi-detä todellisena syntinä. Jos se ei olisi syntiä, ei se ansaitsisi mitään rangaistustakaan. Jos näin olisi, ei siitä tarvitsisi saada anteeksiantallusta. Tästä voi johdonmukaisesti ottaen olla kaksi pahaa seurausta: joko ihminen tulee huolettomaksi taistelussaan pahoja hirnoja vastaan tai opetusta Kristuksen armosta kavennetaan niin, ettei se toisikaan anteeksiantallusta pahoista himoista. Edellinen seuraus voi johtaa ulkonaiseen jumalattomuuteen ja jälkimmäinen epätoivoon, kun ihmiseltä riistettäisiin ainoa lohdutus, johon hän heikkoudessaan voi turvata.

    3. Yhteisen julistuksen oppi Jumalan armosta ei ole oikean opin mukainen

    Edellä toimme jo esille Yhteisenjulistuksen harhaavan opetuksen ihmisen valmistautumisesta kääntymykseen. Tässä jatkamme samasta aiheesta, nyt keskittäen päähuomion siihen, mitä julistus opettaa Jumalan armosta.

    Julistus selittää Jumalan armon vaikutukseksi sitä, että ihminen kykenee myötävaikuttamaan vanhurskauttamiseensa. Tämä merkitsee sen väittämistä, että ihminen olisi Jumalan armon kohteena ja armosta osallinen ennen kuin Jumala on vanhurskauttanut hänet. Tässä on havaittavissa se, että roomalaiskatolinen kirkko antaa Jumalan armolIe vääristyneen merkityksen niin, että ihminen, joka ei ole vanhurskautettu, voisi olla siitä osallinen. Tämä on kuitenkin väärin, sillä jokaisella, joka on Jumalan armosta osallinen, on usko Vapahtajaan ja syntien anteeksiantamus, hänet siis on vanhurskautettu. Tämä tapahtuu juuri sillä samalla hetkellä, kun hän tulee Jumalan armosta osalliseksi, eikä siis vasta sen jälkeen. Kaikki tämä kuuluu armon käsitteeseen. Franz Pieper opettaa: "Sanaa 'armo' käytetään ilmaisemaan Jumalan suhdetta syntisiin ihmisiin. Tällöin se merkitsee lähinnä Jumalan armollista mielenlaatua, joka hänellä Kristuksen tähden on syntisiä ihmisiä kohtaan. Se taas on sitä, ettei hän sydämessään (sydämensä forumilla) lue ihmisille syntiä syyksi, vaan antaa sen anteeksi (1 Tim. I :2; 2 Tim. I :2 jne.)." (Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka, vuoden 1961 painos, s. 234. ) Näin ollen jokainen Jumalan armosta osallinen ihminen on uskon kautta saanut syntinsä anteeksi ja on siis vanhurskas. Toiselta puolen se, joka ei ole vanhurskas, ei myöskään ole armosta osallinen.

    Yhteisessä julistuksessa esitetty katolilainen oppi siitä, että ihminen armon vaikutuksesta voi myötävaikuttaa kääntymyksessä, on Raamatun opin vastainen. Raamattu torjuu tällaisen opetuksen sanomalla selvästi, että armosta pelastuminen merkitsee juuri sitä, että ihminen ei pelastu itsensä kautta: "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja." (Ef. 2:8)

    4. Yhteisessä julistuksessa sekoitetaan vanhurskauttaminenja sen hedelmät

    Yhteinen julistus sanoo syntien anteeksiantamuksesta ja uskon hedelmistä: "Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmiselle synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän. Kun ihminen on uskossa osallinen Kristuksesta, Jumala ei lue hänelle hänen syntejään ja vaikuttaa Pyhän Hengen kautta hänessä toimivaa rakkautta. Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen on uskossa yhdistetty Kristukseen, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1 Kor. 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo." (kohta 22)

    Julistuksen mukaan vanhurskauttamisen opinkohtaan kuuluvat siis sekä syntien anteeksiantamus että hyvät teot (toimiva rakkaus). Luterilainen tunnustus torjuu tämän kuitenkin Raamatun nojalla: "Mutta Paavali sanoo: 'Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja' (Room. 3 :28) ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.

    Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen tyÖtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin." (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys 27,28, TK 1990,493)

    Tunnustuskirjojen oppi siitä, että hyvät teot on erotettava vanhurskauttamisen opinkohdasta, on Raamatun oppi. Sitä opettavat kaikki kohdat, jotka puhuvat armosta vanhurskauttamisesta vastakohtana teoista vanhurskauttamiselle. Samaa puhuvat kaikki kohdat, jotka opettavat, että pelastumme uskon kautta Kristukseen. Uskosta ja armosta pelastuminen ovat sama asia, ja ne kumpikin ovat vastakohta teoista pelastumiselle. Tästä on pidettävä mitä tiukimmin kiinni. Yksin sillä tavoin syntisillä säilyy varma lohdutus syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen sovitustyön perusteella.

    5. Yhteinen julistus tähtää näkyvään ykseyteen ilman todellista yksimielisyyttä

    Julistuksessa on monia kohtia, joissa tuodaan esille, että osapuolet painottavat asioita eri tavalla. Kun näin täytyy sanoa, on aiheellista kysyä, kuinka aito julistuksessa ilmenevä yksimielisyys on. Kun Raamattu puhuu oikeasta yksimielisyydestä, siihen kuuluvat yksimielisyy puheessa ja sama ajatus(vrt.l Kor. 1: 10). Kun nämä toteutuvat, ei ole tarpeen todeta, että osapuolet sanovat joitakin asioita eri tavalla, vaan ne voidaan sanoa samalla tavalla ja samaa tarkoittaen. Näin ollen Yhteinen julistus ei erilaisten painotustensa tähden kelpaa sellaisen yksimielisyyden ilmaukseksi,jolle voitaisiin rakentaa todellista kristillistä yhteyttä.

    Näkyvä yhteys on julistuksessa ilmilausuttu tavoite. Se ei kuitenkaan mainitse mitään siitä, että erilaiset painotukset olisivat tämän tavoitteen esteenä. Tästä käy ilmi, että julistus ei etene todellisen yksimielisyyden vaatimuksen perustalla, vaan ns. sovitetun erilaisuuden tiellä. Toisin sanoen yksimielisyys on osittain yksimielisyyttä siitä, että ollaan erimielisiä. Se ei ole kristillinen tapa-

    Lisäksi julistuksessa on se vakava heikkous, että se ei ota huomioon niitä tunnustuksia, joihin osapuolet periaatteessa pitäytyvät. Siinä puhutaan "tässä julistuksessa esitetystä opista", johon 1500-luvun molemminpuoliset oppituomiot eivät kohdistu. Kuitenkin kumpikin osapuoli pitäytyy periaatteessa noihin tunnustuksiin, katolilaiset Trenton kirkolliskokouksen päätöksiinja luterilaiset tunnustuskirjoihin. Tässä vallitsee selvä ristiriita. Yhteisen julistuksen oppi poikkeaa sekä luterilaisten että katolilaisten 1500-luvun tunnustuksista. Osapuolet toimisivat rehellisesti, jos selkeästi valitsisivat, tunnustavatko he 1500-luvun tunnustusten oppia vai yhteisessä julistuksessa mainittua oppia.

    Mistä sitten johtuu, että suuret kirkot haluavat rakentaa näkyvää yhteyttä ilman todellista yksimielisyyttä? Mielestäni on perusteltua arvioida, että syy on löydettävissä puutteellisesta perustasta ja siis tämän kirjoituksen 1. kappaleen aihepiiristä. Kun Raamatun ehdottomasta totuudellisuudesta on luovuttu, kelpaa yksimielisyyden ja näkyvän ykseyden perusteeksi neuvottelut, jotka eivät ilmennä todellista yksimielisyyttä edes maallisessa mielessä. Yksimielisyys,jonka pitäisi olla todellista yksimielisyyttä Raamatun pohjalta ja siis yhteyttä Herrassa, onkin selitetty ihmisten väliseksi asiaksi. Tällainen tapa ei kuitenkaan sovi ratkaisemaan kysymystä vanhurskauttamisesta eli iankaikkisesta pelastuksestamme. Siinä asiassa ei ihmisistä ole apua. Kukin seisoo Jumalan edessä,ja ainoa pätevä turva on Kristuksen sovitustyö, jonka tunnemme ja johon voimme uskoa vain Raamatun sanan nojalla.

    pastori Kimmo Närhi
    Luterilainen 7-8/1998

  • Minä sain laupeuden

    Eräs kristitty mies meni vierailemaan sukulaistensa luo. He veivät hänet mukanaan kirkkoon. Kirkon ovella he tapasivat seurakunnan pastorin, joka heti kysyi vieraalta: "Oletko ottanut Jeesuksen vastaan sydämeesi ja elämääsi?" Tähän vieras vastasi: "Olen kiitollinen, että Vapahtajani on ottanut minut vastaan." Vieraan vastaus osoitti, että hän tiesi olevansa uskossa yksin Jumalan armosta, ilman omaa ansiotaan.

    Ihminen on luonnostaan siinä luulossa, että hänen täytyy itse omilla teoillaan tehdä itsensä Jumalan silmissä vanhurskaaksi. Tämä luulo on niin voimakas, että monet kirkotkin ulkonaisen kristikunnan piirissä, huolimatta Raamatun selvästä opetuksesta, että syntinen pelastuu yksin armosta uskon kautta Jeesukseen, kuitenkin opettavat, että ihminen voi myötävaikuttaa kääntymyksessään. Tästä johtunee, että saamme kuulla ihmisten sanovan: "Kun tein ratkaisuni Jeesuksen puoleen...", "Kun annoin sydämeni hänelle...", "Kun tein parannuksen ja otin vastaan Jeesuksen...". Tällainen "minä-puhe" ei ole Raamatun mukaista. Kun apostoli Paavali kertoi kääntymyksestään, hän antoi kaiken kunnian Jumalalle. Kirjeessään Timoteukselle hän sanoo: "Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. " (1 Tim. 1: 12-14)

    Jokainen uskossa oleva ihminen on uskossa ainoastaan sen tähden, että hän Jumalan armosta on saanut laupeuden. Luonnostaan hän oli kuollut rikoksiinsa (Ef. 2:5), vihan lapsia niin kuin muutkin (Ef. 2:3) eikä pystynyt itseään herättämään tästä tilasta. Mutta hän sai laupeuden. Pyhä Henki armonvälineiden kautta herätti hänet tästä kuoleman tilasta, uudestisynnytti hänet elävään toivoon, antoi hänelle omaksensa syntien anteeksiantamuksenja iankaikkisen elämän - nämä lahjat, jotka Jeesus hankki maailmalle laintäyttämisellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan.

    Kun sinä, ystävä, tunnustat uskoasi, seuraa apostoli Paavalin esimerkkiä. Kerro siitä, miten Jumalan armo on ollut sinua kohtaan ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.

    Sua Jeesus kiitän ainian, Sä hädästä mun nostit.
    Joit vihan kalkin katkeranja verelläs mun ostit.
    On autuuteni sinussa: Mä elän laupeudesta. (SK 246:2)

     

    Pastori Rupert Efraimson

  • Mitä usko saa aikaan?

    III lopp. jälk. sunn. II vsk, epistola.

    Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, "eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois." Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee. Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala. Hebr. 11:1-10.

    Johdantoa

    Mitä usko on? Mistä tiedämme, että meillä on oikea usko? Voisiko sen jollakin tavoin määritellä? Tekstimme sanoo meille, mitä usko on. Se lausuu: "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy." Usko on siis luottamusta, vieläpä lujaa luottamusta. Toiseksi se on "ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Se kohdistuu siis näkymättömiin. Ja nämä näkymättömät asiat antavat sitten suunnan koko uskovan elämälle, niin että ojentaudumme niiden mukaan. Ja ne ovat niin varmoja, pettämättömiä ja luotettavia asioita, että niiden varaan voi rakentaa uskonsa ja elämänsä.

    Tässähän olikin jo joukko tärkeitä asioita.

    Tekstimme avulla haluamme kuitenkin mennä syvemmälle asiaan ja ottaa siitä esille kolme perusasiaa: ensiksikin uskon Jumalan olemassaoloon ja luomiseen, toiseksi uskon syntien anteeksisaamiseen ja kolmanneksi sen, että usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle.

    1. Uskon kautta ymmärrämme, että Jumala on ja että maailma on syntynyt tyhjästä Jumalan sanan kautta.

    Tekstimme sanoo: "Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on."

    Tarvitsemmeko siis uskoa siihen, että Jumala on? Eikö se ole itsestään selvä asia, joka on kirjoitettu jokaisen ihmisen omaantuntoon? Eikö maailman olemassaolo jo sinänsä todista siitä, että sillä on luoja? Varmasti näin on. Sanotaanhan tässä samassa Hebrealaiskirjeessä, mistä tekstimme on: "Sillä jokainen huone on jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala." (Hebr. 3:4.) Ja Psalmien kirjassa on lausuttu: "Hullu sanoo sydämessään: 'Ei ole Jumalaa.'" (Ps. 14:1) Psalmeissa myös selitetään, miksi jotkut noin sanovat. "Jumalaton sanoo ylvästellen: 'Ei hän kosta.' 'Ei Jumalaa ole.'" Jumalankielteisyys johtuu ihmisen ylvästelystä, kapinasta, itsensä tärkeäksi ja riippumattomaksi tekemisestä. Raamattu kuitenkin sanoo, ettei ihminen voi millään itseään puolustaa jumalattomuudessaan ja vääryydessään. Se lausuu näin: "Sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa." (Room. 1:19-20.) Jumalan luomisteot todistavat suuren Majesteetin olemassaolosta.

    Ateistisella kasvatuksella voidaan himmentää tietoisuutta Jumalan olemassaolosta ja vaikuttaa siihen, että ihminen suostuisi uskomaan Jumalan olemassaolon vain, jos se todistetaan hänelle hänen ehdoillaan. Tapahtuu siis paatumista Jumalan antaman ilmoituksen edessä. Tätä paatumuksen tilaansa ihminen sitten erehtyy luulemaan oikeutetuksi edellytykseksi. On kuitenkin turha luulla, että ihmisellä olisi oikeus vaatia Jumalaa, joka on jo ilmoittanut olemassaolonsa teoissaan, tekemään sama asia uudestaan jollakin toisella tavalla vain siksi, ettei ylpeälle ihmiselle kelpaa Majesteetin alkuperäinen ilmoitus. Välistä Jumala kuitenkin hyvyydessään suo esimerkiksi jonkin hyvin puhuttelevan onnettomuuden ja ihmeellisen varjeltumisen kautta ihmisen tulla toisiin ajatuksiin Jumalan olemassaolosta.

    Vaikka Jumalan olemassaolo on jokaisen ihmisen omaantuntoon kirjoitettu Jumalan ilmoitus ja vaikka sitä voidaan perustella järkisyin, on kysymys kuitenkin uskosta siinä merkityksessä, että me emme voi nähdä Jumalaa, ainoastaan hänen tekonsa. Kristillinen usko Jumalan olemassaoloon on myös paljon syvempää kuin vain hänen olemassaolonsa tunnustaminen. Jaakob kirjoittaa: "Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat." (Jaak. 2:19.) Uskomme Jumalan olemassaoloon antaa meille elämänsisältöä ja turvallisuutta. Emme elä kohtalon oikusta, vaan olemme Jumalan luomia. Hän on Isämme, joka huolehtii meistä: varjelee ja siunaa. Hän on antanut elämällemme tarkoituksen.

    Raamattu ilmoittaa myös meille selvin sanoin, millä tavoin tämä maailma on syntynyt. Tekstimme sanoo: "Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." Kun järjellä yritetään selvittää ottamatta Jumalan olemassaoloa huomioon, mitenkä maailma on syntynyt, päädytään umpikujaan. Aina on tarvinnut olla jotakin, mistä kaikki olisi saanut alkunsa. Mutta vastauksia kysymyksiin, mistä se sitten tuli, mistä kaikki sai alkunsa, tai mistä se oli tullut, mikä räjähti, ei ole. Raamattu sen sijaan ilmoittaa meille kaiken synnyn perimmäiset asiat. Maailma on saanut syntynsä Jumalan sanan kautta tyhjästä, ei näkyväisestä. "Jumala kutsuu olemattomat olemaan" (Room. 4:17 alkukielen mukainen käännös). Luominen on Jumalan kaikkivallan teko. Usko ottaa vastaan tämän Jumalan ilmoituksen ja niin me ymmärrämme tämän asian uskon kautta, vaikka järjellemme se on käsittämättömän korkea viisaus. Emmehän itse pysty samaan. Sitä ymmärrystä ja valtaa meillä ei ole. Luomisvoima on Jumalan sanassa. Se myös pitää kaiken pystyssä. Hebrealaiskirjeessä sanotaan: "Hän kantaa kaikki voimansa sanalla" (Hebr. 1:3) eli "Hän kantaa kaikkeuden sanalla, jossa on hänen voimansa."

    2. Usko tekee otolliseksi Jumalalle

    Tekstimme sanoo: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois.' Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen." Eenok eli Haanok eli ennen vedenpaisumusta. Jumala otti hänet tykönsä, niin ettei hän nähnyt kuolemaa. Tämä tapahtui uskon kautta. Hän oli saanut todistuksen, että hän oli Jumalalle otollinen.

    Usko tekee meidät Jumalalle otolliseksi. Usko antaa meille voiton kuolemasta ja se tuo meille iankaikkisen elämän. Mitenkä usko voi saada tällaisia aikaan, siitä Raamattu puhuu paljon. Uskolla on näet selvä kohteensa. Tämä kohde on Kristus ja hänen sovitustyönsä. Kristus on kärsinyt meidän syyllisyytemme ja kantanut meidän syntiemme rangaistuksen. Tämän Kristuksen teon nojalla Jumalan viha on sovitettu, synnin valta murrettu ja kuolema kukistettu, niin että kuka ikinä uskoo Poikaan, hänellä on syntien anteeksisaaminen Jumalan armon rikkauden mukaan ja hän on siirtynyt kuolemasta elämään eikä hän joudu tuomittavaksi.

    Kristuksessa kelpaamme siis Jumalalle eli olemme hänelle otollisia. Meitä Jumala ei ota pois niin kuin hän otti Eenokin, vaan meidän pitää kuolla, mutta hän on luvannut herättää meidät viimeisenä päivänä ja ottaa meidät silloin tykönsä kirkastettuina. Usko omistaa tämän lupauksen ja odottaa sen täyttymistä. Lopputuloksen kannalta meidänkin uskomme kautta toteutuu sama kuin Haanokin uskon kautta eli tulemme perille taivaan autuuteen.

    Tekstimme lausuu sekä Aabelista että Nooasta, että he tulivat uskon kautta vanhurskaiksi.

    Aabelista tekstimme sanoo: "Uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas." ja Nooasta: "Uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee." Vanhurskas on se, jonka synnit on anteeksiannettu. Usko ottaa vastaan valmiin, jo olemassaolevan armon Kristuksessa. Sitä meidän ei tarvitse ansaita omilla teoillamme emmekä saa sitä yrittääkään. Se häpäisisi sitä työtä, minkä Kristus on jo sijassamme tehnyt. Kun syntimme ovat anteeksi annetut, olemme otollisia Jumalalle. Olemme yhtä kelvollisia kuin hänen oma rakas Poikansa Jeesus Kristus, sillä meidän hyväksemme luetaan Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys.

    Jos mieleesi nousee kysymys: kelpaanko Jumalalle, mitä silloin sinun pitäisi tehdä, löytääksesi oikean vastauksen. Tee vastakysymys: Kelpasiko Kristus taivaalliselle Isälle? Isä itse antoi siihen vastauksen sekä silloin, kun Jeesus kastettiin, että silloin, kun hän nousi ylös kuolleista. Kastettaessa taivaasta kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt." Kristuksen ylösnousemuksesta todisti apostoli Pietari helluntaina: "Daavid sanoo hänestä: Sinä... et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta... Te miehet, veljet, on lupa teille rohkeasti sanoa, mitä kantaisäämme Daavidiin tulee, että hän on sekä kuollut että haudattu; onhan hänen hautansa meidän keskellämme vielä tänäkin päivänä. Koska hän nyt oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänelle luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen, niin hän edeltä nähden puhui Kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei Kristus ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta. Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme." (Apt. 2:25-32.) Tässä on kaksi tärkeätä asiaa. Raamattu kutsuu häntä tässä Jumalan Pyhäksi ja sanoo Isän herättäneen hänet kuolleista. Todistaahan tämä sen, että Jeesus oli otollinen ja että hänen uhrinsa oli riittävä. Olihan hänen päälleen sälytetty maailman syntitaakka kannettavaksi ja hän kärsi sen rangaistuksen, minkä Jumala oli määrännyt syntisille. Kun nyt Jumala herätti hänet, se oli merkki siitä, että Kristuksen uhri oli täysin lepyttänyt Jumalan vanhurskaan vihan. Kristus oli siis otollinen Jumalalle. Ja kun meillä on Kristus vanhurskautemme pukuna, mekin olemme otollisia, yhtä otollisia kuin Kristus. Kristukseen uskovina olemme Jumalan edessä, emme omaan vanhurskauteemme pukeutuneita, vaan Kristuksen vanhurskauteen pukeutuneita.

    Uskossa Kristukseen kelpaamme Jumalalle. Persoonamme on hänelle otollinen. Mutta miten on uskossa tehtyjen tekojemme laita?

    3. Usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle ja johdattaa uskon tekoihin

    Aabelin uhri oli Jumalalle otollinen, Kainin uhri ei ollut. Aabel uhrasi uskossa ilman ansiotavoittelua. Kain uhrasi epäuskossa päästäkseen Jumalan suosioon. Aabel pani turvansa tulevaan Lunastajaan, Kain nojasi omaan uskonnollisuuteensa. Siinä ero. Aabel uskoi näkymättömiin. Hänellä oli se sana, jonka hänen isänsä Aadam oli hänelle kertonut, lupaus vaimon siemenestä, lupaus, joka odotti täyttymystään kaukana tulevaisuudessa. Sen sanan varaan hän rakensi uskonsa eikä pettynyt, vaan oli Jumalalle otollinen.

    Nooa oli saanut Jumalalta ilmoituksen tulevasta vedenpaisumuksesta. Kuuliaisena Jumalan tahdolle hän rakensi arkin pyhässä pelossa perhekuntansa pelastukseksi. Nooallakin oli vain Jumalan sana, ei mitään näkyvää, toimintansa lähtökohtana. Se, mitä Jumala oli sanonut ja luvannut, johti hänet toimintaan.

    Aabraham sai käskyn jättää kotimaansa ja muuttaa vieraalle maalle. Hän sai myös lupauksen siemenestä, Kristuksesta. Hän siirtyi vakinaisista oloista kierteleväksi paimentolaiseksi asuen teltoissa. Talvella kävi kylmä viima, kesällä oli kuuma, olosuhteet olivat alkeelliset. Siinä Aabraham ja Saara vanhenivat, eikä perillistä, jonka tulosta heidän uskonsa oli riippuvainen, kuulunut. Ajalliset asiat olivat huonommin kuin heidän lähtiessään. Pelastuksen asia edellytti järjenvastaista tapahtumaa. Kuitenkin Aabraham pysyi oikeassa uskossa ja oikealla tiellä. "Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. Uskon kautta hän eli muukalaisena lupauksen maassa niinkuin vieraassa maassa, asuen teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä; sillä hän odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka rakentaja ja luoja on Jumala."

    Usko katsoo näkymättömiin kaikkina aikoina. Sellainen usko tekee kuuliaiseksi Jumalan tahdolle, sillä se ei odota palkkaa eikä tarvitse näkyviä tukirakenteita. Kun persoona on otollinen Kristuksen tähden uskon kautta, ovat teotkin otollisia, sillä sama armo, joka puhdistaa persoonan, saa teot aikaan ja puhdistaa ne vanhan aadamin saastutuksesta.

    Kun omatunto löytää levon Kristuksessa, ihminen on vapaa tekemään hyviä tekoja ja olemaan kuuliainen. Silloin ihminen on päässyt siitä ahdistusta aiheuttavasta kierteestä, jossa hän yhä uudestaan ja uudestaan elämän epäonnistumisten jälkeen ponnistelee tullakseen otolliseksi. Kyllähän uskon kautta otollinenkin ihminen erehtyy ja hairahtuu monenlaisiin vääriin asioihin heikkoudessaan, mutta hän ei yritä ansaita itselleen armoa itseänsä parantamalla, vaan turvaa sellaisena kuin on Vapahtajaansa ja palaa kasteen liittoonsa päivittäisessä parannuksessa.

    Usko johdattaa uskon tekoihin. Mitä oikeisiin tekoihin tulee, ne ovat uskovilla uskon hedelmää. Jonkun uskoa voidaan luonnehtia heikoksi uskoksi, jonkun toisen uskoa vahvaksi uskoksi ja jonkun jopa sankarilliseksi uskoksi. Teot ovat heillä sitten heidän uskonsa laadun mukaisia. Mutta niillä on yhteisiä tuntomerkkejä. Ensiksikin ne eivät ole ansiollisia, vaan ne lähtevät armon saaneen kiitollisesta mielenlaadusta ja luottamuksesta Jumalaan ja hänen lupauksiinsa. Toiseksi ne ovat kuuliaisuutta Jumalan tahtoa kohtaan. Kolmanneksi ne ovat Jumalalle otollisia uskon kautta Kristuksen tähden. Neljänneksi ne tehdään hyvällä omallatunnolla, sydämellä, joka on jo löytänyt levon Kristuksessa. Usko näkymättömiin saa ne aikaan.

    Lopuksi

    Jos sinulla on tällainen näkymättömiin pitäytyvä usko, josta olemme tänään puhuneet, sinulla on oikea, pelastava usko, on se sitten heikko, vahva tai sankarillinen. Jos tunnet, ettei sinun uskosi ole sellainen, kuin Raamattu meille kuvaa pelastavan uskon, ota asia esille pastorisi kanssa löytääksesi tarvitsemasi avun. Usko on luottamusta varmoihin, jumalallisiin asioihin. Usko pelastaa. Usko antaa pelastusvarmuuden. "Se on Jumalan teko, että te uskotte." Usko on kallis lahja.

    Amen.

    Markku Särelä