4. adventtisunnuntai
  • Kristus on joulun keskus

    4. adv. sunn. II vsk:n evankeliumi.

    Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: "Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä." Johannes vastasi ja sanoi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Joh. 3:22-36.

    Johdantoa

    Valmistaudumme jouluun viettämällä adventtiaikana seurakunnissa erityisiä joulujuhlia. Onhan juhlan aihe sen arvoinen ja olihan Vapahtajallamme erityinen edelläkävijänsä, airuensa. Hän oli Johannes Kastaja, jonka toiminnasta ja julistuksesta tekstimme puhuu. Sopii siis hyvin, että me Johannes Kastajan antaman esikuvan tavoin valmistaudumme jouluun. Hänen julistuksensa valmistaa siihen meitäkin.

    1. Jouluun valmistaudumme ottamalla vaarin Johannes Kastajan kehotuksesta: "Tehkää parannus"

    Kristuksen syntymään ja hänen koko toimintaansa liittyy niin monia meidän turmeltuneen järkemme vastaisia asioita, ettei niitä voida ymmärtää ja omaksua muuta kuin uskolla.

    Uskoa taas ei voi muu kuin se, joka on tullut tuntemaan Jumalan pyhyyden ja oman syntisyytensä. Meidän on tarpeen omassatunnossamme kokea, mitenkä hirvittävä, tuomittava ja paha asia synti on Jumalan silmissä. Meidän on tarpeen tuntea se, ei vain teoriana, vaan siten, että minun oma syntisyyteni ja yksittäiset syntini ovat hirvittäviä, tuomittavia ja pahoja, niin että olen niillä loukannut pyhää Jumalaa ja vierittänyt ylleni hänen oikeutetun vihansa ja olen ansainnut - en vähempää kuin - helvetin iankaikkisen vaivan. Kun Johannes Kastaja valmisti tietä Jeesukselle ja sanoi: "Tehkää parannus", hän sai ihmiset tuntemaan syntisyytensä. Heille tuli tarve saada syntinsä anteeksi.

    Kun meillä on syntien anteeksisaamisen tarve, silloin meille kelpaa ainoana mahdollisena pelastustienä joulunsanoma: Jumala lähetti Poikansa lunastajaksemme. Kun Kastaja saarnaa: "Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien" ja kun hän osoittaa Kristusta: "Katso, Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin", Pyhä Henki osoittaa meille turvan. Sellaisina, niin pahoina kuin olemme, saamme tulla Jumalan armahtamiksi. Johannes Kastaja kutsui syntisiä parannuksen kasteelle, siis kasteelle, jolla he tunnustivat syntinsä ja saivat panna turvansa Jumalan laupeuteen. Hänen kasteensa oli kaste syntien anteeksisaamiseksi. Nämä olennaiset asiat ovat meidänkin kasteessamme, jossa meille on lahjoitettu Kristus ja hänen armonsa. Siinä meidät on puettu Kristuksen vanhurskauteen, joka peittää syntimme ja jossa kelpaamme Jumalalle.

    Kun olemme uudestisyntyneet uskon kautta, elämme uutta elämää Kristuksessa. Silloin entinen syntinen elämänmeno ja turmeltuneelle järjelle ominainen inttäminen totuutta vastaan kuuluvat niihin asioihin, joita häpeämme ja joista joka päivä teemme parannusta, muistaen Kastajan opetusta, että minun tulee vähetä ja Kristuksen kasvaa.

    2. Valmistaudumme jouluun uskomalla Jeesukseen

    Johannes Kastajan valmistava toiminta oli mittasuhteiltaan valtavaa. Tosin se kesti vain vähän aikaa, tosin ihmiset näyttivät valtaosaltaan sen pian unohtaneen, mutta todistus Kristuksesta tuli annetuksi ja edelläkävijän virka hoidetuksi ja sillä oli suuri merkitys apostoleille ja monille muille. Johannes Kastaja alkoi toimintansa ennen kuin Jeesus. Hänelläkin oli opetuslapsia ja lisäksi kansaa tuli sankoin joukoin hänen kastettavakseen. Kun sitten Jeesus alkoi julkisen toimintansa, tultiin Johannes Kastajalle kertomaan: "Kaikki menevät hänen tykönsä."

    Siihen Kastaja vastasi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä."

    Kuuntelepa tätä. Johannes Kastaja ei kerää pisteitä omaan pussiinsa, hän ei kokoa omaa joukkoansa. On yksin Kristuksen asia koota itselleen seurakunta. Eriseurainen ihminen taas ottaa itselleen Kristuksen paikan. Sellainen ei ole Johannes Kastaja. Tässä onkin tärkeä syy, miksi kristillinen kirkko on hylännyt eriseuraisuuden eli skismaattisuuden eli eron oikeinopettavasta kirkosta henkilökohtaisin perustein tai muista ei-opillisista syistä johtuen. Kirkollinen ero on oikea silloin, kun erotaan toisoppisesta kirkosta ja liitytään oikein opettavaan kirkkoon.

    Johannes Kastaja valmistaa tietä Jeesukselle siis siten, että hän liittää julistuksellaan ihmiset Kristukseen ja sitoo heidät seuraamaan häntä. Näin mekin valmistaudumme jouluun, kun sydämemme on kiinni Kristuksessa ja kuuntelemme hänen ääntänsä ja seuraamme sitä. Silloin emme ole seurakunnan jäseniä sen vuoksi, että se muodostaa meille mukavan sosiaalisen ihmisyhteisön, emme sen vuoksi, että pastori on ihmisenä sellainen, joka on meidän makuumme, vaan perusteemme ovat aivan toisaalla. Tietysti kiitämme Jumalaa myös siitä, mikä on inhimillisesti meitä miellyttävää, mutta kun olemme Kristuksen ympärillä kuulemassa hänen sanaansa, silloin jaksamme kantaa ja kärsiä myös toistemme vajavaisuuksia ja rohkenemme omista heikkouksistamme huolimatta itsekin olla mukana, kun tiedämme, että olemme seurakuntina olemassa etsiäksemme ja omistaaksemme Jumalan armon emmekä tuomassa itseämme esille.

    Johannes Kastaja voikin jatkaa ja sanoa, kun hän huomaa ihmisten pitäytyvän Kristukseen ja menevän hänen tykönsä: "Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla."

    Joulun lahja on iankaikkinen elämä

    Johannes Kastaja sanoo: "Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

    Lapsen syntymä kertoo elämästä, uudesta ihmistaimesta. Lapsen varttuminen viestii ihmeellisistä Jumalan luomisvoimista. Kristuksen syntymä kertoo aivan uudesta valtakunnasta ja uudesta elämästä, jonka Jeesus toi ja jonka me saamme lahjana uskon kautta. "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä." Usko saa ihmeellisiä aikaan, koska se kohdistuu Kristukseen, joka on sekä persoonaltaan että teoiltaan ihmeellinen. Usko saa suuria aikaan kohteensa eli Kristuksen tähden, sillä se omistaa kaiken sen, mitä Kristus on meitä varten hankkinut ja valmistanut.

    Näitä asioita ovat ensiksikin syntien anteeksiantamus. Kuka muu kuin Jumala voi tajuta ja sanoin kertoa, miten paljon pahaa synti on saanut aikaan, saati kuka - paitsi Jumala - voi ilmaista, mitä Kristus on saanut aikaan, kun Hän maksoi kärsimisellään ja kuolemallaan syntivelkamme ja lepytti Jumalan vanhurskaan vihan ja sai aikaan rauhan Jumalan ja ihmiskunnan välille. Niin on nyt olemassa syntien anteeksisaaminen ja rauha Kristuksessa, ja Pyhän Hengen vaikuttama usko omistaa sen. Mikä uskon voima! Se puettaa meidät Kristuksen vanhurskauteen, niin että olemme Jumalan edessä aivan puhtaita ja hänelle otollisia.

    Toinen suurenmoinen asia, minkä usko vaikuttaa, on iankaikkinen elämä, sillä uskon kautta Kristukseen olemme siirtyneet kuolemasta elämään. Elämme todella nyt uskossa uutta, iankaikkista elämää. Pelastava usko ei ole vain Raamatussa ilmoitettujen asioiden totena pitämistä, vaan se uudestisynnyttää ihmisen, antaa hänelle toisen mielen ja toisenlaisen sydämen kuin hänellä oli ennen uskoon tuloaan. Usko saa uskovissa aikaan todellista hengellistä elämää. Luterilainen tunnustus sanoo: "Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet" (Puolustus, IV, 115, s. 106/1990). Kristuksen lunastusteko on kaikki kaikessa.

    3. Joulun oikeaan odottamiseen kuuluu myös "pyhä mieliala"

    Mitä kertovatkaan meille Johannes kastajan sanat: "Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä." Ne kertovat siitä pyhästä mielialasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Tämä pyhä mieliala kertoo taas uskosta. Usko näet "uudistaa sydämet", kuten tunnustuksemme lausuu (Puolustus s. IV,47. s. 97/1990). Ja millainen mieli Johanneksella oli. Hän ei ollut kuin ruoko, jota tuuli huojuttaa. Vaan hän pysyi sanassa ja suoraselkäisesti todisti totuuden puolesta aina kuolemaan asti. Tällainen sydämen uudistuminen on uskosta vanhurskauttamisen seuraus. Usko antaa siis myös oikean joulumielen, rakkauden lähimmäistä kohtaan, karkottaa vihan ja muiden parjaamisen ja tekee rohkeaksi oikeissa asioissa. Tästä tunnustuksemme lausuu: "Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa Häneltä apua, kiittää ja ylistää Häntä ja kaikissa ahdingoissa olla Hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämissämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala." (Puolustus IV,125, s. 107/1990).

    Usko ei siis pelasta siitä syystä, että sitä välttämättömästi seuraa uudestisyntyminen ja hyvät teot eli rakkaus, vaan sen tähden, että se tarttuu armolupaukseen Kristuksessa ja omistaa hänet.

    Ohjatkoon meitä Johannes Kastajan todistus valmistautumaan oikealla tavalla jouluun parannuksen tiellä katumuksessa, uskossa ja rakkaudessa.

    Markku Särelä

  • Me vähenemme, Kristus kasvaa

    Joh. 3:22–36: Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.” Johannes vastasi ja sanoi: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”

    Johannes Kastaja oli valmistanut tietä Herrallemme. Suuret kansanjoukot olivat virranneet Jordanille ja ottaneet vastaan parannuksen kasteen. Johannes Kastaja oli ihmeellinen mies, jonka maine oli levinnyt ympäri Israelia. Hän oli jopa kerännyt ympärilleen omat seuraajansakin, jotka päivän evankeliumitekstissä sanovat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä”. Johanneksella olisi ollut nyt loistava tilaisuus sanoutua irti Jeesuksesta ja haalia itselleen vielä lisää mainetta ja kunniaa, mutta hän ei tehnyt niin. Hän vastasi opetuslapsilleen: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

    Johannes sanoi, että hänen pitäisi vähetä, Kristuksen kasvaa. Hän ymmärsi, kuka oli. Hän ymmärsi paikkansa. Hän tyytyi siihen osaan, joka hänelle oli annettu.

    Luonnollinen ihminen haluaa kasvaa

    Johanneksen mielenlaatu ei ollut sellainen kuin langenneella ihmisellä yleensä. Eihän hän sanonut ainoastaan velvollisuudesta, että hänen pitäisi vähetä ja toisen kasvaa, vaan hän iloitsi sydämestään Kristuksen tulemisesta. Luonnollinen ihminen ei näin toimi, vaan syntiselle mielelle on ominaista se, että se laittaa itsensä aina muiden edelle. Langennut mieli hahmottaa maailman ja elämän minäkeskeisesti. Olennaista on se, mitä minulle kuuluu, mitä minä hyödyn, saan, nautin, näen, koen ja tunnen.

    Yksilökeskeisessä kulttuurissamme langenneisuus pääsee aivan erityisen kirkkaasti loistamaan. Nykyinen aika ajatusvirtauksineen vain vahvistaa ja kannustaa siihen, mikä on meille muutenkin niin luonnollista. Perustavana lähtökohtana on se, että hahmotamme elämämme sen kautta, mitä me saamme siitä irti. Elämässähän on kyse siitä, että me kasvamme, että me saamme toteuttaa itseämme. Meidän sydämellämme ovat harvoin sanat: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

    Tässä kasvamisen tavoitteessa meitä ei kauheasti liikuta se, että muut voivat kärsiä. Joku ottaa avioeron, kun puoliso ei enää miellytä. Eletäänhän tässä vain kerran. Toinen jättää vanhan työnantajansa pulaan suuremman palkan toivossa. Eihän usko kuulu työelämään. Kolmas ummistaa korvansa tuntemattoman hädältä, koska ei yksi ihminen voi auttaa kaikkia.

    Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka. Perimmäinen ongelma ei ole avioero, työpaikan kyseenalainen vaihtaminen tai tuntemattoman hädän ohittaminen. Ne ovat vain yksittäistapauksia, jotka kertovat syvästä hengellisestä ongelmasta. Kaiken itsekeskeisyyden takana on paha sydän, aivan lohduttoman paha sydän. Sellainen sydän, jonka ainoana tavoitteena on jumaloida itseään. Sen ainoana päämääränä on, että minä saisin kasvaa. Silloinkin, kun se taipuu auttamaan muita, se tekee sen itsekeskeisistä syistä. Kyllä uhrautuvaisuutta voi osoittaa, kunhan se johtaa siihen, että minä kasvan. Eikä tämä itsekeskeisyys ole välttämättä edes vaarallisimmillaan ilmeisissä paheissa, vaan siinä yleisessä elämänasenteessa, että meidän tehtävämme on pärjätä omin voimin, uskoa itseemme ja toteuttaa unelmamme. Kaikki, sekä hyvä että paha, on siitä kiinni, mitä me teemme.

    Ensimmäinen käsky sanoo kuitenkin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Se vaatii meiltä sitä, ettei elämämme pyörikään itsemme ympärillä, vaan että sen keskuksena tulee olla Jumala. Toisaalla Raamattu sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31) Ei siis itsemme kunniaksi. Ei sen tähden, että pääsisimme loistamaan, vaan Jumalan nimen ylistykseksi. Ja huomaa tuo sana ”kaikki”. Meidän tulee tehdä aivan kaikki Jumalan kunniaksi – ei siis vain veisata virsiä ja tunnustaa uskoa kirkossa. Koko elämämme tulee olla jumalanpalvelusta. Meidän tulee kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa, jotta voisimme yhä enenevissä määrin nähdä maailman Jumalan tarkoittamalla tavalla. Johannes Kastajassa näemme, miten ensimmäistä käskyä toteutetaan käytännössä.

    Meidät tehdään vähäksi, jotta Kristus olisi kaikki kaikessa

    Jumala on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen. Hän on rakkaus. Hän on hyvyys. Hän on siunannut meitä lukemattomilla luomisen lahjoilla. Syntymästämme saakka hän on antanut meille vain hyvyyttä hyvyyden päälle. Me emme osaa alkuunkaan nähdä, kuinka paljon meitä on siunattu. Monta hengenvetoa mekin olemme täällä kirkossa jo ottaneet emmekä ole yhdestäkään Jumalaa kiittäneet!

    Ennen kaikkea hän on antanut meille Vapahtajan ja lupauksen: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt iankaikkisesta elämästä osallinen. Me voimme olla jo nyt varmoja siitä, että taivasten valtakunta on omamme. Jeesus on pyhällä elämällään ja katkeralla kuolemallaan avannut meille tien takaisin Jumalan yhteyteen.

    Voisi luulla, että kaikki nämä lahjat riittäisivät tekemään elämästämme jumalakeskeistä. Näin ei ikävä kyllä ole. Koska olemme itsepäisiä kuin aasit, emme vähene mitenkään helposti. Jumalan pitää kurittaa meitä, jotta hädässä etsisimme hänen kasvojaan. Hän antaa meille ristejä, jotta ristien alla huokaisimme hänen puoleensa. Hän vähentää meitä, jotta hän voisi enentyä sydämissämme. Mutta tätä vähennystä hän ei tee vihassa tai suuttumuksessa, vaan rakkaudessaan. Hän ei halua kiusata meitä tarkoituksettomasti, vaan hän etsii iankaikkista parastamme.

    Kristillisen elämän voisikin kuvata niin, että ensin Jumala antaa suunnattoman määrän lahjoja. Hän antaa elämän, terveyden, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, kodin, ja niin edelleen. Sitten hän alkaa ottaa noita lahjoja yksitellen pois. Hän alkaa riisua meitä. Yhdeltä hän ottaa ensin pois terveyden, toiselta vanhemmat, kolmannelta kodin. Joudumme kipeästi tuntemaan, miten alamme menettää niitä lahjoja, jotka ovat muodostuneet meille jopa itsestäänselvyyksiksi. Hätä ja ahdistus iskevät, kun elämämme tukipilarit alkavat murtua. Kun meiltä otetaan pois se, minkä olemme sulasta laupeudesta saaneet, joudumme heräämään siihen, kuinka köyhiä olemme.

    Mutta aina, kun meitä riisutaan, lempeä Vapahtajamme lausuu: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun voimat vähenevät, jäsenet kangistuvat ja elon ilta alkaa koittaa, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun lähimmäisemme menehtyvät ja tuntuu, ettei sydän kestä surua, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun muistimme alkaa pettää ja voimme niin huonosti, ettemme edes jaksa muistaa Jeesusta, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Ja kun tulee viimeinen päivämme, kun Jumala ottaa meidän henkemme pois, sama lupaus kuuluu yhä: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun.

    Silloin, kun me olemme heikkoja, silloin, kun me olemme vähäisiä, juuri silloin Vapahtajamme armo loistaa kaikkein kirkkaimmillaan. Silloin, kun meillä ei ole mitään muuta kuin Jumala, hän voi todella olla ainoa turvamme. Silloin, kun olemme täysin köyhiä itsessämme, meidän lohtunamme ovat taivaan aarteet. Jos olet maahan lyöty, murheellinen, jopa toivoton, älä uskottele itsellesi, että kaikki on kunnossa. Älä yritä pärjätä omin voimin. Heittäydy hänen varaansa, joka on kantanut sinua aina kastehetkestä saakka. Juuri sellaisena kuin olet, kaikkine taakkoinesi, olet Vapahtajan oma. Täällä ajassa ei ole sinulle luvattu helppoa tietä, mutta kerran iankaikkisuudessa saat rauhan. Silloin saat yhtyä yhtenä Jumalan lapsena muiden joukossa veisaamaan riemuvirttä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”. (Ilm. 5:12). Silloin ei enää kenenkään tarvitse sanoa: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, sillä silloin hän todella on kaikki kaikessa.

  • Millainen Vapahtaja meille on annettu?

    4. adv. sunn. Vt:n teksti.

    Nouse korkealle vuorelle, Siion, sinä ilosanoman tuoja; korota voimakkaasti äänesi, Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja. Korota, älä pelkää, sano Juudan kaupungeille: "Katso, teidän Jumalanne!" Katso, Herra, Herra tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee. Katso, hänen palkkansa on hänen mukanansa, hänen työnsä ansio käy hänen edellänsä. Niinkuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita. Jes. 40:9-11.

    Adventtiaikana elämme paitsi joulun odotuksessa myös erityisesti Herramme Kristuksen toisen tulemisen odotuksessa. Hän, joka kerran syntyi halpaan Beetlehemin seimeen, on tuleva suuressa kunniassa kaikkien pyhien enkeleittensä kanssa viimeisenä päivänä tuomitsemaan maailman ja viemään seurakuntansa taivaan iloon. Kun hän tulee, Raamatun mukaan hänet saavat nähdä nekin, jotka ovat hänet lävistäneet. Kaikki tunnistavat hänet siksi Jeesukseksi, joka täällä eli ja joka naulittiin ristille ja lävistettiin, sillä hänen haavansa ovat kaikkien nähtävissä. Täällä ajassa Kristuksen kirkko ilmaisi uskoaan profeetta Jesajan sanoilla: "Hänen haavainsa kautta me olemme paratut". Kun hän ilmestyy, me saamme nähdä ne haavat, jotka paransivat meidän syntisairautemme. Tutkimme nyt sydämemme turvaksi ja iloksi, millainen Vapahtaja on meille annettu.

    1. Meille on annettu Vapahtaja, jonka tuleminen on ilosanoma

    Tekstimme sanoo: "Nouse korkealle vuorelle, Siion, sinä ilosanoman tuoja; korota voimakkaasti äänesi, Jerusalem, sinä ilosanoman tuoja." Nämä sanat on lausuttu Siionille, Jumalan kansalle eli Kristuksen seurakunnalle. Sitä nimitetään ilosanoman tuojaksi. Kristuksen maailmaan tulo on ilosanoma, ja Kristukseen uskovat ovat kutsutut sitä kuuluttamaan. Jouluyönä Herran enkeli julisti: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa." (Luuk. 2:10-11) Kun paimenet löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä, he ilmoittivat sen sanan, joka oli puhuttu heille tästä lapsesta. Siitä lähtien Kristuksen seurakunta on julistanut ilosanomaa: "Teille on syntynyt Vapahtaja." Apostoli Pietari sanookin Kristukseen uskovista: "Mutta te olette 'valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja', joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen 'ette olleet kansa', mutta nyt olette 'Jumalan kansa', jotka ennen 'ette olleet armahdetut', mutta nyt 'olette armahdetut'." (1 Piet. 2:9-10)

    Herra kehottaa kansaansa nousemaan korkealle vuorelle julistamaan ilosanomaa ja korottamaan äänensä. Ilosanoman tulee kaikua kaikkien ihmisten tietoisuuteen, että he pelastuisivat. On kysymyksessä seurakunnan yleinen, julkinen, kaikille tarkoitettu julistustoiminta. Jeesus sanoo: "Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu." (Matt. 24:14) Tässä jokaisella uskovalla on oma paikkansa ja tehtävänsä. Varsinainen saarnatoiminta kuuluu julkiselle saarnaviralle. Yksittäinen uskova pitää osaltaan yllä saarnavirkaa, osallistuu sanankuuloon ja todistaa yksityisesti Vapahtajastaan. Tarvitaan sekä saarnaajia että kuulijoita. Jos ei olisi seurakuntia ja niillä uskollisia paimenia ja julistajia, suuret puutokset kohtaisivat uskovia. Ja jos kuulijat pysyisivät mykkinä eivätkä antaisi kristillistä todistusta Kristuksesta arkielämässään, kuulijajoukot harvenisivat ja kristillisyys näivettyisi. Kuninkaallinen papisto on uskovat. He tukevat monin tavoin julkista saarnavirkaa ja pitävät sitä yllä. He kutsuvat siihen ja he kantavat sitä rukouksillaan. Ja heidän vahva aamenensa paimenen saarnaan on sen kanssa yhtä pitävä uskon todistus. Silloin ilosanoma kaikuu voimakkaana ja kutsuvana korkealta vuorelta, vaikka se saavuttaisi kuulijan niin kuin vieno metsän humina kohtaa kulkijan sammaleisen korven kätköissä.

    Maailman Vapahtaja on syntien sovittaja. Kuka ikinä häneen uskoo, saa synnit anteeksi hänen nimessään. Siinä on ilosanoman sisältö.

    2. Hän on Herra, kaikkivaltias

    Tekstimme lausuu Vapahtajasta: "Korota, älä pelkää, sano Juudan kaupungeille: 'Katso, teidän Jumalanne!' Katso, Herra, Herra tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee." Raamattu opettaa selvästi yhtenä ilosanoman osana sen, kuka ja millainen Vapahtajamme on. On julistettava, että hän on Jumala, Herra Sebaot ja että hänellä on kaikki valta.

    Meillä ei ole todellista evankeliumia emmekä pelastu, jos pidämme Kristusta vain pelkkänä ihmisenä. Raamattu ilmoittaa meille, että Jumalan Poika, joka on Isän kanssa yhtä olemusta ja jolla on sama kunnia kuin Isällä, tuli ihmiseksi ja otti orjan muodon, niin että se lapsi, joka makasi seimessä, oli samalla tosi Jumala. Hän saattoi sanoa: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän." (Joh. 14:9). "Minä ja Isä olemme yhtä" (Joh. 10:30). Vapahtajamme on siis jumalihminen, tosi Jumala ja tosi ihminen yhdessä ja samassa persoonassa, ja sellaisena ainutlaatuinen. Pyhä Raamattu yhdistää pelastuksemme ja syntien anteeksisaamisen tähän persoonaan, kun se sanoo: "Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. (1 Joh. 1:8). Tässä raamatunkohdassa sanotaan Jeesusta Jumalan Pojaksi ja samalla puhutaan hänestä ihmisenä, kun mainitaan hänen verensä.

    Tekstimme sanoo: "Katso, Herra, Herra tulee voimallisena, hänen käsivartensa vallitsee." Käsi ja käsivarsi kuvaa Raamatussa voimaa ja valtaa. Kun Kristuksen käsivarsi vallitsee, se on samaa, minkä Jeesus sanoi: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Tämä on kaikkivaltiaan Jumalan voimaa ja valtaa. Se Kristuksella on aina ollut Jumalan Poikana, mutta se on annettu hänelle hänen inhimillisen luontonsa puolesta. Se oli hänellä silloinkin, kun hän eli täällä maailmassa, myös silloin, kun hän väsyi ja uupui ristin alla, mutta hän ei käyttänyt sitä aina, vaan hän alentui meidän lunastuksemme tähden. Kun hän tulee viimeisenä päivänä, silloin se näkyy ja kaikkien polvien pitää notkistuman hänen edessään ja tunnustaman, että hän on Herra.

    Tunnusta, ystäväni, Kristus Herraksesi jo täällä vapaaehtoisesti ja iloiten, ettet joudu tunnustamaan hänen herrauttaan pakon edessä viimeisenä päivänä. Kun hän tulee ja kokoaa kansat eteensä, kukaan ei voi sanoa: en tule. Ja kun hän tuomitsee epäuskoiset ja julistaa heille: "Menkää pois minun tyköäni", he kaikki tottelevat. Verrattomasti parempaa on totella häntä nyt, kun hän kirvoittaa synnin taakat sydämiltä ja kutsuu: "Tulkaa minun tyköni", kuin joutua tottelemaan hänen lohdutonta sanaansa: "Menkää pois."

    3. Hänen palkkansa eli ansionsa on hänen mukanansa

    Kun Herramme Kristus täällä vaeltaessaan julisti evankeliumia ja päästi ihmispoloisia syntitaakoistaan, hän teki sen sanallaan. Niin hän teki myös palvelijoittensa välityksellä jo Vanhan liiton aikana ja niin hän tekee yhä. Siten hänen työnsä ansio kävi hänen edellään, ja Vanhan liiton uskovat saivat tunnonrauhan eläessään jo ennen hänen tuloaan. Ja nyt sama armo tulee meille Kristuksen mukana armonvälineissä runsaana ja lohdullisena. Vaikka Kristus ei ole enää näkyvänä keskellämme, hän tulee luoksemme evankeliumissa ja antaa meille sen, mitä varten hän tuli maailmaan ja minkä hän hankki koko maailmalle pyhällä kuuliaisuudellaan, kärsimisellään ja kuolemallaan uskolla omistettavaksi. Hän antaa meille synnit anteeksi. Saamme uskoa, että hän tekee sen nyt sanallaan aivan yhtä varmasti kuin jos hän olisi vierellämme ja laskisi siunaavan, armahtavan kätensä olallemme sanoen: "Poikani, tyttäreni, sinun syntisi ovat anteeksiannetut."

    Omilla teoillaan ihminen ei pelastu, mutta Kristuksen ansio on varma tae Jumalan armosta, sillä sen osoitukseksi Isä herätti Poikansa kuolleista. Silloin maailman syntitaakka ei enää painanut Kristuksen hartioita, vaan se oli Kristuksen kuolemassa poisotettu lopullisesti ja kerta kaikkiaan.

    4. Hän kaitsee laumaansa

    Tekstimme sanoo: "Niinkuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita." Luther sanoo tämän johdosta: "Tämä on suuri lohdutus, että kaikki ne, jotka jollakin tavalla riippuvat sanassa miten heikkoja ovatkin, ovat otetut Kristuksen valtakuntaan, ja että vain epäuskoiset suljetaan sen ulkopuolelle; kaikkia muita Kristus haluaa ja voi kantaa. Tämä on ensimmäinen kohta arkojen rohkaisuksi mahtavia vastaan. Hän näet opettaa ja kehottaa heitä, etteivät he pelkäisi, vaan jatkuvasti opettaisivat evankeliumia. Sillä Kristus on sanan voimalla huolten raskauttamien tukena eikä jätä heitä." (Lyhyt Jesajan kirjan selitys. St. L. VI, 485)

    Paimenet saivat viestin Jeesuksen syntymästä. He olivat ensimmäiset Marian ja Joosefin ohella sen kuulemaan, ja he lähtivät kiiruusti katsomaan paimenien Paimenta. Hyvä Paimenemme tuli maan päälle suuressa yksinäisyydessä. Kansan uskonnolliset johtajat ja sen ajan Jumalan sanan opettajat eivät olleet häntä vastaanottamassa, ja paimenet, jotka löysivät hänet seimestä makaamasta kuvasivat ajallisen elämänsä kutsumuksellaan vain Jeesuksen ja hänen tulevien alipaimentensa kutsumusta. Mutta niin hyvä Paimen ymmärtää yksinäisiä ja kadonneita ja etsii heitä laumaansa, sinne, missä hän itse on läsnä kaikella armollaan. Hän kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään. Hän johdattelee myös imettäviä lampaita, siis niitä, jotka ruokkivat toisia, että heillä olisi itsellään hyvä laidunmaa niin, että voisivat toisiakin ravita.

    Jeesus on hyvä Paimen. Hän sanoi kerran: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut.'" (Luuk. 15:4-6)

    Kun Jumalan sana on tavoittanut sinut ja kutsuu sinua uskomaan Jeesukseen, muista ja huomaa, että nythän hyvä Paimen on löytänyt sinut, tullut luoksesi ja ottaa sinut hartioilleen ja vie kotiin. Meille on annettu tällainen etsivä, löytävä, suojaansa ottava ja kotiin kantava Paimen. Siitä iloitkaamme ja rientäkäämme iloiten hengessä Jeesuksen seimelle häntä kumartamaan Jumalanamme ja omana Vapahtajanamme. Amen.

    Markku Särelä

  • Olkaa pyhät!

    4. adventtisunnuntaina III vsk:n epistola.

    Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet; ja siihen enkelitkin halajavat katsahtaa. Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä. Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi. Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." 1 Piet. 1:8-16.

    Kaikkina aikoina on ollut tarpeen opettaa kristityille hurskasta ja jumalista elämää. Niin tekivät Mooses ja profeetat Vanhan liiton aikana, niin tekivät Vapahtajamme ja hänen apostolinsa ja niin on tehnyt Kristuksen kirkko sen jälkeen. Myös Kristuksen kirkon ulkopuolella on kiinnitetty huomiota tapoihin ja moraaliin, ja jopa pakanoiden ulkonainen elämä on saattanut olla moraalisempaa kuin tämän päivän niin sanottujen kristittyjen esimerkiksi vanhempien kunnioittamisessa, aviouskollisuudessa ja yleisessä häveliäisyydessä. Elämme aikaa, jolloin ihmisten moraali on muuttumassa omalaatuisella tavalla. Kun ennen tuomittiin tietyntyyppinen elämä moraalittomana, niin nyt sen tuomitsemista Jumalan sanalla pidetään vääränä, jopa rikoksena. Tarvitsemme oikean moraalin ja tiedämme, että se pitää yhtä Jumalan kymmenen käskyn kanssa.

    Elämämme ei kuitenkaan ole vielä sillä oikeissa uomissa, että meillä on tieto oikeasta ja väärästä. Ei meitä auta vielä sekään, että meillä on halu elää oikein ja että vakavasti ja vilpittömästi sitä yritämme. Moraalisimmatkaan pakanat eivät pelastu moraalisella elämällään eikä kukaan muukaan hyvillä teoillaan. Oikeaan kristillisyyteen tarvitaan näet usko Kristukseen ja uudestisyntyminen. Usko asettaa elämän ja moraalin oikealle, sille kuuluvalle paikalle. Usko antaa halun ja voimaa Jumalan mielen mukaiseen elämään ja varjelee meidät joutumasta teko-opin salakavaliin syövereihin. Se varjelee meitä myös vetämästä evankeliumia pahuuden peitteeksi, jonka suojassa harjoittaisimme kuka mitäkin kauhistusta. Otamme siis tänään sydämellemme Herran sanan: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä."

    Otamme sen sydämellemme sen tähden, että

    1. Olemme jo pyhitetyt

    Adventtiajan sanoma on: Kristus tulee, pitää tuomion ja vie seurakuntansa taivaan iloon. Odottaessamme hänen pikaista ilmestymistään, vaellamme täällä uskossa. Tekstimme sanoo: "... häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." Olemme asettaneet sielumme turvan häneen. Olemme oppineet tuntemaan evankeliumin ja uskoneet, että pelastus on yksin armosta ilman lain tekoja. Siitä sanomasta olemme saaneet turvan Jumalan edessä. Kirkkoisä Polykarpos lainaa mainittuja apostoli Pietarin sanoja ja sanoo: "Tehän tiedätte, että armosta te olette pelastetut, ette teoista, vaan Jumalan tahdosta Jeesuksen Kristuksen kautta." (Apostoliset isät, sivu 120). Usko armosta pitää silmiemme edessä Kristuksen meidän edestämme ristiinnaulittuna ja tuo eteemme myös uskon päämäärän, sielumme iankaikkisen pelastuksen, ja niin se antaa meille sanomattoman ilon. Eläessämme täällä uskossa turvamme on Kristuksessa, hänen sovitustyössään, hänen armossaan, ja samalla odottaessamme hänen ilmestymistään iloitsemme autuudesta ja siitä mikä tuleva on. Näin meillä on puhdistettu omatunto, Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus ja aivan turvallinen olo, jopa iloa ja riemua odottaessamme Kristuksen ilmestymistä. Onhan tämä kaikki sinulle tuttua ja sinun uskosi mukaista?

    Jos sen sijaan turvamme olisi siinä, mitä itse teemme ja kuinka pyhitymme, emme voisi koskaan olla levollisia, sillä emme voi milloinkaan tehdä kylliksi emmekä kyllin hyvin. Sen tähden ne, jotka opettavat, että ihminen ei pelastu yksin uskosta, vaan myös teoista, eivät voi milloinkaan päästää syntistä varmuuteen pelastuksestaan. He, kuten paavilaiset, julistavatkin epävarmuuden oppia. Siitä seuraa myös se, että heillä on eri motiivit hyville teoille ja pyhitykselle kuin raamatullisesti uskovilla. Heidän motiivinsa on ansion tavoittelu. Uskovien motiivi on kiitollisuus siitä, että ovat jo saaneet armon.

    Keille Jumala sanoo: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä."? Hän sanoo sen omalle kansalleen, kutsumilleen, rakkaille lapsilleen, jotka hän on uudestisynnyttänyt elävään toivoon. Luemme tekstistämme: "Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte, vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi. Sillä kirjoitettu on: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." Jeesus sanoi: "Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan." (Matt. 12:33) Ja: "Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä." (Matt. 7:17-18.) Tuottaaksemme hyviä hedelmiä eli vaeltaaksemme pyhästi ja hurskaasti, meidän täytyy ensiksi olla kasteen ja uskon kautta uudestisyntyneitä, olla taivaallisen Isämme lapsia, muuten oikea elämä ei ole mahdollista.

    Jos sanomme epäuskoiselle: "tee hyviä tekoja, ole pyhä" ja jos hän ryhtyy noudattamaan kehotustamme, hän toimii väärin motiivein. Häntä ei vedä ja kannusta siihen Jumalan rakkaus Kristuksessa, vaan hän etsii itselleen siitä ansiota Jumalan ja ihmisten edessä. Hän toivoo Jumalan ottavan sen huomioon kuolemansa jälkeen ja palkitsevan häntä niin, ettei hän joudu tuomittavaksi. Tai hän toivoo, että hän saa siitä ihmisiltä kiitosta, kunniaa ja tunnustusta tai itselleen hyvää mieltä ja omantunnon puhdistusta. Sellainen on ihmisluonto, tuo vanha ihminen. Se on uskovissakin, hurskaimmissakin, mutta se ei ole uskovilla päällimmäisenä, hallitsevana, vaan joka päivä kasteen veteen upotettuna ja kuoletettavana, mutta aina henkiin virkoamassa, ylös nousemassa ja valtaan pyrkimässä.

    Muistakaamme siis kuullessamme käskyn: "Olkaa pyhät", että olemme jo Isän lapsia, ja että olemme sitä lahjana, armosta, uskon kautta Jeesukseen, ilman lain tekoja, vanhurskaiksi ja pyhiksi luettuja Jeesuksen nimessä. Pitäkäämme samalla mielessämme pelastuksemme autuas päämäärä, Herramme ilmestyminen viimeisenä päivänä ja se riemullinen osa, minkä Kristus on ansainnut ja varannut meille omalla työllään ilman meidän tekojamme.

    On aivan mahdotonta, että ihminen voisi pyhittyä elämässään ilman, että hän uskoo Jeesukseen ja omistaa syntien anteeksisaamisen hänessä.

    Toiseksi ottakaamme sydämellemme Herran sana: "Olkaa pyhät"

    2. halukkaasti, palkkaa pyytämättä ja toivomatta

    Kun lapset osallistuvat tavanomaisiin kodin töihin, vanhemmilla ei ole velvollisuutta maksaa heille siitä. He kuuluvat perheeseen myös riippumatta siitä mitä he kykenevät tekemään. Lapseutta kodissa ei lunasteta teoilla. Samaan tapaan on Jumalan perheväessä.

    Jos asiat ovat oikealla tolalla, perheessä puolisot rakastavat toisiaan ja lapsiaan sekä lapset vanhempiaan ja sisaruksiaan. Jumala taas on rakkaudessaan synnyttänyt meidät lapsikseen ja yhä osoittaa meille suurta rakkautta. Ja me hänen lapsensa rakastamme häntä sekä myös toisiamme. Tämä on selviö eli luonnollinen olotila Jumalan lapsilla. Tekstimme sanoo: "Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet."

    Raamattu sanoo: "Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat" (1 Joh. 5:3). Siten oikea rakkaus on sekä oikea sydämen asenne Jumalaan että sitä seuraavat oikeat teot. Koska Jumalan käskyt eivät ole raskaat, Jumalan lapsi noudattaa niitä mielellään ja hyvällä omallatunnolla. Ne olisivat raskaat, jos hänen täytyisi ansaita niillä jotakin ja jos hänen päästäkseen Jumalan suosioon tarvitsisi saavuttaa täydellisyys ja päästä irti vanhasta ihmisestään. Mutta kun käskyjen täyttäminen lähtee armon saaneesta sydämestä ja kiitollisuudesta, palkkaa pyytämättä ja vaatimatta, Jumalan käskyjen tiellä kulkeminen ei ole raskasta puurtamista. Tosin katsoessamme itseämme lain peilistä, parahdamme Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24). Mutta saamme hänen kanssaan myös vastata tähän kysymykseemme: "Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!" ja lisätä: "Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia." (Room. 7:25). Mielen tasapaino löytyy armon varassa. Miten lohdullista tämä onkaan! Olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä, kuten uskonpuhdistaja Martti Luther usein korosti. Olemme vanhurskaita Kristuksessa, syntisiä itsessämme. Olemme vanhurskaita vanhurskaiksi luettuina, syntisiä lihamme puolesta. Lihalle luemme lain ja siten kuoletamme sitä. Raamattu sanoo: "Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle. Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!" (Room. 6:12-15). Sielullemme luemme siis Kristuksen armon, ja siitä se löytää elämän.

    Kun pyrimme pyhitykseen Jumalan mielen mukaan, on tärkeätä, suorastaan aivan välttämätöntä, että se tapahtuu omatunto puhtaaksi pestynä Karitsan viattomalla verellä. Sillä huonolla omallatunnolla se on raskasta ja aivan toivotonta puurtamista. On lain ja evankeliumin sekoittamista, kun ihmisiä syyllistetään Jumalan lailla ja heidät heti sen jälkeen ohjataan hyviin tekoihin. Ei niin, vaan ensiksi on rauhoitettava sydän Jumalan armolla ja vasta sitten se tulee ohjata hyviin tekoihin. Kun Jumala on päästänyt meidät synneistämme antamalla ne anteeksi Jeesuksen nimessä, silloin meillä on aito halu pyhityselämään ja meillä on siihen myös voimaa ja jopa saavutamme jonkinmoista tulostakin vaikka inhimillisessä vajavuudessa ja heikkoudessa. Sen, että tulosta syntyy, näemme mm. siitä, että Raamattu kertoo uskovien hyvistä teoista ja esittää niitä meille seurattavaksi. On parempi katsella toisten hyviä tekoja ja iloita niistä kuin kiinnittää huomiota omiin tekoihinsa, ettemme masentuisi, kun tekomme ovat synnin tahrimia ja niitä on vähän, tai ettemme myöskään paisuisi ja ajattelisi itsestämme liikaa, kun unohdamme, että Jumala on pyhä ja että hänen lakinsa vaatii täydellisyyttä. Itse asiassa uskova näkee itsensä aina vain syntisempänä, mutta Jumalan armon sitä suurempana. "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi." Pyhitys ei ole sitä, että pyhyytemme olisi jossakin 0 ja 100 %:n välillä, vaan syntisyytemme on 100 % ja armo on myös 100 %. Vanha ihmisemme ei pyhity.

    Elääksemme oikeata pyhityselämää tarvitsemme ensiksi uskon, sitten sen myötä rakkauden Jumalaan ja halun elää hurskaasti ja jumalisesti Jumalan ja ihmisten edessä. Samalla meidän tulee rajata pois uskonelämästämme kaikki ansion tavoittelu ja huolehtia siitä, että motiivina teoillemme on kiitollinen rakkaus Jumalaan, joka ei pyydä palkkaa eikä kiitosta.

    Apostoli Pietari antaa meille tällaisen elämän ohjeen: "Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä." Olkaamme siis aina lähtövalmiita turvanamme ja toivonamme Jumalan armo ja yksin se. Amen.

    Markku Särelä