1. sunnuntai pääsiäisestä (Quasi modo geniti)
  • Apostoli Paavalin pääsiäissaarna

    I pääs. jälk. sunn., III vsk:n epistolateksti

    Miehet, veljet, te Aabrahamin suvun lapset, ja te, jotka Jumalaa pelkäätte, meille on tämän pelastuksen sana lähetetty. Sillä koska Jerusalemin asukkaat ja heidän hallitusmiehensä eivät Jeesusta tunteneet, niin he tuomitessaan hänet myös toteuttivat profeettain sanat, joita kunakin sapattina luetaan; ja vaikka he eivät löytäneet mitään, mistä hän olisi kuoleman ansainnut, anoivat he Pilatukselta, että hänet surmattaisiin. Ja kun he olivat täyttäneet kaiken, mikä hänestä on kirjoitettu, ottivat he hänet alas puusta ja panivat hautaan. Mutta Jumala herätti hänet kuolleista. Ja hän ilmestyi useina päivinä niille, jotka olivat tulleet hänen kanssansa Galileasta Jerusalemiin ja jotka nyt ovat hänen todistajansa kansan edessä. Ja me julistamme teille sen hyvän sanoman, että Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meidän lapsillemme, herättäen Jeesuksen, niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.' Ja että hän herätti hänet kuolleista, niin ettei hän enää palaja katoavaisuuteen, siitä hän on sanonut näin: 'Minä annan teille pyhät ja lujat Daavidin armot.' Sentähden hän myös toisessa paikassa sanoo: 'Sinä et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.' Sillä kun Daavid oli aikanansa Jumalan tahtoa palvellut, nukkui hän ja tuli otetuksi isiensä tykö ja näki katoavaisuuden. Mutta hän, jonka Jumala herätti, ei nähnyt katoavaisuutta. Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla. Kavahtakaa siis, ettei teitä kohtaa se, mikä on puhuttu profeetoissa: 'Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hukkukaa; sillä minä teen teidän päivinänne teon, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille.'" Apt. 13:26-41.

    Kun Paavali oli ensimmäisellä lähetysmatkallaan, synagogan esimiehet Pisidian Antiokiassa pyysivät häntä puhumaan. Niin Paavali nousi ja alkoi puhua. Tämä puhe on meillä nyt saarnatekstinä. Se on sisällöltään pääsiäissaarna, puhe Kristuksen valtakunnasta ja hänen ylösnousemuksestaan. Se ei ollut Paavalin ensimmäinen saarna, mutta se on hänen ensimmäinen puheensa, jota Raamattu seikkaperäisesti lainaa. Hän piti sen juutalaisseurakunnalle, joka tavan mukaan kokoontui sanan ympärille joka sapatti. Tälle joukolle oli vielä varsin uusi asia se, että Kristus, luvattu Messias, oli tullut. Varmastikin he olivat asiasta jotakin kuulleet, mutta vasta nyt heille tuli tilaisuus saada siitä tarkka selko. Nyt apostoli Paavali ilmoitti heille tämän asian ja selitti sen merkityksen.

    Mekin tarvitsemme tarkan selon siitä, millainen on Kristuksen valtakunta ja mitä se meille merkitsee. Ja vaikka meillä on paljonkin tietoa siitä, uskomme tarvitsee jatkuvasti vahvistusta, jotta oikealla tavalla ymmärtäisimme Kristuksen valtakunnan ja ylösnousemuksen lohdullisen merkityksen.

    1. Kristuksen ylösnousemus perustuu Vanhan testamentin lupauksiin ja varsinkin Daavidille annettuihin lupauksiin

    Apostoli Paavali lausuu ensimmäiseksi: "Miehet, veljet, te Aabrahamin suvun lapset, ja te, jotka Jumalaa pelkäätte, meille on tämän pelastuksen sana lähetetty." Hän lähestyy kunnioittavasti heimoveljiään ja pakanakäännynnäisiä, joita heitäkin oli paikalla, ja kiirehtii heti kertomaan, että hänellä on julistettavana "pelastuksen sana".

    Samaa sukua olemme mekin, emme tosin Aabrahamista, vaan hänen esi-isistään Aadamista ja Nooasta polveutuvia. Ihmiskunnalla on yhteinen alku. Koko ihmiskunnalle on annettu sama, yhteinen Vapahtaja. Jumala lupasi Aabrahamille, että hänen Siemenessään kaikki kansat tulevat siunatuiksi. "Pelastuksen sanaa" ei tuoda meille täällä ylhäältä käsin, parempien taholta, vaan samasta rivistä, samasta syntisten joukosta. Niin on Jumala hyväksi nähnyt. Hän ei ole uskonut sananjulistusta pyhille enkeleilleen, vaan antanut sen seurakuntansa tehtäväksi. Vain hyvin poikkeuksellisesti enkelit toivat viestin Jumalalta.

    Kun olin sairaalassa saamassa syöpähoitoja, minulle tuli tilaisuus lausua huone- ja kohtalotovereilleni eri käynneillä lohdutukseksi jokin Jumalan sana ja useat ottivat sen hyvin kiitollisina vastaan. Jopa he ottivat vastaan senkin, kun sanoin, että sairaus on siunaus, ja perustelin sen sillä, että Jumala sen kautta vetää meitä itseään lähemmäksi ja tekee meille tunnetuksi ja rakkaaksi armonsa. Kun itse olin samassa elämän tilanteessa, saatoin puhua paljon rohkeammin kuin mitä olisin voinut sanoa, jos olisin terveenä astunut sinne ovesta sisään.

    Mutta nyt ei vain apostoli ole samaa joukkoa kuulijainsa kanssa, vaan meidän Herramme tuli ihmiseksi, meidän veljeksemme, yhdeksi meistä, ilman omaa syntiä, mutta meidän syntimme päälleen ottaen ja ne sovittaen ollen samalla kaikessa kiusattu niin kuin mekin voidaksensa meitä kiusattuja ymmärtää ja auttaa. Ja hänestä apostoli Paavali meille nyt saarnaa.

    Apostoli kuvaa tekstissämme Jeesuksen täyttäneen Kirjoitukset kärsimyksellään ja kuolemallaan ja sanoo: "Mutta Jumala herätti hänet kuolleista." Ja Paavali lausuu edelleen: "Ja me julistamme teille sen hyvän sanoman, että Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meidän lapsillemme, herättäen Jeesuksen, niinkuin myös toisessa psalmissa on kirjoitettu: 'Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.' Ja että hän herätti hänet kuolleista, niin ettei hän enää palaja katoavaisuuteen, siitä hän on sanonut näin: 'Minä annan teille pyhät ja lujat Daavidin armot.' Sentähden hän myös toisessa paikassa sanoo: 'Sinä et salli Pyhäsi nähdä katoavaisuutta.'

    Apostoli lausuu painavia sanoja. Jumala oli luvannut isille, että hänen oma pyhä Poikansa tulee Vapahtajaksi, joka kuolee ihmiskunnan syntiuhrina, mutta jonka hän herättää kuolleista. Se kaikki oli kirjoitettuna Vanhassa testamentissa. Mitään sinänsä uutta sanomaa Paavalilla ei ollut. Uutta oli vain se, että se, mitä oli ennustettu ja luvattu, oli nyt toteutunut. Se toki oli valtava iloinen uutinen.

    Ilouutisella mekin tahdomme lähestyä kuulijoitamme ja toivomme, että kaikki rientäisivät sitä kuulemaan.

    Profeetta Jesaja oli kirjoittanut: "Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin teidän sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iankaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot." (Jes. 55:3) Jumala oli siis profeetan kautta luvannut elämän uskossa häneen. Hän oli luvannut tehdä iankaikkisen liiton ja antaa lujat Daavidin armot. Tämä liitto ei ole vain sitä, että hän on armollinen langenneelle niin kuin hän antoi armonsa Daavidille, vaan myös sitä, että hän tekee iankaikkisen liiton. Hän lupaa oikealle Daavidin valtaistuimen perilliselle iankaikkisen valtakunnan, ja niin myös se liitto, jonka hän tekee, on iankaikkinen.

    Salomosta tuli Daavidin valtaistuimen perillinen, mutta hänen valtakuntansa ei ollut iankaikkinen. Hänestä tuli Kristus-kuninkaan esikuva, mutta hän ei itse ollut se, josta Daavid sai lupauksen. Se täyttyi vasta Kristuksessa. Koska Messiaan valtakunnan oli määrä olla iankaikkinen, Kristus ei voinut jäädä hautaan, vaan hän nousi ylös.

    Ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä saarnaa, ei uskoa, ei toivoa, ei pelastusta, vaan me olisimme vielä synneissämme ja vankeina kuoleman kahleissa. Mutta nyt on toisin, koska Kristus on kuolleista noussut, ei vain jollakin henkisellä tavalla, ei opetuslasten mielessä, vaan ruumiillisesti, todellisesti, niin että hänen ylösnousemuksensa jälkeen hänen kuollutta ruumistaan ei ollut haudassa eikä missään muuallakaan, vaan hän eli.

    Tämän Jumala oli ennalta luvannut. Sen täytyi täyttyä, koska Jumala oli niin sanonut. Ja niin myös tapahtui. Ja tähän täyttyneeseen lupaukseen perustuu nyt koko meidän uskomme. Kristuksella on iankaikkinen valtakunta, hän on tehnyt iankaikkisen armoliiton, olemme saaneet lujat Daavidin armot, kaikki syntimme ovat anteeksiannetut ja sen vuoksi meillä on iankaikkinen elämä ja ruumiimmekin nousee kerran kirkastettuna haudasta. Tämä sana on varma. Sen takeena on Jumalan tekemä liitto, sanan, kasteen ja ehtoollisen lupaukset.

    2. Tulemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen

    Apostoli lausuukin tekstissämme: "Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla."

    Kuka tietää ne kärsimykset, joita ihmisillä voi olla, kun he eivät tiedä, kuinka synnit saadaan anteeksi? Kerran minut oli kutsuttu erään tuttavani kuolinvuoteelle. Mies oli virkeä, vaikka hän ei elänytkään kuin ehkä pari päivää käyntini jälkeen. Syöpä eteni nopeasti. Kerroin hänelle Jeesuksesta ja siitä, että Jeesus on sovittanut hänen syntinsä ja hänkin pelastuu, kun uskoo Jeesukseen. Mies kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi sitten: "Niin, eivät sitä kaikki tiedä." "Olkoon teille tiettävä", sanoo apostoli. Tarvitaan selkeä, varma tieto siitä, kuinka ihminen saa synnit anteeksi. Ja kun Jumalan sana antaa meille tämän tiedon, se samalla kutsuu meidät sen uskomaan. Älköön tämä tieto olko vain pään tietoa, vaan sellaista tietoa, johon sydän turvautuu.

    Evankeliumi julistaa pelastusta Kristuksessa kaikille. Evankeliumi ei erottele ihmisiä. Se sanoo: "Jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi. Omien tekemisten tietä, lain kautta ihminen ei tullut vapaaksi orjuudesta. Ihminen ei pysty itse riisumaan synnin kahleita. Hän ei pääse irti omin voimin pahasta omastatunnosta. Hän ei vapaudu kiusaajan otteesta, vaan pysyy synnin ja kiusaajan talutusnuorassa, orjuudessa. Mutta evankeliumi päästää meidät vapauteen antamalla lahjaksi Kristuksen tähden syntimme anteeksi. Jeesus sanoo: "Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi." (Joh. 8:36) Tämä vapaus on onnellista vapautta. Se ei ole kirottua vapautta Jumalasta, vaan siunattua vapautta Jumalassa.

    Kun evankeliumi kutsuu meitä omistamaan syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa, kiusaaja haluaa sen estää. Sen tähden kiusaaja nostattaa lihamme vastustukseen, jotta hukkuisimme. On Jumalan suurta huolehtimista ja rakkautta, että hän sanoo: "Kavahtakaa siis, ettei teitä kohtaa se, mikä on puhuttu profeetoissa: 'Katsokaa, te halveksijat, ja ihmetelkää ja hukkukaa; sillä minä teen teidän päivinänne teon, teon, jota ette uskoisi, jos joku sen kertoisi teille.'"

    Kristuksen ylösnousemus on valtava Jumalan armoteko. Siinä uusi maailma murtautui esiin, se Jumalan valtakunta, joka ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Silloin koitti evankeliumin aika. Oli julistettava evankeliumia, syntien anteeksiantamuksen sanomaa kaikkialla maailmassa kaikille ihmisille. Ja niin tässä näkyväisessä, tuhoutuvassa maailmassa kaikuu sellainen sanoma, jossa meidän luoksemme tulee näkymätön todellisuus: Kristuksen kuninkuus, hänen iankaikkinen valtakuntansa, se valtakunta, jonka perustana eivät ole ihmisteot, vaan Kristuksen teko, jossa eivät tule kysymykseen ihmisansiot, vaan Jumalan armo, se valtakunta, jonne ei kutsuta hyviä ja täydellisiä, vaan syntisiä ja kelvottomia. Koska Kristus elää, hän on meille tie, totuus ja elämä. Uskothan, ystäväni, sen autuudeksesi?

    Markku Särelä

  • Ilman Jeesusta emme saa aikaan mitään

    Vesa Hautalan saarna Tampereella 23.4.2017

  • Kalassa Jeesuksen kanssa

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran evankeliumiteksti

    Sen jälkeen Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla; ja hän ilmestyi näin: Simon Pietari ja Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, ja Natanael, joka oli Galilean Kaanasta, ja Sebedeuksen pojat sekä kaksi muuta hänen opetuslapsistaan olivat yhdessä. Simon Pietari sanoi heille: "Minä menen kalaan." He sanoivat hänelle: "Me lähdemme myös sinun kanssasi." Niin he lähtivät ja astuivat venheeseen; mutta eivät sinä yönä saaneet mitään. Ja kun jo oli aamu, seisoi Jeesus rannalla. Opetuslapset eivät kuitenkaan tienneet, että se oli Jeesus. Niin Jeesus sanoi heille: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" He vastasivat hänelle: "Ei ole." Hän sanoi heille: "Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä, niin saatte." He heittivät verkon, mutta eivät jaksaneet vetää sitä ylös kalojen paljouden tähden. Silloin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, sanoi Pietarille: "Se on Herra." Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, vyötti hän vaippansa ympärilleen, sillä hän oli ilman vaatteita, ja heittäytyi järveen. Mutta muut opetuslapset tulivat venheellä ja vetivät perässään verkkoa kaloineen, sillä he eivät olleet maasta kauempana kuin noin kahdensadan kyynärän päässä. Kun he astuivat maalle, näkivät he siellä hiilloksen ja kalan pantuna sen päälle, sekä leipää. Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita nyt saitte." Niin Simon Pietari astui venheeseen ja veti maalle verkon, täynnä suuria kaloja, sata viisikymmentä kolme. Ja vaikka niitä oli niin paljon, ei verkko revennyt. Jeesus sanoi heille: "Tulkaa einehtimään." Mutta ei kukaan opetuslapsista uskaltanut kysyä häneltä: "Kuka sinä olet?", koska he tiesivät, että se oli Herra. Niin Jeesus meni ja otti leivän ja antoi heille, ja samoin kalan. Tämä oli jo kolmas kerta, jolloin Jeesus noustuaan kuolleista ilmestyi opetuslapsillensa. Joh. 21:1-14.

    Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi useita kertoja opetuslapsilleen. Tekstimme kertoo meille tapauksen Genetsaretin järven rannalta Tiberiasta. Pietari, joka oli ollut Galilean kalastajia, päätti lähteä kalaan. "Minä menen kalaan", hän sanoi. Ja toiset opetuslapset, kuusi muuta paikalla ollutta, päättivät lähteä myös. He sanoivat: "Me lähdemme myös sinun kanssasi." Niin he lähtivät, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.

    Jumalan valtakunnan työtä ei tehdä ihmisvoimin

    Siinä on meillä kuva seitsemästä uurastajasta, jotka tekevät koko yön kovaa, mutta tuloksetonta työtä. Jumalan valtakunnassa ei saada mitään aikaan ihmisvoimin, ei suurimmallakaan tarmolla, ei parhaimmallakaan inhimillisellä asiantuntemuksella. Saalista Jumalan valtakunnan nuottaan tulee vain Ylösnousseen voimalla, hänen sanansa mukaan toimittaessa, hänen siunatessaan työmme.

    Pietari toimii itsenäisesti, muista riippumatta. Mutta toiset lähtevät hänen mukaansa omasta halustaan. Pietari jää ilman saalista, niin myös muut. Siinä ei auta Pietarin persoona eikä toisten apu. Ihminen on voimaton, olkoon kuka hyvänsä. Vuosituhannet eivät ole tilannetta muuttaneet. Ihmiset ovat ihmisiä, vajavaisia, lankeavia, erehtyviä, voimattomia, taitamattomia. Tosin Pietarista tuli uudelleen apostoli. Ensimmäinen tuli viimeiseksi, ja hän saarnasi totuuden sanaa; mutta sitä hän ei tehnyt omassa voimassaan ja viisaudessaan, vaan Kristuksen voimassa ja Hengessä. Ja kun hän kirjoitti kirjeensä, hän kirjoitti ne Pyhän Hengen johdatuksessa, niin että ne kuuluvat pyhään Raamattuun ja ovat luotettavia oppaita, erehtymätöntä Jumalan sanaa kuten koko muukin Raamattu.

    "Ei ihminen voi mitään, ellei hänelle anneta taivaasta", Johannes Kastaja sanoi. Jumalan valtakuntaan kuuluu sellainen lainalaisuus, että ihmisen tulee vähetä ja Kristuksen kasvaa. Tätä Vapahtajamme opetti opetuslapsilleen, kun he eivät ahkerasta yrityksestä huolimatta saaneet lainkaan kalaa.

    Meidän on myös valvottava, ettemme yritä tehdä Jumalan valtakunnan työtä omin voimin ja oman viisautemme varassa. Jumala on antanut siihen välineet, sanan ja sakramentit. Niihin meidän tulee luottaa ja pitää niitä uskollisesti esillä.

    Jeesus antaa meille syödä

    Apostoleitten ahkeroidessa Jeesus seuraa tapahtumia ja kysyy heiltä aamun koittaessa: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja he joutuvat vastaamaan: "Ei ole." Elämän leipää ja elämän kalaa ei saada omilla teoilla. Mutta se kala, joka tuo Joonan syvistä vesistä ja syntisen pahan omantunnon kurimuksista elämän rannalle, on siinä heitä rakkaasti turvaan vetämässä. Tämä maailma oli hiillostanut Pietaria kieltämään Lunastajansa lämmittelyvalkean ääressä, mutta Ylösnoussut oli valmistanut lämpimän aterian hiillokselle anivarhaisen kevätaamun viileyteen, jotta opetuslapset uskoisivat, että Jeesus on taivaasta tullut elämän leipä ja että he muistaisivat hänen sanansa: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa." (Joh. 6:35).

    Millä tulilla sinä olet ollut? Oletko kulkenut maailman polkuja, vai ovatko ajallisen elämän työt ja harrastukset rauhoittaneet tuntosi? Näillä viimemainituilla on oma merkityksensä tätä aikaa varten, mutta niitä ei ole tarkoitettu omantunnon lääkkeeksi. Siihen kelpaa yksin Jeesus. Tarvitset Armonruhtinaan rakkautta, leipää ja lämpöä tässä kuoleman varjon kolkossa ja kylmässä maailmassa. Ja tämä kaikki on sinulle valmiina tarjolla sanassa ja sakramenteissa, niin kuin tuolloin hiilloksella olivat leipä ja kala, ja Jeesus kutsui: "Tulkaa einehtimään." Niin Jeesus kutsuu sinua nytkin.

    Saarna on kuin heittoverkolla kalastamista

    Opetuslapset kalastivat heittoverkolla. Jeesus sanoi heille: "Heittäkää verkko oikealle puolelle venhettä." Kalastus heittoverkolla tapahtui siten, että verkko heitettiin veneestä tai rannalta veteen ja sen silmiin tarttui kaloja. Samalla tavalla evankeliumin verkko heitetään ihmismereen ja se kerää kaloja. Jeesus oli sanonut opetuslapsilleen: "Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia." (Mark. 1:17) Kun Jumalan sanaa opetetaan ja julistetaan, se laskeutuu kuin verkko kuulijoiden ylle. Onhan Uuden liiton ajasta luvattu: "Minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle." Vanhassa testamentissa käytetään kevätsateesta ja opetuksesta samaa sanaa. Jumalan sanan opetus on virvoittavan, viheriöitsevän kasvun alkuun panevan kevätsateen kaltainen. Siksi on niin siunaavaa olla Jumalan sanan alla.

    Työtä on tehtävä tarkasti Jeesuksen käskyn mukaan

    Jeesus antoi yksityiskohtaisen käskyn. Verkko piti heittää veneen oikealle puolelle. Ei olisi luullut olevan eroa sillä, mihin veneestä sen heitti. Samanlaista vesi oli joka puolella. Yhtä hyvin olisi voinut saada saalista miltä puolelta venettä tahansa. Mutta Jeesuksen käsky oli täsmällinen ja sitä seuraten opetuslapset saivat jättisaaliin. Evankeliumin verkkokalastuksessa hän on sitonut meidät yhtä tarkasti sanaansa. Hän ei ole jättänyt sen sisältöä ja julistusta meidän harkintaamme. Hän on sanonut: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." Joh. 8:31-32. Ja toisessa paikassa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Matt. 28:19-20. Näin hän on sitonut meidät valtakuntansa työssä sanaansa. Vain sanaan pitäytyvää toimintaa koskee hänen siunaava läsnäolonsa.

    Varmasti tiedätte, että Jumalan valtakunnan työtä yritetään tehdä monella tavalla. Olette myös selvillä siitä, etteivät kaikki edes yritä opettaa pyhän Raamatun mukaan, ja että monet ottavat itselleen vapauden siitä poiketa. Sillä on kahtalaisia seurauksia. Toisaalta kirkot tyhjenevät. Toisaalta ne voivat kerätä joukkoja, joilla ei ole suurtakaan käsitystä siitä, mitä kristilliseen uskoon kuuluu. Ja lopulta ehkä ihmiset kyllästyvät kaikkeen hengellisluontoiseen toimintaan. Olennaista ei kuitenkaan ole se, millaisia väkimääriä mikin julistus saa taakseen, vaan se, mitä sielulle tapahtuu. Oikea evankeliumi on Jumalan voima uskovalle pelastukseksi. Kun sitä julistetaan, edes joitakuita pelastuu. Kaikki eivät pelastu siitä syystä, että monet hylkäävät evankeliumin ja monelle tämä maailma on rakkaampi kuin Jeesus. Harha taas ei pelasta ketään. Ja totuuden ja harhan sekoitus on aina sielulle vaarallinen. Se on myös ristiriitainen, sillä totuus vetää Jumalan puoleen, harha taas vetää pois Jumalasta.

    Jokainen sielu on Jeesukselle rakas

    Kun apostolit toimivat Jeesuksen käskyn mukaan, he saivat valtavan saaliin. Suuria kaloja oli 153. Jokainen kala evankeliumin verkossa on suuri kala, Jeesukselle tärkeä ja merkitsevä. Se ei ole sitä sen vuoksi, että me olisimme jotakin tai että Jeesus meitä tarvitsisi, vaan sen vuoksi, että Jeesus rakastaa meitä suuresti ja on antanut henkensä meidän edestämme. Ihmisen arvo Jumalan valtakunnassa mitataan sillä hinnalla, minkä Jeesus on hänestä maksanut, ei sillä, mitä ihminen itsessään on. Niin älä sinäkään epäile Jumalan armoa omalla kohdallasi, vaan ole siitä täysin varma. Vaikka olet suuri syntinen, niin Jumala ei ole sinua syntiesi tähden hylännyt, vaan on antanut Poikansa sinunkin edestäsi ja haluaa vetää sinut nuotassaan iankaikkisen elämän rantaan.

    Kalojen lukumäärä laskettiin ja ilmoitetaan tarkasti. Niitä oli 153. Niitä ei voitu jakaa tasan kalassa olleitten seitsemän apostolin kanssa. Kun Jumalan lapset toimivat Kristuksen käskyn mukaan, saatuja tuloksia ei voi jakaa siten, että kalastajat voisivat sanoa: "Tämän minä sain. Se on minun kalani" Kalastamme Jeesukselle. Kalat ovat hänen. Kysymyksessä on yhteistyö Jeesuksen siunauksen alla.

    Tuosta tarkasta lukumäärästä huomaat myös, että Jumalan silmissä kukaan ei huku suureen massaan, vaan jokainen on tarkasti luvussa mukana eli kullakin elävällä kivellä on oma paikkansa Herran temppelissä. Yksikään ei unohdu Jumalalta. Tätä huolenpitoa saamme koko elämämme aikana. Herra lohduttaa murheellisia: "Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa." (Jes. 38:17) Ja apostoli Pietari kehottaa: "Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen." (1 Piet. 5:7) Jeesus sanoo ristinkantajille: "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." (Luuk. 12:6-7)

    Tekstimme kertoo meille ylösnousseesta Jeesuksesta, joka ilmestyi opetuslapsilleen, jotka Ylösnousseen sanan voimasta saivat suuren, täsmälukuisen kalansaaliin. Tämä tapahtuma kuvaa osuvasti sitä, että valittujen tarkka luku tulee ajallaan täyteen. Jeesus elää yhä, ja edelleen hänen sanansa voimasta hänen seurakuntansa kasvaa. Jeesus toteuttaa lupauksensa: "Minä olen teidän kassanne joka päivä maailman loppuun asti."

    Jeesuksen vertaus nuotasta, joka vedetään rannalle ja jonka keräämät kalat lajitellaan, kuvaa taas sitä, että evankeliumin nuotta kerää täällä sekä uskovia että teeskentelijöitä. Uskovat pelastuvat armosta ja tulevat iankaikkiseen elämään, teeskentelijät taas hylätään. Se kehottaa meitä ottamaan vastaan Jumalan armon, niin ettei se jää kohdallamme turhaksi (2 Kor. 6:1). - Amen.

    Markku Särelä

  • Painia Jumalan kanssa

    1 Moos. 32:24–31 Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa". Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua". Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob". Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut". Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi". Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut". Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.

    Toivon, että tämänvuotinen pääasiaisaika on teille suurta juhlaa. Toivon, että sydämenne riemuitsee siitä, että teillä on Vapahtaja, joka on noussut kuolleista. Onko elämässä mitään, mistä iloita enemmän kuin tyhjän haudan sanomasta?

    Painiskelua nykyään, painiskelua Jaakobin aikana

    Kaikille pääsiäisaika ei kuitenkaan ole juhlaa. Ehkä nytkin joukossamme on niitä, joita vaivaavat murheet, ahdistukset ja suru. Miten yksinäistä ja kolkkoa on, kun ympärillä riemuitaan, mutta omassa sydämessä iloa ei ole. Ehkä synti murehduttaa omaatuntoa. Ehkä epäilykset eivät jätä rauhaan. Ehkä omainen on kuollut, sairaus vaivaa tai perheessä on vaikeuksia. Pääsiäistervehdykset eivät ilahduta, vaan ne syyllistävät. Ne eivät kaiu korviin ilosanomana, vaan moitteina, että nyt pitäisi iloita etkä iloitse. Jumala tuntuu kaukaiselta ja Kristuksen ylösnousemus etäiseltä. Mutta Jumala ei halua jättää meitä yksin murheidemme kanssa.

    Tämän päivän Vanhan testamentin teksti on puhuttu juuri meille, jotka joudumme painiskelemaan tänä ilon aikana. Siinä kuvataan merkillinen kohtaaminen Jaakobin ja Jumalan kanssa. Tapaaminen edeltää Jaakobin ja Eesaun kohtaamista. Jaakob oli aiemmin vienyt vanhemman veljen esikoisoikeuden, ja Eesaun mielen olivat vallanneet murha-aikeet. Nyt oli heidän ensimmäisen kohtaamisensa aika kavalluksen jälkeen.

    Jaakob oli syvästi ahdistunut ja varautunut kaikin mahdollisin tavoin veljensä tapaamiseen. Hän päätti viettää viimeisen yön yksin varmaankin kootakseen ajatuksiaan ja rukoillakseen. Tuona yönä ihmeellinen mies, joka paljastuu Jumalaksi, saapuu kamppailemaan Jaakobin kanssa. Jaakob sai kokea sekä ruumiin että sielun kamppailua. Hän joutuu painimaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Hän loukkaantuu painissa ja joutuu sen seurauksena ontumaan lopun elämäänsä. Kamppailun tuloksena hän saa kuitenkin kuulla ihmeellisiä Jumalan sanoja: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut”. Vielä mies siunasi Jaakobin. Ahdistunut Jaakob ymmärsi kamppailun päätyttyä, että hän oli nähnyt Jumalan ja selvinnyt hengissä.

    Jaakobin paini on kirjoitettu meille lohdutukseksi. Tässä on mies, joka joutui painimaan sekä maallisten että hengellisten murheiden kanssa. Hän ei päästänyt Jumalasta irti ennen kuin sai siunauksen. Niin Jaakobin kamppailu todistaa meille, että kun maalliset ja hengelliset murheet ahdistavat, kun olemme rauhattomia ja uupuneita, meidän ei pidä luovuttaa. Meidän tulee sanoa Jumalalle: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”.

    Rukous voi vaikuttaa röyhkeältä. Mitä me olemme Jumalalta vaatimaan siunausta? Mutta juuri tällaiseen röyhkeyteen raamatunkertomus meitä patistaa. Jumala on tarkoituksella laittanut sen Raamattuun. Ja koska se on Raamatussa, voimme olla luottavaisia, että uskalias Jumalan varaan heittäytyminen, on hänen mieleensä. Hän haluaa, että suurimmissakin kamppailuissa uskomme hänen hyvyyteensä ja hellittämättä huudamme häneltä apua. Kun näin teemme, voimme olla varmoja siitä, että vaikka ontuisimme tämän ajallisen elämän kamppailujen haavoittamana, meidät kerran siunataan ja saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

    Luther kirjoittaa Jaakobin painista: ”Tätä kohtaa pidetään kaikista hämärimpänä Vanhan Testamentin paikkana. Se ei olekaan ihme, koska siinä on kysymys huikeasta koettelemuksesta, jossa kantaisä Jaakob ei joutunut taistelemaan lihaa ja verta tai Perkelettä, vaan itse Jumalaa vastaan. Se onkin hirvittävä taistelu, kun Jumala itse taistelee ja käy päin vihamielisesti taistellen kuin tahtoisi viedä hengen. Sen, joka tässä kamppailussa tahtoo kestää ja voittaa, täytyy varmastikin olla pyhä mies ja tosi kristitty.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32–40, s.43. Luther-säätiö 2007).

    Painiskelua salattua Jumalaa vastaan Jumalan lupausten varassa

    Vanhan testamentin tekstimme antaa meille ihanan lohdutuksen painiskeluumme kertomalla, mikä onnellinen lopputulos sillä on, kun emme päästä Jumalasta irti. Silti voi tuntua, ettei voima riitä. Luottamus Jumalaan ei ole samanlainen kuin Jaakobilla ja paini tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Jos kaikki, mitä meillä olisi, olisi vain esikuva siitä, miten painia oikein, se ei vielä kantaisi ahdistunutta ihmistä.

    Mutta meillä on enemmän: meillä on Israel, joka paini meidän edestämme. Jaakobin paini viittaa esikuvallisesti siihen taisteluun, jonka Herramme Jeesus kävi sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Se viittaa siihen painiin, jonka seurauksena tämä todellinen Israel ei vain ontunut, vaan hänen kätensä lävistettiin, hänen kylkensä puhkaistiin ja hän joutui kuolemaan Jumalan hylkäämänä. Hänen luottamuksensa Jumalaan ei kuitenkaan loppunut. Hän taisteli voitollisesti viimeisen hengenvetoonsa asti. Hänen paininsa ainoa päämäärä oli se, että me voisimme saada syntimme anteeksi, omantunnon rauhan ja luottamuksen Jumalaan.

    Meidän elinikäinen kilvoituksemme on siinä, että näemme Jumalan Kristuksen kautta. Kun Raamatun sanat syyttävät, kun elämän ahdingot painavat, kun on jäänyt yksin, silloin meitä kehotetaan nostamaan katseemme Jumalan rakkauteen, joka näkyy ristillä. Tämän rakkauden näkeminen murtaa kaikki ne kahleet, jotka sitovat meitä. Se antaa ilon, vapauden ja onnen. Kristukseen ulkopuolella on vain tuomiota, helvettiä ja ahdistusta, mutta hänessä meillä on kaiken ymmärryksen ylittävä rauha.

    Meillä on Jumala, joka kätkeytyy, Jumala, joka painii kanssamme. Kristityn suuri kamppailu on siinä, että kun itse Jumala ahdistaa häntä, hän ei anna kokemustensa sanella, millainen Jumala todella on. Hän ei yritä ymmärtää Jumalan salattua toimintaa ja Jumalaa sellaisena kuin tämä on Jumalan lupausten ulkopuolella. Painimme on siinä, että pidämme kiinni Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä meille, vastoin kaikkea sitä, mikä todistaa tuota ilmoitusta vastaan. Tällä tavoin Jumala haluaa johdattaa meidät itsensä luo. Hän haluaa, että riipumme hänen sanassaan, vastoin kaikkea, mikä todistaa sitä vastaan. Hän haluaa, että ahdistukset johtavat meitä etsimään häntä sieltä, missä hän on luvannut olla armollisesti läsnä.

    Luther neuvoo meitä lohduttautumaan monissa paineissamme sanomalla itsellemme: ”olen kastettu Jumalan Pojan verellä, syönyt ruoakseni Kristuksen ruumiin ja veren. Tästä pidän lujasti kiinni, tässä lohdutuksessa löydän levon, vaikka itse Jumalakin muuta sanoisi.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32-40, s. 50)

    Tänään Jumala on löydettävissä. Tänään saat tulla kaikkine taakkoinesi, joita kannat hänen luokseen, joka on luvannut antaa levon työtätekeville ja raskautetuille. Tule rauhassa, tule iloiten, tule kaikista ahdistuksistasi huolimatta ottamaan vastaan pelastajasi vedoten hänen sanaansa: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Niin tämä pääsiäisaika voi olla sinulle syvän ilon aikaa, vaikka olisitkin monella tavalla ahdistettu.

  • Saarna Luuk. 24:36–49

    Pastori Dani Puolimatkan saarna 8.4.2018 Tampereella

  • Synninpäästö Jumalan lapsen ja seurakunnan turvana

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Joh. 20:19-31: ”Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, myöhään illalla, kun opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, juutalaisten pelosta, tuli Jeesus ja seisoi heidän keskellään ja sanoi heille: "Rauha teille!" Ja sen sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Niin opetuslapset iloitsivat nähdessään Herran. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta hän sanoi heille: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko." Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen." Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.”

    Kalliit kristityt! Pääsiäisriemu valtaa vielä mielemme. Onhan nyt kulunut vain viikko siitä, kun juhlimme Herran ylösnousemusta. Mutta millä tavoin iloitsemme pääsiäisestä oikein? Olemme kuulleet Raamatun todistuksia siitä, että hauta oli tyhjä. Ehkä olet pääsiäisaikana tutustunut Raamatussa ilmoitettuihin todisteisiin ylösnousemuksesta tarkemmin kuin muina aikoina. Tämä on hyvä, uskoa vahvistava asia. Onhan koko Jumalan sana kirjoitettu meille uskon vahvistukseksi.

     Tämänkertainen tekstimme tuo eteemme ylösnousemuksen suuren lohdutuksen. Herramme antaa tässä opetuslapsille ja heidän myötään koko Uuden liiton seurakunnalle vallan antaa syntejä anteeksi. Tämä anteeksiantamuksen sana tulee osaksemme jumalanpalveluksessa ja yksityisessä synninpäästössä. Tuo asia: ”Sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu” on myös kasteen ja Herran Pyhän Ehtoollisen ydin.

     Syntien anteeksiantamuksen varmuus perustuu Vapahtajan sovitustyöhön meidän edestämme. Sen asian Isä vahvisti, kun hän herätti Kristuksen kuolleista. Sillä teollaan hän osoitti, että koko maailman syntivelka on sovitettu. Siksi pääsiäisen jälkeen on soveliasta tarkastella synninpäästöä Jumalan lapsen ja seurakunnan turvana.

    1. Valta pidättää ja päästää syntejä perustuu Jumalan selviin sanoihin

    Jumalan sanassa on monia kohtia, jotka osoittavat, että Uuden liiton seurakunnalla on valta pidättää ja päästää syntejä. Tekstissämme ovat sanat: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt."

    Vapahtaja oli myös aiemmin lausunut opetuslapsilleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.” (Matt. 18:18) Nyt ylösnousemuksen jälkeen hän uudisti tämän lupauksensa. Se oli hyvin tarpeellista. Opetuslapset olivat langenneet pelkoon ja epäuskoon, Pietari jopa kielsi Herransa. Nyt Vapahtaja tuli heidän luoksensa, sanoi ensin ”Rauha teille” ja sitten jälleen kutsui heidät sanansa julistajiksi. Ja juuri tässä yhteydessä hän antoi myös vallan pidättää ja päästää syntejä. Näin tämä asia siis on mitä tärkein seurakunnan elämässä.

    Miksi Vapahtaja puhui syntien pidättämisestä? Taustalla on se tosiasia, että kukaan, joka elää katumatta synnissä, ei voi periä autuutta. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.” (1 Kor. 6:6-8) Katumattomille ei saa julistaa synninpäästöä, vaan heidät seurakunta sitoo synteihinsä. Tarkoitus on, että he tulisivat katumukseen, uskoisivat evankeliumin ja perisivät taivaan.

    Näin Jumalan varoituksenkin sanan tarkoitus on palvella ihmisten autuutta. Jokaiselle katuvalle julistetaan synninpäästö, ja hän näin tulee vapaaksi synneistään ja lain tuomiosta. Näin Jumalan sana saarnaa synninpäästöä meillekin. Lain rikkoneena ja sen tuomitsemana saat uskoa syntisi anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä.

    Ne oikeudet, jotka Jumala on antanut seurakunnalleen, kuuluvat sille kokonaisuudessaan. Niinpä yksityisesti lausuttu synninpäästö on pätevä. Niin on myös sellainen kaste pätevä, joka olosuhteiden tähden joudutaan toimittamaan niin, ettei pastori ole paikalla. Järjestyneissä oloissa seurakunta kuitenkin säännönmukaisesti käyttää armonvälineitä ja näin myös synninpäästöä kutsuttujen palvelijoidensa välityksellä.

    2. Synninpäästö perustuu kaikkia koskevaan armotekoon

    Paitsi että synninpäästö perustuu selviin Jumalan sanoihin, se perustuu myös siihen, että Kristus on sovittanut koko maailman syntivelan. Tästä olemme kuulleet pääsiäisenä. On hyvä, että muistamme sitä koskevia Raamatun sanoja, esimerkiksi: ”Hän on alttiiksi annettu meidän rikkomustemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:25) Hyödyllistä on muistaa vaikkapa C.F.W. Waltherin pääsiäissaarnan otsikko: ”Kristus herätetty kuolleista, maailma päästetty synneistä.”

         Tekstimme on osoitus siitä, että Kristuksen armotyö tuo syntisille lohdun. Opetuslapset olivat pelon tähden lukittujen ovien takana. Omien päätelmiensä varassa he olisivat olleet ilman toivoa. Kieltämisillään ja pakenemisillaan he olivat tehneet raskaan synnin. Nyt ylösnoussut Vapahtaja tuli heidän luoksensa ja sanoi: ”Rauha teille.” Tässä Jeesus osoitti päteväksi sen lupauksen, jonka hän ennen oli sanonut: ”Rauhan minä jätän teille, minun rauhani.” Nyt hän tuli ja julisti rauhaa, syntien anteeksiantamuksen rauhaa pelokkaille ja langenneille opetuslapsilleen. Tämä oli enemmän kuin maailma voi antaa. Se tarjosi vain valheita ja vainoa Jeesuksen ylösnousemusta vastaan. Opetuslapsille kuitenkin ilmestyi itse Herra ylösnousseena. Hän oli hankkinut kaikkien syntien sovituksen ja toi sen omiensa turvaksi.

    Samalla tavoin kaikkien syntien sovitus on seurakunnan ydinasia tänä päivänä. Se synninpäästön sana, jonka kuulet ja josta elät, perustuu siihen armotekoon, jota varten Jumalan Poika tuli maailmaan ja jota apostolinen seurakunta on aina julistanut. ”Hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla.” (Apt. 13:38,39) Kristuksen kautta, eli juuri sillä perusteella, että hän sovitti synnit ja nousi kuolleista, julistetaan seurakunnassa syntien anteeksiantamus.

    3. Synninpäästö on uskovan varma turva

    Sana ja Kristuksen armotyö ovat synninpäästön perustus. Mikä on sitten sen seuraus? Se on, että uskova saa olla varma autuudestaan. Tekstissämme tämä tulee erityisesti esille Tuomaan tapauksessa. Hän ei ensi kerralla ollut paikalla eikä uskonut, kun toiset sanoivat nähneensä Jeesuksen. Toisella kerralla hän oli paikalla. Silloin tapahtui seuraavasti: ”Jeesus sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen." Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"

    Tuomas oli epäilyksissään tehnyt syntiä. Herra tiesi sen. Hän näytti Tuomaalle itsensä ja kehotti tätä uskomaan. Mihin Tuomas uskoi? Siihen, että Jeesus on hänen Herransa ja Jumalansa. Hän uskoi synninpäästön sanan. Hän tunsi Jumalan oikein ja oli nyt turvassa.

    Apostoli Johannes, joka myös oli paikalla, kirjoitti meitäkin koskien: ”Nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä.” Nämä sanat koskevat koko evankeliumia ja Jumalan sanaa. Aivan erityisesti tulee kuitenkin ilmi sanan tarkoitus: että sinäkin uskoisit Jeesuksen Vapahtajanasi ja omistaisit iankaikkisen elämän hänen tähtensä. Tämä kallis lahja sinulla juuri on, kun uskossa turvaat synninpäästön sanaan, siihen, että sinulla Jeesuksen tähden on anteeksiantamus kaikista synneistäsi. Näin pääsiäisilosi perustuu Jumalan sanaan, Vapahtajan kaikkia koskevaan armotyöhön ja antaa sinulle elämässä ja kuolemassa kestävän autuuden varmuuden. Amen.

  • Tehkää parannus ja kääntykää!

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran epistolateksti

    Sen nähdessään Pietari rupesi puhumaan kansalle ja sanoi: "Israelin miehet, mitä te tätä ihmettelette, tai mitä te meitä noin katselette, ikäänkuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään. Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän isiemme Jumala, on kirkastanut Poikansa Jeesuksen, jonka te annoitte alttiiksi ja kielsitte Pilatuksen edessä, kun tämä oli päättänyt hänet päästää. Te kielsitte Pyhän ja Vanhurskaan ja anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämän ruhtinaan te tapoitte; hänet Jumala on herättänyt kuolleista, ja me olemme sen todistajat. Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen, jonka te näette ja tunnette, ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne. Ja nyt, veljet, minä tiedän, että te olette tietämättömyydestä sen tehneet, te niinkuin teidän hallitusmiehennekin. Mutta näin on Jumala täyttänyt sen, minkä hän oli edeltä ilmoittanut kaikkien profeettain suun kautta, että nimittäin hänen Voideltunsa piti kärsimän. Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi hänet, joka on teille edeltämäärätty [Biblia: josta teille ennen saarnattu on], Kristuksen Jeesuksen." Apt. 3:12-20.

    Kalliit kristityt!

    Tekstissämme apostoli Pietari todistaa meille, että "elämän ruhtinas" oli meidän keskellämme, mutta hänet me tapoimme. Tämä on Raamatun todistus syntiinlangenneesta, Jumalasta pois kääntyneestä, luulohurskaasta maailmasta. Kuoleman varjon maassa sukupolvet elävät, väistyvät pois ja haudataan. Se on jokaisen sukupolven ankara kokemus, mutta kun meidän ihmisten keskelle tuli se, jossa oli elämä ja jolla oli kaikki elämään liittyvät salat tiedossaan, niin hänet me tapoimme.

    Tämä olisi ollut onnettomuuksien onnettomuus, ellei kuitenkin ihmisen pahuudesta ja tyhmyydestä huolimatta olisi toteutunut Jumalan iankaikkinen rakkauden suunnitelma. Pietari julistaa: "Hänet Jumala on herättänyt kuolleista, ja me olemme sen todistajat." Kuolema ei voinut kahlita elämän ruhtinasta eikä kiusaaja saada häntä saaliikseen. Meidän sijaiskärsijämme Kristus voitti kuoleman vallan, siis myös meidän kuolemamme. Hän edusti meitä ja koko maailmaa, kun hän kärsi, kuoli ja nousi kuolleista.

    Mitä tästä nyt seuraa? Apostoli Pietari lausuu sen tekstissämme: "Tehkää siis parannus ja kääntykää!"

    1. Parannus on välttämätön, että syntimme pyyhittäisiin pois

    Kun Pietari julisti, ihmiset tiesivät, mistä heidän oli tehtävä parannus. He olivat vähät välittäneet Jeesuksesta. He eivät olleet uskoneet häneen, vaan olivat häntä halveksineet, vainonneet ja pilkanneet. Oli tehtävä parannus epäuskosta, Jeesuksen hylkäämisestä ja koko siitä väärästä uskonnollisuudesta, jonka vallassa he olivat. Lisäksi itse kullakin oli omat epäuskon hedelmänsä, jotka oli hylättävä.

    Jos lähestymme jotakuta ja hän kääntää meille selkänsä, tiedämme, mitä se merkitsee. Kun Jumala lähestyy meitä ja jos me käännämme hänelle selkämme, on tästä tehtävä parannus. Siis mistä? Mistä käännyttävä ja mihin päin? Vastaus riippuu siitä, oletko uskossa vai epäuskon vallassa.

    Jos olet epäuskossa, sinun on tehtävä parannus epäuskostasi ja sen hedelmistä. Ei puolinaista kääntymystä, vaan täyskäännös. On tultava Jumalan eteen hänen armahdettavakseen, seuraamaan Vapahtajan suloista paimenääntä, kun hän kuljettaa laumaansa taivaan ihanuuteen.

    Jos olet uskossa, sinun on vaellettava jatkuvassa parannuksessa: vanha ihminen on upotettava jokapäiväisen parannuksen kautta. Sitä ei saa laiminlyödä yhdeksikään päiväksi, ja kun lihan heikkouden tähden vanha ihmisemme saa meissä vallan, se on kiiruusti kuoletettava.

    Miksi parannus on niin välttämätön. Tekstimme vastaa: "että teidän syntinne pyyhittäisiin pois." Synti on se paha asia. Se loukkaa Jumalaa. Se tuo kirouksen tekijälleen. Se tekee lähimmäisen elämän raskaaksi. Parannuksessa synti pyyhitään pois. Ihminen ei itse pyyhi sitä pois, vaan Jumala tekee sen. Tämä synnin pois pyyhkiminen saattaa kuntoon välit Jumalan kanssa ja tekee ihmisestä taivaskelpoisen. Tämä poispyyhkiminen on synnin anteeksiantamista. Se tapahtuu sen nojalla, mitä elämän ruhtinaamme Jeesus on tehnyt. Hänen sovitustyönsä nojalla meille annetaan synnit anteeksi, Pyhä Henki asettuu meidän sydämiimme ja todistaa meille kasteemme armoliiton nojalla ja muilla evankeliumin ihanilla lupauksilla, että olemme Jumalan lapsia. Syyttävän omantunnon sijalle astuu sydämiimme Jumalan rauha. Turvaamme Jeesukseen. Uskomme häneen. Olemme siunattuja, emme enää kirottuja.

    Katumus ja usko muodostavat parannuksen. Niiden seurauksena kaikki on nyt aivan uutta. Tunnemme Jumalan, joka on meitä niin rakastanut, että antoi alttiiksi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

    Kun olemme löytäneet rakastavan Isän, meillä on nyt uusi suhde lähimmäisiimmekin. Löydämme heidätkin uudella tavalla, rakkaina kanssalunastettuina, joiden pelastumista rukoilemme.

    Silloin meille ovat tulleet virvoituksen ajat Jumalan armolupauksista. Meille on käynyt niin kuin kävi Emmauksen tien kulkijoille, kun Jeesus selitti heille kirjoituksia. He eivät edes vielä tajunneet, että Jeesus puhui heille. Ja silti he saattoivat perästä päin todistaa: "Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?" (Luuk. 24:32).

    2. Parannus on välttämätön, jotta meillekin tulisivat virvoituksen ajat Herran kasvoista

    Toiseksi syyksi, miksi meidän on tehtävä parannus, Pietari sanoo seuraavan: "että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista".

    Pietari ei puhu virvoituksesta, joka tulee armonvälineistä, siitä, kun "häntä nyt edeltä julistetaan", vaan Pietari puhuu nyt siitä virvoituksesta, joka tulee suoraan Herran kasvoista. Hän puhuu taivaallisesta kirkkaudesta, kun saamme katsella Herraa kasvoista kasvoihin ja kuten psalmissa sanotaan (Ps. 17:15): "Mutta minä saan nähdä sinun kasvosi vanhurskaudessa, herätessäni ravita itseni sinun muotosi katselemisella." Jotta Kristuksen tulemus tuomiolle koittaisi meille virvoittavana, on kääntymys täällä armonajassa välttämätön, sillä Isän tykö ei ole muuta kuin yksi tie. Ja se tie on tämä, minkä Jeesus on sanonut: "Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani" (Joh. 14:6).

    Kun Kristus tulee kunniassaan ja me saamme hänet nähdä, koemme sen vielä valtavampaa, kuin mitä patriarkka Jaakob koki, kun Herra ilmestyi hänelle. Jaakob sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut" (1 Moos. 32:30). Sillä sen jälkeen aikaa ei ole enää oleva eikä siis paluuta tähän raadolliseen elämään, on vain autuas, ikionnellinen iäisyys ja rauha, jota ei mikään riko. Silloin Kristus hallitsee "seppelöitynä kunnialla ja kirkkaudella" (Ps. 8:6).

    Yhdythän sinäkin tähän virrentekijän toivomukseen:

          "Oi jos mä sinne pääsisin
          Ja kunniasi näkisin,
          Oi Herra Sebaot." Virsi 615:3.

    On kuitenkin tarpeen, ettei tämä jää sellaiseksi toiveeksi, jonka alla ihminen elää hirvittävässä epävarmuudessa ja kadotuksen pelossa. Jumala haluaa antaa meille lohdullisen ja varman iankaikkisen elämän toivon.

    Pelastusvarmuus tulee siitä, että omistamme itsellemme ne lohdulliset Jumalan sanat, jotka kertovat, että Kristus on koko maailman syntien sovitus (1 Joh. 2:2) ja että Jumalalle ei ole mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että hän kääntyy ja elää (Hes. 33:11). Jumala tahtoo jokaisen pelastuvan, ja jokaisen synnit Jeesus on jo sovittanut. Pane siis turvasi Kristukseen, aivan rohkeasti, ja omista itsellesi Jumalan armolupaukset. Siitä saat varmuuden iankaikkisesta autuudesta.

    Silloin voit yhtyä tuon saman virrentekijän Laurentius Laurinus vanhemman kauniiseen, uskon varmuutta henkivään säkeistöön:

          "Ah, siihen iloon taivahan mua, Jeesus, auttaos.
          Sun kuolos kautta katkeran mua sinne saattaos.
          Mä siihen sanon aamenen ja luotan sinuun, Armoinen,
          Oi Herra Sebaot." (Virsi 615:7)

    Amen.

    Markku Särelä

  • Usko, joka antaa rauhan

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, myöhään illalla, kun opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, juutalaisten pelosta, tuli Jeesus ja seisoi heidän keskellään ja sanoi heille: "Rauha teille!" Ja sen sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Niin opetuslapset iloitsivat nähdessään Herran. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta hän sanoi heille: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko." Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen." Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä. Joh. 20:19-31

    Pääsiäisen suuren sanoman Raamattu ilmaisee lyhyesti kahdella tavalla. Emmauksen tien kulkijat ilmoittivat sen apostoleille sanoilla: "Herra on totisesti noussut ylös" (Luuk. 24:). Ja ylösnoussut Vapahtaja itse ilmaisi sen sanoen: "Rauha teille!" Tämä Ylösnousseen Kristuksen rauhanjulistus synnyttää ja vahvistaa uskoa, joka antaa rauhan. Tästä haluamme tänään puhua tekstimme valossa.

    1. Usko, joka antaa rauhan, perustuu jo tehtyyn rauhaan

    Ihmisen syntikuorma oli kuin korkea, tultasyöksevä tulivuori Jumalan edessä, jonka yli hän ei voinut päästä Jumalan tykö. Mutta se ei ollut vain este tulla Jumalan tykö, vaan merkitsi myös ansaittua omantunnon kärsimystä ja tuskaa. Ihmisellä itsellään ei ollut mitään keinoa siirtää pois tuota vuorta, vaan yrittäessäänkin niin tehdä hän vain lisäsi syntiään eikä päässyt yhtään lähemmäksi Jumalaa eikä saanut rauhaa.

    Pyhä Raamattu, Jumalan sana, lausuu meille: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö." Kol. 2:14-18. Tämä sana lausuu, että Kristus on meidän rauhamme, että hän teki rauhan ja että hän julisti rauhaa.

    Tämä rauhanteko ei lähde meistä, vaan kysymyksessä on rauha, jonka Kristus on jo tehnyt Jumalan ja ihmiskunnan välille. Hän lepytti Jumalan ankaran vihan syntisiä kohtaan maksamalla meidän syntivelkamme ja hyvittämällä sen Jumalalle. Ensiksi on siis Jumalan vihan lepyttäminen. Vasta sitä seuraa rauhantila meidän sydämiimme ja pahasta omastatunnosta vapautuminen.

    Paavilainen hurskauskäsitys lähtee siitä, että ihmisen on itse lepytettävä Jumala tai se on toisten tehtävä huonompien puolesta, nimittäin niiden, jotka ovat siihen teoillaan kyenneet, tai sitten se, mikä vielä jää jäljelle, on hyvitettävä kiirastulessa. Tämä on täysi vastakohta sille, mistä Raamattu puhuu.

    Kristus on jo tehnyt rauhan. Ja tämä rauhanteko on tapahtunut Jumalan edessä, ja Jumala on hyväksynyt Poikansa täydellisen kuuliaisuuden, katkeran kärsimyksen ja sijaiskuoleman ihmiskunnan syntien sovituksena ja Hänen vihansa lepyttämisenä. Jumala on saanut sen hyvityksen, minkä hänen vanhurskautensa vaati. Ja niin syntyi eheä, särötön rauha.

    Se usko, joka antaa rauhan meidän omalletunnollemme, perustuu siis Kristuksen jo tekemään rauhaan. Miten hyvä onkaan uskoa valmiiseen rauhaan. Tämän rauhanteon varaan Kristus perusti saarnaviran toiminnan. Hänhän sanoi: "'Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.' Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: 'Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.'"

    2. Usko, joka antaa rauhan, uskoo apostoleitten todistuksen

    Apostolit lähtivät julistamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan. Alun perin sana evankeliumi tarkoitti ilosanomaa saavutetusta voitosta. Kun Israel kävi herran sotia ja Jumala antoi heille voiton, ilosanoman tuoja lähti kuuluttamaan vuorilta, että voitto oli saatu ja rauha tullut. "Kuinka suloiset ovat ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa."

    Nyt Uuden liiton aikana Kristuksen noustua kuolleista, näitä rauhan sanoman tuojia ovat apostolit ja muut sananjulistajat, jotka kertovat, että Kristus on voittanut vihollisemme, synnin, kuoleman ja kiusaajan, ja että nyt on rauhan aika, Jumalan viha on lepytetty ja me saamme panna turvamme Kristukseen ja uskoa sellaisina kuin olemme, että syntimme ovat anteeksiannetut. Tämä oli apostoleitten tehtävä. Tähän työhön he saivat Pyhän Hengen, kun Kristus puhalsi heidän päälleen ja antoi heille vallan antaa syntejä anteeksi. Saarnavirka ei ole siis jokin hengetön virka, vaan se on hengellinen virka. Sen tehtävänä on antaa synnit anteeksi Kristuksen täytetyn työn nojalla katuville, mutta pidättää anteeksiantamus katumattomilta siihen asti, kunnes katuvat.

    Kun Kristus puhalsi opetuslastensa päälle ja antoi heille Pyhän Hengen, se ei koskenut heidän omaa uskoansa eikä myöskään helluntaina annettuja erityisiä ihmelahjoja eli Pyhän Hengen näkyvää vuodattamista, vaan se koski kristilliselle kirkolle annettua saarnavirkaa eli evankeliumin julistamisen virkaa. Siten Kristus ei kytkenyt syntien anteeksisaamista julistajan uskoon, vaan synninpäästön sanaan. Niinpä luterilaiset tunnustukset korostavatkin sitä, että saarnaviran toimitusten pätevyys ei riipu julistajan henkilökohtaisesta uskontilasta, vaan jumalattomatkin voivat toimittaa oikeat sakramentit. Jos siis kuka hyvänsä, uskova tai epäuskoinen, kirkon nimissä julistaa oikein Jumalan sanaa, antaa synninpäästön ja toimittaa hänen asetuksensa mukaisen sakramentin, se on Jumalan edessä pätevä, ja tämän työn kohde saa uskoa saaneensa siinä synninpäästön Jumalalta ja hänen tulee olla myös varma, että sen sai.

    Tästä meillä on apostoleitten todistus heidän sanassaan. He olivat koolla, kun Jeesus ilmestyi heidän keskelleen ylösnousseena ja antoi heille tämän vallan ja lähetti heidät tähän tehtävään. Apostolit ovat sen meille kertoneet, ja heidän sanansa varaan on apostolinen kirkko rakennettu.

    Luther sanoo tämän kohdan johdosta: "... jos en saa syntiäni anteeksi, ellei rippi-isällä ole Pyhää Henkeä (eikä kukaan saata olla varma toisesta, onko hänellä Henki), milloin voisin olla synneistäpäästöstä varma ja saada levollisen omantunnon? Silloin laitani olisi aivan niin kuin ennenkin."

    Luther jatkaa: "Vastaus: otin tämän esille, niin että tällä asialla olisi oikea perustus. Ei ole mitään epäilystä, että syntiä ei sido eikä anna anteeksi kukaan muu kuin vain se, jolla on Pyhä Henki niin varmasti, että sinä ja minä sen tiedämme, kuten nämä Kristuksen sanat vakuuttavasti todistavat. Mutta se ei ole kukaan muu kuin kristillinen kirkko, so. kaikkien Kristukseen uskovien yhteisö; yksin sillä on nämä avaimet, sitä ei sinun pidä epäillä. Ja joka sen ohella omii avaimet itselleen, on oikea paatunut kirkonryöstäjä, olipa hän sitten paavi tai kuka hyvänsä. Juuri kirkosta on jokainen varma, että sillä on Pyhä Henki - - Siitä seuraa, että paavin tulee olla virassaan kaikkien palvelijoiden palvelija, kuten hän kehuukin olevansa, vaikka ei toimikaan siten, ja että kehtolapsellakin niin kuin kaikilla, joilla on Pyhä Henki, on suurempi oikeus avaimiin kuin hänellä."

    Avaimet on annettu koko kirkolle, ja seurakunnan paimen hoitaa niitä seurakunnan nimessä. On siis lohdullista uskoa, että hänen saarnansa, synninpäästönsä ja sakramenttinsa ovat Jumalan edessä päteviä, kunhan kaikki tapahtuu apostolisen Sanan mukaan. Saamme niistä Jumalan rauhan sydämiimme uskon kautta aivan kuin Jeesus itse seisoisi ylösnousseena keskellämme ja sanoisi meille: "Rauha teille!"

    Kolmanneksi kiinnitämme tekstissämme huomion siihen, että

    3. Usko, joka antaa rauhan, ei etsi näkyväisiä

    Pitkänäperjantaina apostolit olivat hajaantuneet, mutta sen jälkeen he kokoontuivat yhteen lukittujen ovien taakse. Silloin Jeesus ilmestyi heille ja antoi heille käskyn antaa syntejä anteeksi.

    Tuomas ei kuitenkaan ollut heidän kanssaan, kun Jeesus ensi kerran ilmestyi heille. Kun Tuomas kuuli siitä, hän sanoi: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko." Tuomas halusi varmuuden asiasta voidakseen uskoa. Tämän varmuuden hän halusi perustaa näkemiselle ja koskettamiselle. Hän oli tottunut siihen, että Jeesus oli aistein nähtävissä ja käsin kosketeltavissa, kuten apostoli Johannes hänestä sanoo: "Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta." 1 Joh. 1:1. Jos kerran Jeesus oli noussut ylös, asia ei voinut olla toisin. Kun kerran todellinen ihminen oli pantu hautaan, todellisen ihmisen oli tarvinnut nousta sieltä ylös, jos kerran hän oli ylösnoussut. Tämä päättely oli oikea. Mutta oliko oikein olla uskomatta toisten apostolien todistusta?

    Ei ollut, ja sen vuoksi Jeesus nuhteli Tuomasta. Koko myöhempi kirkko on tässä asiassa apostolien todistuksen varassa. Tämä todistus ei ole kuitenkaan ilman siihen liittyvää Pyhän Hengen todistusta, joka sanaan ja sakramentteihin liittyvänä todistaa sydämillemme todeksi tämän asian.

    Niinpä Jeesus nuhtelee Tuomasta ja jokaisen epäuskoa ja todisteluvaatimuksia, kun hän sanoo: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!"

    Tuomaalla oli kolme syytä uskoa apostolien todistus. Ensiksikin se piti yhtä Vanhan testamentin ennustusten kanssa. Toiseksi Kristus oli sanonut sen opetuslapsille etukäteen. Ja kolmanneksi Kristus oli liittänyt apostoleitten todistukseen Pyhän Henkensä, kun hän oli sanonut: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Ja nyt Pyhä Henki todisti apostolien sanassa, kun he kertoivat Tuomaalle, että he olivat nähneet Jeesuksen. Tuomaan järkeily aiheutti hänessä hengellisen pimeyden, ja Jeesuksen oli saatava hänet uskon pohjalle.

    Todellinen usko, se usko, joka pelastaa ja antaa rauhan, uskoo Kristuksen ylösnousseeksi. Heitä sinäkin pois lihasi vaatimukset näkemisestä ja tuntemisista ja usko sanan ja sakramenttien todistus.

    Mutta miksi sitten Tuomas sai koskettaa Jeesusta? Tuomaksen oli määrä olla yksi apostoleista, yksi Jeesuksen elämän ja ylösnousemuksen silminnäkijätodistajista. Jumalan suunnitelmiin kuului, että Jeesuksen ylösnousemuksella oli todisteet myös siinä havaintomaailmassa, jossa aistein tehdään havaintoja. Siten Jumala käänsi Tuomaan epäuskon palvelemaan tätä näkökohtaa. Mies, johon mitkä tahansa puheet eivät tehonneet, vakuuttui siitä, että hänen edessään oli se mies, jonka seurassa hän oli ollut kolme vuotta. Ja Tuomas lausui kauniin ja oikean tunnustuksen: "Minun Herrani ja minun Jumalani." Tuomaan oli uskottava asia myös ja nimenomaan niillä perusteilla, joilla sukupolvet myöhemmin hänen jälkeensä uskovat Kristukseen.

    Usko, joka antaa tunnolle rauhan, ei etsi näkyväisiä, vaan suuntautuu Sanassa ilmoitettuun Kristukseen ja tähyää kohden iankaikkista rauhan valtakuntaa taivaissa.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Uskon kilvoittelu on Jaakobin painia

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, Vanhan Testamentin teksti

    Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa." Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut." Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi." Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut." Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa. Sentähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. 1 Moos. 32:25-32.

    "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan", huudahtaa apostoli Paavali (Room. 8:31). Mutta entä sitten, kun havaitsemme olevamme taistelussa itse Jumalaa vastaan, miten voimme selviytyä voittajina?

    Painia omassatunnossa

    Jaakob oli profeetta, jolle Jumala ilmestyi ja puhui. Niin myös tekstimme tapahtuma on profeetallinen ilmestys, jonka avulla Jumala ilmoitti tulevillekin polville suuria, ihmeellisiä asioita. Jaakobin paini oli taistelua sekä omassatunnossa että ruumiillisesti. Sen, että se oli painia omassatunnossa, näemme siitä, että hän pyysi vastustajaltaan siunausta. Sen, että se oli fyysinen koitos, havaitsemme siitä, että hän tämän jälkeen lopun elämäänsä ontui jalkaansa. Usein taisteluihimme Jumalan kanssa liittyvät nämä molemmat: sekä omatunto että ulkonainen elämä, kuten terveys, omaisuus, omaiset, ystävät, maine jne. Jos ajallinen elämämme on kaikin puolin hyvin, harvoin omatuntomme herää ja pysyy hereillä Jumalan edessä.

    Uhkana menettää kaikki

    Jaakob oli palaamassa vuosia kestäneeltä pitkältä matkalta. Hän oli lähtenyt kotoaan yksin, nyt hänellä oli suuri perhe. Hän oli saanut esikoissiunauksen veljensä heikkoutta hyväksi käyttämällä ja pettämällä vanhan isänsä. Hän pelkäsi palata veljensä eteen. Vuosien takainen synti palasi Jaakobin mieleen ja alkoi ahdistaa häntä, vaikka hän oli sitten vaeltanutkin Herran edessä. Nyt oli tosi paikka edessä, sillä Eesau oli lähtenyt häntä vastaan 400 miehen voimalla. Jaakob kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: "Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: 'Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää!' Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa. Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen. Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden.'" (1 Moos. 32:9-12). Jaakob vetoaa Jumalan lupauksiin aidon uskovan ihmisen tavoin. Uskon elämä on Jumalan armollisiin lupauksiin vetoamista.

    Taistelu yöllä

    Jaakob oli vienyt perheensä Jordanin yli, mutta palasi itse takaisin sen toiselle puolelle yöksi. Siellä yksinäisyydessä hän kohtaa Jumalansa ja käy taistelunsa. Kun joudumme tosi ahtaalle sisimmässämme, Jumala johdattaa asiat siten, että olemme yksin. Kauan sitten eräs henkilö oli lähtenyt laivaristeilylle, missä hän koki suurta yksinäisyyttä ja hänen mieleensä palautui raskas synti, jonka hän oli nuorempana tehnyt. Tuli omantunnon hätä, joka ei sieltä palattuakaan antanut rauhaa. Ei tullut uni silmään ja aamulla hyvin varhain hän otti minuun yhteyttä ja pyysi apua. Opastin hänet armon varaan Herran Kristuksen turviin.

    Kun Jumala tavoittaa omantunnon ja ottaa ihmisen puhutteluunsa, ihmisvilinästä ei ole apua. Tällaisessa taistelussa tunnon turruttaminen on vain tie pettävään näennäisrauhaan. Tarvitaan voitto Jumalasta. Taistelun tulee päättyä rauhantekoon.

    Erikoista tekstissämme on, että Jaakob joutuu taisteluun Jumalan kanssa sen jälkeen, kun hän on lausunut aivan oikean uskon rukouksen. Voi tapahtua, että uskova ihminen voi jonkin syntinsä tähden joutua koviin sisäisiin taisteluihin. Niin voi tapahtua milloin tahansa, usein kuolinvuoteella.

    Jaakob ei voinut nukkua koko yönä, vaan päivänkoittoon asti hänen oli taisteltava. Ulkonainen kuvasi sisäistä. Yö vallitsi omassatunnossa siksi, kunnes armon aurinko nousi. Siihen asti hänellä oli myös nimenä Jaakob, petturi, ja vasta siunauksen saatuaan hänestä tuli Israel, se, joka on taistellut Jumalan kanssa ja voittanut.

    Jaakob ei hellitä otettaan

    Jumala ilmestyi Jaakobille miehen hahmossa ja paini hänen kanssaan. Jaakob ottaa miehestä tiukan otteen eikä laske häntä menemään ja sanoo: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Kun joudut omantunnon taisteluihin, älä sinäkään hellitä. Tule yön pimeydestä aamunkoittoon. Tule omantunnon vaivoista sydämen rauhaan. Tule kirouksesta siunattavaksi. Miten tämä voi tapahtua?

    Emme voi voittaa Jumalaa koskaan häntä syyttämällä, hänet sivuuttamalla tai hänet hylkäämällä. Jumalasta voi saada voiton vain ottamalla kiinni Jumalan omista sanoista, kietomalla hänet hänen omiin lupauksiinsa ja pitämällä kiinni siitä, ettei Jumala voi valahdella eikä pettää. Niin Jaakob teki jo ennen käymäänsä suurta taistelua, niin hän teki taistellessaan. Hän pyysi siunausta. Olihan Jumala luvannut jo Aabrahamille: "Sinun siemenessäsi tulevat kaikki kansat siunatuiksi." Täytyihän siunauksen silloin kulkea polvesta toiseen, kunnes Vapahtaja tulee maailmaan. Ja vaikka Jaakob oli saanut isältään Iisakilta esikoissiunauksen petoksella, niin tuon pahankin täytyi palvella Jumalan suunnitelmia ja toteuttaa annettua lupausta Messiaasta. Kun Jumala painin päätteeksi siunasi Jaakobin, se merkitsi kahta asiaa. Jumala antoi anteeksi Jaakobin petoksen ja Jumala lupasi varjella hänen perheensä niin, että luvattu Messias voi aikanaan syntyä, niin että myös Jumalan armolupauksilla on kate. Jumala ei voinut peruuttaa lupauksiaan Jaakobin tähden, vaan hänen täytyi pysyä niissä itsensä tähden.

    Kiedo Jumala omiin sanoihinsa

    Usko ottaa Jumalan kiinni hänen omista lupauksistaan ja sanoistaan. Kanaanilainen vaimo tunnusti itsensä pahaiseksi koiranpenikaksi, mutta piti kiinni siitä, että hän saa syödä muruja, jotka pöydältä tippuvat. Sokea mies huusi, vaikka muut estelivät: "Daavidin poika, armahda minua." Koska Kristus on luvattu Vapahtaja, vieläpä koko maailman Vapahtaja, mekin saamme vedota hänen nimeensä, jossa kaikki kansat ovat tulleet siunatuiksi. Jaakobin painissa Jumala itse kiedotaan hänen omiin lupauksiinsa, ja niin hän ei voi meitä hylätä eikä jättää yön yksinäisyyteen, vaan painissa koittaa aamu, päivä valkenee ja me jäämme Jumalan siunauksen varaan ja omaantuntoon tulee rauha. Muistathan, kun Jeesus astui ylös taivaaseen, miten hänen kätensä olivat. Hän kohotti ne siunaukseen. Näiden Jeesuksen siunaavien kätten alla saat elää.

    Väistä siis näyttää siltä kuin Jumala olisi meitä vastaan. Mutta todellisuudessa Jumala on meidän puolellamme, myös silloin kun joudumme hänen kanssaan taisteluun. Jeesus sanoi: "Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin" (Luuk. 16:16). Kun tulemme sisään taivasten valtakuntaan, usko voittaa vaikeudet ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin. Tämä Jaakobin paini itsekunkin on käytävä sisimmässään ja tartuttava uskolla Kristuksen armoon ja sovellettava itselle se, mitä hän on edestämme tehnyt, ja pidettävä kiinni Jumalan lupauksista. Se on tehtävä vastoin omantunnon syytöksiä, vastoin kiusaajan kuiskauksia, jopa silloin, kun Jumala panee meidät kokeeseen ja taistelee kanssamme siunatakseen meitä.

    Taistelussa tulee vammoja

    Jaakobin lonkka nyrjähti taistelussa, ja hän oli invalidi sen jälkeen koko lopun elämänsä. Me tarvitsemme tämäntapaisia muistutuksia kertomaan toisaalta siitä, että sallimalla pahan Jumala on varjellut meidät vielä pahemmasta, ja toisaalta siitä, että olemme saaneet suuren siunauksen. Jos terveys menee, se on sittenkin vähäinen asia, kunhan saamme olla vanhurskasten ylösnousemuksessa. Jos talomme ja meille niin rakkaat muistoesineet palavat, mitä siitä, kunhan emme joudu ikuiseen tuleen. Jos menetämme maineemme, senkin haluamme kestää, saammehan taivaassa uuden nimen (Ilm. 2:17). Kun katselemme vammojamme, älkäämme katkeroituko, vaan ajatelkaamme sitä siunausta, mikä on tullut osaksemme ja suunnatkaamme katseemme ylös Jumalan luo, "joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa" (Ef. 1:3).

    Amen.

    Markku Särelä

  • Virvoituksen ajat

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran epistolateksti

    Mutta näin on Jumala täyttänyt sen, minkä hän oli edeltä ilmoittanut kaikkien profeettain suun kautta, että nimittäin hänen voideltunsa piti kärsimän. Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi teille hänet, joka on teille edeltä määrätty, Kristuksen, Jeesuksen. Apt. 3:18-20.

    Kalliit kristityt Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa!

    Tekstimme puhuu meille virvoituksen ajoista. Varmasti me kaikki odotamme virvoituksen aikoja. Monella meistä on mielessämme aikoja, jolloin Jumalan sana tuli meidän sydämellemme kalliiksi ja rakkaaksi ja kuinka sitä meille saarnattiin, opetettiin ja selitettiin. Tunsimme sieluissamme, että me virvoittauduimme. Olimme hengellisellä levähdyspaikalla. Rohkaistuina ja iloisina saimme lähteä koteihimme ja siellä elää siitä samasta evankeliumista, minkä olimme kuulleet.

    Tänäänkin tarvitsemme tällaista virvoituksen aikaa. Tarvitsemme sitä vielä huomisellekin päivälle, sitä mukaa kuin Jumala vielä huomisen päivän antaa meille tulla. Haluamme kysyä tänään, ensiksikin, että miten täällä ajassa nämä virvoituksen ajat meille tulevat. Voi olla, että meillä on erilaisia ajatuksia, kuvitelmiakin siitä, millaisia ne olisivat ja kuinka ne tulisivat. Sen tähden meidän on syytä kiinnittää huomiomme siihen, mitä tekstimme meille sanoo. Se puhuu meille siitä, mitä profeetat olivat puhuneet, kaikki profeetat. Jumala oli nimittäin nyt täyttänyt sen, minkä kaikki profeetat olivat edeltä ilmoittaneet, että nimittäin hänen Voideltunsa piti kärsimän --- hänen Voideltunsa piti kärsimän.

    Jeesuksen aikana odotettiin virvoituksen aikoja. Ja monet ymmärsivät, että kun Messias tulee, niin silloin nuo ajat koittavat ja että ne ajat ovat aivan erilaisia kuin kaikki muut ajat, mitä siihen mennessä on ollut. He ajattelivat, että silloin Israel pääsee kunniaan, silloin kaikki pakanakansat tunnustavat, että se on oikea Jumalan kansa, palvelevat sitä, tekevät työtä sen hyväksi, ja Israel pääsee eroon Rooman valtakunnan rasittavasta ja häpeällisestä ikeestä ja kaikki on toisin. Kristus tuli, mutta tätä aikaa ei tullut. Ja kun hän olikin toisenlainen, mitä odotettiin, niin juutalaiset pahentuivat häneen. He ristiinnaulitsivat Jeesuksen Kristuksen. Mutta nyt tekstimme julistaa meille: Jumalan Voidellun piti kärsimän. Ei hän tullut tänne tekemään maanpäällistä kunniakasta valtakuntaa ja luomaan Israelille uutta tulevaisuutta, vaan hän tuli lunastamaan maailman. Hän tuli kulkemaan kärsimyksen tien, ristinalaisuuden, pilkan ja häpeän tien. Ja siinä, tässä Kristuksessa, tuli meille Jumalan valtakunta. Kunnian tietä ihminen lihallisessa mielessään etsii. Siinä samassa lihallisessa mielessä ihmiset ovat keksineet ja ujuttanet Raamatun totuuden sekaan omia ajatuksiaan Jumalan valtakunnasta ja ajatelleet, että sitten joskus kuitenkin nuo ajatukset toteutuvat ja täällä maan päällä epäuskoinen maailma saa nähdä, että kristityt olivat oikeassa ja että he ovat kunniakas Jumalan kansa.

    Mutta kun apostoli saarnaa kuulijoillensa, hän sanoo: "Hänen Voideltunsa piti kärsimän." Näin hän asettaa meidätkin etsimään virvoitusta aivan toisaalta kuin mistä meidän lihamme sitä etsii. Sen tähden hän sanoo: "Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois." Tässä ajassa virvoituksen ajat tulevat parannuksen saarnasta. Teille on opetettu, mitä parannus on. Siinä on kaksi osaa, toinen on katumusta omien syntiensä tähden ja toinen on uskoa siihen, että Kristus on synnit kantanut ja sovittanut ja että hänessä ne ovat anteeksiannetut. Jos siis etsit virvoituksen aikoja, etsi silloin parannuksen saarnaa. Kuule sitä kuulevin korvin ja kätke se sydämeesi uskolla. Ja tämä saarna on saarna synnistä ja saarna armosta, saarna sinun synneistäsi, ja saarna Jumalan armosta sinua kohtaan. Katumussaarna edeltää lohdutussaarnaa.

    Tänä aikana me aivan erityisesti tarvitsemme Jumalan tahdon opettamista, tarvitsemme kymmentä käskyä, jotka sanovat meille, mikä on oikein, mikä on väärin. Jumala on kansallensa antanut nuo käskyt, ei sitä varten, että me polkisimme ne maahan, ei sitä varten, että me lihallisessa mielessämme ajattelisimme, että me voimme toisinkin tehdä ja ottaa itsellemme vapauden, vaan kyllä meille kuuluvat käskyt, jotka sanovat meille, miten meidän on rakastettava Jumalaa yli kaiken, kaikesta sydämestämme, kaikesta mielestämme ja kaikesta sielustamme. Ja meille kuuluvat myös ne käskyt, jotka viittaavat lähimmäisiimme alkaen neljännestä käskystä kymmenenteen asti. Vaikka tämä maailma on täynnä milloin minkäkinlaista lihallista pyydettä ja himoa, niin Jumalan käskyt ovat niin ja amen tänä päivänä ja viimeisenä päivänä. Ne sanovat meille, millaisia me olemme. Ne sanovat meille, mitä meidän pitää tehdä. Ne sanovat meille, mitä me olemme ansainneet. Ne julistavat, että olet syntinen, Jumalan tahdon rikkoja, ja että sinulla omilla voimillasi, teoillasi, ei ole mitään menemistä Jumalan eteen, niin että autuuteen tulisit. Et voi tekoihisi vedota, vaan kadotuksen olet ansainnut, ja sinne olet matkalla, mikäli epäuskossa olet.

    "Tehkää siis parannus ja kääntykää", sanoo apostoli Pietari. Juutalaiset, joille hän tässä tekstissämme puhuu, olivat hylänneet Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Voidellun. He odottivat virvoituksen aikoja, mutta eivät niitä voineet löytää sieltä, mistä he luulivat niiden tulevan. Tämä sama sana koskettaa meitä samalla tavalla. Emme voi löytää virvoituksen aikoja omilla ansioillamme ja omilla teoillamme. Jumalan laki on annettu sitä varten, että jokainen suu tukittaisiin, ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä. Tässä näkyy, missä on synnintunto, missä sitä ei ole. Sydämessä, jossa on synnintunto, ei puolustauduta Jumalan edessä, eikä myöskään Jumalan seurakunnan edessä, vaan tunnustetaan, että me olemme hänen tahtonsa rikkojia. Mutta missä tullaan Jumalan kasvojen eteen erilaisin itsepuolustuksin, ehkäpä valheellisin syytöksin lähimmäistä kohtaan, siellä ei ole todellista synnintuntoa. Jotta virvoituksen ajat voivat tulla sydämiimme, tarvitsemme synnintuntoa, jossa tunnustamme itsemme Jumalan käskyjen rikkojiksi ja kadotuksen ansainneiksi.

    On tarpeen tulla uskoon. Usko tulee lohdutussaarnasta. Se tulee siitä saarnasta, joka meille kertoo, että Kristuksen piti kärsimän, piti kärsimän meidän syntisten, langenneitten, poispoikenneittein tähden. Muuten meille ei voitu anteksiantamusta hankkia. Mutta tämä Kristuksen kärsimys sai sen aikaan ja nyt anteeksiantamus on jo hankittu. Rauha Jumalan ja maailman välille on solmittu Kristuksen kuolemassa. Sitä Jumalan sana meille julistaa, ja se myöskin kutsuu meitä Jumalan tykö, Kristuksen tykö. Miten sydämellisesti Vapahtajamme puhuikaan niille, jotka olivat tulleet synnintuntoon. Hän lausui heille: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut niin minä annan teille levon". Tai hän saattoi sanoa: "Missä ovat sinun tuomitsijasi? En minäkään sinua tuomitse". Sille, joka ei mitään ole, jonka laki on murjonut, painanut alas syvimpään helvettiin ja kadotuksen syövereihin, sinne alas tulee Kristus armollaan, ja hän lohduttaa, auttaa ja vakuuttaa, että synnit ovat anteeksiannetut. Ja silloin myöskin virvoitus tulee sydämeen, virvoituksen aika, sillä uskon kautta pyhään evankeliumiin me uudestisynnymme, rakentuu jälleen yhteys Jumalan ja ihmisen välille, me pelastumme ja meillä on rauha sydämessämme.

    Erityisesti nykyaikana meidän on korostettava ja teroitettava sitä, että tämä lohdutus löytyy juuri Kristus-saarnasta, joka on anteeksiantamuksen saarna. Sitä ei pidä etsiä valhe-evankeliumeista. Niitä on paljonkin tarjolla nykypäivinä ja on aina ollut. Jotkut julistavat ns. sosiaalista evankeliumia. Sillä ymmärretään sitä, että ihmisten elinolosuhteiden parantaminen olisi varsinaista evankeliumia ja kirkon varsinaista työtä. Mutta eihän se ole evankeliumia, sehän on lakia, eikä sillä tiellä saada hyvää omaatuntoa eikä syntien anteeksiantamusta.

    Toiset taas yrittävät auttaa ihmisiä erilaisilla ihmeillä, lupaamalla heille terveyttä ja ihmeparannuksia. Ei tämäkään ole evankeliumia, kaukana siitä. Kysymyksessä ovat ajallisen elämän asiat eivätkä iankaikkiset. Kyllähän me Jumalalle saamme rukouksessa esittää tarpeemme ja jäädä siihen, mikä on hänen tahtonsa ja sopeutua siihen, mitä hän antaa. Saamme pyytää häneltä myös terveyttä, ja velvollisuutemmekin on rukoilla sairaitten puolesta. Mutta aina meidän tulee muistaa, että tämä on kuitenkin ajallista. Kaikkien meidän on kerran kuoltava, ja silloin tulee tuomio. Ja siinä ei auta, onko elämämme ollut terveen vai sairaan ihmisen elämää täällä. Mutta jokaisella, jolla on usko Herraan Kristukseen, on turva sinä päivänä ja siinä hetkessä.

    Maailmassa on liikkeellä evankeliumia, joka etsii tunnekuohua ja erilaista hurmosta, ihanaa oloa, niinkuin jotkut sanovat. Mutta eihän sekään ole evankeliumia eikä se ole mikään todiste siitä, että olisi todellinen usko. Se on ihmisessä olevaa. Mutta se, mihinkä usko nojaa, on Kristus. Usko nojaa siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme, siihen vanhurskauteen, jonka Kristus on meille hankkinut, siihen uhriin, jonka hän on meidän edestämme antanut. Kristillinen kirkko julistaa Kristusta, ja hänet on korkealle korotettava ja häntä saarnattava, että hänestä tulisivat nämä virvoituksen ajat. Hän on se syntisten ystävä, joka kutsuu luokseen taakankantajat ja hän on se, joka masentuneelle, syyttävälle sydämelle antaa virvoituksen, kun hän julistaa oman rauhansa.

    Ehkä usein meitä häiritsee ajatus, jonka mukaan virvoituksen ajat ovat käsillä, kun uskovia on paljon. Ajattelemme, että jos meidän kirkkomme täyttyisi ääriään myöten, meidän toimintamme menisi eteenpäin, niin että seurakuntia voitaisiin perustaa joka paikkakunnalle, kirkkoja rakentaa, niin siinä olisi virvoituksen aika. Eikä se huono aika olisikaan, jos nämä ihmiset tulisivat totuuden tuntoon, ja näin tapahtuisi. Olisihan se heille virvoituksen aikaa. Mutta entä nyt, silloin kun Jumalan seurakunta kulkee vähäisenä joukkona, kun elämme aikakautta, jolloinka ihmiset luopuvat uskosta, ja jolloinka kääntymystä näyttää tapahtuvan varsin vähän, miten silloin? Virvoituksen aika on ihmisen sydämessä, sen ihmisen, joka uskoo. Silloin se on käsillä jokaisella uskovalla, vaikka hän olisi yksin tässä maailmassa, koska virvoitus on syntien anteeksiantamuksen omistamisesta johtuvaa, ja kun meillä tämä armo on, kyllä me silloin olemme myös virvoituksen saaneita.

    Meidän on siis nähtävä, että virvoituksen ajat tulevat tässä ajassa parannuksen saarnasta ja ovat niillä, jotka uskovat. Sen tähden parannuksen saarnaa tulee pitää yllä. Jotta tämä parannuksen saarna kaikuisi ja virvoituksen ajat jatkuisivat me rukoilemme Herraa lähettämään uskollisia työmiehiä eloonsa.

    Virvoituksen ajat tulevat vielä toisellakin tavalla. Meille sanotaan, että ne "tulisivat Herran kasvoista, ja että hän lähettäisi teille hänet, joka on edeltä määrätty, Kristuksen Jeesuksen". Apostolit olivat kysyneet ennen Jeesuksen taivaaseen astumista: "Tälläkö ajalla sinä rakennat Israelille valtakunnan?" He olivat saaneet vastaukseksi, että heidän ei tule tietää aikoja eikä määrähetkiä, vaan että he ovat Kristuksen todistajia alkaen Jerusalemista maan ääriin asti. Israelille rakennetaan valtakunta. Mutta milloin? Sitä samaa sanaa, toisin vain käännettynä, käytetään tässä tekstimme yhteydessä, kun sanotaan: "Taivaan piti omistaman hänet niihin aikoihin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan." --- Sanoilla "jolloin kaikki kohdallensa asetetaan" viitataan siihen, kun Kristus tulee toisen kerran, kun hän tulee tuomiolle. Silloin tapahtuu kohdallensa asettaminen eli rakentaminen. Silloin Jumalan valtakunta näyttäytyy kirkkaudessa. Niin saamme säilyttää toivon, että kerran virvoituksen ajat tulevat Herran kasvoista, kun kaikki asetetaan kohdallensa. Ne tulevat silloin todelliselle Israelille, toisin sanoen Kristuksen seurakunnalle, sille, joka on Israel, ei lihan mukaan, vaan hengen mukaan, sille Israelille, johon mekin, pakanakristityt, olemme ympätyt. Ja mikä virvoitus se silloin on! Se on häiriintymätön, iankaikkinen autuus. Se on todellinen pyhien yhteys. Se on Kristuksen valta, jota mikään ei siellä häiritse eikä vastusta. Se on taivaallista elämää ilman syntiä, kiusaajaa, sairautta, tuskaa, kuolemaa. Saamme "ravita itsemme hänen muotonsa katselemisella".

    Niin siis meitä lohdutetaan tänä päivänä sillä, että me saamme virvoittautua syntiemme anteeksisaamisesta Kristuksessa, ja että meitä odottaa sitten täydellinen virvoitus kun Herramme Jeesus Kristus tulee. Amen.

    Markku Särelä