1. Paastonajan sunnuntai (Invocavit)
  • ”Mene pois minun edestäni, saatana”

    Matt. 16: 21–23 Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko." Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."

    Monella on Jeesuksesta yksipuolinen kuva. On yleistä ajatella, että Jeesus oli lempeä, lähimmäisen rakkauden puolustaja; hän ei koskaan tuominnut ketään, vaan kehotti ihmisiä ainoastaan rakastamaan toisiaan. Mutta tällaisen vaikutelman voi saada vain, jos Raamattua luetaan valikoiden.

    Päivän evankeliumissa näemme Jeesuksesta toisenlaisen puolen, kun hän sanoo Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Harvan mielikuviin Jeesuksesta sopii se, että hän sanoo opetuslastaan saatanaksi. Ja varmaan jokainen joutuu tässä tunnustamaan, että Jeesuksen vastaus tuntuu kovalta. Sille täytyy olla hyvä syy. Syvennymme nyt aluksi siihen, mikä tämä syy on. Sen jälkeen menemme siihen, miten voimme käyttää Jeesuksen sanoja omassa elämässämme.

    ”Mene pois minun edestäni, saatana” – Jeesuksen voitto kiusaajasta

    Jeesuksen sanoja oli edeltänyt muutama asia, jotka tulee huomioida. Evankelista kirjoittaa päivän tekstin alussa: ”Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös.” Jeesus oli vasta kertonut opetuslapsilleen, mikä hänen kohtalonsa olisi. Heille tämä oli ollut mullistavaa kuultavaa, koska he ajattelivat menevänsä Jerusalemiin perustamaan maanpäällistä Jumalan valtakuntaa! Nyt Jeesus kuitenkin sanoo, että hän menisi pyhään kaupunkiin kuolemaan. Luvassa ei olisi kunniaa, vaan kärsimystä, vaikka Jeesus toki sanoo myös nousevansa kuolleista.

    Jeesuksen puhe kärsimyksestään oli uskomattoman kuuloista. Pietari päätti puuttua siihen. Vasta äsken hän oli tunnustanut Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi ja saanut kuulla Jeesukselta ihmeellisen vakuutuksen, että tuolle tunnustuksen kalliolle rakentuisi kristillisen Seurakunta. Mutta nyt tämä on jäänyt taakse. Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Hän moitti Vapahtajaa. Hän ei voinut uskoa sitä, että Jeesus oli mennyt sanomaan jotain noin synkkää. Pietari sanoi: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.”

    Nuhtelu näyttää ymmärrettävältä, jopa rakkaudelliselta. Vaikuttaahan se kertovan, että Pietari välitti Jeesuksesta. Hän koki ehkä tuossa tilanteessa erityislaista yhteyttä Jeesukseen, kun Vapahtaja oli vasta kehunut hänen tunnustustaan. Herramme ei kuitenkaan anna nyt Pietarille tunnustusta, vaan hän sanoo: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” Jeesus näki kauniilta kuulostavien sanojen taakse. Hän ymmärsi Pietarin puhuvan saatanan suuna. Kiusaaja käytti Pietaria välikappaleenaan ja yritti saada Jeesuksen luopumaan siitä tehtävästä, joka tällä oli. Herrahan oli vasta kuvannut pelastushistorian opetuslastensa eteen, ja oli saatanan vaikutusta, ettei se kelvannut Pietarille. Tunnustajasta oli tullut hetkessä viettelijä.

    Kun ymmärrämme sen, että saatana kiusasi Vapahtajaa Pietarin kautta, käsitämme Herramme vastauksen kovuuden. Huomamme, että Vapahtajan reaktio oli itse asiassa lähimmäisen rakkautta. Jos Vapahtaja olisi myöntynyt Pietarin pyyntöön, me kaikki olisimme vielä synneissämme ja matkalla kadotukseen. Jos hän olisi laittanut itsensä tässä kohden meidän edellemme, meillä ei olisi mitään toivoa. Jos hän olisi edes suhtautunut penseästi Pietarin huudahdukseen, se kertoisi, ettei meidän pelastuksemme olisi ollut hänelle tärkeää. Mutta nyt hänen ankaruutensa kertoo jokaiselle meistä, kuinka suuresti Jumalan Poika rakasti meitä. Hän ei sietänyt ollenkaan sitä, että hänet yritettiin saada pois Golgatan tieltä. Hän ei langennut. Hän ei jättänyt tietä kesken, vaikka ymmärsi edessä olevan kärsimyksen. Hän nuhteli, koska hän rakasti. Ja näin huomaamme, miten Jeesuksen toimintaa värittää ankarimmillaankin rakkaus meitä syntisiä kohtaan.

    ”Mene pois minun edestäni, saatana” – meidän apumme kiusauksissa

    Miten evankeliumiteksti voi olla avuksemme hengellisessä elämässämme? Ensimmäinen näkökulma perustuu juuri edellä sanottuun: jos sinä joskus epäilet sitä, haluaako Jumala pelastaa sinut, jos pohdit, onko Jeesuksen sydän kylmennyt sinua kohtaan, niin katso sitä, miten Vapahtaja nuhteli Pietaria. Siinä näet, kuinka Vapahtajan sydän suorastaan palaa rakkaudesta sinua kohtaan! Eihän Jeesus yleensä jyrise tällä tavalla, mutta nyt hyökättiin jotain niin tärkeää vastaan, että hän päätti vastata näin poikkeuksellisella tavalla.

    Voimme ottaa Vapahtajan sanat aseeksi saatanaa vastaan: kun saatana uskottelee sinulle, että olet aivan toivoton tapaus, kun hän nostaa aina uudestaan vanhat syntisi painamaan omaatuntoasi, kun hän vyöryttää eteesi lain käskyt ja osoittaa, ettet ole yhtään niistä täyttänyt, voit sanoa hänelle: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Totta on, että me emme ole täyttäneet lakia. Totta on, että me olemme tehneet aivan kauheita syntejä. On aivan totta, että olisi vain oikeudenmukaista, jos meitä piinattaisiin iankaikkisesti niiden tähden. Mutta nyt meillä on Vapahtaja, joka ei laskenut ristiään, vaikka siihen häntä vieteltiin. Meillä on Vapahtaja, joka rakkaudessaan kävi pitkän tien Golgatalle kärsimään tähtemme. Meillä on Vapahtaja, Jeesus, joka on kertakaikkisesti sovittanut kaikki syntimme. Mene pois saatana, sillä sinulla ei ole mitään oikeutta syyttä meitä!

    Kuulkaa, mitä Raamattu sanoo: ”teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:13-15)

    Toinen näkökulma, joka aukeaa avuksi evankeliumitekstistämme, liittyy myös kiusauksiin, mutta nyt toisenlaisiin kiusauksiin. Yleensä nämä kiusaukset edeltävät niitä kiusaavia omantunnon syytöksiä, joista äsken oli puhe. Perkelehän toimii usein niin, että hän ensin houkuttelee suurin synteihin ja sitten, kun olemme langenneet, hän ei anna meille rauhaa, vaan syyllistää siitä, mihin hän on itse vietellyt meidät. Näin kiusaus johtaa toiseen kiusaukseen. Siksi on tärkeää katkaista synniltä siivet ihan alkuunsa elääksemme hyvän omantunnon kanssa. Vaikeaksi tämän tekee se, että saatana on mestari tekemään houkutuksistaan viattoman oloisia. Hän osaa iskeä heikkoon kohtiimme. Hän käyttää hyväkseen niitä, jotka ovat kaikkein lähimpinä meitä vietellessään meitä pois uskosta.

    Oikeastaan toivon, että kukin meistä tuntee tämä omakohtaisesti. Toivon, että hahmotatte sen, kuinka monesti saatana on kuiskutellut jokaiselle teistä: ”älköön se sinulle tapahtuko”. Jos nimittäin, emme tunnista tätä kuisketta elämässämme, olemme todennäköisesti jo langenneet.

    Mutta millaisia nämä kuiskutukset ovat käytännössä? Kuiskeen voit kuulla, jos puolisosi, vanhempasi tai ystäväsi vakuuttaa sinulle, että on ihan perusteltua aikatauluttaa sunnuntai niin, ettei kirkkoon pääse. Joko tarvitsee tehdä rahaa, käydä harrastuksissa tai levätä. Kun Jumala laissaan vaati pyhittämään lepopäivän, saatana kuiskuttaa: ”Säästä nyt vähän itseäsi. Olet ansainnut sen, että sunnuntaisin teet juuri sitä, mitä itse tahdot.” Jos taas olet taloudellisesti tiukoilla – ehkä olet köyhä eläkeläinen, opiskelija tai työtön – niin eikö ole aivan kohtuullista, ettei sinulta liikene ropoakaan seurakunnalle. Onhan vain vastuullista pitää rahoistaan kiinni, vaikka Jeesus tosin taisi sanoa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tai jos sinua on loukattu ja sydämesi on vihaa täynnä, niin kyllä saatana on silloin tuomassa paikalle läheistäsi, joka vakuuttaa sinulle, että sinua loukannut on pahanilkinen idiootti, jota on ihan oikeutettua vihata.

    Langenneen ihmisen ajatuksia kaikki! Saatanan ajatuksia. Eikä näille pidä antaa sijaa, vaan sanoa rohkeasti: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.”

    Näin saamme taas ihmetellä, miten valtavan syvällinen Jumalan sana on. Saamme ihmetellä, miten se varustaa meidät kohtaamaan kaiken, mitä ikinä tuleekaan vastaamme. Se julistaa meille, että voimme Jeesuksen vedoten sanoa aina vihollisellemme: ”Mene pois minun edestäni, saatana.” Ristillä saatana on voitettu. Hänellä ei ole valtaa meihin. Siksi saamme lohduttautua kaikissa kiusauksissamme Jumalan sanalla: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme. Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: ’Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina’. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:33-39)

  • Jeesus ei väistänyt ristiä

    Pastori Vesa Hautalan saarna 5.3.2017 Tampereella

  • Jumalan sanaa on kuunneltava parannuksen hengessä

    1 paast. aik. sunn. II vsk:n evankeliumi

    Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko." Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten. Matt. 16:21-23.

    Erityinen Kristuksen kärsimysten tutkistelun aika, paastonaika, on alkanut. Haluamme hiljentyä Herramme suuren kärsimyksen äärellä. Meillä on lupa ottaa asiaa huomioon ulkonaisestikin pidättyvillä elämäntavoilla, kunhan emme tee niistä ansiota tai luule siten pääsevämme Jumalaa lähemmäksi, vaan muistamme Raamatun opetuksen: "Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy." 1 Kor. 8:8.

    Tämän sunnuntain rikas teksti opettaa meille monen muun asian ohella, että Jumalan sanaa on kuunneltava parannuksen hengessä. Siitä nyt puhumme.

    1. Kun kuulemme Jumalan sanaa, emme saa yrittää parannella sitä, vaan meidän tulee ottaa se vastaan nöyrästi sellaisena kuin se lukee

    Jumalan sanan vastaanottamiseen kuuluu oikea nöyryys. Sitä ei ole ihmisellä luonnostaan, vaan Jumalan täytyy opettaa sitä meille elämän kovassa koulussa. Tästä Pietari on kuvaava esimerkki.

    Pietari oli sanavalmis, nopea toimimaan ja johtajaluonne. Hänellä oli vähemmän harkintakykyä eikä hän aina osannut arvostaa hitaampiaan. Niinpä hän helposti erehtyi eikä osannut ottaa oppia toisista. Tämä luonteenpiirre ei kuitenkaan ole nyt se asia, johon kiinnitämme päähuomiomme, vaan se, miten Pietari suhtautui - ei vain yleensä tovereihinsa - vaan itseensä Herraan Kristukseen ja hänen sanaansa.

    Tekstimme kertoo meille: "Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös."

    Edellä Raamattu kertoo, että Jumala oli ilmoittanut Pietarille ja muille apostoleille, että Jeesus on Kristus, luvattu Messias ja Vapahtaja. Ja nyt Jeesus kohta sen jälkeen alkoi ilmoittaa heille, että hänen piti kärsimän ja nouseman ylös kuolleista. Pietari tajusi jotakin asian inhimillisestä puolesta, jotakin siitä suuresta kärsimyksestä ja valtavasta häpeästä, mikä Jeesusta odotti. Ehkäpä hän ajatteli sitäkin, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle itselleen; hän, joka oli jättänyt kaiken ja seurannut Jeesusta, itsekin menettäisi asemansa ihmisten silmissä. Mutta Pietari ei ajatellut sitä, minkä tähden kaikki tämä tapahtuisi. Hän ei syventynyt Jeesuksen sanaan, että Jeesuksen piti kärsimän. Niin täytyi tapahtua, koska se oli Jumalan tahto ja nimenomaan Jumalan rakastava tahto maailmaa, meitä kaikkia, sinua ja Pietariakin kohtaan. Pietari ei ajatellut syntisyyttään, pelastustaan eikä maailman pelastusta. Pietari kiinnitti huomionsa vain Jeesuksen kärsimykseen, ei hän lainkaan huomannut sanoja "ja kolmantena päivänä nouseva ylös".

    Eikö tämä ole luonnollisen ihmisen lyhytnäköistä ajattelua? Sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta on pahennus. Maailma huutaa: ei sijaiskärsijää! ei syntien sovittajaa! ja se tahtoo poistaa kristillisestä uskosta sovituksen sanan.

    Maailma ei ajattele myöskään sitä suurta, sanoinkuvaamatonta lohdutusta, mikä sisältyy Kristuksen ylösnousemukseen ja taivastoivoon, kun kaikki paha on poissa ja Jumala on kaikki kaikessa ja olemme osallisia Jumalamme autuudesta. Mutta ajattele sinä sitä ja yhdy kiitollisena Raamatun sanaan: "tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1 Kor. 2:1).

    Simon Pietari, tässä tapauksessa tuo oivallinen vanhan ihmisemme edustaja, ottaa Jeesuksen erilleen ja moittii häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko."

    Missä on nöyryys Kristuksen edessä? Missä nöyrä henki hänen sanojensa edessä. Missä opetuslapsi, joka tutkistelee sydämessään Jeesuksen sanoja. Missä kurja syntinen, joka tarvitsee Vapahtajan ja hänen sovituskuolemansa? Missä parannuksen eli katumuksen ja uskon henki? On vain epäuskoa ja järjen päätelmiä.

    Eikö meidänkin aikamme ole täynnä sitä henkeä, että kristinuskoa on muutettava, että se on tehtävä kansaan, työväestöön ja sivistyneistöön meneväksi, ja että siitä on poistettava loukkaava sijaissovitusoppi?

    Onko tämä asenne syy siihen, että monen askel on niin kovin hidas sanankuuloon? Ethän vain sinäkin ajattele noin?

    2. Kun Jumalan sana nuhtelee meitä, ottakaamme nuhde vastaan parannuksen hengessä

    Huomatkaamme, miten Jeesus suhtautuu tällaisiin puheisiin ja ajatuksiin. Hänen edessään on rakas opetuslapsi, jota hän on kolme vuotta opettanut kädestä pitäen ja rukoillut, ettei hänen uskonsa raukeaisi tyhjään. Miten paljon Vapahtajamme on tehnyt työtä meidän sielujemme eteen? Kuka sen voi mitata? Ristin kuolemaan asti hän on meitä rakastanut. Hän on lähettänyt sanansa meidänkin luoksemme. Olemme jo lapsina saaneet pyhän kasteen ja olemme kasvaneet kristillisen seurakunnan yhteydessä. Vapahtaja rukoilee meidän edestämme, ja monet rukoukset nousevat Jumalan puoleen myös Herran seurakunnasta meidänkin sielujemme puolesta.

    Mitä Jeesuksella on sanottavana sille, joka järjellään mestaroi ja muka parantelee hänen pelastussuunnitelmaansa?

    Näin Jeesus sanoo tekstissämme: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."

    Kristus ei ota vastaan Pietarin suulla tullutta kiusausta, vaan torjuu sen välittömästi ja selvästi. Vapahtaja näkee, että tämä Pietarin lausuma ajatus ei ole vain Pietarin, vaan kiusaajan, joka tahtoo saada hänet pois kuuliaisuuden tieltä. Kristus kesti, ja sen tuloksena meillä on nyt lohdullinen sanoma Kristuksen voitosta ja uskossa pääsy Jumalan tykö.

    Älkäämme kuvitelko, että tämä Kristus hyväksyisi, että saarna ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta saataisiin korvata jollakin muulla opilla. Älkäämme luulko, että seuratessamme järjen päätelmiä tulisimme perille taivaaseen. Älkäämme ajatelko, että tuon tapaisilla epäuskon puheilla olisi olemassaolon oikeus Jumalan seurakunnassa.

    Kristus sanoo selvästi: "Mene pois" moisine toimintasuunnitelminesi "minun edestäni". Ne eivät kerta kaikkiaan sovi sinne, missä toimitaan Kristuksen nimessä ja hänen seurakuntanaan.

    Tapaamme tämän jälkeen Pietarin Jeesuksen seurasta. Hän otti vastaan Jeesuksen nuhteet. Mutta vielä monta kertaa Pietari pahasti kompasteli, jopa kielsi Herransa. Mutta hän aina Jumalan armon avulla nousi lankeemuksestaan, ei sen vuoksi, että hänessä olisi ollut jotakin hyvää, vaan sen vuoksi, että Jeesus rakkaudessaan veti hänet luoksensa. Hän oppi tuntemaan Jeesuksen rakkauden itseään kohtaan, tuon kaiken uhraavan rakkauden. Itkun kautta Pietari nousi lankeemuksistaan ja hänen sydämensä kiintyi Jumalan Karitsaan. Pietari kirjoittaa nuo ihanat sanat: "Tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten, jotka hänen kauttansa uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että teidän uskonne on myös toivo Jumalaan." 1 Piet. 18:21. Näin Pietari muistaa ensimmäisessä kirjeessään sekä Herramme kuoleman että hänen ylösnousemuksensa. Ja seuraavassa luvussa hän taas muistuttaa Jeesuksen sijaissovituksesta näillä sanoilla: "Joka 'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen 'haavainsa kautta te olette paratut'. Sillä te olitte 'eksyksissä niinkuin lampaat', mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö." 1 Piet. 2:24-25. Eikö tässä ole parannuksen sulous ja ihanuus: "Te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö"? Tästä samasta asiasta hän puhuu vielä kolmannessakin luvussa ja sanoo: "Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö." 1 Piet. 3:18. Mikä voisi olla suurempi autuus kuin saada olla Jumalan luona? Ei mikään. Sitä varten me tarvitsemme Jumalan sanan. Sen vuoksi oman järkemme päätelmät on pantava pois. Saamme turvata Kristukseen, joka kärsi meidän vääräin puolesta. Saamme luottaa pyhän kasteemme kestävään armoliittoon. Jumala on uskollinen, hän ei kutsumistansa kadu.

    Haluammekin lopettaa saarnamme apostoli Pietarin toivotuksella, johon hän päättää toisen kirjeensä:

    "Ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia sekä nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään." 2 Piet. 3:18.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Kiusauksia autiomaassa

    Pastori Dani Puolimatkan saarna 14.2.2016 Tampereella

  • Kristus – perkeleen voittaja

    Matt. 4:1–11Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'." Silloin perkele otti hänet kanssansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'." Jeesus sanoi hänelle: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'." Taas perkele otti hänet kanssansa sangen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua". Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'." Silloin perkele jätti hänet; ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät hänelle palvelusta.

    Varhaiskirkossa oli tapana kuvata Kristuksen ristintyötä niin, että siinä jumaluus kätkeytyi ihmisyyteen ja kun perkele kävi raivoissaan ihmisen kimppuun, hän kohtasikin Jumalan ja menetti kaiken valtansa. Kun perkele kohtasi itse Elämän ruhtinaan hän ei voinut sitä kestää, vaan joutui kaikkine joukkoineen häpeään. Perkeleellä oli vallassaan kuolema, mutta Jumalan Poika kukisti kuolemallaan kuoleman vallan.

    Tällainen tapa puhua siitä, mitä tapahtui ristillä, voi olla meille hieman vieras. Olemme tottuneet keskittymään enemmän siihen, kuinka Kristus kärsimisellään sovitti syntimme ja korjasi suhteemme Jumalaan. Se on tietysti totta, mutta siinä ei ole kaikki, mitä Raamattu sanoo Jeesuksen pelastustyöstä. Äsken kuvaamani ajattelutapa löytyy myös Martti Lutherilta, joka vertaa perkelettä kalaan, Kristuksen ihmisyyttä matoon ja jumaluutta ongenkoukkuun kirkkoisien tapaan. Ajatuksen voi nähdä täydentävän sitä kuvaa, joka meillä on ristintyöstä. Halusin nostaa tämän näin aluksi esille, koska se johdattelee meidät mainiosti päivän tekstin pariin.

    Ylpeys ja viha

    Kun Vapahtajamme syntyi maailmaan, perkeleellä oli ollut jo kauan aikaa hioa ammattitaitoaan. Ainakin 4000 vuoden ajan ahdistuksiin ajaminen, kiusauksiin johdattaminen ja kuoleman tuskien aiheuttaminen olivat olleet hänen suurta hupiaan – ja hän oli näiden kaikkien tuottamisessa tullut mestariksi! Hän koki itsensä voittamattomaksi.

    Perkele oli vain paisunut paisumistaan ylpeydessään, koska ennen Jeesusta jokainen kuolema oli ollut hänelle voitto. Jokainen kuolema oli hänelle todiste siitä, että tilanne on ihmisen kannalta toivoton. Jokainen kuolema todisti syntiinlankeemuksen lohduttomasta voimasta. Kuoleman valta näytti musertavalta. Perkele näytti olevan Jumalaa mahtavampi.

    Kiusaustenkin suhteen perkele vaikutti voittamattomalta. Toki oli niitä, jotka kestivät joitain hänen kiusauksiaan, mutta ennen Jeesusta sielunvihollinen ei ollut kohdannut ketään, joka olisi ollut lankeamatta syntiin. Vaikka jotkut olisivatkin urhollisesti vastustaneet perkelettä lankeamatta julkisynteihin, saatana pystyi kerskumaan sillä, ettei kukaan ollut pysynyt ajatuksissaan puhtaana.

    Kun sitten perkele kohtasi Vapahtajan, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi saatana hyökkäsi uhkarohkeasti Herramme kimppuun. Hän oli niin ylpeä ja vielä vihan valloissaan, ettei hän ajatellut seurauksia. Sekä erämaassa että ristillä hän joutui kuitenkin kokemaan karvaan tappion. Jo erämaassa saatana joutui järkyttymään pahemman kerran.

    Kolme kiusausta ja voitto

    Herramme kohtasi kolme kiusausta. Niitä oli edeltänyt kaste ja 40 päivää erämaassa. Nämä kiusaukset olivat todellisia, koettelevia ja pelastavia, vaikka ei ollutkaan mahdollista, että Vapahtajamme olisi langennut niihin.

    Perkeleen sanojen edessä Vapahtaja vetosi Kirjoituksiin. Kun häntä houkuteltiin muuttamaan kivet leiväksi, hän kieltäytyi siitä, koska ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee”. Kun perkele houkutti Jeesusta heittäytymään temppelin harjalta alas ja siten osoittamaan messiaanisuutensa, Vapahtaja vastasi: ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi”. Kun saatana lupasi Herrallemme maailman valtakunnat ja loiston, tämä sanoi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman”.

    Näin Vapahtaja kesti koettelemukset ja perkele joutui hämmästymään. Vihdoin hänet oli voitettu. Tämä varmasti vain kasvatti saatanan vihaa. Hän halusi ”uusintaottelun”. Vapahtajan ristille joutuminen olikin perkeleen työtä. Sanoohan Raamattu, että perkele meni Juudakseen ja sitten tämä kavalsi Vapahtajan (Luuk. 22:3-4). Ristillä saatana ja kaikki pahan vallat kävivät raivokkaasti Herramme kimppuun. Vapahtaja kuitenkin mursi kuolemallaan kuoleman vallan ja saattoi ylösnousemuksellaan pahan voimat häpeään. Nyt perkele yrittää epätoivoisesti saada aikaan tuhoa siellä missä vain pystyy. Koska hänet on jo kukistettu, hän pyrkii siihen, ettei kukaan meistä hyötyisi Kristuksen voitosta.

    Kaksi kiusausta ja voitto

    Siksi meidän elämässämme toistuu sama kuin Vapahtajan elämässä: pyhä kaste tuo perkeleen meidänkin kimppuumme. Joudumme tämän ajan erämaassa kamppailemaan häntä vastaan. Meidän kohdallamme perkele haluaa riistää meiltä kaikki aarteet, jotka olemme kasteessa saaneet.

    Kiusauksia on monia ja ne voivat ottaa monta muotoa. Ajattelen kuitenkin, että kristittyjen kohdalla on ikään kuin kaksi kiusausten päälajia. Ensimmäinen niistä on se – tekstin sanoja soveltaen –, että saatana sanoo: ”Jos olet todella Jumalan lapsi, etkö voisi aivan hyvin tehdä ainoastaan tässä asiassa Jumalan tahtoa vastaan. Kyllähän sinä käyt kirkossa, rukoilet ja luet Raamattua. Pyrit tekemään lähimmäisille hyvää ja elämään muutenkin Raamatun mukaan. Jos vain tässä asiassa annat periksi, eihän Jumala sitä pahalla katso. Kyllä hän ymmärtää. Olethan hänen lapsensa – ja kaiken lisäksi jopa niin kuuliainen lapsi!” Ja jos lankeamme hänen houkutuksiinsa, hän voi vakuuttaa meille, ettei se mitään. Jokaisella on helmasyntinsä eikä niitä tarvitse ottaa vakavasti. Olemmehan kuitenkin vajavaisia ihmisiä.

    Käytännössä perkele siis kuiskuttaa meille, ettei Jumalan lakia tulisi ottaa niin vakavasti. Hän pyrkii tylsyttämään sen terää. Hän yrittää Jumalan armoon vedoten tehdä synnistä mitättömän oloista ja vaaratonta. Hän tietää, mitä sanoa, jotta voisimme tuudittautua väärään varmuuteen ja menettää uskomme.

    Mutta mikä avuksi? Jumalan laki esittää meille peilin, jota vastaan voimme katsoa elämäämme. Kun huomaamme rikkoneemme edes yhtä sen käskyä vastaan jollain tavoin, meihin kohdistuu Raamatun selvä sana: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:13). Kun siis perkele sanoo, ettei ole mitään hätää, jos vähän joustat siitä, mitä Jumala käskee. Niin Jumala sanoo vuorostaan sanassaan, että yhdenkin käskyn rikkoja on kirottu. Tässä ei ole mitään lievennyksiä. Ei mitään, millä voisi kaunistella tekemäänsä pahaa. Ei yhtään veruketta, jolla voisi oikeuttaa Jumalan tahdon vastaiset ajatukset, sanat ja teot. Ja nyt juuri tämä synnin vakavuuden ja lohduttomuuden tunteminen on aivan olennaista, jotta voimme vastustaa perkeleen ensimmäistä kiusausta. Samoin meidän on hyvä muistaa, että sitä vartenhan Jumala tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi haudasta edestämme, jotta meidän ei tarvitsisi palvella syntiä, jotta meidän ei tarvitsisi olla synnin orjia.

    Siirrytään toisen tyyppisiin kiusauksiin. Jälleen perkele sanoo: ”Jos sinä olet Jumalan lapsi…” tai ehkä paremmin: ”Jos olisit Jumalan lapsi…” ja hän jatkaa: ”ethän sinä olisi voinut noin tehdä. Tajuatko ollenkaan, mitä olet juuri saanut aikaan!”. Joskus ensimmäinen ja toinen kiusaus kietoutuvat toisiinsa: ensin saatana vähättelee syntiä, mutta kun olemme langenneet, hän piinaa omaatuntoamme sillä, kuinka pahasti olemmekaan tehneet. Saatana haluaa uskotella, että tilanteemme on aivan toivoton. Hän haluaa kiinnittää huomiomme syntiimme ja siihen, mitä me olemme. Hän haluaa, että elämämme vaipuisi ahdistavaksi, itsekeskeiseksi syyllisyytemme märehtimiseksi. Hän tahtoo, että saamme tyydytystä siitä, että ajattelemme Jumalan olevan sitä mieltyneempi meihin, mitä enemmän vain vellomme pahassa olossa.

    Ainoaksi avuksemme tässä koettelemuksessa tulee rakas Jeesus ja hänen lohduttavat sanansa. Saamme sulkea korvamme perkeleen syytöksiltä, koska Raamattu vakuuttaa, että Vapahtaja ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:14–15).

    Jeesus lupaa, että meidän syntimme on pyyhitty pois. Ei ole enää mitään, mikä voisi erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. Perkele on menettänyt kaiken valtansa meihin. Kuolema on menettänyt otteensa meihin. Elämän ruhtinas on noussut haudasta! Ja kun kohtaamme kiusauksia tai mieleemme palaavat lankeemuksemme, saamme lohduttautua päivän evankeliumilla. Mikä suloinen evankeliumi se onkaan, kun näemme, miten Vapahtajamme kestää kiusauksissa! Hän kestää kiusaukset meidän edestämme ja voittaa saatanan. Se antakoon meille rauhan, kun huomaamme, että olemme olleet uskottomia ja perkele johdattanut meitä harhaan.

    Sekä erämaassa että ristillä Kristus on todellinen perkeleen voittaja. Pyhässä kasteessa hänen voitostaan on tullut meidän voittomme, sinunkin voittosi. Hänen armoaan ihmetellen ja siihen turvautuen saamme käydä tähänkin paaston aikaan.

  • Monenlaista iloa

    Luuk. 10:17–22: Niin ne seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat: "Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimessäsi." Hän sanoi heille: "Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa." Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki minun Isäni on uskonut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne, kuka Poika on, kuin Isä; eikä kukaan muu tunne, kuka Isä on, kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa."

    Milloin olet ollut viimeksi oikein iloinen? Mikä tekee sinut iloiseksi? Jos mielessäsi pyörii jokin positiivinen asia, joka lämmittää sydäntäsi, mikä se on?

    Usein ilon aiheet eivät ole kohdillaan

    Päivän evankeliumissa opetuslapset tulevat Jeesuksen luo iloiten. He ovat riemuissaan ja ihmeissään siitä, kuinka suuri voima Jeesuksen nimellä on. Oli valtavaa nähdä, kuinka pahat henget olivat täysin voimattomia Vapahtajan nimen edessä! Syystäkin he siis iloitsivat. Kun pahuus joutuu väistymään, hyvän tieltä, eikö olisi outoa, jos siitä ei iloitsisi?

    Jeesus ei kuitenkaan antanut varauksetonta tukeaan oppilaidensa ilolle. Hän ei sinällään kieltänyt sitä, että riivaajien vallan menetys oli hieno asia. Hänhän aloitti vastauksensa heille sanoen: ”Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.” Herra siis myönsi sen, että opetuslapset olivat oikeassa. Hänen nimellään on valtava voima. Sitä on ihan syytä iloiten ihmetellä. Parannusihmeet todistivat saatanan voiman murtumisesta. Mutta sitten Vapahtaja kiinnitti heidän huomionsa paljon tärkeämpään asiaan: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.”

    Parannusihmeitä paljon suurempi ilon aihe oli siis se, että opetuslasten nimet olivat taivaissa. Ei riivaajien voittamisesta iloitsemisessa ollut sinällään mitään vikaa, mutta jotain hämärää on siinä, jos tästä on suurempi ilo kuin siitä, että nimi on taivaissa. Jotta tämä näkökulma, tulisi omalle sydämellemme, palataan äsken esittämiini kysymyksiin siitä, mistä iloitsemme.

    Nyt, kun olemme jumalanpalveluksessa, moni alkaa miettiä leimallisen hengellisiä ilon aiheita. Vakuutamme itsellemme, että Jeesus on suurin ilomme. Ehkä teemme tämän velvollisuudentunnosta, ehkä emme ole rehellisiä edes itsellemme. No, mitä ne todelliset kilpailijat ovat? Ehkäpä päivä perheen kanssa, lempi tv-ohjelma työpäivän päätteeksi, projektin saaminen valmiiksi, liikuntaharrastus, hyvä elokuva. Voi olla, että sinulla on koko viikko hyvä mieli sen takia, että tiedät, että jotain mukavaa on tulossa!

    Siinä ei ole mitään pahaa iloita lahjoista, joita Jumala antaa. Mutta usein meillä on oikea perspektiivi hukassa. Lahjat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Odotamme esimerkiksi viikonlopun vapaa-aikaa enemmän kuin lepopäivän pyhittämistä. Olemme riemuissamme saadessamme lempiruokaamme, mutta Herran ehtoollinen jättää sydämemme kylmäksi. Olemme iloisempia ystävän kauniista sanoista kuin Jumalan lupauksista, jotka vakuuttavat, että nimemme ovat kirjoitettuina taivaissa. Ehkä voi olla, että olet kokenut jonkin yliluonnollisen kokemuksen ja se on sinulle suurempi asia kuin se, mitä Jeesus antaa sinulle viikoittain.

    Oikeaa iloa syntyy oikeihin asioihin keskittymällä

    Jos sinulle jokin on tärkeämpi kuin Jeesus, tee parannus. Käänny pois epäjumalastasi todellisen Jumalan puoleen. Tunnusta syntisi ja usko, että Jumalan Poika antautui kuolemaan sinun puolestasi. Äläkä enää iloitse mistään niin kuin siitä, että nimesi on taivaissa.

    Ymmärrän toki, että kehotus Kristuksesta iloitsemiseen voi aiheuttaa vastarintaa, vaikka ilosta ei tehtäisikään pelastuksen ehtoa. Ilo ei synny käskemällä. Prioriteetit eivät asetu oikeaan järjestykseen helposti, edes silloin, kun halu siihen olisi. Vaikeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei muutosta parempaan suuntaan voisi tapahtua. Luukas kertoo evankeliuminsa lopussa samanlaista puhetapaa käyttäen kuin päivän evankeliumissa, että opetuslapset palasivat ylösnousseen Kristuksen luota iloiten Jerusalemiin temppeliin palvelemaan Jumalaa. Eli nyt heidän sydämensä oli täynnä iloa oikean asian tähden. He iloitsivat Jeesuksesta. He iloitsivat siitä, että saivat palvoa Jumalaa.

    Miten voimme saada samanlaisen ilon? Sen voi sanoa aluksi, että opetuslapset eivät keskittyneet siihen, että heidän piti iloita. Iloitsemisen vaatimus vetääkin mielen maahan. Opetuslasten ilon taustalla oli kaksi tekijää: Jeesuksen kohtaamista oli edeltänyt synkkyys ja syyllisyys. He luulivat seuranneensa väärää profeettaa. He ajattelivat häpäisseensä Jumalan nimen ja edistäneensä valhetta. Ja niin kristillisen ilon luovuttamattomana taustana on tietynlainen synkkyys; se, että ymmärrämme, miten monenlaisten syntien kietomia olemme. Olemme saaneet jonkinlaisen käsityksen siitä, että syntiemme ansaittu palkka on ikuinen tuli.

    Mainio väline elävän synnintunnon kannalta on Vähä katekismuksen ensimmäinen osa, 10 käskyä. Ei niitä rippikoulussa opeteltu tenttien tähden tai julkisen kuulustelun takia, vaan elämää varten. Katekismuksen on hyvä olla jokaisen päivittäinen hartauskirja. Jumalan yksinkertaiset käskyt puhuttelevat vaihtuvissa elämäntilanteissa eri tavoin. Niiden edessä voimme herätä näkemään syntisiä tottumuksiamme ja taipumuksiamme, joille muuten olemme sokeita. Käskyjä vasten piirtyvä syntiemme määrä kertoo meille lohdutonta kieltään sydämemme tilasta: se on niin mätä, että ulkoiset korjausliikkeet voivat pitää sen pahoja ilmentymismuotoja kurissa, mutta me emme saa tehtyä sydämestämme tervettä.

    Tietoisuus synnistä vie pimeyteen. Mutta synnin yöhön ilmestyy Jeesus. Murhe vaihtuu iloon, kun ylösnousemus julistaa Jumalan voittoa pahasta. Opetuslapset täyttyivät riemusta, ja samoin mekin täytymme ilolla, kun syntiemme tunnossa kuulemme ihanan sanoman: meillä on ylösnoussut Vapahtaja. Synnin ei tarvitse nyt masentaa eikä ahdistaa, kun se on voitettu. Se on naulittu ristiin. Se on unohdettu. Se on heitetty pois Jumalan kasvojen edestä. Siksi me voimme yhdessä profeetta Miikan kanssa hämmästellen ja onnellisina sanoa joka päivä: ”Kuka on Jumala niin kuin sinä, joka annat pahat teot anteeksi ja käyt ohi perintösi jäännöksen rikosten? Ei hän pidä vihaa iäti, sillä hänellä on mielihalu laupeuteen. Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan pahat tekomme ja kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:18,19)

    Armo on ehdotonta. Sen lähteenä on Jumalan suunnaton ihmisrakkaus ja se perustuu yksin siihen, mitä Jeesus teki. Sen juuret menevät jo iankaikkisuuteen, jolloin Jumala kirjoitti omiensa nimet taivaisiin. Jo iankaikkisuudessa hän rakasti meitä ennen kuin ehdimme iloita tai olla iloitsematta.

    Tässä meidän kristittyjen huomion tulee olla. Kristillinen ilo syntyy levosta käsin. Se syntyy Jumalan tekojen ihmettelemisestä. Syntisyys on hyvä muistaa, jotta mielessä pysyy, miksi Jumalan armo on luovuttamatonta. Mutta toisaalta ajatustemme varsinaisena paikkana pitää olla se, millainen Jumala on, mitä Kristus on tehnyt ja minkälainen tulevaisuus meillä on edessä taivaan Isän lapsina. Mieltämme ei hallitse se, millaisia me olemme, mitä olemme tehneet, millaista tämä elämä on, vaan se, että nimemme on kirjoitettuina taivaissa. Todellisuus voi alkaa pikkuhiljaa aueta meille tästä näkökulmasta. Asiat voivat alkaa mennä oikeaan tärkeysjärjestykseen. Elämää voi alkaa värittää ilo Jumalan ansaitsemattomasta rakkaudesta, siitä, että sinulle on ilmoitettu ihmeellisiä taivaan salaisuuksia. Iloitset yhdessä Kristuksen kanssa siitä, että Isä on nämä ilmoittanut sinulle.

    Mutta toisaalta älä syyllistä itseäsi sen takia, jos et ole juuri nyt ole iloinen. Älä kuormita omaatuntoasi vielä sillä, että olet alakuloinen. Lepää Jeesuksessa. Hiljenny sen ääreen, mitä hän teki edestäsi kärsimällä ja kuolemalla puolestasi. Hän riittää sinulle, olit sitten iloinen tai surullinen. Tämä on se luovuttamaton armon perusta, jolla kaiken kasvumme täytyy tapahtua. Muista vielä, että hän tänäkin hetkenä hän rukoilee edestäsi, jotta varjeltuisit iankaikkiseen elämään. Hän ei ole jättänyt sinua yksin. Hän kulkee rinnallasi varjellen sinua kaikista vaaroista. Hän saattaa loppuun alkamansa työn. Siksi saat odottaa luottavaisesti sitä, että pääset kerran tästä murheen laaksosta uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, sinne, jossa kaikuu ikuinen kiitosvirsi Jumalan Karitsalle.

  • Oikea parannus

    Pastori Vesa Hautalan saarna 14.2.2016 Porissa

  • Olemme ihmeellisessä seurassa

    1. paastonaikainen sunnuntai. III vsk:n epistola.

    Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista. Hebr. 12:22-25.

    Tämä on eräs Raamatun riemullisimpia tekstejä. Siinä tuodaan mitä lohduttavimmalla tavalla esille, minne ja millaiseen seuraan itse asiassa uskovat ovat jo täällä ajassa tulleet, kun he ovat saaneet panna sielunsa turvan Herraan Kristukseen.

    Usein olemme arkoja ajatellessamme omaa syntisyyttämme ja Jumalan ankaraa vihaa, koska olemme kokeneet jotakin siitä, minkä Israelin kansa sai kokea, kun Jumala antoi sille lakinsa. Silloin Siinain vuori järkkyi, maa tärisi jalkojen alla, vuori syöksi tulta ja omatunto todisti ihmisen syylliseksi Jumalan edessä. Kansa pyysi järkyttyneenä, ettei Jumala enää puhuisi heille vihassaan. Kun Jumalan laki koskettaa ihmissydäntä, se voi ilman ulkonaisia tehosteitakin näyttää meille mitä olemme. Välistä siihen liittyy elämän kovia kokemuksia. Mutta tekstimme tulee aran ja pelästyneen omantunnon avuksi ja kertoo, ettemme ole tulleet Siinain vuorelle, vaan Siionin vuoren tykö.

    Sen ohella, että meillä on vaara jäädä pelästyneinä Siinain vuorelle, meillä on myös aivan toisenlainen vaara, nimittäin vaara unohtaa se ihmeellinen asema, jonka olemme armosta Jumalalta saaneet, ja kääntyä kohti maailmaa ja sen ajatustapoja. Maailmalla on omat arvostuksensa siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista. Kristityillä on alituinen vaara muokata arvostuksensa maailman mukaisiksi ja etsiä sitä, mikä alhaalla on. Tekstimme tulee meille avuksi ja sanoo: Katsopa, mikä on todella tavoittelemisen arvoista. Katsopa, mitä sinä olet jo saanut. Katsohan, missä seurassa olet. Katso, mikä sinua odottaa.

    Olemme käyneet Siionin vuoren tykö

    Siitä minne olemme tulleet, kun olemme saaneet kasteen ja uskon kautta syntimme anteeksi, tekstimme sanoo ensiksi: "Te olette käyneet Siionin vuoren tykö." Siionin vuorella uskon isä, Aabraham, uhrasi poikansa Iisakin sijasta oinaan esikuvana siitä uhrista, jonka taivaallinen Isä toimitti, kun hän uhrasi ainoan Poikansa maailman syntien edestä. Siinain vuorella jyrisi Israelin kansalle lain tuomio, mutta Siionin vuorella Jumalan viha oli Karitsan päällä. Jumala oli pannut hänet vastaamaan lakinsa edessä meidän rikoksistamme ja häntä rangaistiin meidän sijastamme, jotta me vapautuisimme syntiemme rangaistuksesta. Siionin vuori on sekin oikeudenkäynnin ja tuomion vuori. Mutta siellä tuomio kohdistui meidän edesvastaajaamme Kristukseen ja siellä meidät julistettiin tuomiosta vapaiksi. Sillä vuorella sijaiskärsijämme rukoili meidän edestämme: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Sillä vuorella ryöväri kaikkien lain rikkojien tyyppiesimerkkinä sai kuulla nuo ihanat sanat: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:43) Mekin, jotka uskomme, olemme käyneet tälle vuorelle ja myös me saamme kuulla nuo lohdulliset sanat. Miten moni onkaan lähtenyt täältä ajan alhosta noiden sanojen turvissa katsomaan sitä, minkä nuo sanat lupasivat, ja miten monille nuo sanat ovat antaneet lohdutusta, kun synti on painanut ja tunto soimannut. Siionin vuorelle käyminen on samaa kuin tulla hengessä sovituksen paikalle kuulemaan Jumalan armahduspäätös ja saamaan silmiensä eteen kuvatuksi Ristiinnaulittu ja kuulla pyhät Raamatun sanat: "Hänen haavainsa kautta me olemme paratut."

    Olemme käyneet elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö

    Tekstimme sanoo toiseksi, että olemme käyneet "elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö". Jerusalemin kaupungilla oli erityinen merkitys Vanhan liiton Israelille. Se oli Jumalan kaupunki, mitä mistään muusta kaupungista ei sanota. Siellä näet oli temppeli, jossa Jumala asui ja johon koko Israelin jumalanpalveluselämä oli keskitetty. Niinpä Jeesuskin, kun oli täyttänyt kaksitoista vuotta, tuli kaukaa Nasaretista Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, ja hänen vanhemmistaan mainitaan, että he kävivät näillä juhlilla joka vuosi (Luuk. 2:41). Kun Jeesus poikasena oli siellä temppelissä, hän lausui häntä etsiville: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?" (Luuk. 2:49) Jumala asui Jerusalemissa, koska siellä oli hänen säätämänsä jumalanpalvelus, joka esikuvan tavoin kertoi siitä uhrista, jonka Kristus oli antava. Nyt Uuden liiton aikana olemme tulleet taivaallisen Jerusalemin tykö, siis Jumalan seurakuntaan. Siinä on näet evankeliumin saarna, saarna ristiinnaulitusta Herrasta Kristuksesta. Tässä saarnassa Jumala lähestyy meitä, puhuu meille, ilmoittaa meille itsensä, antaa armonsa ja päästää synneistä. Siinä on Jumalan huone ja taivaan portti. Siinä on meidän äitimme, joka kasteella ja evankeliumin sanalla on uudestisynnyttänyt meidät elävän Jumalan lapsiksi elävään toivoon, kuten on kirjoitettu: "Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme." (Gal. 4:26) Emme elä lain orjuudessa, vaan kuten Raamattu sanoo: "sillä laki ei tehnyt mitään täydelliseksi, mutta sijaan tulee parempi toivo, jonka kautta me lähestymme Jumalaa" (Hebr. 7:19). Olemme vapaita armolapsia, niin kuin taivaallinen äitimmekin on vapaa. Koska olemme tulleet Jumalan kaupungin tykö, olemme tulleet itsensä elävän Jumalan tykö. Hän lähestyy meitä verhoutuneena sanaan ja sakramentteihin, niin että hänen läsnäolonsa on meille - ei pelottava - vaan kaikin tavoin hyvä ja myönteinen asia.

    Olemme tulleet kymmenien tuhansien enkelien tykö

    Kolmanneksi Raamattu sanoo, että olemme tulleet "kymmenien tuhansien enkelien tykö". Enkelit ovat Jumalan lähettiläitä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä. Raamattu kertoo pyhistä enkeleistä, heiden suuresta lukumäärästään ja voimastaan ja siitä, kuinka he ovat olleet Jumalan lasten suojana ja turvana ja pelastaneet heidät monesta vaarasta. Kun Jumalan kansa oli suuressa vaarassa vihollisten ahdistamana profeetta Elisan aikana, hänen palvelijansa kysyi: "Voi, herrani, mitä me nyt teemme?" Elisa sanoi: "Älä pelkää, sillä niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa." Ja Elisa rukoili ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi." Ja Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja Elisan ympärillä.(2 Kun. 6:15-16). Rakkaat ystävät, olemme tulleet kymmenien tuhansien enkelien tykö. He ovat sinunkin turvanasi. Jumalan käskystä he suojelevat sinua sillä tiellä, jolle Jumala on jalkasi asettanut. Kun tunnet yksinäisyyttä ja voimattomuutta, kun maailma pilkkaa ja ahdistaa, muista tämä tukalimmassakin paikassa.

    Olemme tulleet taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon tykö

    Neljänneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö". He ovat niitä, jotka paikkakunnillaan ensiksi omistivat Jumalan armon. Nyt he ovat jo perillä. Taivaassa on jo armosta autuaitten joukko. Taivas on siellä, missä Jumala on. Täällä ajassa se on uskon varassa. Siellä ylhäällä se on näkemisessä. Se on samaa kuin olla Kristuksen kanssa paratiisissa. Siellä on ristin ryöväri, siellä ovat monet muut. He ovat juhlajoukko, Karitsan morsian ja hänen häävieraitansa ja aterioivat Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Ihminen etsii ja arvostaa sitä, mikä on suurta, kuuluisaa, viisasta ja kunnioitettua. Sinä, joka uskot, kuulut siihen joukkoon, vaikka et esikoisena, kuitenkin heidän jälkeensä. Tosin tämä joukko ei ole suurta maailman mittapuun mukaan, mutta kylläkin sen mittapuun mukaan, jolla kaikki loppujen lopuksi arvioidaan. Mikään ole minkään arvoista, ellei jumalallinen Majesteetti anna sille edes ripausta omaa kunniaansa. Mutta Kristuksen omille on luvattu kirkkauden kuihtumaton seppele (1 Piet. 5:4). Tähän juhlajoukkoon sinäkin kuulut, joka uskot, oletpa miten halpa tahansa tämän maailman silmissä. Sinutkin kruunataan. Silloin ylistät täysin rinnoin Jumalan armoa ja rakkautta, hänen viisauttaan ja pelastussuunnitelmaansa. Pilkatkoon onneton maailma Jumalaa ja hänen evankeliumiaan todetakseen kerran, että alhaisinkin uskova oli suurempi, viisaampi ja kunniakkaampi kuin yksikään maailman mahtavista, sillä uskovat ovat tulleet "taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö".

    Olemme tulleet "tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala"

    Viidenneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala". Näillä sanoilla tekstimme muistuttaa siitä, että uskovat ovat tulleet Jumalan luo, joka on kaikki tuomitseva. Se tapahtuu ennalta ilmoitetulla perusteella: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16) Kristuksessa olemme saaneet käydä koko maan Tuomarin tykö, jota syntinen ei saa eikä voi lähestyä ilman Kristuksen lahjavanhurskautta. Jos on jo suuri ja ihmeellinen asia, että olemme tulleet Jumalan pyhien luo ja itsekin saamme heihin lukeutua, niin vielä enemmän on se, että olemme saaneet tulla Jumalan tykö, joka on kaikkien tuomari. Jumala, joka on kuluttavainen tuli, ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa, joka ei kulunut tulen voimasta. Mekin olemme tulleet Jumalan, kuluttavaisen tulen, luo, ja katso me elämme, eikä kuitenkaan liekki meitä polta. Niin meillä on myös varmuus siitä, etteivät vihan liekit koskaan meihin yllä, vaan että Kristuksen vanhurskaus suojaa meitä, sillä syntimme ovat jo poisotetut.

    Olemme tulleet "täydellisiksi tulleitten henkien tykö"

    Viidenneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "täydellisiksi tulleitten henkien tykö". Nämä ovat niitä, jotka jo ovat päättäneet onnellisesti uskon kilvoituksensa Jumalan kutsuttua heidät luoksensa. Taivaan juhlajoukon ja maan päällä taistelevan seurakunnan välillä ei ole erottavaa juopaa. On yksi Kristuksen seurakunta. Mutta koska olemme tulleet niiden tykö, joiden usko on jo osoittautunut voimaksi viemällä heidät perille, täytyy meidänkin uskomme, koska se on sama kuin heillä, tuottaa saman tuloksen. Muista poisnukkuneita. Uskosi ei ole turha. Älä siis heitä pois uskallustasi äläkä toivoasi, vaan kilvoittele hyvä uskon kilvoitus.

    Olemme tulleet "uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö"

    Kuudenneksi tekstimme muistuttaa meitä siitä, että olemme tulleet "uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö". Jumalan luo ei ole astumista omissa synnin ryysyissä. Tarvitsemme syntien sovittajan, välimiehen ja puolestapuhujan. Jeesus on tämä välimies. Täällä opettaessaan hän kutsui syntisiä tykönsä ja sanoi: "Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." (Joh. 6:37) Taivaallinen Isämme on antanut meidätkin Jeesukselle eikä Jeesus ole meitä hyljännyt, vaan hän on pukenut meidät vanhurskaudellaan ja ottanut meidät vastaan omaan laumaansa. Niin hän teki jo silloin, kun saimme kasteen, ja niin hän tekee yhä uudestaan joka päivä kasteen liiton ja sanansa nojalla. Hänen luonaan saamme jatkuvasti kokea, kuinka hän kuljettaa meitä viheriäisille niityille ja johdattaa meitä paimenäänellään. Jeesus, Välimiehemme, on hyvä paimenemme, joka on antanut henkensä lammasten edestä.

    Samalla olemme tulleet vihmontaveren tykö

    Seitsemänneksi tekstimme sanoo, että olemme tulleet "vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri".

    Se veri, joka kerran vuosi koko maailman syntien edestä, on päivittäinen vihmontaveri. Se vihmoi meidät puhtaiksi silloin, kun meidät kastettiin, ja se vihmoo yhä, niin että joka ilta ja aamu saamme puhdistautua tämän veren voimalla. Sillä tämä veri on puhdistava, synneistä päästävä, laupeuden ja armon veri. Kun Kain vuodatti Aabelin veren, se huusi kostoa taivaaseen asti. Kun me teemme syntiä lähimmäisiämme vastaan, kärsimys, jota tuotamme lähimmäisillemme, huutaa kostoa. Mutta Kristuksessa kaikki pyhän lain vaatimukset ovat tulleet täytetyiksi. Kristus on kärsinyt sen vaatiman koston. Ja niin Kristuksen veri huutaa kaikkialle: "se on täytetty". Se kutsuu meitä uskomaan ja omistamaan pääsyn kaikista synneistämme.

    Loppukehotus

    Kun olemme saaneet kuulla nämä riemulliset asiat, niin ottakaamme vastaan myös kirjeemme vakava kehotus, joka päättää tämän päivän tekstimme: "Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista."

    Hebrealaiskirje alkaa sanoilla: "Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on maailman luonut." (Hebr. 1:1-2) Se muistuttaa edelleen Jumalan sanan mahdista, jolla Jumalan Poika pitää yllä maailmankaikkeutta. Se varoittaa sanan torjumisesta: "Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat." (Hebr. 4:2) Ja taas: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän." (Hebr. 10:25) Ja tässä tekstissämme hän osoittaa, että se, joka hylkää Jumalan sanan, hylkää Jumalan.

    Jumala on alentunut ja tullut meidän luoksemme ja puhunut meille. Älkäämme me ylpeydessämme ylentäkö itseämme hänen tasalleen tai yläpuolelleen, vaan kuulkaamme, kun hän saarnaa meille autuuden sanaa, ja iloitkaamme siitä, että olemme saaneet käydä hänen ja hänen pyhiensä tykö. Amen.

    Markku Särelä

  • Rippisaarna, 1. paastonajan sunnuntai

    Pastori Dani Puolimatkan rippisaarna 14.2.2016 Tampereella

  • Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani

    Ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina, osa II vuosikerran evankeliumitekstiä

     Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.Matt. 16:18.

    Oletko saanut sen kalliin uskon, että saat olla elävänä kivenä Kristuksen temppelissä ja rakentua siinä toisten kanssa Jumalan asumukseksi Hengessä? Silloin löydät tässä Jumalamme ja Herramme Kristuksen sanassa mitä lohduttavimman ja riemastuttavimman kiinnekohdan uskollesi. Haluamme nyt ammentaa tästä lupauksen sanasta sydämillemme lohdutusta ja riemua.

    Olemme varmasti yksimielisiä siitä, että tämä nykyinen maailmanaika on paha ja että se loppua kohden käy yhä pahemmaksi. Paikallisesti voi jossakin, missä Jumala kokoaa valittujansa seurakuntaansa, tapahtua ilahduttavia käänteitä parempaan, mutta kokonaistilanne ei maailmanlaajuisesti näytä paranevan. Omassa maassamme koemme suurta luopumusta, mikä erityisesti murehduttaa mieliämme. Ehkä kyselemme, mitä on edessäpäin ja mitä olisi tehtävä. Vaikka Pyhä Henki tulee murheelliseksi uskovien sydämissä ja huokaa syvään, Jumala on kuitenkin järjestänyt asiat siten, että uskoville löytyy Jumalan sanasta saman Hengen lohdutusta ja virvoitusta Kristuksen Kirkon kovimpiinkin vaiheisiin.

     1. Mikä on se kallio, jolle Kristus rakentaa seurakuntansa

    Tekstimme on siitä erittäin tärkeästä keskustelusta, jonka rakas Vapahtajamme kävi opetuslastensa kanssa siitä, kuka hän on. Hän kysyi: ”Kenen te sanotte minun olevan?” Siihen Pietari ehätti vastaamaan kuin kaikkien nimissä: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Tämän vastauksen Jeesus hyväksyi sanomalla: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Ja Jeesus jatkoi: ”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja helvetin portit eivät sitä voita.” Toisin sanoen, Pietari, sinä olet mies kalliolla, ja sille samalle kalliolle, jolla sinä olet, minä rakennan koko seurakuntani.

    Alkutekstissä on kalliosta käytetty sanaa petra, ja Pietarista sanaa Petros. Samaan tapaan voisi joku, joka on kotoisin Kallion kaupunginosasta Helsingissä, saada nimekseen Kalliola, siis mies, joka asuu Kalliossa. Nimi Pietari tahtoo siis ilmaista, että Simon Joonaan Poika on kalliolla.

    Kun tutkimme tätä Jeesuksen sanaa, niin huomaamme, että hän ylistää Pietaria autuaaksi sen johdosta, että hän on sillä kalliolla, jolla kaikki muutkin autuaat, hänen koko Kirkkonsa, tulevat olemaan. Pietari ei ole siis jokin harvinainen poikkeus. Hän on tässä kohden jokaisen uskovan, jokaisen pelastuvan perikuva, prototyyppi. Olennaista on, että hän on kalliolla ja että taivaallinen Isä on ilmoittanut hänelle, kuka Jeesus on. Tämä on totta jokaisesta uskovasta, koko Kristuksen Seurakunnasta.

    Mikä tämä kallio sitten on? Se on Pietarin tunnustus: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Se ei ole inhimillisen järjen kehitelmä. Se ei ole Pietarin nerokas oivallus. Vaan se on Pietarin Kristus- tunnustus, taivaallisen Isän antama ja ilmoittama. Se on Jumalan oma sana Jeesuksesta. Se on elävän Jumalan antama sana ja tieto jokaiselle uskottavaksi ja omistettavaksi.

    Tässä ei ole olennaista niinkään se, että juuri apostoli Pietari lausui tuon tunnustuksen. Yhtä hyvin se olisi voinut olla joku toinenkin apostoli. Mutta merkityksellistä tässä yhteydessä on se, että Pietari aivan heti kohta tämän jälkeen alkoi puhua omiaan ja tahtoa Jeesusta pois kärsimyksen tieltä. Tämä osoittaa sen, ettei Jeesus rakenna Kirkkoaan Pietarin heikolle lihalle, hänen lankeilevalle persoonalleen, vaan että se kallio, jolle Kristus Kirkkonsa rakentaa, on jotakin muuta. Jos Kirkko olisi rakennettu Pietarille, kuten paavikirkko opettaa, se ei voisi vastustaa helvetin voimia ja kavaluutta eikä Jeesuksen sana voittavasta Kirkosta voisi toteutua.

    Niin, mikä siis on se kallio, jolle Seurakunta on rakennettu? Se on se Pietarin tunnustus, jossa yhdistyy kaksi asiaa. Nämä asiat ovat Jumalan ilmoitus ja Kristus. Tämän asian lausuu Raamattu itse uskovista näin: ”Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” Ef. 2:19–22. Tämä kaikki merkitsee sitä, että Jumala antaa meille voiton sen uskon kautta, joka turvaa Raamatun ilmoittamaan Kristukseen ja ammentaa uskonsa ja oppinsa siitä sekä karkottaa kiusaajan Sanalla. Tämä merkitsee edelleen sitä, että Jumalan seurakunnalle Raamattu ei ole lakikirja tai säädöskokoelma, vaan ennen kaikkea kirja Kristuksesta ja hänen tuomastaan voitosta. Jumalan Kirkko ei suinkaan hylkää lakia, vaan vahvistaa sen, mutta se ei rakenna pelastustaan oman lain täyttämisensä, vaan armon varaan Kristuksessa.

    Kun helvetin portit eivät voita Jumalan seurakuntaa, silloin kestää se perustus, jolle seurakunta on rakennettu. Kestää Raamattu ja kestää Kristus. Jumalan sanaa vastaan on kiusaaja maailman alusta asti marssittanut epäuskon joukkonsa. Monia voittoja kiusaaja onkin saavuttanut epäuskoisissa, mutta aina Raamattu on kestänyt ja ratkaisutaistelu on jo käyty. Sen voitti meidän veljemme ja Vapahtajamme Herra Kristus täyttämällä viimeistä piirtoa myöten pyhän Raamatun ennustukset ja pitämällä kiinni kirjoitetusta Sanasta. ”Se on täytetty!”. Täytetty on kaikki lain vaatimukset, loppuun suoritettu koko lunastustyö. Velkamme on kokonaan maksettu. On uskon, autuuden omistamisen ja ilon otollinen aika.

    Kiusaaja on kaikkina aikoina pyrkinyt sysäämään Kristuksen paikaltaan Seurakunnan päänä, kulmakivenä ja perustuksena. Se on tapahtunut karkealla tavalla kieltämällä tykkänään hänen jumaluutensa, kuten juutalaisuus, islam ja modernit teologit tekevät, ja hieman peitetymmällä, salakavalammalla tavalla rajoittamalla hänen lunastustyötänsä, kuten tekevät esimerkiksi paavikirkko, synergistit ja itse asiassa kaikki ne, jotka kieltävät yleisen vanhurskauttamisen. On muistettava, että jääminen lain alle yhdessä kohdassa, on kokonaan armosta lankeamista ja koko lain tuomittavaksi jäämistä. Sanoohan apostoli: ”Ja minä todistan taas jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä, että hän on velvollinen täyttämään kaiken lain” (Gal. 5:3).

    Se kallio, jolle Jeesus rakentaa Kirkkonsa, on pyhän Raamatun sana sekä Kristus ja hänen lunastustyönsä. Raamatun Kristus sanassa ja sakramenteissa meille aivan henkilökohtaisesti ojennettuna ja jaettuna on kallio, jota helvetin portit eivät voita. Se kallio on kestävä ja vankkumaton. Se kallio ei ole väärin, turmeltuneella järjellä käsitetty Raamattu, vaan Kristuksesta käsin ymmärretty Jumalan sana. Autuas olet siis myös sinä, jolla on Raamattuun perustuva usko Kristukseen. Mutta jos sivuutat Raamatun ilmoituksen ja Kristuksen työn, sinulle käy kuin hairahtuneelle Pietarille, joka sai kuulla Jeesuksen sanan: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten." (Matt. 16:23). Silloin et ole Jumalan sanan kalliolla, vaan ihmisajatuksissa. Niistä, jos niihin olet joutunut, sinun, rakas ystävä, on palattava parannuksessa oikealle, kestävälle perustalle, ilmoitetun Kristuksen varaan pyhän kasteesi armoliittoon. Muuten et pelastu.

     2. Kristus itse rakentaa Hengellään Kirkkonsa

    Herra Kristus sanoo: ”Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani.” Kuka siis rakentaa Kirkon? Kristus, hän itse.

    Miten suuri lohdutus tämä totuus mahtoikaan olla apostoleille, kun he Jeesuksen käskystä lähtivät monenlaisten vaarojen ja vastustuksen tielle julistamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan! He saivat lähteä tietoisina siitä, että työ sittenkin onnistuu. Ja eikö paljoa ennemmin tämä ole valtava lohdutus meille, kun me näemme enimmäkseen pyrkimystä vain raunioittaa Kirkkoa eikä sitä rakentaa. Meillä on syvä huoli ja sydämen rukous Kristuksen Kirkon tulevaisuudesta ja läheistemme uskoon tulemisesta. Mutta meitä lohduttaa tieto, että Kristus itse rakentaa Kirkkonsa. Ja hän voi tehdä monin verroin enemmän kuin mitä me voimme ja ymmärrämme. Meidän on oltava uskollisia siinä, mikä meille on uskottu, mutta itse työn hedelmät on jätettävä Herran käsiin. Niin on hyvä.

    Vaikka Herra itse rakentaa Kirkkonsa, hän kuitenkin käyttää tässä työssä meitä uskovia ihmisiä. Niin kuin hän lupasi antaa Pietarille, tuolle uskovalle, kalliolla seisovalle miehelle, taivasten valtakunnan avaimet, niin hän on antanut ne koko Kirkollensa, kaikille, jotka ovat samalla kalliolla Kristuksessa Jumalan sanan perustalla. Niitä, jotka ovat julkisessa saarnavirassa ja jotka julistavat apostolis-profeetallista sanaa, pyhä Raamattu kutsuu Kristuksen ”työtovereiksi” (2 Kor. 6:1), mutta se myös sanoo kaikkia uskovia ”kuninkaalliseksi papistoksi”, jonka tehtävänä on julistaa Jumalan jaloja tekoja (1 Piet. 2:9). Kun siis uskovat toimivat täällä maailmassa evankeliumin asialla Kristuksen käskyn mukaisesti, silloin Kristus itse rakentaa Kirkkoansa. Tämä työ tapahtuu taivaaseen astuneen Kristuksen siunaavien kätten alla (Luuk. 24:51) ja hänen lohdullisen lupauksensa suojassa: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20).

    Kirkkonsa rakennustyöhön Kristus lupasi meille Puolustajan, Pyhän Henkensä, joka ottaa hänen omastaan ja julistaa meille (Joh. 16:14). Niin tämä rakentaminen on laadultaan hengellistä, kuten apostoli Paavali sanoo: Kristuksessa ”tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä” (Ef. 2:22). Tuloksena on hengellinen Kirkko, jokaiselta kiveltään ja jäseneltään, Kirkko, jota emme voi fyysisin silmin täällä nähdä. Uskomme ja tunnustamme sen olemassaolon: ”Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen Seurakunnan.”

    Tämä hengellinen temppeli on Pyhän Hengen luomus, ja koska Pyhä Henki on Kristuksen Henki, se on Kristuksen rakentama. Jumaluuden persoonat eivät vedä eri suuntiin, vaan toimivat yhdessä samaan suuntaan. Samalla kun ymmärrämme Kristuksen Seurakunnan hengelliseksi temppeliksi, on meidän tarkasti pitäydyttävä pyhän Raamatun opetukseen Pyhän Hengen toiminnasta. Hän ottaessaan Kristuksen omasta ja jakaessaan sen uskoville, ei tee sitä ilman välineitä. Pyhä Henki jakaa meille Jumalan armoa sanalla ja sakramenteilla, kuten Jeesus sanoo: ”ottaa minun omastani ja julistaa teille”.

    Jotta Kristuksen Kirkko voisi rakentua Jumalan tahtomalla tavalla hengelliseksi huoneeksi, siihen tarvitaan armonvälineet ja niiden asiallinen, Raamatun opettama käyttö. Luterilainen tunnustus sanoo tämän kokoavasti Augsburgin tunnustuksen 7. uskonkohdassa: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Tämä tapahtuu paikallisseurakunnassa.

    Tämä yksinkertainen totuus on maassamme sitä mukaa hämärtynyt kuin puhdas Jumalan sana ja evankeliumin oikea ymmärrys on seurakuntien omasta julistuksesta hävinnyt. Oikeaan seurakunnalliseen toimintaan Kristus on antanut uskovilleen vallan ja valtuudet suoraan jo kasteessa saatuna lahjana.

    Helvetin portilla ei ole jumalallista oikeutta tunkeutua Kristuksen ja hänen seurakuntansa väliin ja estää Kirkolta puhtaiden armonvälineiden käyttö. Uskovilla on aina niihin oikeus, ja jos vainonalaisissa tai täysin yksinäisissä olosuhteissa seurakunnallinen kokoontuminen ei ole mahdollista, Kristus huolehtii sanallaan yksinäisestäkin uskovasta niin kuin parannukseen tulleesta Joonasta meripedon vatsassa. Siinä ulkonaisessa toivottomuudessa, ahtaudessa ja pimeydessä Joona tunnusti: ”Herrassa on pelastus” (Joona 2:10).

     3. Jumalan Seurakunta on rakennus

    Kiinnitämme nyt huomiotamme siihen, että Kristuksen Kirkko on rakennus, jota nyt rakennetaan täällä ajassa. Olemme selvillä siitä, että rakentaminen vaatii rakennuspaikan, varoja, piirustukset ja suunnitelmat, rakennusluvan sekä paljon työtä ja valmiiksi saattamisen, vieläpä lopputarkastuksenkin. Kun nyt uskovat ovat mukana tässä Kristuksen rakennustyössä, on meidän tarpeen tuntea, miten se tapahtuu. Toisin sanoen meidän on tarpeen tuntea se, millä tavoin Jumala kokoaa valittujensa täyden luvun iankaikkiseen elämään.

    Rakennuspaikka on koko maailma, missä ikinä ihmisiä on. ”Menkää kaikkeen maailmaan”, Jeesus sanoi. Varat rakentamiseen ovat jo koossa yhden miehen ansaitsemina. Ne ovat Jeesuksen antamat lunnaat. Apostoli Pietari sanoo: ”Ette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan” (1 Piet. 1:18–19). Piirustukset on Jumala jo tehnyt ja hän on antanut kaikki tarvittavat, aivan selvät rakennusohjeet Sanassaan. Hän on ilmoittanut suunnitelmansa saada rakennus täysin valmiiksi viimeiseen päivään mennessä. Hänen suunnitelmaansa kuuluu, että evankeliumi on saarnattava kaikessa maailmassa kaikille kansoille. Siihen kuuluu edelleen se, että evankeliumi kokoaa eri paikkakunnilla uskovat Jumalan ja Kristuksen seurakunniksi ja että niissä julkisen saarnaviran välityksellä hoidetaan sielut sanan saarnalla ja sakramenteilla ja että tämä jatkuu totuudessa polvesta toiseen, edellisen polven siirtäessä nousevalle polvelle sen, mihin itse on uskonut. Virrentekijä sanoo: ”Ja meidän polkuamme saa Taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme.”
    (VK 1938 462:4). Ajalliset olosuhteet, kuten kyntäminen ja muu elinkeinoelämä, ovat paljon muuttuneet ja yhä muuttuvat. Joudumme ja saamme niihin mukautua, vaikka se voi tehdä kipeääkin. Mutta uskon asia on tarkoitettu pysyväiseksi. Sitä varten tarvitsemme itsellemme ja lapsillemme seurakunnan, jossa luterilainen tunnustus toteutuu, niin että Jumalan sana saarnataan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein Kristuksen asetuksen mukaan ja että se tapahtuu yksimielisesti koko opissa ja kaikissa sen kohdissa. Tämän puutteeseen ei ole mukautuminen. Meidän on muistettava, että Kristus on antanut uskovilleen täyden avaintenvallan, paimenten kutsumisoikeuden ja kokoontumisvapauden kuulemaan hänen ääntänsä. Sen hän teki jo kasteessa, kun hän synnytti meidät uudesti ja teki meidät kuninkaalliseksi papistokseen.

    Kristus kysyy: ”Kenen ihmiset sanovat minun olevan?” Toisin sanoen, hän kysyy meiltä: ’Olettehan selvillä kirkollisesta tilanteesta? Tiedättehän missä mennään?’ Ja hän kysyy myös meiltä: ”Kenenkä te sanotte minun olevan?” Ja kun hän kuulee vastauksen: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, hän heti ennättää vakuuttamaan soveltaen tuota Pietarille lausumaansa sanaa tähän tapaan: ’Sinä olet minun sanani ja työni lujalla kalliolla. Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja helvetin portit eivät sitä voita.’ Ja sen jälkeen hän heti lisää: ’Minä olen antanut sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.’ Jeesus ikään kuin sanoo: Ryhdy rakennustyöhön. Sinulla on kaikki, mitä tarvitset. Sinulla on rakennuslupa, varat, tarvikkeet ja ohjeet. Älä loukkaa minua äläkä halveksi minun antamaani lupaa, valtaa ja käskyä. Älä kysy neuvoa lihalta ja vereltä (vrt. Gal. 1:16).

    Paavali ei kysynyt neuvoa ”lihalta ja vereltä” saatuaan Kristukselta kutsun apostoliksi evankeliumin työhön. Hän ei kysynyt neuvoa edes Jerusalemissa olevilta arvostetuilta pyhiltä ja suurilta apostoleilta (Gal. 1:17). Niin älä sinäkään kysy ihmisten, heistä parhaimpienkaan, inhimillistä neuvoa, kun on kysymyksessä Jumalan tahto Kristuksen Kirkon rakentamisessa, vielä vähemmän älä pyydä lupaa tai hae oikeutta helvetin porteista toteuttaaksesi minun tahtoani. Seuraa vain Vapahtajan ja hänen apostoliensa käskyjä ja ohjeita Jumalan seurakunnan rakentamisessa.

    Aivan eri asia on kysyä Jumalan sanan neuvoa ja ohjausta niiltä, jotka sen tuntevat. Pyysihän Etiopian hoviherrakin ohjausta evankelista Filippukselta Raamatun ymmärtämisessä ja pääsi sillä opetuksella Vanhasta liitosta Uuteen liittoon ja sen kasteen riemulliseen osallisuuteen.

    Jumalan muuttumaton tahto on, että on olemassa totuudessa pysyviä seurakuntia ja niillä oikea saarnavirka maailman loppuun asti. Tätä tahtoa emme saa vastustaa, ettemme olisi helvetin porttien asialla. Tällaisten seurakuntien olemassaolon ja työn edistäminen on Kristuksen Kirkon rakentamista sen oikeiden tuntomerkkien mukaan.

    Kristus hallitsee vihollistensakin keskellä ja vie myös sieltä voittosaalista. Meidän asiamme ei ole kuitenkaan tieten liittoutua hänen vihollisiinsa ja edistää millään tavoin heidän työtään.

    Kun loppukatselmus tulee, silloin kootaan koko Kristuksen Seurakunta, tuo Ylkänsä vanhurskaudella vaatetettu morsion hääjuhlaan, ja tässä seurakunnassa ei ole oleva tahraa eikä ryppyä eikä muuta sen kaltaista, vaan se on oleva ihana ja kaikin tavoin moitteeton hääasussaan.

     4. Kristuksen Kirkkoon käydään sisälle armon portista

    Yleensä kristillisen kirkkorakennuksen voi helposti tunnistaa sen päätuntomerkistä, rististä. Myös Kristuksen Kirkolla on pettämättömät tuntomerkkinsä, joiden nojalla se voidaan löytää ja siihen pitäytyä. Ne ovat ne armonvälineet, joilla Pyhä Henki ottaa Kristuksen omasta ja jakaa meille. On monenlaisia muitakin tuntomerkkejä, kuten esimerkiksi rukous ja vainonalaisuus, mutta ne eivät ole pettämättömiä, koska niitä voi olla myös ulkokultailijoilla ja harhauskoisilla. Mutta missä sana ja sakramentit eli armonvälineet ovat puhtaina ja oikeina jatkuvassa käytössä, siellä täytyy olla Jumalan seurakunta sen pettämättömän lupauksen mukaan, että Jumalan sana ei palaa tyhjänä takaisin (Jes. 55:8–11). Ja koska Pyhä Henki on totuuden Henki, tulee näiden välineiden olla totuudessa puhtaat. Jos niihin sekaantuu valhetta, se on merkki helvetin porttien hävittävästä toiminnasta, mitä todellinen Kristuksen Kirkko ei saa koskaan sallia eikä koskaan salli. Se tuntee kiusaajan juonet ja uskoo todeksi Raamatun sanan: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9).

    Kaupunkiin käytiin portista. Siinä hoidettiin monenlaisia virallisia ja epävirallisia asioita, käytiin myös oikeutta. Jos vihollinen onnistui valtaamaan portin, sen katsottiin saaneen kaupungin valtaansa. Jumalan kaupungin portti on siinä, missä Jumala ilmoittaa itsensä ja ilmestyy meille armoinensa, kuten patriarkka Jaakob sanoi: ”Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti” (1 Moos. 28:17). Toisin sanoen, missä on Jumalan sana ja pyhä evankeliumi, siinä on taivaan portti avoinna meidän syntisten käydä sisälle synneistä päästettyinä. Tälle portille tulemme jo tässä elämässä, emme vasta kuoleman jälkeen. Tulemme joka kerta, kun saamme kuulla ja uskoa synninpäästön sanan evankeliumin sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Sille portille ja siitä sisään meidät kannettiin, kun meidät tuotiin pyhälle kasteelle, tuolle virkistävälle, armorikkaalle elämän lähteelle. Tästä portista käymme sisälle Jumalan kaupunkiin ja hänen pyhään temppeliinsä rukoillen publikaanin uskon rukousta: ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen”. Siitä portista käymme uskon kautta vanhurskaina sisälle ja rakennumme elävän Jumalan huoneeksi Hengessä.

    On myös toisia portteja, helvetin portteja. Kun taivaan portilla jaetaan oikeutta Jumalan hyvän, armollisen tahdon ja totuuden mukaan, niin helvetin porteilla vallitsee valheen voima ja kiusaajan kadottava vimma, vaikka rakkaudesta puhuttaisiinkin. Taivaan portilla Jumala sanoo: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi” (Jes. 1:18). Helvetin porteilla on monenlaisia oppeja ja vaatimuksia pelastuksen saavuttamiseksi, ja niillä vääristetään kaikella perkeleen juonikkuudella Kristuksen hankkima oikeus syntisen käydä sisään armon porteista. Yhteistä kaikille noille on valheen valta ja vaatimus, että ihmisen on ansaittava itse autuus teoillaan.

    Valheen valta on siinä, ettei pyhän Raamatun sana saa olla uskon ja opin ainoa ohje ja tuomari, eikä Kristus ”lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo” (Room. 10:4).

    Kristuksen laumaan tullaan vain yhdestä ovesta, kuten Kristus sanoo: ”Minä olen lammasten ovi” (Joh. 10:7). Siihen tullaan vain yhden opin opettamina, kuten Jeesus sanoo: ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.” (Joh. 10:27–28). Tai: ”He tulevat kaikki Jumalan opettamiksi” (Joh. 6:45). Helvettiin taas käydään monista ovista ja porteista.

    Nyt nämä, taivaan portti ja helvetin portit, ovat toisiaan vastaan. Ne käyvät oikeutta aivan erilaisin perustein. Helvetin portit ryntäävät Jumalan porttia vastaan. Jeesus kuvaa sitä näin: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu” (Matt. 7:25). Taistelussa valheen, epäuskon ja teko-opin moninaisia hyökkäyksiä ja totuuden vääristelyä vastaan Jumalan Seurakunnalla on Jeesuksen luja, lohdullinen ja riemullinen lupaus: ”Helvetin portit eivät sitä voita”.

     Markku Särelä. 23.8.2005.