3. loppiaisen jälkeinen sunnuntai 3vsk. 2. Kor. 1:3–11
Kiitetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, se on teille lohdutukseksi ja pelastukseksi sekä vaikuttaa, että kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme, ja toivomme teistä on vahva. Jos taas saamme lohdutusta, tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, koska tiedämme, että niin kuin olette osallisia kärsimyksistä, olette samoin osallisia myös lohdutuksesta. Sillä emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa olimme Aasiassa, kuinka hyvin suuret, yli voimiemme käyvät, rasituksemme olivat, niin että olimme jo epätoivoisia hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomittuja, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa, kun tekin autatte meitä esirukouksillanne, että monien joukosta meidän tähtemme lähtisi runsas kiitos siitä armolahjasta, joka on tullut osaksemme. (2. Kor. 1:3–11)
Paavali joutui kokemaan elämänsä aikana paljon monenlaista ahdistusta ja kärsimystä. Tekstissämme Paavali viittaa Aasiassa kokemaansa ahdistukseen. Se oli niin suurta, että Paavali oli jo epätoivoinen hengestään, Paavali luuli kuolevansa. Muualta Raamatusta saamme tietää tarkemmin, minkälaisia ahdistuksia Paavalilla oli. Korinttolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa, että Efesossa hänelle on avautunut ovi hedelmälliseen työhön, mutta tällä työllä on paljon vastustajia. Apostolien teoista luemme, kuinka Paavalin julistus Efesossa sai aikaan mellakan, niin että koko Efeson kaupunki oli kuohuksissa Paavalin tähden.
Myöhemmin toisessa korinttolaiskirjeessä Paavali kuvaileekin laajemmin kokemiaan ahdistuksia hänen lähetysmatkoillaan: ”Juutalaisilta olen viidesti saanut neljäkymmentä lyöntiä, yhtä vaille, kolme kertaa olen saanut raippoja, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, vuorokauden olen meressä ajelehtinut, olen usein ollut matkoilla, vaaroissa virtojen vesillä, vaaroissa rosvojen keskellä, vaaroissa heimoni puolelta, vaaroissa pakanoiden puolelta, vaaroissa kaupungeissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valheveljien keskellä, ollut työssä ja vaivannäössä, paljon valvonut, kärsinyt nälkää ja janoa, paljon paastonnut, kärsinyt kylmää ja vaatteiden puutetta. Kaiken muun lisäksi [minulla on ollut] jokapäiväistä tunkeilua luonani, huolta kaikista seurakunnista.” (2. Kor. 11:24–28)
Paavalilta ei siis puuttunut ahdistuksia. Varmasti meilläkin on se kokemus, että joskus joku tietty ahdistus toistuu useaan otteeseen, ja mietimme, miksi taas. Mitäköhän mahtoi Paavali ajatella kun hän oli kolmannen kerran joutunut haaksirikkoon? Se ei kuitenkaan ehkä ole se ihan yleisin asia, mitä joutuu kokemaan, mutta Paavali koki sen kolmesti.
Niin, Paavalin elämä kertoo siitä, kuinka kaikki kristityt ovat osallisia ahdistuksesta ja kärsimyksestä. Sanoohan Paavali tekstissämme että Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina. Paljon on meilläkin kärsimyksiä ja ahdistuksia elämässämme. Tänään puhummekin tekstimme mukaisesti siitä kärsimyksestä, joka meillä kaikilla on, mutta myös siitä lohdutuksesta, josta kaikki Kristuksen omat ovat osallisia.
1. Kristus on lohdutuksemme ahdistuksissa
Me joudumme kestämään elämässämme monenlaisia ahdistuksia, aivan niin kuin Paavali. Tuskin tosin kenenkään meidän elämämme on ollut yhtä värikäs kuin Paavalilla, mutta siitä olen varma, että ahdistuksia ja kärsimyksiä ei ole puuttunut kenenkään meidän elämästämme. Toki, jollakin on enemmän kärsimyksiä kuin toisella. Mutta kaikilla on kyllä kärsimyksiä ja ahdistuksia. Sellainen opetus, että kristityn ei enää täällä maan päällä tarvitsisi kärsiä mistään, on hyvin vaarallista väärää opetusta, joka antaa ihmisille väärän toivon ja usein saa heidät loukkaantumaan kristinuskoon. Näin tällainen opetus, että kristityn ei esimerkiksi tarvitsisi sairastaa tai kärsiä mistään muusta eksyttää monet, jotka laittava toivonsa vain tämän maailman onneen ja menestykseen.
Jeesus sen sijaan sanoo omilleen, että ”maailmassa teillä on ahdistus”. Me emme pääse siitä mihinkään, että me joudumme kärsimään täällä maan päällä. Me joudumme kokemaan monenlaisia ahdistuksia, minkälaisia ne sitten kenellä ovatkaan. Jollain on enemmän ruumiillisia sairauksia, toinen kärsii ehkä enemmän henkisistä vaivoista, toiselle tulee enemmän ulkoisia ahdistuksia, talousvaikeuksia, onnettomuuksia, vaikeuksia töissä, työttömyyttä, paljon on maailmassa erilaisia ahdistuksia ja vaikeuksia, eikä niitä voi kaikkia luetella. Kaikilla meistä on ikään kuin oma sekoituksemme näitä erilaisia ahdistuksia.
Ahdistukset ja kärsimykset eivät tietenkään ole mukavia kokea. Jotkut vastoinkäymiset saatamme kestää hyvin, mutta toiset saattavat meidät epätoivon partaalle. Näinhän kävi jopa apostoli Paavalille, hän sanoo tekstissämme, että ne ahdistukset joita hän koki Aasiassa, olivat sellaiset, jotka kävivät yli hänen voimiensa, sellaiset, jotka saattoivat hänet epätoivoon hengestään. Niin, ei Paavalillakaan aina ollut vahva usko, joka kaikessa luotti Jumalan huolenpitoon. Vaikka apostolina hän oli opissa erehtymätön, niin kuitenkin elämässä hän ei ollut täydellinen, hänkin oli syntinen, hänelläkin oli omat heikot hetkensä, kun hänen kokemansa ahdistukset saattoivat hänet epätoivoon.
Niin mekin saatamme jonain hetkenä kestää hyvin kokemiamme ahdistuksia, mutta toisena taas olemme suorastaan epätoivoisia hengestämme. Emme näe mitään ulospääsyä ahdistuksestamme, näemme edessämme vain toivottomalta näyttävän tilanteen, johon ei ole mitään ratkaisua. Ahdistukset käyvät yli voimiemme, ne ovat enemmän, kuin voimme kestää.
Miksi Jumala näin sallii meidän kokea ahdistusta jopa enemmän, kuin voimme kestää? Enemmän, kuin voimme kantaa? Miksi joudumme sellaisiin ahdistuksiin, jotka saattavat meidät epätoivoon? Juuri siksi. Sillä kun olemme epätoivon partaalla, silloin juuri voimme ymmärtää, kuinka kaikki on Jumalan kädessä. Kun olemme tilanteessa, jossa emme itse näe mitään poispääsyä, johon meillä ei ole ratkaisua, olemme silloin tilanteessa, jossa emme voi itse auttaa itseämme. Olemme tilanteessa, jossa meidän täytyy tunnustaa: en voi tehdä mitään, joka saattaisi minut pois tästä tilanteesta. Olen kykenemätön auttamaan itseäni. En voi luottaa itseeni.
Niinpä Paavali kirjoittaa tekstissämme, että Jumala saattaa meidät näin suureen ahdinkoon, ”ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa.”
Kun olemme epätoivoisessa tilanteessa, ei meillä ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa Jumalaan. Meidän on pakko luottaa Jumalaan, koska mitään muutakaan apua ei ole näköpiirissä. Näin Jumala ahdistusten kautta kasvattaa meitä, hän opettaa meitä luottamaan aina yhä enemmän häneen ja hänen huolenpitoonsa. Me opimme aina enemmän luottamaan siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, hän tietää, mikä on meille parhaaksi, ja jos hän niin hyväksi näkee, hän pelastaa meidät siitä ahdistuksesta, johon olemme joutuneet, niin kuin Paavalillakin oli luottamus Jumalaan, että hän yhä pelastaa. Niin Paavali laittoi toivonsa Jumalaan.
Joskus Jumalan tarkoitus voi olla se, että me aivan särjymme. Että tulemme sellaiseen pisteeseen, että emme voi jatkaa elämää entisellään. Joutuihan Paavalikin lopulta kärsimään marttyyrikuoleman. Sillä kerralla Jumala ei enää pelastanut Paavalia kuolemanvaarasta, sillä se oli se hetki, jolloin Jumala näki hyväksi ottaa Paavalin ajasta ikuisuuteen. Niin meillekin saattaa tulla ahdistus, josta Jumala ei ainakaan inhimillisestä näkökulmasta pelasta. Mutta silloinkin saamme luottaa siihen, mitä Paavali kirjoittaa: ”Mutta tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen päätöksensä mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)
Monta kertaa olen tämän kohdan ottanut esille tämän aiheen yhteydessä, mutta en väsy sitä esille ottamaan, päinvastoin, meidän tulisi opetella se ulkoa ja painaa se sydämiimme, niin että ahdistuksen koittaessa voisimme aina saada siitä lohdun. Sillä juuri siinä on lohdutus, että vaikka emme itse aina kärsimyksemme syytä ymmärrä, niin Jumala sen tietää ja hän vaikuttaa kaiken meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Niin me voimme kaiken ahdistuksen keskellä toistaa tätä jaetta itsellemme: kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, kaikki, aivan kaikki, vaikuttaa yhdessä niiden parhaaksi. Näillä sanoilla Jumalan sana lohduttaa meitä uudestaan ja uudestaan.
Tai niin kuin apostoli Pietari kirjoittaa: ”heittäkää kaikki murheenne hänen päälleen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:7) Me saamme lohduttautua sillä, että Jumala pitää meistä huolen. Mitä ikinä elämässämme tulee vastaan, saamme aina kaikki rukouksessa tuoda Jumalan eteen, ja hänelle saamme jättää kaikki murheemme. Meidän ei enää tarvitse niitä murehtia, sillä Jumala pitää meistä huolen. Hän vaikuttaa kaiken parhaaksemme. Meillä ei tarvitse olla elämämme langat omissa käsissämme, sillä ne ovat Jumalan käsissä, ja hän liikuttaa niitä juuri niin, kuin on meidän parhaaksemme. Tämä lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme.
2. Kristus on lohdutuksemme syntihädässä
Niin, meillä on todella lohdutuksen Jumala, niin kuin Paavali tekstimme alussa kirjoittaa. Tai niin kuin edelleen tekstissämme sanotaan: ”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat osaksemme runsaina, samoin on myös lohdutuksemme runsas Kristuksen kautta.” Suuri on ahdistuksemme, mutta suuri on myös lohdutus Kristuksessa.
Ja nimenomaan Kristuksessa, sillä tähän mennessä kuvattujen ahdistusten lisäksi meillä on vielä toisenlaistakin ahdistusta, nimittäin synnin ahdistusta. Me joudumme huomaamaan, kuinka heikkoja syntisiä vielä olemme. Monesti tämänkin takia Jumala sallii elämäämme kärsimystä. Sillä silloin kun kaikki menee hyvin, on myös helpompaa unohtaa oma syntinsä ja tulla ylpeäksi, silloin on myös helpompaa lakata turvaamasta evankeliumiin. Mutta ahdistusten keskellä monesti omat synnitkin tulevat selkeänä näkyviin, ja silloin myös evankeliumi kelpaa, kun omatuntomme piinaa niistä pahoista teoista, joita olemme tehneet.
Paavali ei ollut tästäkään ahdistuksesta vapaa, kirjoittaahan hän roomalaiskirjeessä: ”Sillä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahtoa minussa on, mutta hyvän toteuttamista en itsestäni löydä, sillä sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. – – Huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha on minussa läsnä, sillä sisäisen ihmiseni puolesta iloitsen Jumalan laista, mutta jäsenissäni näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka on jäsenissäni. Minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24) Näin täytyi Paavalinkin huudahtaa, minä kurja ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.
Näinhän me olemme myös suhteessa syntiimme täysin epätoivoisessa tilanteessa. Emme pääse synnistämme eroon, emme voi syntiämme sovittaa. Olemme täysin kykenemättömiä auttamaan itseämme. Mutta Paavali jatkaakin: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!” (Room. 7:25) Tässä lohdutus löytyy nimenomaan Kristuksesta. Sillä se synnin taakka, jota sinä et jaksa kantaa, jota minä en jaksa kantaa, sen on Kristus kantanut ristinpuulle. Hän on kärsinyt sen rangaistuksen, joka oli tuleva osaksemme. Hän on ansainnut meille anteeksiantamuksen. Hän on saanut aikaan rauhan. Meillä on rauha Jumalan kanssa. Meidän ei tarvitse pelätä Jumalan vihaa.
Ja niin meillä on Kristuksessa mitä suurin lohdutus. Hän on syntiemme sovitus. Hänessä meillä on armo ja iankaikkinen elämä. Ja kaikki, mikä meitä täällä elämässä kohtaa, kaiken Kristus kääntää ja vaikuttaa niin, että ne ovat meidän iankaikkiseksi parhaaksemme. Kaikkia niitä ahdistuksia ja kärsimyksiä, joita joudumme kohtaamaan, Kristus käyttää meidän parhaaksemme niin, että hän niiden kautta suorastaan varmistaa sen, että me pääsemme iankaikkiseen iloon taivaan kirkkauteen. Niiden kautta hän vahvistaa uskoamme, opettaa meitä luottamaan Jumalaan niin syntihädässämme kuin kaikessa muussakin hädässä, niiden kautta hän aina muistuttaa meitä, kuinka turvamme on Jumalassa, kuinka tarvitsemme Jumalaa, kuinka emme itse pysty itseämme auttamaan. Eikö olekin ihmeellistä, että Kristus käyttää kärsimyksiä ja ahdistuksia niiden omalta osaltaan saattaakseen meidät taivaan riemuun! Olkoon tämä meille lohdutuksena ahdistustemme keskellä.
Niin saamme myös lohdun näistä Paavalin sanoista, jotka hän muutamaa lukua päivän tekstimme jälkeen kirjoittaa: ”Olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä, mutta emme tuhottuja. Kannamme aina Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi ruumiissamme näkyviin. Sillä me, jotka elämme, olemme alati annetut kuolemaan Jeesuksen tähden, että Jeesuksen elämäkin tulisi ilmi kuolevaisessa lihassamme. Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä. Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Uskon, sen tähden puhun’, niin mekin uskomme, ja sen tähden myös puhumme, tietäen, että hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne. Sillä kaikki tapahtuu teidän tähtenne, että aina enenevä armo yhä useampien kautta saisi aikaan yhä runsaampaa kiitosta Jumalan kunniaksi. Sen tähden emme lannistu, vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetken kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä, sillä näkyvät ovat ohimeneviä, mutta näkymättömät iankaikkisia.” (2. Kor. 4:8–18) Aamen.
