Monet kesät ja syksyt ovat muuttuneet talviksi ja taas kevään myötä kesiksi niistä ajoista, kun Jeesus Vapahtajani tarttui minua kädestä ja sanoi: "Minä näytän sinulle elämäsi tien, jota sinun tulee käydä." Sitä tietä olen kulkenut jo hyvin pitkälle, eikä sen määränpää ole vielä saavutettu, vaikka koti onkin jo lähellä.

Usein katselen taaksepäin polkua, jota olen kulkenut ja pysähdyn miettimään niitä menneitä aikoja. Muistikuvistani nousee esiin kapinavuodet, sotavuodet, monen rakkaan kuolemat ja tuskan täyteiset ajat. On totta se lause: "Muruja on elon onni. Suurin osa suruja." Koen täysin todeksi Raamatun kohdan: "Kun se parasta on ollut, on se ollut työtä ja tuskaa." Tästä voisi päätellä, että elämä Jeesuksen seurassa olisi ollut vain ahdistusta, mutta niinhän se ei kuitenkaan ole ollut, vaan se on ollut turvallista silloinkin kun kaikki elämän vaikeudet tulivat kohdalle. Ellei olisi ollut uskoa Jumalan apuun, en olisi jaksanut eteenpäin vaikeuksissani.

Siirryn nyt ajassa taaksepäin vuoteen 1922. Silloin olin nuori ja elämä edessä. Kotikaupunkini Lahti oli silloin pieni, idyllinen kaupunki puutaloineen ja pihoineen. Oli kaunis kevät. Juhannus ruusut olivat juuri puhjenneet kukkaan kotini pihalla. Minulla oli uusi juhlapuku. Olin lähdössä Lahden kauniiseen puukirkkoon, jota ei enää ole. Siellä oli ripillepääsytilaisuuteni. Olin silloin 14-vuotias. Oli se aika, jolloin etsitään suuntaa elämälle. Minun suuntani oli johdatus uskon tielle. Rippikoulussa se ei minulle vielä kirkastunut, mutta uskovainen tätini vei minua mukanaan sanan kuuloon, ja "sana ei tyhjänä palaa", sanotaan Raamatussa.

Rovastina toimi silloin Lahdessa Matti Wikström ja apulaispastorina nuori, lahjakas pastori Väinö I. Salonen. Hän sai kuulijoita aina kirkon täydeltä, sillä hänen saarnansa olivat selkeitä, lakia ja evankeliumia. Se sai aikaan herätysaallon, mutta se ei ollut rovastin mieleen, joten nuori pastori sai jatkuvasti nuhteita. Tuli oppierimielisyyksiä, mikä lopulta ajoi past. Salosen ratkaisuunsa.

Past. Salonen ilmoitti niihin aikoihin sanomalehdessä pitävänsä entisille rippikoululaisilleen tilaisuuden Vuorikadun rukoushuoneella. Minä menin sinne mukaan, vaikka en ollutkaan Salosen rippikoululainen. Meitä oli siellä kymmenen tyttöä ja yksi poika. Muistan sen tilaisuuden kuin eilisen päivän. Tunsimme kaikki, että Jeesus todella oli siellä läsnä ja siunasi meitä. Jotain erikoista oli kuitenkin pastorin puheessa, ikään kuin jäähyväissanoja. Se selvisikin meille, kun hän kertoi, ettei hän omantunnon syistä voi jatkaa enää saarnavirkaa Lahden seurakunnassa, vaan hänen tulee vetäytyä pois niistä, jotka toisin opettavat.

Hän oli kuitenkin surullinen siksi, että hänellä ei ollut enää turvattua toimeentuloa ja hänellä oli iso perhe. Hän sanoi, että hän voisi mennä vaikka halkometsään tekemään työtä, ellei saisi muuta elatusta perheelleen, mutta oikeasta opista hän ei voi luopua. Tilaisuuden päätyttyä hän kutsui meidät kaikki vielä kotiinsa kahville. Pidimme kovasti pastori Salosesta, sillä hän oli ihmisenä ymmärtäväinen ja sydämellinen. Emme millään olisi halunneet hänen lähtevän ja niinpä menimmekin ulos mäenrinteelle tyttöjen kanssa itkemään suruamme illan päätteeksi. Tytöistä muistan vielä Alma Helmanin ja Salli Alangon.

Jumala ei kuitenkaan omiaan hylkää, vaan pitää heistä ihmeellisesti huolta. Niin sitten vähitellen tilanne selkiytyi ja Viljo Malkavaaran kodissa aloitti toimintansa tunnustuksellinen Vapaa Evankelisluterilainen seurakunta, johon liityin. Olimme kuin alkukristittyjen onnellinen joukko sisaria ja veljiä keskenämme.

Siitä ajasta on jo pitkälti yli 60 vuotta kulunut ja monia vaiheita on seurakuntammekin kokenut, mutta toivoisin, että se tärkein, puhdas oppi, voisi säilyä keskuudessamme ajan muutoksista huolimatta. Omalta kohdaltani voin vain sanoa: "Mua tähän asti auttanut on Herra."

Lyyli Tanninen (18.11.1908-6.1.2000)

Julkaistu Luterilainen-lehdessä nro 2/1992.