Mika Bergman
  • Katoavien aarteiden orjuudesta katoamattomien aarteiden varaan (Saarna, Luuk. 16:19-31)

    Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 2.6.2013 Siitamajalla

  • Keisari ja Jumala

    Matt. 22:15-22 Silloin fariseukset menivät ja neuvottelivat, kuinka saisivat hänet sanoissa solmituksi. Ja he lähettivät hänen luoksensa opetuslapsensa herodilaisten kanssa sanomaan: "Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön. Sano siis meille: miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?" Mutta Jeesus ymmärsi heidän pahuutensa ja sanoi: "Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut? Näyttäkää minulle veroraha." Niin he toivat hänelle denarin. Hän sanoi heille: "Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?" He vastasivat: "Keisarin". Silloin hän sanoi heille: "Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on". Kun he sen kuulivat, ihmettelivät he ja jättivät hänet ja menivät pois.

    On kysymyksiä, joihin vastaamalla ei voi voittaa. Kysyjä tarjoaa kaksi vaihtoehtoa, joista kummankaan valitsemisesta ei seuraa hyvää. Jeesus oli itseasiassa esittänyt tällaisen kysymyksen aiemmin fariseuksille kysyessään heiltä, oliko Johanneksen kaste taivaasta vai ihmisistä. Jos fariseukset olisivat vastanneet taivaasta, heidän toimintansa olisi joutunut kyseenalaiseen valoon, kun he eivät olleet uskoneet Johannesta, jos ihmisistä, kansa olisi suuttunut heille, koska se piti Johannesta profeettana.

    Ehkäpä jonkinlaisena kostona aiemmasta fariseukset lähestyvät Jeesusta nyt oman kysymyksensä kanssa. Yleensä fariseukset ja vallanpitäjää liehittelevät herodilaiset olivat toistensa vihollisia. Mutta nyt fariseukset ovat ottaneet herodilaiset mukaan. Yhteinen vihollinen on saanut vanhat veriviholliset yhdistämään voimansa.

    Keisarille keisarille kuuluva, Jumalalle Jumalalle kuuluva

    Fariseukset alustavat kysymyksensä suurella imartelulla: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen ja opetat Jumalan tietä totuudessa, kenestäkään välittämättä, sillä sinä et katso henkilöön.” He tulevat Jeesuksen luo esittäen vilpittömiä ja hyväntahtoisia. He puhuttelevat häntä kunnioittavasti opettajana, joka opettaa oikeaa Jumalan lain mukaista tietä ja korostavat hänen puolueettomuuttaan. Vasta sitten he esittävät kysymyksensä: ”miten arvelet? Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei?” Ansa on nyt viritetty, ja he tuntevat sydämessään pahanilkistä iloa siitä, että Jeesus on saatu ahdistettua nurkkaan. Hänhän ei voisi millään vastata kysymykseen niin, ettei vastauksesta koituisi hänelle harmia.

    Fariseukset olivat päätelleet, että jos Jeesus vastaisi, että keisarille pitäisi maksaa veroa, häntä voitaisiin syyttää vihollisvallan kanssa veljeilijäksi. Juutalaisille oli nimittäin tuolloin hyvin tärkeää temppeliveron maksaminen. Tuolla verolla ylläpidettiin temppelin toimintaa. Se oli juutalaiseen kansaan kuulumisen merkki. Sillä tunnustettiin, että Jumala oli lunastanut Israelin Egyptistä ja antanut sille lupaamansa maan. Temppelivero oli Jumalan kuninkuuden tunnustamista. Tämän valossa veron maksaminen keisarille vaikutti Jumalan kuninkuuden kieltämiseltä. Se oli solidaarisuuden osoittamista vieraalle vallalle, joka oli ryövännyt juutalaisilta maan, jonka Jumala oli heille antanut. Verorahoissa oli tuolloin vieläpä keisarin jumaluutta korostava kuva ja teksti: keisari Tiberius Augustus, jumalallisen Augustuksen poika. Kolikkoa ei ollut vaikea nähdä epäjumalanpalveluksen välineenä. Jos Jeesus olisi taas julistanut, ettei veroa tule maksaa, herodilaiset olisivat saman tien kannelleet hallitsijalle, että kansan keskuudessa on kapinoitsija.

    Jumalan Poika aloitti vastauksensa osoittamalla, että hän näkee sydämeen: ”Miksi kiusaatte minua, te ulkokullatut?” Vaikka fariseukset olivat parhaansa mukaan yrittäneet peittää suunnitelmiaan, tosi Jumalana Jeesus tiesi koko ajan, mitä he aikoivat. Hän näki ulkoisen hyväntahtoisuuden takana vilpillisen, pahan sydämen. Alustamalla vastauksensa tällä tavoin hän osoitti, että tiesi kyllä, millaiset juonet kätkeytyivät fariseusten imartelun ja kysymyksen taakse.

    Sitten Jeesus käski: ”Näyttäkää minulle veroraha.” Saatuaan fariseuksilta denaarin Jeesus kysyi heiltä, kenen kuva rahassa on. He sanoivat: keisarin. Tämän perusteella Jeesus antoi mykistävän vastauksensa: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Hän vältti ansan osoittaen, että kuuliaisuus keisarille ja Jumalalle oli samaan aikaan mahdollista. Se, missä oli keisarin kuva, kuului luonnollisesti keisarille. Ihminen taas alun perin luotiin Jumalan kuvaksi ja vaikka lankeemus on turmellut tuon kuvan, meidät kutsuttu Kristuksessa jälleen uudistumaan Jumalan kaltaiseksi. Kaikki, mitä meillä on, kuuluu hänelle.

    Jeesus erottaa kaksi eri hallintavaltaa, eli regimenttiä. Kummallekin kuuluu kunnioituksemme eikä meidän tarvitse lähtökohtaisesti valita jompaakumpaa. Ristiriitaa näiden kahden välillä ei tarvitse olla, koska esivalta on Jumalan asettama. Sillä on oikeus kerätä veroja ja rangaista rikollisia. Sen tehtävänä on maallisen rauhan ylläpitäminen. Jumala itse toimii esivallan kautta, ja kuuliaisuus esivallalle silloin, kun se toimii valtansa mukaan, on kuuliaisuutta Jumalalle. Neljäs käsky velvoittaa meitä osoittamaan kunnioitusta esivallalle. Siksi kristityn suuhun ei sovi hallitsijoiden pilkkaaminen tai muu vastaava käytös, joka sotii neljättä käskyä vastaan. Keisarilla ei ole kuitenkaan absoluuttista oikeutta meihin. Jumala ei ole esimerkiksi antanut sille valtaa hallita sielujamme.

    Augsburgin tunnustuksen puolustus kiteyttää hienosti evankeliumitekstin ajatuksen: ”tunnustamme, että kristityn on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa keisarillisten lakien tai muiden voimassa olevien lakien mukaisesti, langettaa oikeuden perusteella kuolemantuomioita, käydä oikeutettuja sotia ja olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa, solmia avioliitto, sanalla sanoen: yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyvää luomistekoa ja jumalallista järjestystä, ja niitä kristitty voi turvallisesti käyttää hyväkseen.

    Koko tätä Kristuksen valtakunnan ja maallisen valtakunnan välistä eroa koskevaa uskonkohtaa on meikäläisten teoksissa valaistu kaikkien hyödyksi. Siitä opetetaan, että Kristuksen valtakunta on hengellinen, toisin sanoen valtakunta, joka panee sydämessä alulle Jumalan tuntemuksen, jumalanpelon ja uskon, iäisen vanhurskauden ja iäisen elämän. Tämän elämän kestäessä meidän on kuitenkin sallittua tässä maailmassa käyttää hyväksemme sitä laillista yhteiskuntajärjestystä, joka on voimassa sen kansan keskuudessa, jonka parissa me elämme” (Apologia XVI. TK 1990.)

    Jumala ennen keisaria

    Meillä Suomessa on vahva luterilainen esivaltaan luottamisen perinne. Kuitenkin voimme esimerkiksi Saksan 1900-luvun tapahtumien valossa huomata, mihin sokea kuuliaisuus esivaltaa kohtaan voi johtaa. Ristiriitaa ei siis välttämättä ole mallisen ja hengellisen vallan välillä, mutta voi kyllä olla. Meidänkin on nykyisten ajatusvirtausten tähden totuttava siihen, että ei ole enää itsestäänselvyys, että kuuliaisuus keisarille olisi Jumalan tahto. Elämme monessa mielessä jälkikristillistä aikaa. Ohjeenamme tulee siksi olla ennen kaikkea Raamatun sana: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29).

    Jos esivalta esimerkiksi kieltäisi meitä kristillisen uskon levittämisen, meidän tulisi uhmata sitä. Jos se uhkaisi rangaista meitä Jumalan sanan koko totuuden opettamisesta, meidän pitäisi tehdä sitä kuitenkin lähetyskäskyn velvoittamana. Jos se vaatisi meiltä ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan tahdon vastaisia arvoja ja ajatuksia kohtaan, meidän pitäisi sitäkin tiukemmin riippua kiinni Jumalan sanassa.

    Takana meillä on pitkä rauhanjakso. Vielä muutama vuosikymmenen sitten kristillisiä arvoja kunnioitettiin yleisesti. Mutta ilmapiiri on muuttunut merkittävästi. Tulevaisuus näyttää synkältä. Kristus ei luvannut, että ennen loppua kirkko nauttisi leppoisista päivistä, vaan Vapahtaja päinvastoin kysyy: ”kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä” (Luuk. 18:8). Ei ole ihme, jos edessä ovat vainot: keltä riistetään maine, keltä lapset, keltä henki. Ne, jotka vainoavat meitä, luulevat toimivansa hyvyyden ja ihmisarvon nimissä, mutta he eksyvät, koska eivät tunne häntä, joka on totuus. Meidän on varauduttava siihen, että me kristityt olemme vainottu vähemmistö länsimaissakin.

    Toisaalta: autuaat ovat ne päivät, kun kirkko on vaivan alla! Milloinkaan kirkko ei voi niin huonosti kuin silloin, kun se voi ulkoisesti hyvin. Omahyväinen kirkko, jolla on kaikki maailman resurssit käytössään, on itsetyytyväisyydessään kaikkea muuta kuin valo pimeydessä. Ollessaan ulkoisesti vahva, se on sisältä heikko. Sen luottamus on sen ulkoisessa voimassa eikä ristiinnaulitussa Herrassa. Ja se tekee kaikkensa pitääkseen kiinni tuosta mahtavasta asemasta, joka sillä on. Koosta ja voimasta on tullut itseisarvo. Ei sitä kiinnosta, vaikka suurin osa sen jäsenistä olisi menossa helvettiin, kunhan jäsenrekisteri näyttää hyvältä. Ei se halua julistaa parannusta, koska se voisi pahoittaa nimikristittyjen mielen. Ei sitä liikuta taivaallisen kuninkaan tahto, kun se on keisarin nöyrä oppipoika.

    Mutta kun Jumala ahdistusten kautta laittaa meidät polvillemme huutamaan apua, kun hän vainojen kautta suuntaa kyynelehtivät katseemme kohti Vapahtajaa, kun hänen kirkkonsa pahan vallan voimistuessa kuulee jo tulevan maailman äänen, niin autuas on se aika! Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat ne, jotka ovat muukalaisia tässä maailmassa, sillä heidän todellinen isänmaansa on taivaassa. Autuaita ovat ne, joiden sydämissä soi alati uusi virsi Karitsalle!

    Vainojen ajat ovat puhdistumisen aikaa. Silloin käy ilmi, ketkä ovat Jumalan omia, ketkä eivät; ketkä Jeesus on niin valloittanut, että he ovat valmiita kärsimään hänen tähtensä, ketkä luopuvat hänestä. Ei kristitty voi olla ilman ristiä. Vain uskosi kieltämällä ja piilottamalla voit välttää kärsimyksen. Mutta kuinka autuasta onkaan kärsiä Kristuksen tähden! Sen voit tehdä hyvällä omallatunnolla tietäen, että he voivat kyllä tappaa ruumiisi, mutta sieluasi he eivät voi saada riistettyä Vapahtajasi hellistä käsistä. Aika voi olla paha, mutta Jumalan lupaus on vieläkin sama: mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Jeesuksessa. Meidän toivomme on siinä, että Kristus hallitsee. Hän on voittanut ristillä synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Siksi meitä ei kohtaa mikään hänen sallimattaan. Viekööt he henkemme, osamme ja onnemme, kunhan meidän vain on Jumalan valtakunta.

    Rakas ystävä, meidän tehtävämme ei ole voivotella maailman pahuutta. Meidän tehtäväämme ei ole haikailla takaisin nimikristillisempää aikaa. Jokaisen meistä on tarpeen keskittyä omaan jumalasuhteeseen. On luovuttamatonta, että olet varma siitä, että sinulla on rauha taivaallisen Kuninkaan kanssa. Kun suhteemme keisarin huonontuu huonontumistaan, on tärkeää, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen on kunnossa. Kauhein kohtalo ei ole kärsiä Kristuksen tähden, vaan luulla olevansa kristitty ja mennä helvettiin.

    Onko sinulla rauha Jumalan kanssa? Mistä voit ylipäätään tietä sen? Raamattu sanoo selkeästi: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.” (Room. 5:1-2). Uskon kautta Jeesukseen pääsemme rauhaan Jumalan kanssa. Ja tuossa rauhassa meillä on kerskauksenamme tuleva kirkkaus, koska sydämemme saa levätä siinä, että Jeesus on tehnyt kaiken tarvittavan edestämme: hän on osoittanut täydellistä kuuliaisuutta Jumalan lakia kohtaan, ja hyvittänyt näin meidän laittomuutemme. Hän on kärsinyt ristillä iankaikkisen kadotuksen piinan ja niin me voimme periä taivasten valtakunnan.

    Vielä Raamattu vakuuttaa meille, että koska Jumala on antanut rakkaimpansa meidän edestämme, hän antaa meille hänen kanssaan myös kaiken, mitä tarvitsemme. Jos sinua ahdistaa tulevaisuus etkä tiedä kuinka kestät, heittäydy Jeesuksen varaan. Oman voimasi loppuessa sinua kantavat edelleen iankaikkiset kädet. Hän, joka on aloittanut sinussa hyvän työn, on täyttävä sen Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. Täällä ajassa joudut ehkä elämään monen ristin alla. Monien taakkojen rasittamana kilvoitellet antaen keisarille sen, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Kerran kuitenkin kaikki keisarit joutuvat väistymään ja Kuningas tulee kunniassaan. Jumalan viholliset joutuvat hämmästymään, mutta meille koittaa iankaikkinen elämä. Kyllä – voi olla, että joudumme elämään marginaalissa, mutta juuri siellä kirkko on kukoistanut.

  • Kolme koettelemusta ja hellittämätön usko

    Matt. 15:21–28Ja Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille. Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni". Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme". Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö". Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille". Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat". Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot". Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.

    Johdanto: painia Jumalan kanssa

    Patriarkka Jaakob oli peloissaan. Hän oli lähettänyt palvelijoitaan edeltä veljensä Eesaun luo. Nämä olivat palanneet ja kertoneet, että Eesau oli lähestymässä 400 miehen kanssa. Jaakob pelkäsi pahinta, koska oli kavaltanut veljensä esikoisoikeuden. Hän päätti antaa osan omaisuudestaan veljelleen lepyttääkseen tätä. Hän jakoi suunnittelemansa lahjan kolmeen osaan ja lähetti palvelijat viemään sitä edellään.

    Seuraavana yönä, kun Jaakob oli aivan yksin, eräs mies kävi hänen kimppuunsa ja he kamppailivat aamuun asti. Kun aamu oli koittamassa, hyökännyt sanoi: ”Päästä minut, sillä päivä koittaa.” (1 Moos. 32:26). Jaakob ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Mies siunasi Jaakobin sanoen ennen sitä: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut” (1 Moos. 32:28). Jaakob nimesi paikan Penueliksi, koska hän oli nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja silti pelastunut. Eesaun kohtaaminen sujui hyvin, kun Jaakob tapasi hänet heti tuon kamppailun jälkeen.

    Jaakobin ja Jumalan kohtaaminen on merkillinen. Jumalan Poika otti ihmishahmon ja kamppaili patriarkan kanssa. Tuo kamppailu oli hyvin konkreettista ja Jaakob ontui koko loppuelämänsä sen seurauksena.

    Päivän evankeliumissa kohtaamme myös ihmisen, joka kamppailee Jumalan kanssa. Hänen koettelemuksensa on kuitenkin sikäli erilainen kuin Jaakobin, ettei siihen liity fyysistä painia. Henkisesti ja hengellisesti kyseessä on kuitenkin kova ottelu. Nainen ei ole ainoastaan pakana, vaan vieläpä kanaanilainen eli Israelin muinaisen viholliskansan jäsen, ja hän turvautuu juutalaisten Messiaaseen. Hän kohtaa kolme koettelemusta, joissa hän kestää urhoollisesti.

    Jeesus on hiljaa

    ”Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni". Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan.” Nainen esitti liikuttavan pyynnön. Rakkaus tytärtä kohtaan sai hänet huutamaan Jeesusta avuksi. Nainen nimitti Jeesusta jopa Herraksi ja Daavidin pojaksi osoittaen, että hän ymmärsi, kuka Jeesus oli. Tällä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Jeesus ei sanonut sanaakaan, vaikka hätä oli todella suuri.

    Kuulostaako tutulta? On vaikea ajatella, että kokemus siitä, että Jeesus on hiljaa, ei olisi tuttu. Jo psalmeissa on kuultavissa monen sydämen ahdistunutta vaikerrusta, miksi Jumala ei vastaa, kun häntä huudetaan avuksi: ”Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi?” (Ps. 13:2), ”Jumala, älä ole niin ääneti, älä ole vaiti, älä ole, Jumala, niin hiljaa. ” (Ps. 83:1).

    Ehkä olet rukoillut pitkään jonkun tärkeän asian puolesta. Olet pyytänyt, että Jumala vastaisi, mutta mitään ei ole kuulunut. On tuntunut siltä, että rukousvastausta ei olisi tullut ollenkaan. Olet esimerkiksi pyytänyt Jumalalta jonkun läheisesi pelastumista, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jos tätä on jatkunut vuosien ajan, rukous on voinut hiljentyä ja tilalle tulla välinpitämättömyys. Sen sijaan, että olisit rohkeasti luottanut siihen, että kaikkien pelastusta tahtova Jumala on luvannut kuulla mielensä mukaiset rukoukset, olet ajatellut, ettei Jumalaa ehkä sittenkään kiinnostaisi läheisesi iankaikkinen kohtalo; eihän hän olisi muuten hiljaa.

    Mutta kanaanilainen nainen ei vaiennut, vaikka Jeesus ei mitään vastannutkaan. Hän jatkoi avuksi huutamistaan eikä hellittänyt. Tästä oli seurauksena se, että Jeesuksen hiljaisuus oli niin mykistävää naisen hädän edessä, että opetuslapsetkin ihmettelivät sitä. He päättivät ruveta ajamaan naisen asiaa.

    Armo kuuluu muille

    He sanoivat: ”Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme.” He pyysivät tai oikeastaan pyytelivät, että Jeesus vastaisi naisen hätään myönteisesti, jotta he voisivat jatkaa matkaansa rauhassa. Jeesus kuitenkin kieltäytyi auttamasta naista ja sanoi: ”Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö”.

    Jeesus sanoi siis vasten naisen kasvoja, ettei hän kuulu naiselle. Jeesus on lähetetty Israelille, ei pakanoille. Voisiko kuulla mitään hirveämpää! Vapahtaja vaikuttaa fariseukselta. Tuolle lahkollehan oli tärkeää rajata sovitus Israeliin ja senkin sisällä vain tarpeeksi hurskaisiin yksilöihin. Kristus ei vaikuta ollenkaan sellaiselta, millaiseksi hänet miellämme. Ehkäpä ympärillä olijatkin hämmästelivät, miten Jeesus, joka yleensä oli niin armollinen, oli nyt niin kova.

    Tässäkin koettelemuksessa kohtaamme jotain hyvin tuttua. Syntisen sydänhän usein on taipuvainen uskomaan rajattuun sovitukseen, siis siihen, että kyllä Jeesus on koko maailman syntien sovittaja, paitsi minun. Kyllä Jeesus on armollinen ja hyvä, mutta muille. Kuinka ihmeellinen ja suuri on Jumalan hyvyys ja armollisuus, muttei minulle. Ja nyt Jeesus vaikuttaa sanovan aivan samoin päivän evankeliumissa.

    Kelvottomuus

    Mutta mikä ihmeellinen usko! Nainen ei vieläkään lopettanut rukoiluaan: ”Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: ’Herra, auta minua”’. Nyt Jeesus ei pysynyt enää hiljaa, vaan hän vastasi naiselle: ”Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille”. Vapahtaja oikeastaan sanoi: et ole arvollinen saamaan sitä, mitä voin antaa. Koiraahan pidetään vielä tänäkin päivänä Lähi-idässä saastaisena eläimenä ja se, että Jeesus vertasi naista pieneen koiranpentuun, oli varmasti loukkaavan kuuloista.

    ”Et kelpaa, et ole arvollinen, minä en kuulu sinulle”, näitä ääniä vielä tänäkin päivänä herää omissatunnoissamme, kun joudumme Jumalan lain puhutteluun. Mitä muuta Jumala laissaan tekeekään, kun julistaa, ettei ”ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:12). Kukaan ei ole kelvollinen hänelle, koska kaikki ovat rikkoneet häntä vastaan. Yksikin paha oletus lähimmäisestä, niin hän ei kuulu sinulle. Yksikin paha ikävä juoru toisesta ihmisestä, niin et ole arvollinen. Yksikin jumalanpalvelus, jolloin et kuule hartaasti Jumalan sanaa, niin olet penikka, jolla ei ole paikkaa Herran pöydässä.

    Puhuessaan Vapahtaja teki kuitenkin suuren ”virheen”. Nainen ei näet vieläkään antanut periksi, vaan nyt hän vangitsi Jeesuksen tämän sanoihin: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat”. Alkukielessä ei ole edes tuota sanaa ”mutta”, vaan nainen toteaa vain myöntävästi: ”Niin, Herra; syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrojensa pöydältä putoavat”. Näin korostuu vielä enemmän se, että Jeesuksen sanoihin kätkeytyy pieni toivo, ja tuohon toivoon tytärtään rakastava äiti tarttui!

    Hellittämätön usko ja onnellinen loppu

    Nyt Vapahtaja ei vaiennut. Hänen suustaan ei kuulunut enää tylyä vastausta. Hän ylisti naista sanoen: ”Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot” Nainen kesti koettelemukset ja Kristus kirkasti todellisen luonteensa. Ei hän ollut missään vaiheessa halunnut naiselle pahaa, mutta hän oli halunnut koetella tukalassa tilanteessa ollutta äitiä. Rukouksiin vastattiin ja kohtaus sai onnellisen lopun.

    Mutta vaikka Raamatun kertomus päättyy näin onnellisesti, meille ei välttämättä jää siitä hyvä mieli. Voihan kanaanilainen nainen vaikuttaa niin ihmeelliseltä, että häneen on vaikea samaistua. Ehkä mieleen nousee kysymys: voisinko minä olla koskaan niin kuin hän?

    Palataan siihen, että nainen tiesi Jeesuksen olevan Messias. Hän oli kuullut Jeesuksesta aiemmin. Hän oli vakuuttunut siitä, että Jeesus voisi auttaa. Matteuksen evankeliumissa ei asiaa mainita, mutta evankelista Markus kertoo, että ”heti kun eräs vaimo, jonka pienessä tyttäressä oli saastainen henki, kuuli hänestä. Ja se vaimo oli kreikatar, syntyään syyrofoinikialainen; ja hän pyysi häntä ajamaan ulos riivaajan hänen tyttärestään.” (Mark. 7:25). Markus ei tarkemmin kerro, kuuliko nainen vain sen, että Jeesus oli tullut heidän keskuuteensa, vai saiko hän kuulla myös, kuka Jeesus oli. Selvää on kuitenkin se, että juuri se, että Jeesus on Daavidin poika, kannatteli naista noissa kolmessa koettelemuksessa. Hän pitäytyi siihen, mitä oli kuullut ja kesti sen, että Jeesus vaikutti olevan aivan toista kuin se, mitä hänestä oli kerrottu. Se, mitä nainen oli kuullut, oli ratkaisevaa, sillä kanaanilainen vaimo oli aivan samanlainen syntinen kuin mekin. Ei hänellä ollut mitään yli-inhimillisiä voimia, vaan hän sai voimansa Jumalalta. Hän sai sen sanasta.

    Vain sana antaa koetuksia kestävän uskon. Siksi on tärkeä kuunnella tarkasti päivän evankeliumia ja sen sanomaa. Se julistaa meille, että vaikka Jeesus vaikuttaisi olevan hiljaa, vaikka hän vaikuttaisi sanovan, ettei hän kuulu sinulle, vaikka kokisit, että olet liian suuri syntinen, että hän voisi katsoa laupiaasti puoleesi, niin hänen sydämessään on koko ajan sinun sielusi pelastus. Ei hän halua sinulle pahaa, vaan koettelee, jotta vahvistuisit hänen tuntemisessaan.

    Seuraa siis kanaanilaista naista ja sido Jeesus tämän sanoihin! Kun hän vaikuttaa olevan hiljaa etkä koe, että hän vastaa rukouksiisi, rukoile kuitenkin ja sano sydämessäsi esimerkiksi näin: ”Herra, olet käskenyt minun rukoilla ja siksi nyt lähestyn sinua rukouksessa. Olet myös luvannut vastata lastesi pyyntöihin ja ilmoittanut, että tahdot jokaisen pelastusta. Siksi tuon tämän läheiseni jälleen eteesi ja rukoilen, että antaisit hänelle uskon lahjan.” Kun sinusta tuntuu siltä, että Herramme armo ei kuulu sinulle, muista, mitä sana sanoo: ”hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” (1 Joh. 2:2). Kun koet, että olet liian suuri syntinen, jotta voisit olla Jeesuksen oma, heittäydy Jumalan sanan varaan: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1 Tim. 1:15).

    Näin tehdessäsi pidä mielessäsi Raamatun sana: ”meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:3–5). Jeesus haluaa, että riiput kiinni sanassa silloinkin kuin tunteesi tai kokemuksesi vakuuttavat sitä vastaan. Hän haluaa, ettet luota omaan voimaasi, vaan lepäät siinä, että Jumala on antanut sinulle Pyhän Hengen. Hän ylläpitää sinussa toivoa silloinkin, kun elämä vaikuttaa toivottomalta.

    Usein kristityn elämä on suoranaista Jaakobin painia, mutta kun meillä on sana ja Pyhä Henki, meillä ei ole mitään hätää. Jos joskus emme kestäisikään koetusta, Jumala kutsuu meitä aina takaisin. Hän antaa Jeesuksen tähden anteeksi. Ja kun me näin sanassa riippuen seuraamme kanaanilaisen äidin esimerkkiä, saamme olla varmoja, että meidänkin kertomuksellamme on onnellinen loppu.

  • Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä pelastusteoissaan (Saarna, Joh. 3:1-15)

    Teol. kand. Mika Bergmanin saarna 26.5.2013 Siitamajalla

  • Kristillisen kirkon kasvu (Saarna, Matt. 13:31-33)

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 5.2.2012 Tampereella

  • Kristuksen sikiäminen ja syntymä

    Teol. yo. Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 6.7.2011 Siitamajalla

  • Kristuksen ympärileikkauksesta meidän kasteeseemme

    Pastori Mika Bergmanin saarna Joululeirillä 31.12.2015 Siitamassa

  • Kristus – perkeleen voittaja

    Matt. 4:1–11Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi". Mutta hän vastasi ja sanoi: "Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'." Silloin perkele otti hänet kanssansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle ja sanoi hänelle: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'." Jeesus sanoi hänelle: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'." Taas perkele otti hänet kanssansa sangen korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle: "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua". Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'." Silloin perkele jätti hänet; ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät hänelle palvelusta.

    Varhaiskirkossa oli tapana kuvata Kristuksen ristintyötä niin, että siinä jumaluus kätkeytyi ihmisyyteen ja kun perkele kävi raivoissaan ihmisen kimppuun, hän kohtasikin Jumalan ja menetti kaiken valtansa. Kun perkele kohtasi itse Elämän ruhtinaan hän ei voinut sitä kestää, vaan joutui kaikkine joukkoineen häpeään. Perkeleellä oli vallassaan kuolema, mutta Jumalan Poika kukisti kuolemallaan kuoleman vallan.

    Tällainen tapa puhua siitä, mitä tapahtui ristillä, voi olla meille hieman vieras. Olemme tottuneet keskittymään enemmän siihen, kuinka Kristus kärsimisellään sovitti syntimme ja korjasi suhteemme Jumalaan. Se on tietysti totta, mutta siinä ei ole kaikki, mitä Raamattu sanoo Jeesuksen pelastustyöstä. Äsken kuvaamani ajattelutapa löytyy myös Martti Lutherilta, joka vertaa perkelettä kalaan, Kristuksen ihmisyyttä matoon ja jumaluutta ongenkoukkuun kirkkoisien tapaan. Ajatuksen voi nähdä täydentävän sitä kuvaa, joka meillä on ristintyöstä. Halusin nostaa tämän näin aluksi esille, koska se johdattelee meidät mainiosti päivän tekstin pariin.

    Ylpeys ja viha

    Kun Vapahtajamme syntyi maailmaan, perkeleellä oli ollut jo kauan aikaa hioa ammattitaitoaan. Ainakin 4000 vuoden ajan ahdistuksiin ajaminen, kiusauksiin johdattaminen ja kuoleman tuskien aiheuttaminen olivat olleet hänen suurta hupiaan – ja hän oli näiden kaikkien tuottamisessa tullut mestariksi! Hän koki itsensä voittamattomaksi.

    Perkele oli vain paisunut paisumistaan ylpeydessään, koska ennen Jeesusta jokainen kuolema oli ollut hänelle voitto. Jokainen kuolema oli hänelle todiste siitä, että tilanne on ihmisen kannalta toivoton. Jokainen kuolema todisti syntiinlankeemuksen lohduttomasta voimasta. Kuoleman valta näytti musertavalta. Perkele näytti olevan Jumalaa mahtavampi.

    Kiusaustenkin suhteen perkele vaikutti voittamattomalta. Toki oli niitä, jotka kestivät joitain hänen kiusauksiaan, mutta ennen Jeesusta sielunvihollinen ei ollut kohdannut ketään, joka olisi ollut lankeamatta syntiin. Vaikka jotkut olisivatkin urhollisesti vastustaneet perkelettä lankeamatta julkisynteihin, saatana pystyi kerskumaan sillä, ettei kukaan ollut pysynyt ajatuksissaan puhtaana.

    Kun sitten perkele kohtasi Vapahtajan, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi saatana hyökkäsi uhkarohkeasti Herramme kimppuun. Hän oli niin ylpeä ja vielä vihan valloissaan, ettei hän ajatellut seurauksia. Sekä erämaassa että ristillä hän joutui kuitenkin kokemaan karvaan tappion. Jo erämaassa saatana joutui järkyttymään pahemman kerran.

    Kolme kiusausta ja voitto

    Herramme kohtasi kolme kiusausta. Niitä oli edeltänyt kaste ja 40 päivää erämaassa. Nämä kiusaukset olivat todellisia, koettelevia ja pelastavia, vaikka ei ollutkaan mahdollista, että Vapahtajamme olisi langennut niihin.

    Perkeleen sanojen edessä Vapahtaja vetosi Kirjoituksiin. Kun häntä houkuteltiin muuttamaan kivet leiväksi, hän kieltäytyi siitä, koska ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee”. Kun perkele houkutti Jeesusta heittäytymään temppelin harjalta alas ja siten osoittamaan messiaanisuutensa, Vapahtaja vastasi: ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi”. Kun saatana lupasi Herrallemme maailman valtakunnat ja loiston, tämä sanoi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman”.

    Näin Vapahtaja kesti koettelemukset ja perkele joutui hämmästymään. Vihdoin hänet oli voitettu. Tämä varmasti vain kasvatti saatanan vihaa. Hän halusi ”uusintaottelun”. Vapahtajan ristille joutuminen olikin perkeleen työtä. Sanoohan Raamattu, että perkele meni Juudakseen ja sitten tämä kavalsi Vapahtajan (Luuk. 22:3-4). Ristillä saatana ja kaikki pahan vallat kävivät raivokkaasti Herramme kimppuun. Vapahtaja kuitenkin mursi kuolemallaan kuoleman vallan ja saattoi ylösnousemuksellaan pahan voimat häpeään. Nyt perkele yrittää epätoivoisesti saada aikaan tuhoa siellä missä vain pystyy. Koska hänet on jo kukistettu, hän pyrkii siihen, ettei kukaan meistä hyötyisi Kristuksen voitosta.

    Kaksi kiusausta ja voitto

    Siksi meidän elämässämme toistuu sama kuin Vapahtajan elämässä: pyhä kaste tuo perkeleen meidänkin kimppuumme. Joudumme tämän ajan erämaassa kamppailemaan häntä vastaan. Meidän kohdallamme perkele haluaa riistää meiltä kaikki aarteet, jotka olemme kasteessa saaneet.

    Kiusauksia on monia ja ne voivat ottaa monta muotoa. Ajattelen kuitenkin, että kristittyjen kohdalla on ikään kuin kaksi kiusausten päälajia. Ensimmäinen niistä on se – tekstin sanoja soveltaen –, että saatana sanoo: ”Jos olet todella Jumalan lapsi, etkö voisi aivan hyvin tehdä ainoastaan tässä asiassa Jumalan tahtoa vastaan. Kyllähän sinä käyt kirkossa, rukoilet ja luet Raamattua. Pyrit tekemään lähimmäisille hyvää ja elämään muutenkin Raamatun mukaan. Jos vain tässä asiassa annat periksi, eihän Jumala sitä pahalla katso. Kyllä hän ymmärtää. Olethan hänen lapsensa – ja kaiken lisäksi jopa niin kuuliainen lapsi!” Ja jos lankeamme hänen houkutuksiinsa, hän voi vakuuttaa meille, ettei se mitään. Jokaisella on helmasyntinsä eikä niitä tarvitse ottaa vakavasti. Olemmehan kuitenkin vajavaisia ihmisiä.

    Käytännössä perkele siis kuiskuttaa meille, ettei Jumalan lakia tulisi ottaa niin vakavasti. Hän pyrkii tylsyttämään sen terää. Hän yrittää Jumalan armoon vedoten tehdä synnistä mitättömän oloista ja vaaratonta. Hän tietää, mitä sanoa, jotta voisimme tuudittautua väärään varmuuteen ja menettää uskomme.

    Mutta mikä avuksi? Jumalan laki esittää meille peilin, jota vastaan voimme katsoa elämäämme. Kun huomaamme rikkoneemme edes yhtä sen käskyä vastaan jollain tavoin, meihin kohdistuu Raamatun selvä sana: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee” (Gal. 3:13). Kun siis perkele sanoo, ettei ole mitään hätää, jos vähän joustat siitä, mitä Jumala käskee. Niin Jumala sanoo vuorostaan sanassaan, että yhdenkin käskyn rikkoja on kirottu. Tässä ei ole mitään lievennyksiä. Ei mitään, millä voisi kaunistella tekemäänsä pahaa. Ei yhtään veruketta, jolla voisi oikeuttaa Jumalan tahdon vastaiset ajatukset, sanat ja teot. Ja nyt juuri tämä synnin vakavuuden ja lohduttomuuden tunteminen on aivan olennaista, jotta voimme vastustaa perkeleen ensimmäistä kiusausta. Samoin meidän on hyvä muistaa, että sitä vartenhan Jumala tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi haudasta edestämme, jotta meidän ei tarvitsisi palvella syntiä, jotta meidän ei tarvitsisi olla synnin orjia.

    Siirrytään toisen tyyppisiin kiusauksiin. Jälleen perkele sanoo: ”Jos sinä olet Jumalan lapsi…” tai ehkä paremmin: ”Jos olisit Jumalan lapsi…” ja hän jatkaa: ”ethän sinä olisi voinut noin tehdä. Tajuatko ollenkaan, mitä olet juuri saanut aikaan!”. Joskus ensimmäinen ja toinen kiusaus kietoutuvat toisiinsa: ensin saatana vähättelee syntiä, mutta kun olemme langenneet, hän piinaa omaatuntoamme sillä, kuinka pahasti olemmekaan tehneet. Saatana haluaa uskotella, että tilanteemme on aivan toivoton. Hän haluaa kiinnittää huomiomme syntiimme ja siihen, mitä me olemme. Hän haluaa, että elämämme vaipuisi ahdistavaksi, itsekeskeiseksi syyllisyytemme märehtimiseksi. Hän tahtoo, että saamme tyydytystä siitä, että ajattelemme Jumalan olevan sitä mieltyneempi meihin, mitä enemmän vain vellomme pahassa olossa.

    Ainoaksi avuksemme tässä koettelemuksessa tulee rakas Jeesus ja hänen lohduttavat sanansa. Saamme sulkea korvamme perkeleen syytöksiltä, koska Raamattu vakuuttaa, että Vapahtaja ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:14–15).

    Jeesus lupaa, että meidän syntimme on pyyhitty pois. Ei ole enää mitään, mikä voisi erottaa meidät Jumalan rakkaudesta. Perkele on menettänyt kaiken valtansa meihin. Kuolema on menettänyt otteensa meihin. Elämän ruhtinas on noussut haudasta! Ja kun kohtaamme kiusauksia tai mieleemme palaavat lankeemuksemme, saamme lohduttautua päivän evankeliumilla. Mikä suloinen evankeliumi se onkaan, kun näemme, miten Vapahtajamme kestää kiusauksissa! Hän kestää kiusaukset meidän edestämme ja voittaa saatanan. Se antakoon meille rauhan, kun huomaamme, että olemme olleet uskottomia ja perkele johdattanut meitä harhaan.

    Sekä erämaassa että ristillä Kristus on todellinen perkeleen voittaja. Pyhässä kasteessa hänen voitostaan on tullut meidän voittomme, sinunkin voittosi. Hänen armoaan ihmetellen ja siihen turvautuen saamme käydä tähänkin paaston aikaan.

  • Kymmenen parantui, yksi palasi

    Luuk. 17:11-19Ja kun hän oli matkalla Jerusalemiin, kulki hän Samarian ja Galilean välistä rajaa. Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Ja heidät nähdessään hän sanoi heille: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille". Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä, ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin Tämä muukalainen?" Ja hän sanoi hänelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut".

    Kuvittele, että elät onnellisessa perheessä. Sinulla on puoliso, lapsia ja kohtalaisen mukavaa arkea. Ette ole tavattoman varakkaita, mutta tulette toimeen. Eräänä päivänä heräät. Katsot käsiäsi ja huomaat niissä haavoja. Kun puolisosi näkee sinut, hän huudahtaa kauhusta. Tunnustelet kasvojasi ja huomaat epämuodostumia. Mutta kohta suurin murheesi ei ole enää ole se, että sinulla on epämuodostumia ruumiissasi, vaan se, että puolisosi ja lapsesi jättävät sinut. Ystäväsi hylkäävät sinut. Ajattelet olevasi kirottu ja märehdit mielessäsi sitä, että kuningas Ussialle puhkesi spitaali hänen ylpeytensä tähden. Joudut vetäytymään pois muiden keskuudesta. Onneksi löydät toisia, jotka kärsivät samasta vaivasta kuin sinä itse. Olette toistenne ainoa lohtu kamalassa tilanteessa.

    Kymmenen paranee

    Spitaali oli kammottu sairaus, joka teki ihmisestä saastaisen. Siihen liittyvää lainsäädäntöä on kattavasti Kolmannessa Mooseksen kirjassa. Spitaali kuvataan Jumalan rangaistukseksi synnistä (4 Moos. 12:10). Sitä potevat joutuivat vetäytymään muiden ihmisten ilmoilta ja huutamaan: ”Saastainen! Saastainen!”, jos joku lähestyi heitä. Lisäksi laki neuvoi yksityiskohtaisesti, miten spitaalista parantuneiden tuli toimia, jotta heidän voitaisiin ottaa takaisin osaksi kansaa.

    Spitaaliset olivat hylkiöitä, sellaisia, joita ei haluttu huomata. Epämuodostuneet kasvot ja ruumiit herättivät vastenmielisyyttä. Koko spitaalisten olemassaoloon liitettiin vahvasti mainitsemani Jumalan rangaistuksen näkökulma. Sen valossa koettiin oikeutettuna se, että spitaaliset eivät saaneet myötätuntoa osakseen. Olivathan he ansainneet asemansa eikä heillä ollut siitä mitään valittamista. Jos he eivät olisi tehneet syntiä, ei heitä olisi myöskään rangaistu. Turha heidän olisi valittaa kovaa osaansa, jonka olivat ansaitusti itselleen hankkineet.

    Nyt eräässä kylässä tapahtuu ihmeellinen kohtaaminen. Jeesus ja 10 spitaalista tapasivat toisensa. Spitaaliset noudattivat tunnollisesti Mooseksen lakia, sillä he jäivät loitommalle Jeesuksesta. Mutta sen sijaan, että olisivat huutaneet: ”Saastainen!”, heidän suustaan pääsikin nyt huuto: ”Jeesus, mestari, armahda meitä!” He puhuttelevat Jeesusta mestarina opetuslasten tapaan. Sanoma nasaretilaisesta puusepästä on näköjään levinnyt eivätkä nämä sairaat arkaile heittäytyä Kristuksen varaan. He ovat joutuneet kärsimään inhottavasta taudista ja pistävät nyt kaiken toivonsa siihen, että Jeesus voisi auttaa heitä.

    Eikä rakas Vapahtaja ohittanut heitä, vaan hän vastasi hätään. Rakkaudesta syntisiin hän halusi vapauttaa heidät taudista. Täten hän julisti, että hän oli tullut ottamaan pois synnin kirouksen. Hän käski spitaalisia: ”Menkää ja näyttäkää itsenne papeille”. Jeesus ohjasi spitaalista kärsiviä toimimaan Mooseksen lain mukaisesti kuin olisivat jo parantuneet. Vaati uskonhyppyä heittäytyä sanan varaan ja lähteä tapaamaan pappia. Näin kaikki kymmenen kuitenkin tekivät. He eivät epäilleet Jeesuksen sanaa, vaan panivat toivonsa siihen ja lähtivät näyttäytymään, jotta voitaisiin virallisesti todeta, että he olivat parantuneet.

    Vain yksi palaa

    Matkalla tapahtui ihme. Kaikki kymmenen puhdistuivat spitaalistaan. Sanan varaan heittäytyminen oli kannattanut, koska hirvittävä tauti oli nyt poissa. He olivat puhtaita! He pystyivät jälleen palaamaan perheidensä luokse. Ystävät pystyivät taas viettämään aikaa heidän kanssaan. Hyvä, tavallinen arki oli mahdollista.

    Yhdeksän kymmenestä olivat kuitenkin tavallaan surkeammassa tilassa kuin aikaisemmin. Vielä äsken he olivat huutaneet Jeesusta mestariksi, mutta nyt he olivat unohtaneet hänet. Ei heidän huuliltaan enää kuulunut sanoja: ”Saastainen! Saastainen!”, mutta ei kyllä myöskään huutoa: ”Jeesus mestari armahda meitä!”. Emme tiedä, mitä yhdeksän mielessä liikkui. Alkoivatko he järkeillä ja keksivät jonkin muun selityksen parannukselleen? Miksi he eivät tulleet takaisin? Me emme saa kysymykseen selkeää vastausta. Selvää on, että heidän sydämensä olivat täynnä riemua. He olivat päässeet kauheasta ahdistuksesta eroon. Hylkiöistä oli tullut täysivaltaisia yhteisön jäseniä jälleen. Oli paljon riemua, muttei syntisten Vapahtajasta. Oli iloa maallisesta ihmeestä, muttei hänestä, joka oli tullut tekemään taivaallisia tekoja. Oli paljon suunnitelmia, mitä tehdä, mutta yhdeksän askeleet eivät vieneet takaisin Jeesuksen luo.

    Mutta yksi palasi. Hän palasi ylistäen Jumalaa ja langeten Vapahtajan jalkojen juureen. Jeesus ihmetteli, missä muut olivat. Eikö todella ollut muita, jotka olisivat palanneet kuin tämä muukalainen? Vapahtaja lähetti hänet luotaan sanoen: ”Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Kohtaus päättyy alakuloisesti. Vapahtaja oli tuhlaillut armoaan. Hän ei säästellyt rakkauttaan, kun hän armahti niitä, jotka eivät armahdusta ansainneet. Lopulta kaikki paitsi tämä yksi samarialainen unohtivat Jeesuksen. Parannusihme oli todellinen, mutta sen hyöty jäi vähäiseksi. Se kosketti kymmenen ruumista, mutta lopulta vain yhden sielua.

    Missä sinä menet?

    Näin teksti asettaa eteemme kysymyksen: missä sinä menet? Ruumiillisesti olet tietysti täällä, mutta miksi olet kirkossa? Mikä sai sinut tulemaan tänne? Joku tulee kirkkoon tavan vuoksi. Toinen tulee virsimusiikin takia. Kolmannelle toisten ihmisten tapaaminen on kirkossa käymisen suola. Minkä takia samarialainen palasi Jeesuksen luo? Vastaus on koko kertomuksen ydin: hän ymmärsi Jeesuksen olevan Jumalan erityisen läsnäolon paikka. Hän käsitti, että Jeesus oli se, joka oli luvattu. Hänellä ei ollut tarvetta mennä temppeliin pappia tapaamaan, kun näki hänet, josta temppeli todisti. Hän palasi palvelemaan Jumalaa lihassa.

    Sana ”jumalanpalvelus” vie huomiomme asian ytimeen. Sen voi ymmärtää kahdella tavalla, joista kumpikin on oikea. Ensiksi, jumalanpalveluksen voi ymmärtää meidän palvelukseksemme Jumalalle. Olemme tulleet tänään palvelemaan Jumalaa kiitäen hänen suurista armoteoistaan meitä kohtaan. Toiseksi, olemme tulleet Jumalan palveltaviksi. Täällä Jeesus on läsnä. Hän on täällä, jotta voisi parantaa meidät. Hän haluaa hoitaa haavoittunutta omaatuntoamme. Hän haluaa puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Ja hän haluaa, että palaamme jälleen hänen luokseen.

    Jeesus ei tarvitse kiitostamme. Ei hän päivän evankeliumissakaan kysele muiden perään sen vuoksi, että olisi ollut kiitoksen kipeä. Jumala haluaa kiitoksemme, koska hän rakastaa meitä. Hän haluaa meidät takaisin luokseen ylistämään, koska hän on luonut ihmisen sitä varten. Hän tietää, että ihmisellä on hyvä olla, kun tämä elää luotuisuutensa mukaisesti. Kun ylistämme Jumalaa, meidän sydämeemme painuvat hänen pelastustekonsa. Kun esimerkiksi sydämestämme kiitämme Jeesusta siitä, että hän on antanut henkensä meidän edestämme, tuo olettaa sitä, että uskomme tuon asian todeksi. Jos meillä ei olisi varmuutta tuosta asiasta, emme voisi kiittää Jumalaa siitä. Mutta kun mielemme täyttyy sillä, miten suuresti Jumalan Poika rakasti meitä antautumalla kuolemaan edestämme, silloin sydämessämme syttyy ilo ja kiitos.

    Mutta mitä Jeesus tänään tekee sinulle? Mitä kiitettävää sinulla on? Ensinäkin hän painaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimen sinuun. Näin olet siunauksen kantaja. Sitten hän päästää sinut kaikista synneistäsi. Hän lahjoittaa läsnäolonsa ja rauhansa vuorotervehdysten kautta. Hän kirkastaa armonsa sanan saarnassa ja lahjoittaa ruumiinsa ja verensä ehtoollisen sakramentissa. Lopuksi saat vielä kuulla Herran siunauksen, jonka myötä Vapahtaja sanoo sinulle: ”Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Hän sanoo näin, vaikka olisit synneilläsi saanut aikaan sen, että monet katsovat sinua alaspäin. Hän sanoo niin, vaikka olisit kaikkien hylkimä. Vaikka olisit syntisairautesi välisi läheisiisi ja ystäväsi olisivat menneet, Jeesus ei hylkää sinua. Hän on aina valmis armahtamaan – aina valmis antamaan armonsa sinulle.

    Ehkä meidän suhteemme on joskus kaikkeen tähän kuin Naemanin, joka alkoi napista, kun kuuli, että hän pääsisi spitaalistaan eroon käymällä seitsemän kertaa Jordanissa. On jotenkin niin älyttömänkin kuuloista, että luottaminen sanaan voisi puhdistaa meidät kaikesta siitä hirvittävästä pahasta, mitä olemme synneillämme saaneet aikaan! Mutta huomatkaa, miten lopulta kävi, kun Naeman otti uskoen vastaan kuulemansa sanan! Tauti lähti pois. Hän puhdistui. Ja niin käy meillekin: kun uskoen otamme vastaan sen, minkä tänään saamme kuulla, meitä kalvava synti on pyyhitty pois. Jumalan edessä olemme täysin puhtaita. Jeesus parantaa meidät sanallaan. Ja sitten hän haluaa, että tulemme jälleen uudestaan hänen luokseen kiittämään häntä hänen suuresta armostaan, jotta hän voisi taas lahjoittaa meille armoa armon päälle.

  • Kymmenen pitalista

    Teol. yo Mika Bergmanin saarna Nuortenpäivien päätösjumalanpalveluksessa 5.9.2010 Siitamajalla

  • Laki ja evankeliumi kristityn elämässä

    Pastori Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 6.7.2016 Siitamajalla

  • Lutherin tapa käyttää Raamattua hartauselämässä

     Teol. kand. Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 2013 Siitamajalla

  • Martin Chemnitz: On the Ministry

    Theological presentation of pastor Mika Bergman in Theological conference in Siitamaja on 23.9.2016

  • Martta, Maria ja elämän sanat (Saarna, Joh. 11:21-45)

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 9.10.2011 Tampereella

  • Me ja muut – hengellinen elämä ja lähimmäinen

    Pastori Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 9.7.2016 Siitamajalla

  • Me vähenemme, Kristus kasvaa

    Joh. 3:22–36: Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.” Johannes vastasi ja sanoi: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”

    Johannes Kastaja oli valmistanut tietä Herrallemme. Suuret kansanjoukot olivat virranneet Jordanille ja ottaneet vastaan parannuksen kasteen. Johannes Kastaja oli ihmeellinen mies, jonka maine oli levinnyt ympäri Israelia. Hän oli jopa kerännyt ympärilleen omat seuraajansakin, jotka päivän evankeliumitekstissä sanovat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä”. Johanneksella olisi ollut nyt loistava tilaisuus sanoutua irti Jeesuksesta ja haalia itselleen vielä lisää mainetta ja kunniaa, mutta hän ei tehnyt niin. Hän vastasi opetuslapsilleen: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

    Johannes sanoi, että hänen pitäisi vähetä, Kristuksen kasvaa. Hän ymmärsi, kuka oli. Hän ymmärsi paikkansa. Hän tyytyi siihen osaan, joka hänelle oli annettu.

    Luonnollinen ihminen haluaa kasvaa

    Johanneksen mielenlaatu ei ollut sellainen kuin langenneella ihmisellä yleensä. Eihän hän sanonut ainoastaan velvollisuudesta, että hänen pitäisi vähetä ja toisen kasvaa, vaan hän iloitsi sydämestään Kristuksen tulemisesta. Luonnollinen ihminen ei näin toimi, vaan syntiselle mielelle on ominaista se, että se laittaa itsensä aina muiden edelle. Langennut mieli hahmottaa maailman ja elämän minäkeskeisesti. Olennaista on se, mitä minulle kuuluu, mitä minä hyödyn, saan, nautin, näen, koen ja tunnen.

    Yksilökeskeisessä kulttuurissamme langenneisuus pääsee aivan erityisen kirkkaasti loistamaan. Nykyinen aika ajatusvirtauksineen vain vahvistaa ja kannustaa siihen, mikä on meille muutenkin niin luonnollista. Perustavana lähtökohtana on se, että hahmotamme elämämme sen kautta, mitä me saamme siitä irti. Elämässähän on kyse siitä, että me kasvamme, että me saamme toteuttaa itseämme. Meidän sydämellämme ovat harvoin sanat: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

    Tässä kasvamisen tavoitteessa meitä ei kauheasti liikuta se, että muut voivat kärsiä. Joku ottaa avioeron, kun puoliso ei enää miellytä. Eletäänhän tässä vain kerran. Toinen jättää vanhan työnantajansa pulaan suuremman palkan toivossa. Eihän usko kuulu työelämään. Kolmas ummistaa korvansa tuntemattoman hädältä, koska ei yksi ihminen voi auttaa kaikkia.

    Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka. Perimmäinen ongelma ei ole avioero, työpaikan kyseenalainen vaihtaminen tai tuntemattoman hädän ohittaminen. Ne ovat vain yksittäistapauksia, jotka kertovat syvästä hengellisestä ongelmasta. Kaiken itsekeskeisyyden takana on paha sydän, aivan lohduttoman paha sydän. Sellainen sydän, jonka ainoana tavoitteena on jumaloida itseään. Sen ainoana päämääränä on, että minä saisin kasvaa. Silloinkin, kun se taipuu auttamaan muita, se tekee sen itsekeskeisistä syistä. Kyllä uhrautuvaisuutta voi osoittaa, kunhan se johtaa siihen, että minä kasvan. Eikä tämä itsekeskeisyys ole välttämättä edes vaarallisimmillaan ilmeisissä paheissa, vaan siinä yleisessä elämänasenteessa, että meidän tehtävämme on pärjätä omin voimin, uskoa itseemme ja toteuttaa unelmamme. Kaikki, sekä hyvä että paha, on siitä kiinni, mitä me teemme.

    Ensimmäinen käsky sanoo kuitenkin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Se vaatii meiltä sitä, ettei elämämme pyörikään itsemme ympärillä, vaan että sen keskuksena tulee olla Jumala. Toisaalla Raamattu sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31) Ei siis itsemme kunniaksi. Ei sen tähden, että pääsisimme loistamaan, vaan Jumalan nimen ylistykseksi. Ja huomaa tuo sana ”kaikki”. Meidän tulee tehdä aivan kaikki Jumalan kunniaksi – ei siis vain veisata virsiä ja tunnustaa uskoa kirkossa. Koko elämämme tulee olla jumalanpalvelusta. Meidän tulee kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa, jotta voisimme yhä enenevissä määrin nähdä maailman Jumalan tarkoittamalla tavalla. Johannes Kastajassa näemme, miten ensimmäistä käskyä toteutetaan käytännössä.

    Meidät tehdään vähäksi, jotta Kristus olisi kaikki kaikessa

    Jumala on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen. Hän on rakkaus. Hän on hyvyys. Hän on siunannut meitä lukemattomilla luomisen lahjoilla. Syntymästämme saakka hän on antanut meille vain hyvyyttä hyvyyden päälle. Me emme osaa alkuunkaan nähdä, kuinka paljon meitä on siunattu. Monta hengenvetoa mekin olemme täällä kirkossa jo ottaneet emmekä ole yhdestäkään Jumalaa kiittäneet!

    Ennen kaikkea hän on antanut meille Vapahtajan ja lupauksen: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt iankaikkisesta elämästä osallinen. Me voimme olla jo nyt varmoja siitä, että taivasten valtakunta on omamme. Jeesus on pyhällä elämällään ja katkeralla kuolemallaan avannut meille tien takaisin Jumalan yhteyteen.

    Voisi luulla, että kaikki nämä lahjat riittäisivät tekemään elämästämme jumalakeskeistä. Näin ei ikävä kyllä ole. Koska olemme itsepäisiä kuin aasit, emme vähene mitenkään helposti. Jumalan pitää kurittaa meitä, jotta hädässä etsisimme hänen kasvojaan. Hän antaa meille ristejä, jotta ristien alla huokaisimme hänen puoleensa. Hän vähentää meitä, jotta hän voisi enentyä sydämissämme. Mutta tätä vähennystä hän ei tee vihassa tai suuttumuksessa, vaan rakkaudessaan. Hän ei halua kiusata meitä tarkoituksettomasti, vaan hän etsii iankaikkista parastamme.

    Kristillisen elämän voisikin kuvata niin, että ensin Jumala antaa suunnattoman määrän lahjoja. Hän antaa elämän, terveyden, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, kodin, ja niin edelleen. Sitten hän alkaa ottaa noita lahjoja yksitellen pois. Hän alkaa riisua meitä. Yhdeltä hän ottaa ensin pois terveyden, toiselta vanhemmat, kolmannelta kodin. Joudumme kipeästi tuntemaan, miten alamme menettää niitä lahjoja, jotka ovat muodostuneet meille jopa itsestäänselvyyksiksi. Hätä ja ahdistus iskevät, kun elämämme tukipilarit alkavat murtua. Kun meiltä otetaan pois se, minkä olemme sulasta laupeudesta saaneet, joudumme heräämään siihen, kuinka köyhiä olemme.

    Mutta aina, kun meitä riisutaan, lempeä Vapahtajamme lausuu: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun voimat vähenevät, jäsenet kangistuvat ja elon ilta alkaa koittaa, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun lähimmäisemme menehtyvät ja tuntuu, ettei sydän kestä surua, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun muistimme alkaa pettää ja voimme niin huonosti, ettemme edes jaksa muistaa Jeesusta, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Ja kun tulee viimeinen päivämme, kun Jumala ottaa meidän henkemme pois, sama lupaus kuuluu yhä: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun.

    Silloin, kun me olemme heikkoja, silloin, kun me olemme vähäisiä, juuri silloin Vapahtajamme armo loistaa kaikkein kirkkaimmillaan. Silloin, kun meillä ei ole mitään muuta kuin Jumala, hän voi todella olla ainoa turvamme. Silloin, kun olemme täysin köyhiä itsessämme, meidän lohtunamme ovat taivaan aarteet. Jos olet maahan lyöty, murheellinen, jopa toivoton, älä uskottele itsellesi, että kaikki on kunnossa. Älä yritä pärjätä omin voimin. Heittäydy hänen varaansa, joka on kantanut sinua aina kastehetkestä saakka. Juuri sellaisena kuin olet, kaikkine taakkoinesi, olet Vapahtajan oma. Täällä ajassa ei ole sinulle luvattu helppoa tietä, mutta kerran iankaikkisuudessa saat rauhan. Silloin saat yhtyä yhtenä Jumalan lapsena muiden joukossa veisaamaan riemuvirttä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”. (Ilm. 5:12). Silloin ei enää kenenkään tarvitse sanoa: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, sillä silloin hän todella on kaikki kaikessa.

  • Meille luetaan Kristuksen vanhurskaus

    Teol. yo Mika Bergmanin raamattutunti Raamattuleirillä 8.7.2011
    Leirin teemana "Kristus meidän vanhurskautemme"

  • Miksi myös maallikon tulee tuntea Raamattunsa hyvin?

    Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Talvileirillä 2015 Siitamajalla

  • Mistä löydät Jeesuksen?

    Toisena loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Luuk. 2:41–52Ja hänen vanhempansa matkustivat joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Hänen ollessaan kaksitoistavuotias he niinikään vaelsivat ylös sinne juhlan tavan mukaan. Ja kun ne päivät olivat kuluneet ja he lähtivät kotiin, jäi poikanen Jeesus Jerusalemiin, eivätkä hänen vanhempansa sitä huomanneet. He luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivänmatkan ja etsivät häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta; mutta kun eivät löytäneet, palasivat he Jerusalemiin etsien häntä. Ja kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet pyhäköstä, jossa hän istui opettajain keskellä kuunnellen heitä ja kysellen heiltä. Ja kaikki, jotka häntä kuulivat, ihmettelivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa. Ja hänet nähdessään hänen vanhempansa hämmästyivät, ja hänen äitinsä sanoi hänelle: "Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua." Niin hän sanoi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?" Mutta he eivät ymmärtäneet sitä sanaa, jonka hän heille puhui. Ja hän lähti heidän kanssansa ja tuli Nasaretiin ja oli heille alamainen. Ja hänen äitinsä kätki kaikki nämä sanat sydämeensä. Ja Jeesus varttui viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.

    Mooseksen lain mukaan jokaisen juutalaismiehen tuli matkustaa kolme kertaa vuodessa Jerusalemiin: pääsiäisen, helluntain ja lehtimajajuhlan aikaan. Nuo juhlat toivat esille Jumalan pelastushistorialliset teot ja hänen hyvyytensä kansaansa kohtaan. Ne suuntasivat Israelin katseen kohti tulevaa, kaikkien Vanhan liiton esikuvien täyttymystä. Joosefin ja Marian hurskaudesta kertoo se, että evankelista kertoo koko perheen lähteneen tavalliseen tapaan pääsiäismatkalleen! He uskoivat todelliseen Jumalaan ja tämän lupauksiin ja siksi halusivat koko perheen voimin osallistua pääsiäisjuhlan viettoon.

    Jeesus ei löydy

    Kun juhlaa oli sitten vietetty Mooseksen lain mukaisesti seitsemän päivää, oli paluumatkan aika. Joosef ja Maria suuntasivat kohti Nasaretia. Koska tuolloin matkaseurueet olivat usein isoja ja miehillä ja naisilla oli tapana matkustaa erikseen, vanhemmat olettivat Jeesuksen olevan mukana jossain matkajoukon seassa. Heille ei tullut heti mieleen, ettei poika olisi heidän kanssaan, vaikka heillä ei ollut pojasta havaintoja. Kun aikaa kului eikä Jeesusta vieläkään näkynyt, Joosef ja Maria alkoivat etsiä Jeesusta sukulaisten joukosta. Häntä ei kuitenkaan löytynyt.

    Tässä kohden on hyvä pysähtyä ja miettiä, millaista murhetta, pelästystä ja huolta vanhemmat joutuivat kokemaan! Varmasti monet teistä vanhemmista tiedätte omakohtaisesti, millainen hätä siitä tulee, kun lapsi on yhtäkkiä kadonnut eikä häntä löydy. Suomi on kuitenkin kohtuullisen turvallinen maa ja nykyään apunamme löytämisessä ovat kännykät, kauppojen kuulutukset, sosiaalinen media ja niin edelleen. Jeesuksen ajan Palestiina oli kuitenkin hyvin toisenlainen: siellä oli muun muassa tukahduttavan kuuma ilmasto, leijonia, skorpioneja, varasjoukkoja ja lukemattomia muita vaaroja. Jeesus oli ollut nyt kadoksissa päivän ajan ja vielä menisi kolme päivää ennen kuin poika löytyisi Jerusalemista!

    Ei ole siis mitenkään ihme, että kun vanhemmat löytävät Jeesuksen, Vapahtaja kohtaa äitinsä tiukan kysymyksen: ”Poikani, miksi meille näin teit? Katso, sinun isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua.” Maria ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi Jeesus oli jäänyt temppeliin. Hänen sanansa paljastavat, että hän piti Jeesuksen tekoa ajattelemattomana. Tämähän ei ollenkaan ottanut huomioon sitä, millaista murhetta jääminen Jerusalemin aiheuttaisi vanhemmille. Ja kun Maria ja Joosef saivat kuulla Jeesuksen vastauksen kysymykseen, Raamattu sanoo: ”Mutta he eivät ymmärtäneet sitä sanaa, jonka hän heille puhui”.

    On hyvä eläytyä Marian osaan. Raamattua lukiessahan voi olla niin, että meillä on tietynlainen esiymmärrys ja sen vuoksi ohitamme monia lukemiamme asioita, kun ne eivät ole niitä, joihin kiinnitämme huomion. Esimerkiksi tämän päivän evankeliumissa ajatuksiamme voi hallita niin paljon se, että Jeesus on kaikkitietävä Jumalan Poika, ettemme ota Marian murhetta vakavasti. Vähän hymähdämme sille, että Maria ei täysin ymmärtänyt, kuka hänen Poikansa on ja mikä oli tämän tehtävä, mutta jätämme asian siihen. Äidin kysymys ei anna meille sen suurempaa pohtimisen aihetta, vaan kuvaa vain Marian tietämättömyyttä.

    Marian kokemus on kuitenkin hyvin yleinen. Hänessä on paljon, mihin samaistua. Emmekö mekin ole usein kysyneet: missä Jeesus on? Missä hän on, kun synti on syyttänyt? Missä hän on, kun läheinen on kuollut, työpaikka mennyt tai jokin muu ahdistus kohdannut? Jeesus tuntuu olevan kadoksissa ja meidän tekisi mieli nuhdella häntä siitä, että hän ei ollenkaan huomioi meitä. Kuinka usein onkaan totta, että sanan lupaukset eivät vaikuta enää Jumalan sanalta silloin, kun ahdistukset iskevät! On helppo sanoa Raamattua Jumalan sanaksi. Mutta kun kaikki vaikuttaa olevan sanaa vastaan, Jeesuksen kaikkitietävyys, rakkaus ja huolenpito ei ole enää ollenkaan niin itsestään selviä asioita.

    Jeesus löytyy

    Murheisiimme ja tuohtumukseemme Jeesus vastaa evankeliumin sanoin: ”Ettekö tienneet, että minun pitää niissä oleman, mitkä minun Isäni ovat?” Joosef ja Maria löysivät Jeesuksen temppelistä, opettamassa Jumalan sanaa. Hän oli syventynyt niihin asioihin, jotka olivat hänen Isänsä. Vaikka hän oli vain 12-vuotias, hän oli ottanut opettajan paikan ja oppineet ihmettelivät hänen suurta viisauttaan. Temppeli oli hänen paikkansa, koska siellä hänellä oli mahdollisuus johtaa kuulijoita ymmärtämään Kirjoitukset. Temppeli oli hänen paikkansa, koska olihan hän syntiuhri, johon temppelin uhritoiminta osoitti. Temppeli oli hänen paikkansa, koska siellä esikuva ja täyttymys kohtasivat toisensa. Perustaisihan Jeesus kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan uuden temppelin, hänen ruumiinsa, pyhän kristillisen seurakunnan.

    Kun tänään haluamme löytää Jeesuksen, meidän tulee myös löytää hänet niistä asioista, jotka ovat hänen Isänsä. Jeesus löytyy jälleen temppelistä. Hän on läsnä Kristillisen Kirkon keskellä. Hän on sitoutunut armonvälineisiin. Niissä hän on hyvin konkreettisesti läsnä pelastavassa läsnäolossaan. Ne ovat Isän meille antamat lahjat, joissa Vapahtaja tulee löydettäväksemme. Niiden kautta hän vakuuttaa sinulle, että syntisi on annettu anteeksi hänen uhrinsa tähden. Niiden kautta hän antaa lohdutusta murheeseen vakuuttaen, että hän on kanssasi niin ilossa kuin murheissakin. Niissä kuuluu vahva vakuutus: ”Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room. 8:32).

    On monia, jotka etsivät Jeesusta, mutta eivät löydä häntä. Heillä on käsitys siitä, millainen Jeesuksen pitäisi olla ja koska todellinen Jeesus ei vastaa tuota kuvaa, he eivät koskaan tule tuntemaan Vapahtajaa. Älä sinä tee näin, vaan ota uskolla vastaan se, mitä Raamattu sanoo hänestä. Rauhoita sydämesi sanan lupausten äärellä. Löydä Vapahtajasi Isän antamista aarteista ja ole turvallisella mielellä! Sinulla on Jeesus. Sinulla on Jeesus, vaikka et häntä näe ja vaikka joskus kokemuskin voisi todistaa toista. Sinulla on Jeesus. Ja hänessä sinulla on rauha.

  • Miten rukoilla?

    Pastori Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 7.7.2016 Siitamajalla

  • Miten tunnustan uskoani läheisteni keskuudessa

    Teol. yo. Mika Bergmanin oppitunti Talvileirillä 2012 Siitamajalla

  • Monenlaista iloa

    Luuk. 10:17–22: Niin ne seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat: "Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimessäsi." Hän sanoi heille: "Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa." Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki minun Isäni on uskonut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne, kuka Poika on, kuin Isä; eikä kukaan muu tunne, kuka Isä on, kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa."

    Milloin olet ollut viimeksi oikein iloinen? Mikä tekee sinut iloiseksi? Jos mielessäsi pyörii jokin positiivinen asia, joka lämmittää sydäntäsi, mikä se on?

    Usein ilon aiheet eivät ole kohdillaan

    Päivän evankeliumissa opetuslapset tulevat Jeesuksen luo iloiten. He ovat riemuissaan ja ihmeissään siitä, kuinka suuri voima Jeesuksen nimellä on. Oli valtavaa nähdä, kuinka pahat henget olivat täysin voimattomia Vapahtajan nimen edessä! Syystäkin he siis iloitsivat. Kun pahuus joutuu väistymään, hyvän tieltä, eikö olisi outoa, jos siitä ei iloitsisi?

    Jeesus ei kuitenkaan antanut varauksetonta tukeaan oppilaidensa ilolle. Hän ei sinällään kieltänyt sitä, että riivaajien vallan menetys oli hieno asia. Hänhän aloitti vastauksensa heille sanoen: ”Minä näin saatanan lankeavan taivaasta kuin salaman. Katso, olen antanut teille vallan tallata käärmeitä, skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.” Herra siis myönsi sen, että opetuslapset olivat oikeassa. Hänen nimellään on valtava voima. Sitä on ihan syytä iloiten ihmetellä. Parannusihmeet todistivat saatanan voiman murtumisesta. Mutta sitten Vapahtaja kiinnitti heidän huomionsa paljon tärkeämpään asiaan: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.”

    Parannusihmeitä paljon suurempi ilon aihe oli siis se, että opetuslasten nimet olivat taivaissa. Ei riivaajien voittamisesta iloitsemisessa ollut sinällään mitään vikaa, mutta jotain hämärää on siinä, jos tästä on suurempi ilo kuin siitä, että nimi on taivaissa. Jotta tämä näkökulma, tulisi omalle sydämellemme, palataan äsken esittämiini kysymyksiin siitä, mistä iloitsemme.

    Nyt, kun olemme jumalanpalveluksessa, moni alkaa miettiä leimallisen hengellisiä ilon aiheita. Vakuutamme itsellemme, että Jeesus on suurin ilomme. Ehkä teemme tämän velvollisuudentunnosta, ehkä emme ole rehellisiä edes itsellemme. No, mitä ne todelliset kilpailijat ovat? Ehkäpä päivä perheen kanssa, lempi tv-ohjelma työpäivän päätteeksi, projektin saaminen valmiiksi, liikuntaharrastus, hyvä elokuva. Voi olla, että sinulla on koko viikko hyvä mieli sen takia, että tiedät, että jotain mukavaa on tulossa!

    Siinä ei ole mitään pahaa iloita lahjoista, joita Jumala antaa. Mutta usein meillä on oikea perspektiivi hukassa. Lahjat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Odotamme esimerkiksi viikonlopun vapaa-aikaa enemmän kuin lepopäivän pyhittämistä. Olemme riemuissamme saadessamme lempiruokaamme, mutta Herran ehtoollinen jättää sydämemme kylmäksi. Olemme iloisempia ystävän kauniista sanoista kuin Jumalan lupauksista, jotka vakuuttavat, että nimemme ovat kirjoitettuina taivaissa. Ehkä voi olla, että olet kokenut jonkin yliluonnollisen kokemuksen ja se on sinulle suurempi asia kuin se, mitä Jeesus antaa sinulle viikoittain.

    Oikeaa iloa syntyy oikeihin asioihin keskittymällä

    Jos sinulle jokin on tärkeämpi kuin Jeesus, tee parannus. Käänny pois epäjumalastasi todellisen Jumalan puoleen. Tunnusta syntisi ja usko, että Jumalan Poika antautui kuolemaan sinun puolestasi. Äläkä enää iloitse mistään niin kuin siitä, että nimesi on taivaissa.

    Ymmärrän toki, että kehotus Kristuksesta iloitsemiseen voi aiheuttaa vastarintaa, vaikka ilosta ei tehtäisikään pelastuksen ehtoa. Ilo ei synny käskemällä. Prioriteetit eivät asetu oikeaan järjestykseen helposti, edes silloin, kun halu siihen olisi. Vaikeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei muutosta parempaan suuntaan voisi tapahtua. Luukas kertoo evankeliuminsa lopussa samanlaista puhetapaa käyttäen kuin päivän evankeliumissa, että opetuslapset palasivat ylösnousseen Kristuksen luota iloiten Jerusalemiin temppeliin palvelemaan Jumalaa. Eli nyt heidän sydämensä oli täynnä iloa oikean asian tähden. He iloitsivat Jeesuksesta. He iloitsivat siitä, että saivat palvoa Jumalaa.

    Miten voimme saada samanlaisen ilon? Sen voi sanoa aluksi, että opetuslapset eivät keskittyneet siihen, että heidän piti iloita. Iloitsemisen vaatimus vetääkin mielen maahan. Opetuslasten ilon taustalla oli kaksi tekijää: Jeesuksen kohtaamista oli edeltänyt synkkyys ja syyllisyys. He luulivat seuranneensa väärää profeettaa. He ajattelivat häpäisseensä Jumalan nimen ja edistäneensä valhetta. Ja niin kristillisen ilon luovuttamattomana taustana on tietynlainen synkkyys; se, että ymmärrämme, miten monenlaisten syntien kietomia olemme. Olemme saaneet jonkinlaisen käsityksen siitä, että syntiemme ansaittu palkka on ikuinen tuli.

    Mainio väline elävän synnintunnon kannalta on Vähä katekismuksen ensimmäinen osa, 10 käskyä. Ei niitä rippikoulussa opeteltu tenttien tähden tai julkisen kuulustelun takia, vaan elämää varten. Katekismuksen on hyvä olla jokaisen päivittäinen hartauskirja. Jumalan yksinkertaiset käskyt puhuttelevat vaihtuvissa elämäntilanteissa eri tavoin. Niiden edessä voimme herätä näkemään syntisiä tottumuksiamme ja taipumuksiamme, joille muuten olemme sokeita. Käskyjä vasten piirtyvä syntiemme määrä kertoo meille lohdutonta kieltään sydämemme tilasta: se on niin mätä, että ulkoiset korjausliikkeet voivat pitää sen pahoja ilmentymismuotoja kurissa, mutta me emme saa tehtyä sydämestämme tervettä.

    Tietoisuus synnistä vie pimeyteen. Mutta synnin yöhön ilmestyy Jeesus. Murhe vaihtuu iloon, kun ylösnousemus julistaa Jumalan voittoa pahasta. Opetuslapset täyttyivät riemusta, ja samoin mekin täytymme ilolla, kun syntiemme tunnossa kuulemme ihanan sanoman: meillä on ylösnoussut Vapahtaja. Synnin ei tarvitse nyt masentaa eikä ahdistaa, kun se on voitettu. Se on naulittu ristiin. Se on unohdettu. Se on heitetty pois Jumalan kasvojen edestä. Siksi me voimme yhdessä profeetta Miikan kanssa hämmästellen ja onnellisina sanoa joka päivä: ”Kuka on Jumala niin kuin sinä, joka annat pahat teot anteeksi ja käyt ohi perintösi jäännöksen rikosten? Ei hän pidä vihaa iäti, sillä hänellä on mielihalu laupeuteen. Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan pahat tekomme ja kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:18,19)

    Armo on ehdotonta. Sen lähteenä on Jumalan suunnaton ihmisrakkaus ja se perustuu yksin siihen, mitä Jeesus teki. Sen juuret menevät jo iankaikkisuuteen, jolloin Jumala kirjoitti omiensa nimet taivaisiin. Jo iankaikkisuudessa hän rakasti meitä ennen kuin ehdimme iloita tai olla iloitsematta.

    Tässä meidän kristittyjen huomion tulee olla. Kristillinen ilo syntyy levosta käsin. Se syntyy Jumalan tekojen ihmettelemisestä. Syntisyys on hyvä muistaa, jotta mielessä pysyy, miksi Jumalan armo on luovuttamatonta. Mutta toisaalta ajatustemme varsinaisena paikkana pitää olla se, millainen Jumala on, mitä Kristus on tehnyt ja minkälainen tulevaisuus meillä on edessä taivaan Isän lapsina. Mieltämme ei hallitse se, millaisia me olemme, mitä olemme tehneet, millaista tämä elämä on, vaan se, että nimemme on kirjoitettuina taivaissa. Todellisuus voi alkaa pikkuhiljaa aueta meille tästä näkökulmasta. Asiat voivat alkaa mennä oikeaan tärkeysjärjestykseen. Elämää voi alkaa värittää ilo Jumalan ansaitsemattomasta rakkaudesta, siitä, että sinulle on ilmoitettu ihmeellisiä taivaan salaisuuksia. Iloitset yhdessä Kristuksen kanssa siitä, että Isä on nämä ilmoittanut sinulle.

    Mutta toisaalta älä syyllistä itseäsi sen takia, jos et ole juuri nyt ole iloinen. Älä kuormita omaatuntoasi vielä sillä, että olet alakuloinen. Lepää Jeesuksessa. Hiljenny sen ääreen, mitä hän teki edestäsi kärsimällä ja kuolemalla puolestasi. Hän riittää sinulle, olit sitten iloinen tai surullinen. Tämä on se luovuttamaton armon perusta, jolla kaiken kasvumme täytyy tapahtua. Muista vielä, että hän tänäkin hetkenä hän rukoilee edestäsi, jotta varjeltuisit iankaikkiseen elämään. Hän ei ole jättänyt sinua yksin. Hän kulkee rinnallasi varjellen sinua kaikista vaaroista. Hän saattaa loppuun alkamansa työn. Siksi saat odottaa luottavaisesti sitä, että pääset kerran tästä murheen laaksosta uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, sinne, jossa kaikuu ikuinen kiitosvirsi Jumalan Karitsalle.

  • Neitsyt Marian esimerkki

    Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 17.7.2015 Siitamajalla

  • Nimi Jeesus

    Pastori Mika Bergmanin opetus nuorille lasten ja nuorten joululeirillä 29.12.2017

  • Oikea lähimmäisen rakkaus ja sen ruumiillistuma

    Luuk. 10:25-37Ja katso, eräs lainoppinut nousi ja kysyi kiusaten häntä: "Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" Niin hän sanoi hänelle: "Mitä laissa on kirjoitettuna? Kuinkas luet?" Hän vastasi ja sanoi: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Hän sanoi hänelle: "Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää". Mutta hän tahtoi näyttää olevansa vanhurskas ja sanoi Jeesukselle: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi ja sanoi: "Eräs mies vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, jotka riisuivat hänet alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse. Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä. Ja seuraavana aamuna hän otti esiin kaksi denaria ja antoi majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä, ja mitä sinulta lisää kuluu, sen minä palatessani sinulle maksan'. Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?" Hän sanoi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta". Niin Jeesus sanoi hänelle: "Mene ja tee sinä samoin".

    On erilaisia tapoja tehdä katuevankeliointityötä. Netissä surffatessani törmäsin miehen, joka ottaa rohkeasti ja suoraan ihmisiin kontaktia kertoessaan Jeesuksesta. Hän yleensä kysyy aluksi tapaamaltaan henkilöltä, onko tämä hyvä ihminen. Usein vastaaja sanoo olevansa ihan kelvollinen, koska pyrkii tekemään parhaansa ja yrittää olla satuttamatta ketään. Julistaja alkaa sitten vyöryttää kysymyksiä, kuten ”oletko koskaan valehdellut?”, ”oletko katsonut naista himoiten?”, ”oletko vihastunut toiseen ihmiseen?”, ja niin edelleen. Sitten hän tuo esille sen, että Raamatun mukaan valehtelijat, haureelliset ja murhaajat joutuvat helvettiin – siis ne, jotka ovat edes ajatuksissaan syyllistyneet näihin synteihin. Tämän perään hän kertoo lyhyesti Jeesuksesta.

    Tietyllä tavalla kaikkein mielenkiintoisin on se hetki, kun kadulla kohdattu selittää, millainen ihminen hän on. Usein videolla käy vielä niin, että lain edessä ihminen haluaa selitellä parhain päin sitä, miksi hän on esimerkiksi valehdellut.

    Syntiselle sopiva laki

    Päivän evankeliumissa näemme myös syntisen, jolla on suuri tarve antaa itsestään hyvä kuva. Evankelista kertoo, että lainoppinut lähestyi Jeesusta ja kiusasi tätä kysyen: ”Opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?” Hän koettelee Jeesusta ja katsoo, vastaako Jeesus kysymykseen oikein. Jeesus kysyi vastakysymyksen. Hän tiesi lainoppineen tuntevan oppineisuutensa perusteella oikean vastauksen: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi” Vastaus oli aivan oikea: iankaikkisen elämän saa, jos täyttää kaksi käskyä, joihin tiivistyy koko Jumalan laki. Siksi Jeesus sanoikin: ”Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää”.

    Olisi voinut olettaa, että lainoppinut olisi jatkanut matkaansa saatuaan oikean vastauksen. Mutta hän ei tehnyt niin, koska halusi osoittaa olevansa vanhurskas. Hän ilmeisesti ajatteli rakastavansa Jumalaa täydellisesti, koska ei kysynyt siihen liittyen tarkennuksia. Lähimmäisen rakkauden käskyn suhteen häntä kuitenkin askarrutti se, kuka oli hänen lähimmäisensä. Siksi hän tiedusteli tätä Jeesukselta.

    Huomaatteko, mitä lainoppinut haluaa tehdä! Hän haluaa kuulla Jeesuksen suusta sellaisen lähimmäisen määritelmän, jonka perusteella hän voisi täyttää käskyn. Hän varmaankin odottaa kuulevansa, että juuri lainoppineet ja fariseukset ovat todellisia lähimmäisiä. Eihän julkisyntisille ja pakanoille rakkaus varmasti kuuluu. Silloinhan käsky ei olisi edes vaikea noudattaa! Olisihan helppo rakastaa samanlaisia ihmisiä kuin itse on.

    No, itseasiassa on aivan varmaa, ettei tuo lainoppinut edes tuollaisella määritelmällä täyttäisi käskyä. Mutta tällaisia me ihmiset olemme Jumalan lain edessä. Haluamme pistää lain täyttämisen riman niin matalaksi, että kuvittelemme selviytyvämme sen tuomasta haasteesta.

    Jumalan vaatimukset lähimmäisen rakkaudesta

    Nyt Jeesus kuitenkin kertomuksen kautta paljastaa, millaista rakkautta lähimmäiseen Jumala vaatii laissaan. Hän kertoo juutalaismiehestä, joka oli matkalla Jerusalemista kohti Jerikoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaarallinen. Mutkiin piiloutui usein rosvolaumoja, jotka kävivät pahaa-aavistamattomien matkalaisten kimppuun. Näin kävi myös vertauksen miehelle, jonka omaisuus vietiin ja joka jätettiin puolikuolleena makaamaan tien varteen.

    Paikalle tuli pappi. Hän oli todennäköisesti matkalla juhdan kanssa. Papit olivat tuolloin erittäin varakkaita ja hänellä olisi ollut mahdollisuus auttaa haavoittunutta, mutta hän päätti jatkaa matkaa auttamatta pahoinpideltyä miestä. Voi hyvin olla, että pappi pohti mielessään sitä, että hänellä olisi ollut pitkä paluumatka Jerusalemiin, jos olisi tullut saastutetuksi ruumista. Hän ei halunnut ottaa riskejä ja päätti siksi hylätä hädässä olevan. Seuraavaksi paikalle saapui leeviläinen, mies, joka siis auttoi pappeja temppelipalveluksessa. Häneltäkään ei saatu apua. Ehkä leeviläinen näki, miten pappi oli ohittanut hakatun miehen ja päätti ottaa mallia arvovaltaisemmasta miehestä.

    Mutta sitten paikalle tuli samarialainen, halveksitun sekakansan jäsen. Kaikista viimeiseksi lainoppinut, jolle vertaus esitettiin, olisi samaistunut häneen. Olihan samarialaisten veressä pakanallista verta. Lisäksi heillä oli omalaatuiset jumalanpalvelustavat, jotka eivät olleet Mooseksen lain mukaisia. Samarialainen on kuitenkin Jeesuksen vertauksessa se, joka osoittaa Jumalan lain mukaista rakkautta: ensiksi hän tekee paikan päällä kaiken mahdollisen auttaakseen miestä, eli sitoo ja puhdistaa haavat. Sitten hän nostaa haavoittuneen juhtansa selkään ja vie tämän todennäköisesti Jerikoon. Ei ole näet arkeologisia todisteita siitä, että tuolloin olisi ollut majataloja kaupunkien ulkopuolella ja lähin kaupunki oli todennäköisesti Jeriko. Majatalossa hän aluksi itse hoiti miestä yön yli ja sitten, kun hän ei enää pystynyt siihen, hän piti huolta siitä, että pahoinpidelty kuitenkin sai tarvitsemansa hoidon. Samarialainen lupasi maksaa siitä kaikki kulut.

    Millaisia tekosyitä meillä on, että toimimme niin kuin pappi ja leeviläinen emmekä niin kuin samarialainen? Aina on helppo keksiä selityksiä sille, miksi ei tarvitsisi auttaa. Olisihan samarialainenkin voinut perustella päinvastaista käytöstä, esimerkiksi ajattelemalla: ”En tunne häntä ollenkaan ja hän on viholliskansan jäsen. Hän ei edes tunnusta samaa uskoa kanssani! Miksi minun pitäisi piitata hänestä?” tai: ”Jos käytän öljyni ja siteeni tämän tuntemattoman auttamiseen, minulle itselleni ei riitä. Vieläpä rosvot voivat yllättää minut, jos kiinnitän huomioni täysin hänen hoitamiseensa. En vain voi auttaa häntä.” tai: ”Mitä jos juutalaiset luulisivat minun pahoinpidelleen hänet, jos veisin hänet kaupunkiin hoidettavaksi? Siitä en selviä elossa.” Samarialaisella olisi siis ollut liuta vallan järkevän oloisia syitä olla auttamatta, mutta rakkaus pakotti hänet laittamaan oman henkensäkin alttiiksi tuntemattoman edestä.

    Kun kertomus oli kerrottu, Jeesus kysyi lainoppineelta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?” Huomatkaa, että Jeesus ei tässä suoranaisesti toista alkuperäistä kysymystä, vaan hän ohittaa sen. Hän ei halua, että huomio on sen määritellyssä, kuka on lähimmäinen, vaan siinä, millaista todellisen rakkauden tulee olla. Jeesuksen kysymykseen lainoppinut sanoi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta”. Ja niin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene ja tee sinä samoin”. Kohtaus päättyy tähän käskyyn, joka osoittaa, millaista rakkautta lähimmäiseen Jumala laissaan vaatii.

    Olisi mielenkiintoista tietää, mitä lainoppineen mielessä liikkui Jeesuksen sanojen jälkeen. Miten hän päätti käytännössä toimia? Ottiko hän Jeesuksen sanasta vaarin ja yritti rakastaa täydellisesti lähimmäistä? Ja jos hän näin teki, veikö avuttomuus käskyn edessä ja siitä syntynyt synnintunto hänet turvaamaan Jeesukseen, vai fariseusten selityksiin, jotka tekivät lainkäskyt turhiksi.

    Rakas ystävä, jos sinä tänään luulet periväsi iankaikkisen elämän sen perusteella, että rakastat Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, niin ei ole muuta sanottavaa kuin: mene ja täytä laki. Ole täydellinen rakkaudessa. Ja jos epäonnistunut rakastamisessa, älä syytä lakia, vaan itseäsi. Ei laissa ole mitään vikaa. Se lupaa elämän jokaiselle sen täyttävälle. Vika on sinussa ja minussa.

    Jeesus on lähimmäisen rakkauden ruumiillistuma

    Ei olekaan mitenkään ihmeellistä, että varhaiskirkosta asti vertauksemme samarialainen on nähty Jeesuksena. Onhan Jeesus ainoa, johon sopii täysin samarialaisen kuvaus. Hän osoitti maanpäällisen vaelluksensa aikana täydellistä rakkautta lähimmäistä kohtaan. Hän täytti Jumalan lain kokonaan. Hän täytti nuo kaksi meille mahdotonta käskyä: täydellisen Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakkauden.

    Kun perkele ja pahan vallat olivat runnelleet meidät ja jättäneet meidät hengelliseen kuolemaan eikä laista ja vajavaisista uhreista ollut apua, Jumalan Poika alentui ja tuli pelastamaan meidät. Hän ei laittanut henkeään vain alttiiksi, vaan hän antoi sen edestämme. Hänet leimattiin samarialaiseksi (Joh. 8:48) ja tuomittiin kuolemaan. Ja hän kärsi kivuliaan, kirotun kuoleman, jotta me synteihimme kuolleet voisimme elää. Hän on vieläpä kantanut meidät majataloon, jossa meistä pidetään huolta, kunnes hän tulee takaisin. Hän on jo suorittanut kaikki maksut. Meidän ei tarvitse maksaa hoidostamme yhtään mitään. Me emme saa maksaa siitä mitään, koska se olisi Samarialaisemme armon halveksimista.

    Kalliit kristityt, me olemme tänään tuossa majatalossa. Emme ole vieläkään täysin terveitä, vaikka Jeesus on löytänyt meidät. Olemme syntisten sairaalassa. Meitä vaivaa kauhea tauti, mutta sanan ja sakramenttien kautta me saamme sitä hoitoa, jota sielumme tarvitsee. Ja toisin kuin vertauksessa Herra Jeesus on itse täällä läsnä, vaikka hän ei ole tullut vielä kunniassaan takaisin. Hän ei ole jättänyt meitä, vaan hoitaa omiatuntojamme vakuuttamalla, että meidän kaikki syntimme on annettu anteeksi. Hän katkoo perkeleen siteet meihin. Hän lohduttaa meitä ihanalla armollaan.

    Muista, ettei sinun tarvitse pinnistellä ollaksesi terve. Sinä et saa parannettua itseäsi. Mutta sinulla on taivaallinen lääkäri, joka saa. Hän löysi sinut aivan kuolleena. Täysin kykenemättömänä auttamaan itseäsi. Viruit synneissäsi saatanan vankina. Yhä tänä päivänäkin oirehdit niin, että sydämessäsi on pahoja haluja, ajatuksissasi hirveitä mielikuvia ja teoissasi julmuutta. Mutta Herra Jeesus tietää juuri sen hoidon, jota tarvitset. Hän löysi sinut, kun olit matkalla helvettiin. Hän otti sinut omakseen. Peitti sinun haavasi vanhurskautensa vaatteella ja vuodatti niihin ihanaa evankeliumin lohdutusta. Nytkin hän hoitaa sinua noilla kahdella denaarilla, hänen pyhällä sanallaan ja sakramenteilla. Lepää vain hänen armossaan ja omista omaksesi se pelastus, jonka hän on sinulle hankkinut. Silloin voit olla varma siitä, että nouset kerran haudastasi täysin parantuneena. Silloin synti on poissa, tämän ajan vaivat ovat poissa ja meidän ryövärimme on täysin kukistettu.

    Menemme ja teemme samoin

    Kun olet tänään taas saanut olla Vapahtajasi hoidettavana, hän lähettää sinut uuteen viikkoon sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin”. Hän haluaa, että osoitat lähellä olevillesi samanlaista rakkautta kuin hän on osoittanut sinua kohtaan. Hän ei halua, että keksit tekosyitä olla auttamatta, vaan hän haluaa meiltä uhrautuvaisuutta. Esikuvanamme on Jeesus, joka antoi kaikkensa edestämme. Eikö meiltä siis riittäisi aikaa, voimia ja varojakin niille, jotka ovat hädässä? Älkäämme kuitenkaan, auttako jotta voisimme periä taivasten valtakunnan lakia täyttämällä, vaan siksi, että meillä on varma perintö, koska olemme Isän lapsia Jeesuksen tähden. Älkäämme myöskään olko rakastamatta ajatellen, että evankeliumin tähden ei tarvitsisi rakastaa. Jumalan tahto se on silti, vaikka sillä ei ansaitakaan pelastusta. Me saamme heijastaa maailmalle sitä ehdotonta rakkautta, jota olemme itse saaneet kokea.

  • Öljyä lamppuun!

    Matt. 25:1-13 "Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä. Tyhmät ottivat lamppunsa, mutta eivät ottaneet öljyä mukaansa. Mutta ymmärtäväiset ottivat öljyä astioihinsa ynnä lamppunsa. Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat. Mutta yösydännä kuului huuto: 'Katso, ylkä tulee! Menkää häntä vastaan.' Silloin kaikki nämä neitsyet nousivat ja laittoivat lamppunsa kuntoon. Ja tyhmät sanoivat ymmärtäväisille: 'Antakaa meille öljyänne, sillä meidän lamppumme sammuvat'. Mutta ymmärtäväiset vastasivat ja sanoivat: 'Emme voi, se ei riitä meille ja teille. Menkää ennemmin myyjäin luo ostamaan itsellenne.' Mutta heidän lähdettyään ostamaan ylkä tuli; ja ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssansa häihin, ja ovi suljettiin. Ja myöhemmin toisetkin neitsyet tulivat ja sanoivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä'. Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.

    On melko hullunkurista, että valvomisen sunnuntaina on evankeliumiteksti, jossa kaikki nukahtavat. Niin viisaat kuin tyhmät neitsyet odottavat ylkää, mutta tämän viipyessä vaipuvat uneen. Kun lopulta kuului huuto, joka ilmoitti sulhasen tulevan, silloin vasta tapahtui erotus: toiset pääsivät häihin, toiset jäivät ulkopuolelle.

    Kun ylkä tulee, öljy ratkaisee kohtalon

    Jeesus kertoo vertauksen, jonka asetelma rakentuu hänen aikansa hääkäytännön varaan. 10 neitsyttä ovat morsiamen ystävättäriä, jotka on kutsuttu kantamaan lamppuja häissä. He lähtivät ylkää vastaan. Tarkoituksena oli ilmeisesti mennä yhdessä yljän kanssa morsiamen luo. Mutta ennen lähtöään ymmärtäväiset ottivat kukin mukaan astiallisen öljyä lampussa olevan öljyn lisäksi. He varautuivat siihen, että häiden alkamisessa voisi kestää eivätkä ottaneet riskejä asian kanssa. Tyhmät neitsyt eivät taas tehneet näin, vaan he luottivat siihen, että lampussa valmiiksi oleva öljy riittäisi juhlintaan. Varmasti kaikki neitsyet olettivat, että juhla alkaisi pian, mutta lopulta ylkä viipyi niin kauan, että kaikki vaipuivat uneen.

    Mutta sitten neitsyet heräävät huutoon. Viisaat laittavat lamppunsa kuntoon, mutta tyhmät eivät voi tehdä niin, koska heillä ei ole öljyä. Vain ne, joiden lamput palavat pääsevät häihin. Viisaat neitseet eivät voi antaa omaa öljyään toisille, koska sen tulee riittää heille itselleen. Tyhmät lähtevät ostamaan öljyä, mutta juuri sillä aikaa ylkä tulee. Viisaat menevät häihin. Ovi menee kiinni. Tyhmät jäävät ulkopuolelle ja saavat kuulla lohduttoman lausahduksen oven toiselta puolelta: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä”. Vapahtaja päättää sanoen, että meidän tulee aina valvoa, koska emme tiedä hetkeä, jolloin ylkä tulee.

    Koska kaikki nukahtavat, on ilmeistä, ettei valvominen liity vertauksessa siihen, kuka pysyy kirjaimellisesti hereillä. Valvominen liittyy siihen, että kun uni tulee, on öljyä, jotta voi ottaa kelvollisesti vastaan yljän tämän tullessa. Vaikuttaa siltä, että nukahtamisella kuvataan kuolemaa. Näin ollen vertaus sanoisi, että me kaikki kuolemme kerran. Ratkaisevaa on se, onko meillä tuolloin kuollessamme tarpeeksi öljyä, koska käskyhuudon kuuluessa on liian myöhäistä hankkia sitä lisää. Kohtalomme on siinä vaiheessa lyöty lukkoon, kun vaivumme täällä ajassa uneen. Meillä on vain tämä elämä aikaa pitää huolta siitä, että olemme valmiit, kun Herra saapuu.

    Mutta mitä tämä öljy on? Sitä ei suoraan vertauksessa sanota. Raamatussa öljy liittyy voitelemiseen, muun muassa kuninkaiden ja pappien voiteluun. Muistamme myös sen, että Jumala oli luvannut lähettää Voideltunsa pelastamaan kansansa sen synneistä. Messias, eli Kristus, tarkoittaa voideltua. Mutta mikä on se öljy, jolla Messias on voideltu? Jeesus todisti Nasaretin synagogassa itsestään: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille” (Luuk. 4:18) Pietari julisti aikoinaan: ”te tiedätte, kuinka Jumala Pyhällä Hengellä ja voimalla oli voidellut Jeesuksen Nasaretilaisen” (Apt. 10:38). Jeesuksen ihmisyys voideltiin Pyhällä Hengellä. Näin Jeesuksessa ihmisyys tuli jälleen voidelluksi Pyhällä Hengellä. Osallisina Vapahtajasta mekin tulemme Pyhällä Hengellä voidelluiksi. Silloin meidän sydämissämme on todellista öljyä, joka pitää uskon liekkiä yllä. Paavali kirjoittaa: ”Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme.” (2 Kor. 1:21-22) ja Johannes julistaa: ”Teillä on voitelu Pyhältä, ja kaikilla teillä on tieto.” (1 Joh. 2:20)

    Öljyä pitää olla lampussa yljän tullessa

    Päivän evankeliumin vertaus on suunnattu nimenomaan meille, kristityille. Me kaikki olemme neitsyitä, jotka on kutsuttu häihin. Kaikki me odotamme ylkää tulevaksi. Kaikilla meillä on voitelu, mutta kysymys on: kenellä meistä on vielä silloin öljyä, kun ylkä tulee? Kenen lamppu yhä palaa, kun sulhanen saapuu?

    Kuinka lukuisat ovatkaan ne, jotka ovat lähteneet uskon tielle, mutta Herran viipyessä, öljy on loppunut. Kuinka moni onkaan päätellyt, että koska Jeesuksen oletetusta taivaaseen astumisesta on jo melkein 2000 vuotta, on aivan turha odottaa, että hän tulisi enää takaisin. Pelkkää satua koko juttu. Kuinka monen taivaallinen toivo on unohtunut, kun tämä maailma on tukahduttanut sen. Epäiletkö sinä Jeesuksen takaisin tulemista? Onko se sinulle elävää todellisuutta? Rakastatko Herrasi tulemusta vai tätä ajallista maailmaa?

    Jeesus piirtää eteemme hyvin jyrkän ajallisen rajan ja lopullisen jaon kahteen ryhmään. Sen sijaan ennen sitä, kun neitsyet lähtevät kohti ylkää ja nukahtavat, tilanne vaikuttaa olevan kaikilla sama: kaikilla on mahdollisuus saada öljyä. Kaikilla on mahdollisuus varautua siihen, että ylkä viipyy. Kukaan ei ole etukäteen syrjityssä asemassa. Herrahan viipyy juuri sen vuoksi, että mahdollisimman moni voisi olla valmis hänen tuloonsa. Pietari kirjoittaa päivän epistolassa: ”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2 Piet. 3:9). Olkoon tämä Jumalan sana mielessäsi, jos Kristuksen viipyminen aiheuttaa sydämessäsi epäilyksiä. Älä vaivu uneen, vaan pidä huoli siitä, että sinulla on varmasti öljyä, sillä nyt on öljyn aika. Juuri nyt on se hetki, kun meidän tulee olla ymmärtäväisiä ja varautua siihen, että ylkä voi viipyä.

    Öljyä on tarjolla kaikille

    Rakkaat ystävät, tänään öljyä on yllin kyllin tarjolla! Tänäänkin tämä kirkkosali suorastaan tulvii öljyä, kun Pyhä Henki tulee sanassa ja ehtoollisen sakramentissa luoksemme. Meillä on tilaisuus täyttää astiamme ja odottaa innolla Vapahtajamme tuloa luottaen siihen, että olemme tervetulleita häihin. Suitsevat kynttilät voivat nyt syttyä nyt ilmiliekkiin.

    Mutta voi sitä, joka suhtautuu penseästi tähän Pyhän Hengen öljyyn! Hän on öljyn äärellä, muttei täytä astiaansa. Hän on siellä, missä on kaikki mahdollisuudet varautua sulhasen saapumiseen, muttei ymmärrä, että astia pitäisi todella täyttää. On helppo nähdä, että ne, jotka eivät tule sanankuuloon, ovat tällaisia ihmisiä. Heitä ei liikuta se, onko heillä varmasti tarpeeksi öljyä. Tärkeämpää on nukkua pitempään, käydä harrastuksissa, viettää perheen kanssa vapaapäivää. On helppo nähdä, että ne, jotka eivät koe tarvetta nauttia ehtoollista, suhtautuvat penseästi Hengen öljyyn. Onhan ilmeistä, etteivät he näe ehtoollisen arvoa. Mutta kysy myös ennen kaikkea itseltäsi: olenko minä tänään täällä öljyn äärellä, mutta itsetyytyväisyydessäni en täytä astiaani? Olenko minä täällä esittämässä, etten jaksa valvoa ilman Pyhää Henkeä, mutta sydämessäni olen penseä sanankuulija? Onko minulle kirkko vain suurta teatteria?

    Kolmannen käskyn selityksessään Luther lausuu: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä. Mielellämme sitä kuulemme ja opimme.” Luonnehtiiko tämän käskyn positiivinen kuvaus sinun suhdettasi Jumalan sanan öljyyn?

    Mutta kuten jo sanoin: täällä on öljyä. Sitä on täällä täysin meidän kelvollisuudestamme riippumatta. Onhan Jumalan Henki sitoutunut sanaansa. Astiamme täyttyvät, kun otamme uskoen vastaan sen sanan, jota varten Kristus lähetti Henkensä. Nyt on tärkeää uskoa, jotta meillä on öljyä. Se ei hyödytä, että käyt vain ulkoisesti kirkossa. Se ei hyödytä, että kuulet muodon vuoksi sanaa. Siitä ei ole mitään apua, että polvistut tavan takia ehtoollispöytään. Usko pelastaa. Uskon kautta saamme Pyhän Hengen, mutta toisaalta Pyhä Henki juuri pitää uskon liekin yllä.

    Johannes korostaa tätä, kun hän kirjoittaa siitä, miten voitelu pysyy meissä: ”En minä ole kirjoittanut teille sentähden, ettette totuutta tiedä, vaan sentähden, että te tiedätte sen ja ettei mikään valhe ole totuudesta. Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä. Minkä te olette alusta asti kuulleet, se pysyköön teissä. Jos teissä pysyy se, minkä olette alusta asti kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä. Ja tämä on se lupaus, minkä hän on meille luvannut: iankaikkinen elämä. Tämän minä olen kirjoittanut teille niistä, jotka teitä eksyttävät. Mutta te-teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä.” (1 Joh. 2:21-27).

    Uskoen Kristukseen meillä on Jumalan Hengen voitelu. Tunnustamalla, että Jeesus on Kristus, Voideltu, voimme olla varmoja siitä, että öljy riittää. Tämä iloinen sanoma koskee myös sinua, jonka öljy on vähissä ja lamppu ehtinyt jo moneen kertaan sammua. Sinullakin on vielä aikaa! Usko nyt siihen, että Jeesuksen tähden olet saanut kaikki syntisi anteeksi. Niin sinun lamppusi sekä sydämen astiasi tulee täyteen öljyä ja voit odottaa Herrasi tulemista riemuiten. Vaikka ylkäsi vaikuttaisi viipyvän, pidä kiinni siitä tunnustuksesta, joka sinulla on. Käy aina uudestaan täyttämässä astiaasi, jotta uskosi tulee Pyhän Hengen vahvistamaksi. Niin voit olla varma siitä, että pääset kerran ikuisiin häihin.

  • Osallisuus kolmiyhteisen Jumalan iankaikkiseen rakkautaan

    Joh. 15:1–9: "Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän. Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä. Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niinkuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat. Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkastetaan, että te kannatte paljon hedelmää ja tulette minun opetuslapsikseni. Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani.

    Kolminaisuusoppia käsitellään usein pinnallisesti, suorastaan laiskasti. Sanotaan, että Jumalassa on yksi olemus ja kolme persoonaa, muttei tämän enempää. Toki on niin, että kyseessä on suuri salaisuus, ja inhimillisen ymmärryksen rajat tulevat vastaan, mutta toisaalta on niin, että mitä syvemmin opimme tuntemaan kolminaisuusoppia, sitä rakkaammaksi se tulee meille. Oppi ei näyttäydy meille enää teoreettisina korulauseina, vaan näemme sen kauneuden ja syvyyden. Kyseessä on ihana ihme, suoranainen aarre.

    Viime viikkojen saarnoissa olen pitänyt esillä sitä, miten syvempi Kristuksen tuntemiseen kasvaminen vaikuttaa hedelmää. Siksi ohitan tänään viinipuuvertauksen ja keskityn evankeliumitekstimme viimeiseen jakeeseen: ”Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani.” Nämä sanat vievät meidät syvälle kolminaisuusoppiin.

    Risti paljastaa Jumalan rakkauden luonteen

    Jeesus tuo ilmi yhteyden, joka on Isän rakkaudella häneen ja hänen rakkaudellaan opetuslapsiin. Kun haluamme tunkeutua Jumalan salaisuuksiin, on luontevaa aloittaa siitä, mikä meille on tuttua: Jeesuksen rakkaudesta meitä kohtaan. Hänen rakkautensa luonne avautuu oikein vain, kun huomioimme ihmiskunnan langenneen tilan. Lankeemuksen seurauksena koko ihmiskunta oli joutunut eroon Jumalasta. Me olimme päätyneet Jumalan oikeudenmukaisen vihan alle. Me kaikki olimme kuolleita synteihimme ja rikoksiimme eikä kukaan edes halunnut tuntea elävää Jumalaa. Vallitsi lohduton, hengellinen pimeys ja ihmiskunnan määränpäänä oli iankaikkinen kadotus.

    Kun meistä ei ollut pelastamaan itseämme, Jumalan Poika alentui. Hän tuli ihmiseksi, otti orjan muodon, täytti Jumalan lain puolestamme ja kärsi ristillä syntiemme rangaistuksen. Me emme olleet niin ihmeellisiä ja ihania, että Jeesuksen oli pakko tehdä tämä, vaan hän uhrasi itsensä edestämme suunnattoman rakkautensa tähden. Hänen rakkautensa meihin on ehdotonta. Se on itsensä uhraavaa. Se on täydellistä itsestään luopumista meidän hyväksemme.

    Tekstimme sanoo, että niin kuin Isä on rakastanut Poikaa, niin Poika on rakastanut meitä. Jeesuksen rakkaudessa näemme näin ollen sen, miten Isä on rakastanut Poikaansa iankaikkisesti. Jeesuksen uhrautuva rakkaus paljastaa meille, että Jumalan persoonien keskinäisessä rakkaudessa on kyse samankaltaisesta itsensä antamisesta. Mutta mitä tämä tarkoittaa?

    Kolmiyhteisen Jumalan persoonat lahjoittavat itsensä toisilleen rakkaudessa

    Kolminaisuusopin mukaan Poika syntyy Isästä iankaikkisuudessa. Pojan syntymisessä on kyse siitä, että Isä antaa kaikkensa Pojalle. Kaiken, mitä Isällä on, Poika saa. Isä lahjoittaa itsensä kokonaan Pojalle kuitenkin säilyttäen kaiken omansa. Isän ja Pojan erottaa toisistaan vain se, että Isä on Isä ja Poika on Poika. Isä synnyttää Pojan, mutta Poika syntyy Isästä. Muuten he jakavat aivan kaiken, kuten hyvyyden, viisauden, kaikkitietävyyden, kaikkivaltiuden ja kaikkialla läsnä olemisen. Se, mitä Jeesus teki ajassa rakastaessaan meitä hamaan ristinkuolemaan asti, avaa meille ikään kuin ikkunan nähdä se, miten Isä on antanut itsensä Pojan elämäksi iankaikkisuudessa.

    Pojan syntyminen Isästä ei tarkoita Pojan alamaisuutta Isälle, ikään kuin Poika olisi jokin puolijumala. Isä ja Poika jakavat saman kunnian, vallan ja majesteetin. Vielä on niin, ettei Isää voisi olla ilman Poikaa. Sanoilla ”Isä” ja ”Poika” kuvataan kahden eri persoonan välistä suhdetta: eihän ole lapsetonta isää. Näin ollen Isän ja Pojan olemassaolo on sidoksissa toisiinsa.

    Päivän evankeliumiteksti ei puhu Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä ja Pojasta, mutta siinäkin on kyse samasta kuin Isän ja Pojan suhteessa. Ero on vain se, että sekä Isä että Poika antavat kaikkensa Pyhälle Hengelle. He luopuvat kaikesta, mitä heillä on, ja näin Pyhä Henki lähtee heistä.

    Isän ja Pojan suhteen hahmottaminen Pyhään Henkeen oli pitkään ongelma teologien keskuudessa. On helppo nähdä, ettei Isää ole ilman Poikaa, mutta miten Isän tai Pojan olemassaolo olisi sidoksissa Pyhän Hengen olemassaoloon? Vasta keskiajalla löydettiin ratkaisu: Pyhän Hengen lähteminen Isästä ja Pojasta on kuin hengittämistä. Siihenhän sana Henki viittaa. Näin ollen Isä ja Poika ymmärretään Pyhän Hengen hengittäjiksi tai henkäyttäjiksi ja he eivät voi olla tätä ilman Pyhää Henkeä.

    Jeesuksen sanat: ”Niinkuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä”, paljastavat meille sen, että kolmiyhteinen Jumalamme on rakkauden ”yhteisö”; iankaikkiset jumalalliset persoonat lahjoittavat itsensä toisilleen ikuisessa rakkaudessa. Isä on jumaluuden perimmäinen lähde, mutta jokaisen Jumalan persoonan olemassaolo on sidoksissa toisten persoonien olemassaoloon. Joskus sanotaan, ettei Koraanissa Allahia voida määritellä rakkaudeksi sen takia, että hän on vain yksi persoona. Tämän takia hän ei ole voinut rakastaa iankaikkisesti ketään toista persoonaa. Koska oikea Jumala on kuitenkin kolme toisiaan rakastavaa persoonaa, hän on iankaikkinen, itsensä uhraava rakkaus, joka on ilmoittanut ristillä luonteensa meille.

    Meidän tulee pysyä siinä ihmeellisessä rakkaudessa, josta olemme osallisia

    Tästä kolmiyhteisen Jumalan sisäisestä rakkaudesta meidät on tehty osallisiksi pyhässä kasteessa. Kun kasteessa meille annettiin uskon lahja, meistä tuli Jumalan adoptiolapsia. Saimme syntimme anteeksi, menneisyytemme pyyhittiin pois ja meidät otettiin perheeseen, johon emme luonnostamme kuulu. Jumalan lapsina olemme osallisia taivaallisen Isän rakkauteen, joka on myös Pojan ja Pyhän Hengen rakkautta.

    Nyt Jeesus sanoo meille: ”pysykää minun rakkaudessani”. Kristillinen elämä on sitä, että pysymme tässä rakkaudessa, jonka osallisuuteen olemme päässeet Jumalan armotekojen kautta. Meidän ei tarvitse puurtaa ja nähdä vaivaa, jotta Jumala katsoisi armollisesti meidän puoleemme, vaan hän on jo osoittanut ehdotonta rakkauttaan meitä kohtaan tehden meidät siitä osallisiksi.

    Pysymme Jumalan rakkaudessa tulemalla siitä aina uudestaan osallisiksi. Jumalan sanan tutkimisen, kasteen muistamisen ja ehtoollisen nauttimisen kautta yhteytemme Jumalan rakkauteen vahvistuu, koska Jumala on läsnä armonvälineissä lahjoittamassa itsensä aina uudestaan meille. Tänään meillä on juhlapäivä, koska emme saa ainoastaan kuulla uskomme pelastavista salaisuuksista, vaan tulemme niistä omakohtaisesti osallisiksi. Jumala, jonka edessä inhimillinen järki joutuu kohtaamaan rajansa, tulee luoksemme ja yhdistää Poikansa ruumiin ja veren kautta meidät rakkauteensa.

  • Painia Jumalan kanssa

    1 Moos. 32:24–31 Ja Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa". Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua". Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob". Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut". Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi". Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut". Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa.

    Toivon, että tämänvuotinen pääasiaisaika on teille suurta juhlaa. Toivon, että sydämenne riemuitsee siitä, että teillä on Vapahtaja, joka on noussut kuolleista. Onko elämässä mitään, mistä iloita enemmän kuin tyhjän haudan sanomasta?

    Painiskelua nykyään, painiskelua Jaakobin aikana

    Kaikille pääsiäisaika ei kuitenkaan ole juhlaa. Ehkä nytkin joukossamme on niitä, joita vaivaavat murheet, ahdistukset ja suru. Miten yksinäistä ja kolkkoa on, kun ympärillä riemuitaan, mutta omassa sydämessä iloa ei ole. Ehkä synti murehduttaa omaatuntoa. Ehkä epäilykset eivät jätä rauhaan. Ehkä omainen on kuollut, sairaus vaivaa tai perheessä on vaikeuksia. Pääsiäistervehdykset eivät ilahduta, vaan ne syyllistävät. Ne eivät kaiu korviin ilosanomana, vaan moitteina, että nyt pitäisi iloita etkä iloitse. Jumala tuntuu kaukaiselta ja Kristuksen ylösnousemus etäiseltä. Mutta Jumala ei halua jättää meitä yksin murheidemme kanssa.

    Tämän päivän Vanhan testamentin teksti on puhuttu juuri meille, jotka joudumme painiskelemaan tänä ilon aikana. Siinä kuvataan merkillinen kohtaaminen Jaakobin ja Jumalan kanssa. Tapaaminen edeltää Jaakobin ja Eesaun kohtaamista. Jaakob oli aiemmin vienyt vanhemman veljen esikoisoikeuden, ja Eesaun mielen olivat vallanneet murha-aikeet. Nyt oli heidän ensimmäisen kohtaamisensa aika kavalluksen jälkeen.

    Jaakob oli syvästi ahdistunut ja varautunut kaikin mahdollisin tavoin veljensä tapaamiseen. Hän päätti viettää viimeisen yön yksin varmaankin kootakseen ajatuksiaan ja rukoillakseen. Tuona yönä ihmeellinen mies, joka paljastuu Jumalaksi, saapuu kamppailemaan Jaakobin kanssa. Jaakob sai kokea sekä ruumiin että sielun kamppailua. Hän joutuu painimaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Hän loukkaantuu painissa ja joutuu sen seurauksena ontumaan lopun elämäänsä. Kamppailun tuloksena hän saa kuitenkin kuulla ihmeellisiä Jumalan sanoja: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut”. Vielä mies siunasi Jaakobin. Ahdistunut Jaakob ymmärsi kamppailun päätyttyä, että hän oli nähnyt Jumalan ja selvinnyt hengissä.

    Jaakobin paini on kirjoitettu meille lohdutukseksi. Tässä on mies, joka joutui painimaan sekä maallisten että hengellisten murheiden kanssa. Hän ei päästänyt Jumalasta irti ennen kuin sai siunauksen. Niin Jaakobin kamppailu todistaa meille, että kun maalliset ja hengelliset murheet ahdistavat, kun olemme rauhattomia ja uupuneita, meidän ei pidä luovuttaa. Meidän tulee sanoa Jumalalle: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”.

    Rukous voi vaikuttaa röyhkeältä. Mitä me olemme Jumalalta vaatimaan siunausta? Mutta juuri tällaiseen röyhkeyteen raamatunkertomus meitä patistaa. Jumala on tarkoituksella laittanut sen Raamattuun. Ja koska se on Raamatussa, voimme olla luottavaisia, että uskalias Jumalan varaan heittäytyminen, on hänen mieleensä. Hän haluaa, että suurimmissakin kamppailuissa uskomme hänen hyvyyteensä ja hellittämättä huudamme häneltä apua. Kun näin teemme, voimme olla varmoja siitä, että vaikka ontuisimme tämän ajallisen elämän kamppailujen haavoittamana, meidät kerran siunataan ja saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

    Luther kirjoittaa Jaakobin painista: ”Tätä kohtaa pidetään kaikista hämärimpänä Vanhan Testamentin paikkana. Se ei olekaan ihme, koska siinä on kysymys huikeasta koettelemuksesta, jossa kantaisä Jaakob ei joutunut taistelemaan lihaa ja verta tai Perkelettä, vaan itse Jumalaa vastaan. Se onkin hirvittävä taistelu, kun Jumala itse taistelee ja käy päin vihamielisesti taistellen kuin tahtoisi viedä hengen. Sen, joka tässä kamppailussa tahtoo kestää ja voittaa, täytyy varmastikin olla pyhä mies ja tosi kristitty.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32–40, s.43. Luther-säätiö 2007).

    Painiskelua salattua Jumalaa vastaan Jumalan lupausten varassa

    Vanhan testamentin tekstimme antaa meille ihanan lohdutuksen painiskeluumme kertomalla, mikä onnellinen lopputulos sillä on, kun emme päästä Jumalasta irti. Silti voi tuntua, ettei voima riitä. Luottamus Jumalaan ei ole samanlainen kuin Jaakobilla ja paini tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Jos kaikki, mitä meillä olisi, olisi vain esikuva siitä, miten painia oikein, se ei vielä kantaisi ahdistunutta ihmistä.

    Mutta meillä on enemmän: meillä on Israel, joka paini meidän edestämme. Jaakobin paini viittaa esikuvallisesti siihen taisteluun, jonka Herramme Jeesus kävi sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Se viittaa siihen painiin, jonka seurauksena tämä todellinen Israel ei vain ontunut, vaan hänen kätensä lävistettiin, hänen kylkensä puhkaistiin ja hän joutui kuolemaan Jumalan hylkäämänä. Hänen luottamuksensa Jumalaan ei kuitenkaan loppunut. Hän taisteli voitollisesti viimeisen hengenvetoonsa asti. Hänen paininsa ainoa päämäärä oli se, että me voisimme saada syntimme anteeksi, omantunnon rauhan ja luottamuksen Jumalaan.

    Meidän elinikäinen kilvoituksemme on siinä, että näemme Jumalan Kristuksen kautta. Kun Raamatun sanat syyttävät, kun elämän ahdingot painavat, kun on jäänyt yksin, silloin meitä kehotetaan nostamaan katseemme Jumalan rakkauteen, joka näkyy ristillä. Tämän rakkauden näkeminen murtaa kaikki ne kahleet, jotka sitovat meitä. Se antaa ilon, vapauden ja onnen. Kristukseen ulkopuolella on vain tuomiota, helvettiä ja ahdistusta, mutta hänessä meillä on kaiken ymmärryksen ylittävä rauha.

    Meillä on Jumala, joka kätkeytyy, Jumala, joka painii kanssamme. Kristityn suuri kamppailu on siinä, että kun itse Jumala ahdistaa häntä, hän ei anna kokemustensa sanella, millainen Jumala todella on. Hän ei yritä ymmärtää Jumalan salattua toimintaa ja Jumalaa sellaisena kuin tämä on Jumalan lupausten ulkopuolella. Painimme on siinä, että pidämme kiinni Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä meille, vastoin kaikkea sitä, mikä todistaa tuota ilmoitusta vastaan. Tällä tavoin Jumala haluaa johdattaa meidät itsensä luo. Hän haluaa, että riipumme hänen sanassaan, vastoin kaikkea, mikä todistaa sitä vastaan. Hän haluaa, että ahdistukset johtavat meitä etsimään häntä sieltä, missä hän on luvannut olla armollisesti läsnä.

    Luther neuvoo meitä lohduttautumaan monissa paineissamme sanomalla itsellemme: ”olen kastettu Jumalan Pojan verellä, syönyt ruoakseni Kristuksen ruumiin ja veren. Tästä pidän lujasti kiinni, tässä lohdutuksessa löydän levon, vaikka itse Jumalakin muuta sanoisi.” (Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 32-40, s. 50)

    Tänään Jumala on löydettävissä. Tänään saat tulla kaikkine taakkoinesi, joita kannat hänen luokseen, joka on luvannut antaa levon työtätekeville ja raskautetuille. Tule rauhassa, tule iloiten, tule kaikista ahdistuksistasi huolimatta ottamaan vastaan pelastajasi vedoten hänen sanaansa: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Niin tämä pääsiäisaika voi olla sinulle syvän ilon aikaa, vaikka olisitkin monella tavalla ahdistettu.

  • Palatkaa kiittämään! Palatkaa saamaan hoitoa parantavista sanoista!

    14. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja kun hän oli matkalla Jerusalemiin, kulki hän Samarian ja Galilean välistä rajaa. Ja hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Ja heidät nähdessään hän sanoi heille: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille". Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä; ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? Eikö ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?" Ja hän sanoi hänelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut".  Luuk. 17:11-19

     Luopumus on meitä kaikkia uhkaava asia, luopumus kristillisestä uskosta. Monet niistä, jotka ovat saaneet kokea Herran hyvyyttä, eivät ole palanneet kiittämään häntä, vaan ovat lähteneet maailman teille. Ihminen unohtaa nopeasti kaiken hyvän, mitä hänelle on osoitettu. Olemme myös taipuvaisia panemaan meitä kohdanneet hyvät asiat omiksi ansioiksemme tai jollakin muulla tavalla unohtamaan sen, että Jumalahan on se, joka päivittäin antaa meille lukemattomia lahjoja.

    Sairautensa tuntevat saavat parannuksen sanasta

    Kymmenen spitaalia sairastavaa miestä jäi seisomaan loitommalle ja he huusivat Jeesusta avukseen. He jäivät loitommalle, koska he tiesivät olevansa sairaita. Heidän sairautensa teki heistä Mooseksen lain mukaan rituaalisesti epäpuhtaita ja siksi he visusti varoivat lähestymästä puhdasta ja pyhää Jeesusta. He olivat sairaita ja kaikkien ihmisten hylkimiä, mutta samalla he uskoivat, että Messias olisi kykeneväinen parantamaan heidät ja he lujasti luottivat siihen, että Parantaja olisi heitä kohtaan armollinen. Siksi he huusivat ja rukoilivat uskon varmuudessa: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" (j. 13).

    Tässä kohden tämä spitaalisten joukko on aivan valtavan hieno esikuva meille. Meidän tulisi tuntea syntisairautemme ja toivottavasti teemmekin niin myös ajatuksissamme emmekä vain huulillamme. Oletteko huomanneet, että spitaalisten armon pyyntö on päässyt jumalanpalvelukseemme? Kun synnintunnustuksessa olemme pohtineet sitä, kuinka olemme rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan ja olemme mielissämme käyneet läpi omia pahoja ajatuksia, sanoja ja tekojamme, jotka todistavat meille siitä, että meillä on sairaus, perisynti, sen jälkeen pyydämme Jeesukselta armoa. Laulamme: ”Herra armahda meitä, Kristus armahda meitä, Herra armahda meitä”.

    Spitaalisten rukoiltua Jeesus antoi heille parantavan sanan ja matkalla pappien luokse kaikki paranivat. ”Herra armahda”- hymnin jälkeen pastori julistaa meille Kristuksen valtuuttamana lähettiläänä synneistä päästön. Hän välittää meille parantavan sanan sairauttamme vastaan. Sana lahjoittaa meille Jeesuksen valmistaman sovitustyön, Hänen kärsimyksensä ja kuuliaisuutensa meidän puolestamme, ja tuo Jumalan asumaan meihin, niin että meissä alkaa taistelu meissä vaikuttavaa sairautta vastaan. Saamme jo nyt lievitystä tautiimme ja saamme Kristuksen turvassa lähestyä pyhää Jumalaa, vaikka olemmekin vielä sairaita. Kristuksessa puettuina Jumala näkee meidät terveinä ja synneistä puhtaana. Kuoltuamme, me uskovat, pääsemme vihdoinkin vaivaamastamme taudista täysin eroon ja saamme täysin terveenä palvoa Herraamme iankaikkisesti.

    Kiittämään palaaminen ja uskossa pysyminen

    Kun spitaalisten joukko oli parantunut vain yksi heistä palasi Jeesuksen luokse ja ylisti Jumalaa. Vain yksi! Eikö meidän kaikkien murheellinen kysymys ole, minne ne muut jäivät! Tekstimme ei anna meille mitään selvää vastausta, mutta jos tutkimme seurakuntiemme tai läheistemme elämää, ehkä jopa omaa elämäämme, voimme saada vastauksen kysymykseemme. Huomaamme, että monet jäsenemme ovat tulleet uskoon ja ovat saaneet hyvää hengellistä opetusta, he ovat saaneet kuulla Jeesuksen parantavia sanoja, mutta ovat lopulta luopuneet eivätkä ole palanneet kiittämään Jumalaa siitä, että Hän oli parantanut heidät. He eivät ole palanneet kuulemaan Jumalan sanaa, jotta Jumala voisi ylläpitää parantavaa työtään. Minullekin kävi rippikouluni jälkeen niin, että vaikka olin tullut uskoon, luovuin siitä, koska en palannut Jeesuksen luokse. Onneksi Jumala kutsui minut kuitenkin sanansa kautta takaisiin omakseen samoin kuin monet muutkin. Mekin, jotka olemme luopuneet, voimme turvallisin mielin luottaa siihen, että Jeesus ei luopunut ja vain sillä on väliä. Jeesus on elämällään valmistanut meille täydellisen pelastuksen. Tämä pelastus riittää peittämään kaikki meidän syntimme oli kyse mistä tahansa. Minulle tapahtuneen takia uskon tietäväni ainakin jotain siitä, kuinka tärkeää on osallistua jumalanpalveluksiin ja muuhun seurakunnan toimintaan. Tiedän, että jos en niin tee tai jos sinä et tee niin, olemme pian kuin ne yhdeksän spitaalista, jotka olivat unohtaneet mestarinsa luullessaan pärjäävänsä ilman Häntä.

    On valtavan hienoa, että olette täällä tänään! Se ei ole teidän omaa ansiotanne, vaan Jumala on sen vaikuttanut. On todella ihanaa nähdä, kuinka jotkut jotka ovat luopuneet palaavat takaisin taistelemaan meidän rinnallemme! Maailma yrittää koko ajan vetää meitä matkaansa. Meillä voi usein olla syntisiä haluja elää maailman mukaan. Jumalanpalvelus voi tuntua joskus vähän kuivalta. Ehkä joskus voi tuntua siltä, että sunnuntain voisi paremminkin viettää. Meillä ei ole uusinta musiikkia, ei bändiä eikä täällä ole niin vauhdikasta menoa kuin muualla voi ehkä olla. Meillä on kuitenkin jotakin paljon arvokkaampaa: Jumalan sana ja ehtoollinen. Jeesus on aivan yhtä todellisella tavalla läsnä täällä meidän kanssamme kuin hän oli niiden spitaalisten kanssa, jotka Hän kohtasi. Hänen sanansa on aivan yhtä vahva ja vaikuttava kuin Luukkaan kuvailemassa tapahtumassa. Jos me tekisimme kyltin, jossa lukisi ”Jumala on täällä” ja pistäisimme sen tuohon pihalle, se ei olisi missään mielessä liioittelua tai valehtelua.

    Sekään ei näyttänyt mitenkään ihmeelliseltä kun Jeesus paransi spitaaliset. Hänhän sanoi vain, että menkää näyttäytymään papeille. Jumala toimii tässä maailmassa meistä usein oudolta vaikuttavalla tavalla. Jeesuksesta ei lähtenyt parantavia säteitä eikä maa järissyt. Hän ei kaatanut sairaita ”Jeesuksen nimessä” ja vaivuttanut väkeä hurmioon vaan Hän antoi vain kehotuksen ja tämä vaatimattomalta vaikuttanut kehotus teki kaiken. Tämä voi vahvistaa meitä siinä, jos epäilemme, voiko Jumala todella olla täällä meidän kanssamme sanansa välityksellä. Voimme nähdä kaikkialla Raamatussa sen, että Jumala toimii tässä maailmassa yleensä hyvin vaatimattomilta vaikuttavien asioiden kautta.

    Lain ja evankeliumin ääreen

    Eräs yksityiskohta tekstissä kertoo meille siitä, miksi vain yksi palasi ja miksi juuri hän oli ainoa kymmenestä, joka palasi. Palannut oli tekstimme mukaan samarialainen. Oletettavaa on, että muut eivät olleet, koska Luukas erikseen mainitsee tämän asian. Tämä huomio on tärkeä sen tähden, että samarialainen sai varmasti kuulla usein, että hän saastainen ja roskakansaa. Juutalaiset halveksivat ja inhosivat samarialaisia. Jotkut jopa rukoilivat, että samarialaiset eivät pelastuisi. Kun yhdeksän juutalaista oli unohtanut, että spitaalin parantumisesta huolimatta, he tarvitsevat Jeesusta pelastuakseen, koska he olivat syntisiä, samarialaisen oli helppo muistaa oma syntisyytensä juutalaisten muistuttaessa häntä jatkuvasti siitä.

    Laki on meidän syyttäjämme. Se osaa kertoa hyvin, miksi olemme saastaista roskasakkia. Tulemme jumalanpalvelukseen, jotta pääsisimme vapaiksi lain syytösten alta ja jotta Jumala voisi hoitaa meitä. Tulemme vahvistumaan siinä anteeksiannossa, jonka jo uskon kautta omistamme. Tulemme kiittämään Jumalaa Hänen ihmeellisestä armostaan. Suurimman kiitoksen Jumala saa, kun me syntejämme katuvina tulemme tänne, jotta saisimme vahvistusta uskollemme. Jumala synnyttäköön meissä sellaista mieltä, että meistä tuntuu siltä, että emme jaksa kohdata tulevaa viikkoa ellemme saa ensin olla Hänen hoidettavanaan jumalanpalveluksessa! Silloin meillä on edes vähän ymmärrystä sen suhteen, millainen aarre meillä täällä on. Jeesus sanoi takaisin palanneelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut". Tämän saman Hän sanoo meille jumalanpalveluksen lopuksi. Hän antaa kaikki synnit anteeksi työnsä tähden ja vakuuttaa, että kun uskossa omistamme Hänet olemme pelastuneet ja lähettää meidät siunauksen kanssa matkaan.

     Mika Bergman, Siitamaja 5.9.2010

  • Perisynti

    Teol. yo. Mika Bergmain oppitunti Raamattuleirillä 5.7.2011 Siitamajalla

  • Pyhä Henki evankeliumin työssä

    Pastori Mika Bergmanin oppitunti Syysjuhlilla 24.9.2016 Siitamajalla

  • Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen

    Mika Bergmanin esitelmä STLK:n 45. varsinaisessa kirkkokunnankokouksessa Siitamajalla 23.5.2015

  • Raamattu ja traditio

     Teol. kand. Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 2013 Siitamajalla

  • Raamatullinen mieheys

    Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Raamattuleirillä 17.7.2015 Siitamajalla

  • Raamatun kaanon

    Vikaari Mika Bergmanin oppitunti Talvileirillä 2015 Siitamajalla

  • Rippisaarna

    Pastori Mika Bergmanin rippisaarna Pääsiäisjuhlassa 27.3.2016 Lahdessa

  • Rukous kirkon tuntomerkkinä

    Teol. yo. Mika Bergmanin oppitunti Talvileirillä 2011 Siitamajalla

  • Saarna, Joh 7:14-18

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 9.1.2011 Tampereella

  • Saarna, Joh. 15:10-17

    Teol. yo. Mika Bergmanin saarna 12.6.2011 Siitamajalla

  • Saarnavirka ja avaintenvalta

    Vikaari Mika Bergmanin teologinen esitelmä Syysjuhlassa 26.9.2015 Siitamajalla. Lopussa pastori Markku Särelän lisäkommentteja aiheesta.

  • Salattua kirkkautta!

    22. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, III vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja hän sanoi heille: "Eihän lamppua oteta esiin, pantavaksi vakan alle tai vuoteen alle? Eiköhän lampunjalkaan pantavaksi? Sillä ei mikään ole salattuna muuta varten, kuin että se tulisi ilmi, eikä kätkettynä muuta varten, kuin tullakseen julki. Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon." Ja hän sanoi heille: "Ottakaa vaari siitä, mitä kuulette; millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan, vieläpä teille lisätäänkin. Sillä sille jolla on, sille annetaan; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on." (Mark. 4:21–25)

    Millainen on suhteesi Jeesukseen? Tämän kysymyksen päivän evankeliumi esittää jokaiselle kuulijalleen. Vastauksemme ratkaisee iankaikkisen kohtalomme.

    Jeesus kätki kirkkautensa

    Jeesus on juuri ennen päivän evankeliumia kertonut tutun vertauksen kylväjästä. Päivän tekstin jälkeen hän kertoo muun muassa vertauksen siitä, miten Jumalan valtakunta on kuin sinapinsiemen. Näiden tuttujen vertausten välissä ovat Jeesuksen sanat, joiden ymmärtäminen ei ole ihan helppoa. Puhe lampun laittamisesta vakan alle vie varmaan monen ajatukset vuorisaarnan sanoihin: ”eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:15–16). Samoin evankeliumin lopun sanat: ”sille jolla on, sille annetaan; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on” voivat tuoda ajatuksiin vertauksen palvelijoista, joille isäntä antoi leivisköjä. Ne, jotka käyttivät leivisköitä uskollisesti, saivat niitä lisää, mutta se, joka hautasi omansa maahan, menetti kaiken. Niin tuttu ja tarpeellinen kuin näiden opetusten sanoma onkin, on todettava, että Jeesus ei puhu päivän evankeliumissa kristittyjen hyvistä teoista.

    Markuksen evankeliumin kohta sanoo aivan suoraan, että Jeesuksen julistaessa lamppu on vakan tai vuoteen alla. Sen valo ei pääse näkymään kaikessa loistossaan. Se odottaa julkitulemistaan. Tutussa psalmin jakeessa sanotaan: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.” (Ps. 119:105), mutta tekstiyhteyden ja myös muun Raamatun todistuksen valossa on selvää, että tässä lampulla tarkoitetaan Jeesusta. Hän on maailman valo ja Ilmestyskirjan mukaan uudessa taivaassa ja maassa se lamppu, josta loistaa Jumalan kirkkaus. Kristuksen kirkkaus oli kätkettyä, koska hän ei yleensä näyttänyt jumalallista voimaansa eikä tuhonnut kaikkivaltiudellaan saatanaa ja tämän joukkoja. Varsinkin Markuksen evankeliumissa korostuu se, että Jeesus toistuvasti kielsi parantamiaan kertomasta ihmeistä muille. Kirkkaus oli kätkettyä, jotta se voisi tulla oikeaan aikaan esille. Se oli kätkettyä, jotta syntiset voisivat kohdata lihassa Jumalan, joka on itsessään kuluttava tuli. Jeesus sanoi: ”Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon” ja kehotti näin kuulijoitaan ymmärtämään, että heidän ei tulisi pahentua hänen halpaan ulkomuotoonsa, vaan nähdä siinä Jumalan suunnitelman toteutuminen.

    Jeesus kutsui kuulijoitaan uskoon ja siihen liittyvät myös päivän evankeliumin lopun sanat: ”Ottakaa vaari siitä, mitä kuulette; millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan, vieläpä teille lisätäänkin. Sillä sille jolla on, sille annetaan; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.” Jeesus kehottaa kuulemaan tarkasti ja ottamaan vastaan sanansa. Joka mittaa Jeesuksen hänen ulkomuotoonsa vedoten vähäiseksi, se mitataan Jumalan edessä vähäiseksi. Mutta joka ottaa hänen sanansa vastaan ja tunnustaa hänet Herraksi ja Vapahtajaksi, hänellä on yltäkyllin: iankaikkinen elämä, kaikki taivaan aarteet. Jolla on usko, hän saa kaiken muunkin lahjaksi Jumalalta. Jolta taas usko puuttuu, se menettää aivan kaiken.

    Jeesus kätkee kirkkautensa

    Vasta Kristuksen kuoltua lamppu asetettiin oikealle paikalleen. Kristus luopui orjan muodosta, joka hänellä oli syntejä sovittaessaan. Nyt hänen ihmisyytensäkin loisti jumalallista kirkkautta ja hän nousi Isän oikealle puolelle hallitsemaan Kirkkoaan. Kerran hän on tuleva takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Silloin hän ilmestyy koko luomakunnalleen kunniassaan. Mutta hän ei ole vielä ilmestynyt. Vaikka hän on siis luopunut siitä alhaisuudesta, joka hänellä oli ennen, Kristuksen kirkkaus on vieläkin meiltä kätkettyä. Hän peittää kunniansa, jotta me syntiset voisimme lähestyä häntä turvallisesti. Vapahtaja ei ilkeyttään kätke kunniaansa, vaan hän tekee sen rakkaudesta meitä kohtaan. Nyt Jumala pelastaa armonvälineiden kautta. Taaskin Jumalalla on siis selvä suunnitelma, jonka mukaan hän toimii, vaikka ihmisten on sitä vaikea ymmärtää.

    Uskomme keskuksessa ovat suuret salaisuudet: kirkkauden Herra kätkee kunniansa, ääretön tulee äärelliseen, kuolematon kuolee. Kaikki tämä on inhimilliselle järjelle aivan käsittämätöntä ja siksi apostoli Paavali kirjoittaakin, että evankeliumi on ”juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus” (1 Kor. 1:16). Jumala toimii juuri päinvastaisella tavalla kuin inhimillinen järki olettaisi. Ja siksi meidänkään ei ole helppo uskoa Raamatun Kristukseen. Ei ole helppo uskoa Jumalaan, joka kätkee itsensä. Ei ole mitenkään vaikeaa saada itseään kiinni ajatuksista, joista paheksuisi epäuskoisia. Mielessä voi syntyä kyyninen kertomus siitä, miten Jumala ei välitä minusta. Hän ei anna tuntea läsnäoloaan ja voimaansa, koska häntä ei kiinnosta. Hän tahallaan kiusaa eikä ymmärrä, miten kovalta elämä voi tuntua. Iankaikkiseen elämäänkin hän vaikuttaa ottavan hampaat irvessä eikä sydämen halusta. Tällaiselta Jumala vaikuttaa, jos luotamme omaan ymmärrykseemme.

    Ihminen kaipaisi kunniaa jo nyt, mutta sitä Jumala ei ole määrännyt omiensa osaksi. Kutsu seurata Kristusta on kutsu liittyä kuolemaantuomittujen joukkoon. Niitähän ristinkantajat olivat. Se on kutsu kuolla itselle, omille himoille ja haluille, ja seurata Jumalan Poikaa – vaikka kuolemaan asti. Tässäkin on uskon salaisuus: Jumalan lapset näyttävät siltä kuin Jumala olisi hylännyt heidät.

    Salattu kirkkaus johtaa meidät iankaikkiseen kirkkauteen

    Meidän tulee luottaa sanaan ja riippua siinä kiinni. Se ilmoittaa meille erityisesti kaksi asiaa, jotka saavat lohduttaa meitä, kun seuraamme Vapahtajamme jälkiä: ensiksi, Kristus on kokenut saman kuin mekin. Hän tietää, mitä on olla pilkattu, hakattu, kiusattu, epäoikeudenmukaisesti tuomittu ja hylätty. Hän omakohtaisesti tietää, miltä tuntuu todellinen Jumalan hylkäämäksi tuleminen ja se, että joutuu kuolemaan kirottuna. Hän on kokenut kaikkea samaa kuin mekin ja vielä enemmän. Hän on kärsinyt Jumalalta sellaistakin, mitä meidän ei koskaan tarvitse kärsiä, koska hän kärsi puolestamme. Hän tietää, millaista on olla heikko ristinkantaja ja siksi hän myös säälii meidän heikkouksiamme ja osaa auttaa meitä.

    Toiseksi, hänen ylösnousemuksensa julistaa meille, että kokemamme ahdistukset eivät ole Jumalan vihan merkkejä. Ylösnousemus todistaa, että kaikki synnit on annettu anteeksi. Ja sana ”kaikki” tarkoittaa todella kaikki. Tämä sana kattaa ihan pienetkin synnit, joita teet joka päivä. Mutta se koskee myös niitä, jotka ovat vahingoittaneet monia ihmisiä ja joista voidaan kantaa sinulle kaunaa. Jumala on unohtanut ne ja heittänyt ne pois kasvojensa edestä. Jumalan eteen saatkin käydä puettuna siihen, mitä Poika on tehnyt edestäsi. Niin olet täysin puhdas ja kaikki syntisi on pyyhitty pois. Ja vielä ylösnousemus vakuuttaa sinulle, että niin kuin Kristus nousi kirkastettuna iankaikkiseen iloon, niin sinäkin saat nousta haudastasi ikuiseen juhlaan. Silloin murhe, kipu ja tuska ovat poissa. Jumala pyyhkii kaikki kyyneleet silmistämme. Silloin vihdoin saamme nähdä kirkkauden. Laskemme ristimme ja meidät kruunataan. Silloin saamme heittää nuo kruunumme Ilmestyskirjan vanhinten tavoin Jumalan valtaistuimen eteen ja tunnustaa, että Jumala on arvollinen saamaan kaiken kunnian! Hänen viisautensa on johdattanut meidät perille. Täällä ajassa hänen kirkkautensa oli kätkettyä, mutta siellä tuon kirkkauden katseleminen on suurin riemumme. Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon!

  • Sana, kaste ja uudestisyntyminen

    Pastori Mika Bergmanin esitys syysjuhlassa 24.9.2017 Orivedellä.

  • Simonin talossa

    Luuk. 7:36–50 Niin eräs fariseuksista pyysi häntä ruualle kanssaan; ja hän meni fariseuksen taloon ja asettui aterialle. Ja katso, siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen talossa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta ja asettui hänen taakseen hänen jalkojensa kohdalle, itki ja rupesi kastelemaan hänen jalkojansa kyynelillään ja kuivasi ne päänsä hiuksilla ja suuteli hänen jalkojaan ja voiteli ne hajuvoiteella. Mutta kun fariseus, joka oli hänet kutsunut, sen näki, ajatteli hän mielessään näin: "Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen on, joka häneen koskee: että hän on syntinen." Niin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Simon, minulla on jotakin sanomista sinulle". Hän virkkoi: "Opettaja, sano". "Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?" Simon vastasi ja sanoi: "Minun mielestäni se, jolle hän antoi enemmän anteeksi". Hän sanoi hänelle: "Oikein sinä ratkaisit". Ja naiseen kääntyen hän sanoi Simonille: "Näetkö tämän naisen? Minä tulin sinun taloosi; et sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kasteli kyynelillään minun jalkani ja kuivasi ne hiuksillaan. Et sinä antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta minun jalkojani siitä asti, kuin tulin sisään. Et sinä voidellut öljyllä minun päätäni, mutta tämä voiteli hajuvoiteella minun jalkani. Sentähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän." Sitten hän sanoi naiselle: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut". Niin ateriakumppanit rupesivat ajattelemaan mielessänsä: "Kuka tämä on, joka synnitkin anteeksi antaa?" Mutta hän sanoi naiselle: "Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan".

    Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit kutsuttu juhlaan, mutta kukaan ei olisi tervehtimässä sinua ovella, kukaan ei olisi auttamassa sinulta takkia päältä, kukaan ei olisi kutsumassa käymään pöytään? Olisit ihan ajoissa paikalla, mutta jostain syystä ketään ei vaikuttaisi kiinnostavan se, että olet saapunut.

    Kylmä ja lämmin vastaanotto

    Jotain tämänkaltaista Herramme joutui kohtaamaan fariseus Simonin talossa. Juutalaisen perinteen mukaan isännän olisi pitänyt ottaa vieraansa lämpimästi vastaan suudelman kera. Sitten hänen olisi pitänyt antaa vettä käsien ja jalkojen pesua varten ja öljyä voitelemiseen. Simon kyllä puhutteli Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, eli rabbiksi, mutta hänen käytöksensä kertoo, ettei hän arvostanut Jeesusta ollenkaan. Hänen laiminlyöntinsä vaikuttavat jopa laskelmoidun piittaamattomilta. Juuri sen, että Jeesus oli rabbi, olisi pitänyt herättää aivan erityistä kunnioitusta Vapahtajaa kohtaan.

    Näyttää siltä, että Simon oli kutsunut Jeesukseen luokseen, koska hänellä oli epäilyksiä tämän suhteen. Hän halusi pitää Jeesusta silmällä ja katsella, millainen mies tämä oikein oli. Jo lähtöasetelma oli kriittinen ja Simon oli heti valmis tarttumaan ensimmäiseen seikkaan, joka puhuisi sitä vastaan, että Jeesus oli todellinen profeetta. Tähän tarjoutui tilaisuus, kun syntinen nainen alkoi osoittaa Jeesukselle sellaista vieraanvaraisuutta, jota olisi pitänyt saada isännältä. Luukas kirjoittaa: ”siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen talossa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta ja asettui hänen taakseen hänen jalkojensa kohdalle, itki ja rupesi kastelemaan hänen jalkojansa kyynelillään ja kuivasi ne päänsä hiuksilla ja suuteli hänen jalkojaan ja voiteli ne hajuvoiteella.” Kun Simon näki, mitä nainen teki, hän ajatteli mielessään: ”Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen on, joka häneen koskee: että hän on syntinen.”

    Jos Simon on kylmä ja arvosteleva hahmo, syntinen nainen on kaikkea muuta. Hän on niin rakkautta täynnä, ettei hän tule huomioineeksi sopivia tapoja. Ensimmäinen rike on se, että hän pesi ja voiteli Jeesuksen jalat – siis hyvin saastaisena pidetyn ruumiinosan. Tämä teko on aivan tavattoman alentava, suorastaan kauhistava, vaikka Simon tosin ajatteli, ettei edes se ollut naisen arvoinen. Toiseksi, hän pesi jalat kyynelillään ja pyyhki ne hiuksillaan. Hiuksia nainen ei saanut missään nimessä pitää avoimina. Se oli juutalaisessa ajattelussa peruste jopa avioerolle. Mutta nyt nainen ei piittaa näistä aikansa käsityksistä, koska hänen huomionsa on vienyt se, miten Jeesusta on kohdeltu. Hän haluaa osoittaa tälle rakkautta ja unohtaa kaiken muun.

    Näin syntinen nainen ja Simon muodostavat ikään kuin vastaparit: on kunniallinen fariseus, joka kohtelee Jeesusta tylysti ja etsii kritiikin aihetta ja toisaalta tunnettu julkisyntinen, joka osoittaa ylitsevuotavaa rakkautta Jeesusta kohtaan.

    Jeesus ojentaa Simonia

    Simon oletti, että Jeesus olisi järkyttynyt naisen teoista ja käskenyt syntisen pois talosta, mutta niin ei käynyt. Jeesus ottaa vastaan rakkaudenosoitukset ja päättää opettaa Simonia. Hän nimittäin tiesi tarkalleen Simonin tuomitsevat ajatukset ja päätti kertoa hänelle, miksi hän salli naisen osoittaa poikkeuksellista rakkautta. Vapahtaja sanoi: ”Lainanantajalla oli kaksi velallista; toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis rakastaa häntä enemmän?” Kun Simon vastasi, että se, joka sai enemmän anteeksi, Jeesus sanoi hänelle: ”Oikein sinä ratkaisit”.

    Simon on nyt ahdistettu nurkkaan, ja niin Jeesus soveltaa esittämäänsä vertausta siihen, mitä fariseuksen talossa oli tapahtunut: ”Näetkö tämän naisen? Minä tulin sinun taloosi; et sinä antanut vettä minun jaloilleni, mutta tämä kasteli kyynelillään minun jalkani ja kuivasi ne hiuksillaan. Et sinä antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta minun jalkojani siitä asti, kuin tulin sisään. Et sinä voidellut öljyllä minun päätäni, mutta tämä voiteli hajuvoiteella minun jalkani. Sentähden minä sanon sinulle: tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän.”

    Tämä on järisyttävää puhetta. On aivan uskomatonta, että vieras hyökkää isäntää kohtaan. Ja vielä käsittämättömämpää on se, että Jeesus asettuu julkisyntisen puolelle kunniallista miestä vastaan. Jeesus luettelee kaikkien kuullen sen, miten häntä on laiminlyöty ja sitten hän vuorostaan ylistää naisen rakkautta. Hän vie huomion siihen, mikä on käytöksen taustalla: koska Simon on omahyväinen fariseus hän ei ymmärrä, kuinka paljon hän tarvitsee anteeksiantamusta. Siksi hän myös rakastaa vähän. Sen sijaan tämä syntinen nainen on joutunut kohtaamaan syntisyytensä syvästi ja saanut kaiken tekemänsä pahan anteeksi. Siitä johtui syntisen poikkeuksellinen käytös.

    Onko seurakuntamme fariseuksen huone?

    Tällaisen kohtauksen äärellä on tarpeen peilata omaa elämää sitä vasten. Raamatun kertomukset eivät aja asiaansa, jos ne eivät ravistele meitä. Minun on ainakin vaikea olla ajattelematta, etten olisi aivan ensimmäisten joukossa paheksumassa syntisen naisen toimintaa. Kun sovinnaisia rajoja rikotaan, harvoin oletukset ovat hyvät niiden rikkojasta. Mutta nyt Jeesus osoittaa äärimmäistä solidaarisuutta tälle naiselle, jota me olisimme varmaankin ainakin ajatuksissamme nuhdelleet.

    Nainen muistuttaa meitä siitä, että Kristuksen laumaan kuuluu monenlaista lammasta. Kertomus paljastaa meille, että jos jokin on outoa, niin se, jos seurakunnassa on esimerkiksi vain korkeasti koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä. Jos jokin on outoa niin se, että olemme jonkin sortin pyhimyskerho, jossa kaikilla pyyhkii hyvin. Siinä on jotain hämmentävää, jos seurakunnassa paikan löytävät vain ne, jotka pystyvät pitämään elämänsä ulkoisesti kunnossa. Ja ikävä kyllä sitä joutuu kohtaamaan niitä, joiden elämä on mennyt pahasti pieleen eivätkä siksi uskalla tulla seurakuntaan. He kokevat olevansa liian huonoja tulemaan. Ehkä he pelkäävät halveksivia katseita, pilkkaavia kuiskauksia tai vain painostavaa hiljaisuutta.

    Mutta mitä jos seurakunta olisikin paikka, jossa syntinsä kohdanneet väkivallantekijät, avionrikkojat ja vaikkapa huumeidenkäyttäjät voisivat löytää kotinsa? Mitä, jos seurakunta olisi sellainen paikka, jonne kaikki he kokisivat olevansa sydämestään tervetulleita? Mitä jos me osoittaisimme heille samanlaista ehdotonta rakkautta kuin Vapahtajamme tälle syntiselle naiselle? Miten valtava sanaton todistus se olisikaan Herramme ehdottomasta armosta!

    Se, että tämä seurakunta ei ole fariseusten huone, on jokapäiväisen kilvoituksen aihe. Meidän tulee joka päivä ristiinnaulita meissä oleva vanha ihminen kaikkine synteineen ja pahoine himoineen. Kilvoituksessa farisealaisuutta vastaan emme koskaan saavuta täydellisyyttä, mutta se ei tarkoita sitä, ettei meidän pitäisi edes yrittää.

    Simon ja syntinen nainen samassa persoonassa

    Mutta mitä tehdä, kun ei pääse tuomitsevista ajatuksista eroon? Mitä tehdä, kun haluaisi olla tuomitsematta, mutta huomaa itsellään Simonin mielenlaadun? Oikeastaan tuo tila on aivan loistava lähtökohta terveelle hengelliselle elämälle. Nimittäin silloin, kun näemme itsemme Simonina, voimme saada katumuksen kyyneleet. Silloin, kun näemme fariseuksen sydämessämme, silloin Simon kaikkoaa meistä. Kun ymmärrämme velkamme ja Vapahtajamme armon mittaamattomuuden, silloin alkaa viritä rakkaus. Paradoksaalisesti: nähdessämme itsemme suurena fariseuksena, muistutamme kaikkein eniten syntistä naista.

    Ei jokaisen meistä ole täytynyt viettää sellaista elämää kuin tuo julkisyntisen naisen ollaksemme kuin hän. Jumalan edessä jokainen on aivan läpeensä turmeltunut ja tuomittu, sillä vaikka et olisi murhannut, mutta olet vihastunut veljeesi, olet elämän riistäjä. Vaikka et olisi tehnyt huorin, mutta olet katsonut himoiten toisen puolisoa, olet avionrikkoja. Vaikka et olisi anastanut toisen omaisuutta, mutta olet himoinnut sitä, olet varas. Näe siis syntisen naisen kanssa itsesi oikein, mutta usko myös se sana, jonka Vapahtaja sanoo meille niin kuin syntiselle naiselle: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut”. Ja vaikka tämän maailman fariseukset kummastelisivat, kuka sinä muka olet uskomaan syntejäni anteeksi tai kuinka joku Jeesus voisi niitä anteeksi antaa, saamme silti jäädä Jumalan Pojan sanojen varaan: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut”.

    Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Koko sinun syntivelkasi on maksettu. Sitä ei maksettu hopealla eikä kullalla, vaan Jumalan Karitsan verellä. Älä häpäise tätä verta uskomalla omaatuntoasi, joka vakuuttaa sinulle, ettei tämä veri vuotanut sinua varten. Anna omantuntosi vain horista äläkä välitä sen puheesta. Kuuntele enemmin Vapahtajaasi, joka vakuuttaa sinulle: ”Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.” Ja huomaa nyt, ettei hän sano, että ne olivat anteeksi annetut. Hän ei sano myöskään antaneensa anteeksi vain yhtä tai muutamaa syntiä, vaan hän sanoo yksinkertaisesti, että ne ovat anteeksi annetut – siis aina ensimmäisestä synnistä viimeiseen saakka. Jopa kaikki ne synnit, joita et ole vielä tehnyt ovat jo anteeksi annetut, koska Jumalan Pojan veri vuoti niiden kaikkien tähden.

    Ainoa, mikä voi pitää sinut poissa tämän anteeksiantamuksen osallisuudesta, on epäusko, joten älä anna sille sijaa. Vapahtajasi ei todellakaan halua tuomita sinua. Eihän hän tahtonut tuomita julkisyntistä naistakaan. Ota siksi päivän evankeliumi Jumalan vastauksena sydämesi kysymykseen: ”Vapahtaja, riittääkö armosi vieläkin minulle?” Kuule hänen vastauksensa: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan”.

  • Sinun sanaasi minä panen toivoni (Ps. 119:81)

    Vikaari Mika Bergmanin iltahartaus Talvileirillä 2015 Siitamajalla

  • Spontaania rakkautta

    Joh. 12:1–16 Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus saapui Betaniaan, jossa Lasarus asui, hän, jonka Jeesus oli herättänyt kuolleista. Siellä valmistettiin hänelle ateria, ja Martta palveli, mutta Lasarus oli yksi niistä, jotka olivat aterialla hänen kanssaan. Niin Maria otti naulan oikeata, kallisarvoista nardusvoidetta ja voiteli Jeesuksen jalat ja pyyhki ne hiuksillaan; ja huone tuli täyteen voiteen tuoksua. Silloin sanoi yksi hänen opetuslapsistaan, Juudas Iskariot, joka oli hänet kavaltava: "Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?" Mutta tätä hän ei sanonut sentähden, että olisi pitänyt huolta köyhistä, vaan sentähden, että hän oli varas ja että hän rahakukkaron hoitajana otti itselleen, mitä siihen oli pantu. Niin Jeesus sanoi: "Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle. Sillä köyhät teillä aina on keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina." Silloin suuri joukko juutalaisia sai tietää, että hän oli siellä; ja he menivät sinne, ei ainoastaan Jeesuksen tähden, vaan myöskin nähdäkseen Lasaruksen, jonka hän oli herättänyt kuolleista. Mutta ylipapit päättivät tappaa Lasaruksenkin, koska monet juutalaiset hänen tähtensä menivät sinne ja uskoivat Jeesukseen. Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlille, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: "Hoosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas!" Ja saatuansa nuoren aasin Jeesus istui sen selkään, niinkuin kirjoitettu on: "Älä pelkää, tytär Siion; katso, sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä". Tätä hänen opetuslapsensa eivät aluksi ymmärtäneet; mutta kun Jeesus oli kirkastettu, silloin he muistivat, että tämä oli hänestä kirjoitettu ja että he olivat tämän hänelle tehneet.

    Olemme käyneet pitkän matkaa Jeesuksen kanssa kohti Golgataa. Nyt alkaa viikko, jona huipentuu Vapahtajamme kärsimys. Päivän evankeliumi on ikään kuin pieni valonpilkahdus pimeyden keskellä, vaikka toki siinäkin näemme ylipappien juonet Jeesuksen ja Lasaruksen päivien päättämiseksi. Tekstissä olisi paljon, mihin tarttua, mutta syvennymme nyt Marian rakkauteen ja Juudaksen reaktioon sitä kohtaan.

    Marian yllättävä rakkauden osoitus sekä Juudaksen moitteet ja motiivit

    Miten suhtautuisit siihen, jos joku ostaisi 40 000 eurolla hajusteita ja käyttäisi kaiken samalla kertaa? Tämän kysymyksen valossa Juudasta on aika helppo ymmärtää. Naisen 300 denaarin nardusvoide oli vuoden työmiehen palkan arvoinen ja nyt kaikki meni yhdellä kertaa. Oliko ihme, että Juudas sanoi närkästyneenä: ”Miksi ei tätä voidetta myyty kolmeensataan denariin ja niitä annettu köyhille?”. Jokainen järkevä, vastuuntuntoisesti rahaan suhtautuvahan reagoisi samalla tavalla. Silkkaa haaskausta. Ei todellakaan rahan arvoista.

    Mutta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää: Juudas ei nimittäin moittinut naista rakkaudesta köyhiin. Evankelista kertoo, että Juudas oli ahne ja kavalsi rahaa itselleen. Kauniiden sanojen taakse kätkeytyi surullinen todellisuus; naisen rakkaudenosoitus oli tarjonnut tilaisuuden peitellä yhteisestä kukkarosta varastamista, eikä Juudas malttanut olla käyttämättä sitä hyväkseen. Ei häntä kiinnostanut se, miltä naisesta tuntui, kun tämä nolattiin julkisesti. Pääasia, että hän sai antaa itsestään hyvän kuvan köyhien verukkeella.

    Juudas osoittaa, kuinka paha ihminen voi olla, kuinka äärettömän itsekeskeinen ja kavala. Muistakaa, että tämä sama mies myi lopulta Herransa kymmenysosalla siitä, minkä Maria käytti Vapahtajan jalkojen voiteluun!

    Monenlaista juudasta mekin joudumme kohtaamaan. He ovat vakuuttavia ja järkeviä, mutta sisältä jumalattomia. Kun kukaan ei katso, heidän todellinen luonteensa paljastuu. Silloin ei sido Jumalan laki, eivät yhteiset säännöt, ei hyvä maku. Mutta kun valokeila kääntyy heihin, he ovat yhtä äkkiä moittimassa muita ja kuuluttamassa omien ajatustensa erinomaisuutta. Juudas polkee toisia ja turruttaa omaatuntoaan. Hän ei ole selvillä siitä, missä jamassa on, koska omakuva on ihanteellinen.

    Juudaksen löytäminen ei ole ollenkaan vaikeaa; kun menisi tuonne kadulle kysymään ihmisiltä, pääsevätkö he taivaaseen, Juudaksen ääni alkaisi kuulua: selitystä siitä, miten on elänyt kunnollista elämää eikä ole niin kuin karkeat rikolliset tai pahantekijät. Omavanhurskaus ja itsensä ylentäminen toisten kustannuksella ovat juudaksen pääsynnit vielä tänäänkin.

    Mutta turha juudaksia on paheksua ikään kuin heillä ei olisi mitään tekemistä kanssamme. Juudaksen taipumus korostaa arvoaan ja suhtautua vähätellen toisiin on kaikille syntisille ominainen. Tästähän on kyse, kun puhumme toisista pahaa heidän selkänsä takana. Tästä on kyse, kun joku osoittaa spontaania rakkautta Jeesukseen tavalla, joka ei ole meille ominainen ja haluamme ampua sen alas. Juudaksen ajattelutapa näkyy, kun Kristuksen seurakuntaruumis tarvitsisi voitelua, Jumalan sanan saarnaa ja sakramentteja, mutta olemme saitoja tuomitsijoita: me annamme liiastamme ja paheksumme niitä, jotka antavat koko elämänsäkin. Olemme ahneita varkaita emmekä huomaa tätä. Osaamme kätkeä kaikenlaisen jumalattomuuden vastuullisen ulkokuoren alle.

    Mutta nyt Juudas joutuu häpeään, kun Jeesus sanoo: ”Anna hänen olla, että hän saisi toimittaa tämän minun hautaamispäiväni varalle.” Naisen hämmästyttävä rakkaudenosoitus ei saa Vapahtajalta ainoastaan kiitosta, vaan hän osoittaa, että se oli profeetallinen teko. Näin Jeesus antaa siunauksen tuhlailevaisuudelle, jonka taustalla on rakkaus häntä kohtaan. Hän ei seiso samassa rintamassa Juudaksen, vaan Marian kanssa.

    Sanottakoon selvennykseksi, etten halua mitätöidä uhrialttiuttanne. Meillä on paljon kiitettävää siitä, mitä Jumala on Pyhän Henkensä kautta vaikuttanut seurakunnassamme. Haluan vain herätellä itse kutakin näkemään vanhan ihmisen itsessään. Meissä asustaa Juudas, ihan jokaisessa. Ja meidän pitää olla tietoinen tästä kahdesta syystä: ensiksi siksi, että muistaisimme, mihin me Jeesusta tarvitsemme. Toiseksi, jotta jokapäiväisessä kilvoituksessa kuolettaisimme tuon vanhan ihmisen.

    Marian rakkautta vain Jeesukselta

    Juudaksen mielenlaatu on meille tuttu luonnostaan, mutta Marian rakkaus ei. Kun huomaamme tämän, meidän luonnollinen reaktiomme on se, että mietimme, miten voisimme alkaa muistuttaa Mariaa enemmän. Meillä on halu olla kuin hän, mutta emme tiedä, miten pääsemme tavoitteeseen. Juudas alkaa nyt vakuuttaa, että meidän pitää ottaa Marian teosta mallia. Meidän pitää alkaa jäljitellä Mariaa. Tarvitsemme viiden kohdan listan, miten saamme hankittua Marian rakkauden. Mutta tämä on todella Juudaksen puhetta. Siinä oletuksena on se, että ulkoisilla korjauksilla tilanteemme paranisi olennaisesti.

    Raamattu sanoo tällaisesta ulkoisesta hurskaudesta: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.” (1 Kor. 13:1–3). Todellinen rakkaus Jeesukseen ei ole ulkoista tuhlailevaisuutta. Se on sydämestä kumpuavaa uhrautuvaisuutta. Sydämen pitää uudistua, jotta sitä voi olla.

    Marian rakkauden lähteille pääsemme, kun hyppäämme Johanneksen evankeliumin luvusta 12 lukuun 11. Tuossa luvussa kuvataan Lasaruksen kuolleista herättäminen. Ennen ihmettä Maria oli sanonut Jeesukselle: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, ei minun veljeni olisi kuollut” (Joh. 11:32). Kun Jeesus sitten herätti hänen veljensä kuolleista, miten Maria olisi voinut olla ratkeamatta riemusta! Jeesus osoitti hänelle voimallisesti olevansa se, joka luvattu oli. Maria sai uskoa, että tässä oli todella se vaimon siemen, joka oli luvattu. Tässä oli hän, joka murskaisi käärmeen pään. Tässä oli hän, jonka sovitustyö kumoaisi kaikki lankeemuksen seuraukset. Jeesuksen oikea tunteminen johti rakkauteen. Se johti tarpeeseen osoittaa kiitollisuutta.

    Ehkä ajattelet, että kertomus on tosin kaunis, mutta se ei anna oikein mitään eväitä siihen, että sinä voisit saada rakkauden Jeesukseen. Eihän ole ihme, että Maria rakasti, kun sai todistaa ihmettä. Mutta nykyään tällaisia ihmeitä ei enää ole. Eikä sitä käy kieltämään, ettemme voi kokea täsmällisesti samaa kuin Maria. Mutta ymmärrä toisaalta se, että epäuskolle löytyy aina selityksiä. Haudallakin moni olisi voinut keksiä järkeviä selityksiä sille, miksi Jeesuksen sana ei oikeasti herättänyt Lasarusta: ehkä oli vain sattumaa, että Lasaruksen haudasta tulemisen ja Jeesuksen sanojen välillä vaikutti olevan yhteys. Uskon Jeesukseen synnytti hänen sanansa. Ja tämä sana meillä on vieläkin.

    Todellisen, spontaanin rakkauden – ensimmäisen rakkauden – Vapahtajaa kohtaan saat hänen sanastaan. Kun sana saa kirkastaa sinulle, että Jeesus on sinun syntisi ja kuolemasi voittaja, sydämessäsi alkaa viritä rakkaus. Mutta tämä on Juudakselle hulluutta. Hän ei ymmärrä syntisyyttään. Siksi hän ei myöskään ymmärrä armon suuruutta ja Jeesuksen merkitystä.

    Näin muuten juuri viime viikolla erään videon, jossa kuuluisa amerikkalainen julistaja sanoi, että hänen seurakuntalaisensa ovat ottaneet Jeesuksen vastaan. Siksi heidän ei tarvitse enää kuulla Jeesuksesta. Hän haluaa keskittyä antamaan käytännön neuvoja, jotta heidän elämänsä olisi mahdollisimman hyvää täällä ajassa. Julistajala ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että Jeesus ei ole vain uskomme alkaja, vaan hän on myös sen varjelija ja täyttäjä. Emme koskaan voi jättää ristiä taaksemme ja ajatella, että nyt pitäisi keskittyä johonkin olennaisempaan.

    Apostoli Paavali kirjoittaa: ”me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2 Koe. 3:18). Tässä meillä on tekemistä koko loppuelämäksi. Tässä on myös ihmeellinen lupaus. Vakuuttaahan Pyhä Henki meille, että jos pidämme katseen Herrassamme Jeesuksessa, me uudistumme hänen kuvansa kaltaisiksi. Katselemisella en muuten tarkoita kylmää pääntietoa hänestä, vaan sitä, että hengessä tutkimme sitä, miten Vapahtajamme vuotaa vertaa meidän tähtemme. Tämä katseleminen ei siis keskity siihen, mitä Jeesus voi vaikuttaa sinussa, vaan siihen, mitä hän on tehnyt edestäsi, kun hän ei katsonut saaliikseen Jumalan muotoa, vaan alentui ihmisen kaltaiseksi, nöyryytti itsensä ja kärsi tähtesi aina hamaan ristin kuolemaan asti. Tämän katselemisen myötä sydämeemme piirtyy se, miten suuri on Jeesuksen rakkaudenteko meitä kohtaan.

    Ja kun katselemme tätä Jeesusta, olemme kuin Maria. Hän teki Jeesukselle hyvää, koska Jeesus oli vallannut hänet. Hän ei miettinyt sitä, osoittaisiko teko hänet hyväksi uskovaksi. Hän ei miettinyt, mitä muut ajattelivat. Hän näki vain Vapahtajan ja halusi ilmaista kiitollisuutensa ja rakkautensa. Niin päivän evankeliumi julistaa sinulle ennen kaikkea: katso armahtajaasi. Katso Herraasi. Katso pelastajaasi. Kun sydämeesi painuu se, kuinka paljon Jeesus uhrasi edestäsi, silloin alat rakastaa tuhlaavasti.

  • Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.

    Vikaari Mika Bergmanin aamuhartaus Raamattuleirillä 2014 Siitamajalla

  • Tielle

    Luuk. 18:31–43Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: "Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös." Mutta he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin. Ja hänen lähestyessään Jerikoa eräs sokea istui tien vieressä kerjäten. Ja kuullessaan, että siitä kulki kansaa ohi, hän kyseli, mitä se oli. He ilmoittivat hänelle Jeesuksen, Nasaretilaisen, menevän ohitse. Niin hän huusi sanoen: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" Ja edelläkulkijat nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan; mutta hän huusi vielä enemmän: "Daavidin poika, armahda minua!" Silloin Jeesus seisahtui ja käski taluttaa hänet tykönsä. Ja hänen tultuaan lähelle Jeesus kysyi häneltä: "Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" Hän sanoi: "Herra, että saisin näköni jälleen". Niin Jeesus sanoi hänelle: "Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut". Ja heti hän sai näkönsä ja seurasi häntä ylistäen Jumalaa. Ja sen nähdessään kaikki kansa kiitti Jumalaa.

    Jeesuksen tie suuntasi kohti Jerusalemia

    Vapahtajan kärsimystie alkaa. Pyhän teema ”Jumalan rakkauden uhritie” paljastaa sen luonteen. Askel askeleelta ja päivä päivältä lähestyy hetki, kun ainoa viaton joutuisi kärsimään kirotun kuoleman. Rakkaudestaan meihin syntisiin Kristus antaa suurimman mahdollisimman uhrin – itsensä. Hän menee Jerusalemiin sitä varten, että hänet annettaisiin pakanoiden käsiin, että häntä pilkattaisiin, häväistäisiin, syljettäisiin ja että he ruoskittuaan tappaisivat hänet.

    Tämä on aivan järkyttävän kuuloista – suorastaan hullua! Jeesus toimii päinvastoin kuin ihminen yleensä. Eihän kukaan etsi kuolemaa. Ei kukaan halua kärsimystä. Jo pienet lapset pelkäävät rokotuksia ja aikuiset leikkauksia, koska normaalisti kukaan ei pidä kivusta. Kukaan ei pidä kivusta, vaikka tietäisi, että sillä on tarkoitus, että joutuu hetken kärsimään. Ja nyt Jeesus ei kokenut mitään pientä pistoa ihollaan. Hänen jäseniään ei puudutettu eikä häntä vaivutettu uneen. Hän joutui kokemaan aivan suunnatonta tuskaa, kun ruoskat repivät hänen ihonsa rikki ja naulat tunkeutuivat hänen käsiensä ja jalkojensa läpi. Hän joutui kokemaan henkistä järkytystä, kun kaikki kääntyivät häntä vastaan ja hänen omansa hylkäsivät hänet. Vielä hän joutui kantamaan Jumalan vihan päällään. Hän ei tullut ainoastaan kansan ja opetuslasten hylkäämäksi, vaan itse Jumalan! Hän kuoli aivan yksin.

    Ei ole siis ihme, etteivät opetuslapset ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. Eivät ne sinällään ole mitenkään vaikeita käsittää, mutta niiden sanoma on niin perin kummallinen, ettei kukaan voikaan uskoa siihen oman järkensä ja ymmärryksenä valossa! Kuka voisikaan ajatella, että Jumala tulisi ihmiseksi ja kärsisi tämän kaiken meidän tähtemme. Ja kun tämä ei opetuslapsille vielä kirkastunut, eivät he voineet käsittää myöskään ylösnousemusta. Vielä sokeina matkansa tarkoitukselle he lähtivät Jeesuksen kanssa tekemään matkaa kohti Jerusalemia.

    Bartimeus lähti tielle

    Jeesus lähestyi opetuslapsineen Jerikoa. Tien laidalla, jota he kulkivat, istui sokea kerjäläinen nimeltä Bartimeus. Kansaa kulki kerjäläisen ohi, oli meteliä ja hämminkiä. Bartimeusta alkoi kiinnostaa, mistä oli kyse. Kun hän kysyi asiasta, hän sai tietää, että Jeesus Nasaretilainen oli kulkemassa ohi.

    Jeesus oli jostain tuttu Bartimeukselle. Sokea kerjäläinen oli varmaankin kuullut nasaretilaisesta parantavasta profeetasta. Ehkä hän oli jopa saanut tietää, että Jeesus oli julistanut Nasaretin synagogassa: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta” (Luuk. 4:18–19). On kuitenkin todennäköistä, että kerjäläinen tiesi vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, mihin nimitys ”nasaretilainen” viittasi, koska hän alkoi huutaa Jeesusta avukseen puhutellen tätä Daavidin poikana. Hän ymmärsi, että Messias oli kulkemassa hänen ohitseen. Hän ymmärsi, että Jesaja viittasi Jeesuksen sanoessaan: ”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1). Heprean vesaa tarkoittava sana näet muistuttaa sanaa ”nasaretilainen”.

    Jumalan sanan perusteella Bartimeuksella oli varmuus siitä, että Jeesus voisi parantaa hänet. Hän oli tästä varma, vaikka hän oli yhteiskunnallisesti halveksittu ja häntä pidettiin sellaisena, jonka olisi mahdotonta saada syntinsä anteeksi. Hän oli parantumisen mahollisuudesta varma, vaikkei voinut nähdä Jeesusta ja sitä, miten tämä kohteli muita. Hänellä oli vain sana ja sen perusteella hän huusi Messiasta avuksi.

    Bartimeusta moitittiin. Kerjäämistä pidettiin yleensä ottaen säälittävänä ja nyt tällainen säälittävä kerjäläinen kerjäsi vierailevan profeetan huomiota! Mutta vaikka häntä nuhdeltiin, hänellä oli otsaa jatkaa sopimatonta käytöstään! Bartimeus tuhlasi vain kaikkien aikaa ja kiristi kaikkien hermoja. Olisihan hänellä pitänyt nyt sentään sen verran olla ymmärrystä, että olisi käsittänyt, että Jeesuksella olisi parempaakin tekemistä kuin vastata hänen pyyntöihinsä! Olihan Jeesuksella varmasti tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella sokean itsekeskeisiä hourailuja. Olihan hänellä varmasti tärkeämpiä ihmisiä tavattavana.

    Vaikka väkijoukon seassa olikin ärtyneitä ajatuksia kerjäläistä kohtaan, Jeesus reagoi lempeästi kerjäläisen huutoon. Hän ei sulkenut sydäntään avunpyynnöiltä. Vapahtaja pysähtyi ja kun Bartimeus talutettiin hänen luokseen, hän tiedusteli, mitä voisi tehdä kerjäläiselle. Kuultuaan vastauksen Vapahtaja lausui: ”Saa näkösi; sinun uskosi on sinut pelastanut”. Niin sokea parantui. Mikä riemu täyttikään Bartimeuksen sydämen! Mikä riemu siitä, että hän oli saanut näkönsä takaisin, mutta ennen kaikkea siitä, että Jeesus oli armahtanut! Bartimeukselle tapahtunut ihme ja hänen riemunsa herättivät uskoa muissakin. Ihme julisti, että ne, jotka ovat aivan toivottomassa tilassa, voivat saada avun: ne, jotka ovat sokeita, voivat saada näön. Ne, joiden luullaan olevan Jumalan anteeksiantamuksen ulottumattomissa, voivatkin saada aivan kaiken anteeksi! Messiaan seuraan ja seuraajiksi pääsee kuka tahansa. Ja niin Bartimeus lähti kulkemaan armahtajansa askelissa yhteistä tietä.

    Lähdetkö sinäkin samalle tielle Jeesuksen kanssa?

    Kun kristillinen Kirkko syntyi, kristityt tunnettiin tien seuraajina. Tämä käy ilmi esimerkiksi Apostolien teoista, jossa Paavalista sanotaan ennen hänen kääntymystään, että hän ”pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.” (Apt. 9:2). Päivän evankeliumissa sekä Jeesus että Bartimeus lähtivät tielle. Jeesus lähti kuolemaan, Bartimeus seuraamaan tätä kohti kuolemaa. Jeesus julisti, että hänen opetuslastensa tulisi kunkin ottaa ristinsä ja seurata häntä. Opetuslasten piti liittyä kuolemaantuomittujen ketjuun. Vielä tänäänkin Jeesus kutsuu joukkoon mukaan. Edelleen kuuluu kutsu: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” (Luuk. 9:23).

    Jeesuksen opetuslapsena olemiseen liittyykin suuri paradoksi: se ei maksa mitään, mutta se maksaa kaiken. Jokaiselle Jeesus tarjoaa täyttä anteeksiantamusta. Niin kuin hän auttoi Bartimeusta tämän hädässä, hän haluaa auttaa meitä siinä suurimassa hädässä, joka meillä on: synnin hädässä. Hän ei vaadi mitään syntien anteeksiantamuksen ehtona, vaan hän haluaa lahjoittaa meille aivan ilmaiseksi pyhän kuuliaisuutensa ja katkeran kärsimyksensä. Suurinta pilkkaa olisi se, että yrittäisimme tuoda jotain omaamme näiden pyhien lahjojen rinnalle! Mutta samalla, kun saamme tämän kaiken lahjana, opetuslapseus johtaa itsekieltäymykseen. Se johtaa elämän menettämiseen. Se johtaa itselle kuolemiseen. Kristityn matka on matkaa ristiinnaulittavaksi. Kirjoittaahan Paavali: ”ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.” (Gal. 5:24).

    Vaikka tämä kuulostaakin synkältä, voimme kokea tiellämme samanlaista riemua kuin Bartimeus. Silloin matka ei tunnu niin raskaalta. Bartimeuksen riemu syntyi siitä, että oman sairautensa ja syntisyytensä tuntemisen kautta, tilanne vaikutti aivan toivottomalta, mutta juuri tuohon tilanteeseen tuli Jeesuksen armahtava sana. Niin myös meilläkään ei voi olla oikeaa pelastuksen riemua, ellemme näe itseämme ensin oikein. Meillä pitää olla ymmärrys siitä, millaisessa hengellisessä sokeudessa olemme luonnostamme. Meillä pitää olla kirkkaana, kuinka toivoton tilamme on pyhä Jumalan edessä. Meillä tulee olla selkeä käsitys siitä, että vain Jeesus voi auttaa meitä. Ja kun koemme, että olemme näin aivan kadoksissa ja Jumalan armon ulottumattomissa, mikä ilo siitä syntyykään, kun kaikesta huolimatta kuulemme Jeesuksen sanat: ”sinun uskosi on sinut pelastanut”. Usko pelastaa, koska usko ottaa vastaan sen, mitä Jeesus teki edestämme.

    Jeesus jatkoi matkaansa Jerikosta kohti Jerusalemia. Jossain vaiheessa Bartimeus jäi pois matkasta. Hengessään hän varmasti seurasi Vapahtajaa, mutta tie Golgatalle Herramme oli kuljettava lopulta yksin. Se tie oli pitkä, lohduton ja raskas. Mutta siksi meille taas kuuluvat Jesajan sanat: ”Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16). Vielä vähemmän kuin Bartimeuksen, meidän tulee epäillä, katsooko Jeesus armahtaen puoleemme. Vielä vähemmän tarvitsee meidän murehtia, kelpaammeko häntä seuraamaan. Hän antaa anteeksi ja kulkee rinnalla, kun hänen omansa tekevät matkaansa ristejään kantaen. Lähdethän sinäkin tällä tielle!

  • Todisteiden luettelo

    Pastori Mika Bergmanin teologinen esitelmä luterilaisen Kristus-opin vanhakirkollisuudesta 16.2.2016 Concordia-piirissä

  • Tosi Jumalana Jeesus varjelee omansa iankaikkiseen elämään

    18. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, II vuosikerran evankeliumiteksti

    Ja Jeesus käyskeli pyhäkössä, Salomon pylväskäytävässä. Niin juutalaiset ympäröivät hänet ja sanoivat hänelle: "Kuinka kauan sinä pidät meidän mieltämme kiihdyksissä? Jos sinä olet Kristus, niin sano se meille suoraan." Jeesus vastasi heille: "Minä olen sanonut sen teille, ja te ette usko. Ne teot, joita minä teen Isäni nimessä, ne todistavat minusta. Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä." Niin juutalaiset ottivat taas kiviä maasta kivittääksensä hänet. Jeesus vastasi heille: "Minä olen näyttänyt teille monta hyvää tekoa, jotka ovat Isästä; mikä niistä on se, jonka tähden te tahdotte minut kivittää?" Juutalaiset vastasivat hänelle: "Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi". Jeesus vastasi heille: "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'? Jos hän sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli – ja Raamattu ei voi raueta tyhjiin – niin kuinka te sanotte sille, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: 'Sinä pilkkaat Jumalaa', sentähden että minä sanoin: 'Minä olen Jumalan Poika'? Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä."(Joh. 10:23–38)

    ”Jos sinä olet Kristus, niin sano se meille suoraan.”, vaativat juutalaiset kiihdyksissään. Jeesus oli kyllä moneen kertaan osoittanut, että hän on Jumalan lupaama Kristus, eli Messias, mutta juutalaiset eivät halunneet uskoa häntä. Kyse ei ollut siitä, että Jeesuksen opetus olisi ollut epäselvää, vaan haluttomuudesta tunnustaa totuutta.

    Meidän aikanamme sana ”Kristus” on vakiinnuttanut paikkansa nimen ”Jeesus” perässä eikä siitä ole kauheasti kiistelyä, väittikö Jeesus olevansa Kristus vai ei. Kuuma kysymys Jeesuksen persoonaan liittyen on enneminkin se, väittikö hän olevansa tosi Jumala. Olen esimerkiksi kuullut useamman muslimin sanovan: Näytä minulle evankeliumeista edes yksi kohta, jossa Jeesus sanoo: ”Minä olen Jumala. Palvokaa minua.”.

    Jeesus on tosi Jumala

    Väite, että Jeesus ei olisi opettanut olevansa Jumala, on jo pelkästään Johanneksen evankeliumin valossa käsittämätön. Sanotaanhan evankeliumin ensimmäisessä jakeessa: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1). Kun juutalaiset syyttivät Herraamme sapatin rikkomisesta hänen parannettuaan sairaan sapattina, hän rinnasti itsensä Isään sanoessaan: ”Minun Isäni tekee yhäti työtä, ja minä myös teen työtä” (Joh. 5:17). Sitten evankelista toteaa: ”Sentähden juutalaiset vielä enemmän tavoittelivat häntä tappaaksensa, kun hän ei ainoastaan kumonnut sapattia, vaan myös sanoi Jumalaa Isäksensä, tehden itsensä Jumalan vertaiseksi.” (Joh. 5:18). Juutalaiset yrittivät raivoissaan kivittää hänet myös silloin, kun Jeesus lausui: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennenkuin Aabraham syntyi, olen minä ollut".” (Joh. 8:58). Käyttämämme raamatunkäännös kääntää Jeesuksen sanat epätarkasti. Itse asiassa Jeesus sanoi heille: ”ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen”. Raamatunkäännös kääntää väärin myös samassa luvussa aikaisemmin Jeesuksen lausumat sanat: ”Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.” (j. 24). Alkutekstin mukaan: ”ellette usko, että minä olen, niin te kuolette synteihinne.” Vielä raamatunkäännöksemme kääntää erään vastaavan kohdan väärin: kun Juudas Iskariot oli johdattanut joukon sotilaita Getsemaneen vangitsemaan Jeesuksen, Vapahtaja astui esiin ja kysyi heiltä, ketä nämä etsivät. Kun he olivat sanoneet etsivänsä Jeesus Nasaretilaista, raamatunkäännöksessämme sanotaan: ”Jeesus sanoi heille: ’Minä se olen’. – – Kun hän siis sanoi heille: ’Minä se olen’, peräytyivät he ja kaatuivat maahan.” (Joh. 8:5-6). Vaikuttava kohtaus – mutta vielä vaikuttavampi, kun huomioimme, että Jeesus ei sanonut ”minä se olen”, vaan ”minä olen”. Juuri tämän tähden joukot kaatuivat maahan.

    Jo näistä esimerkeistä huomaamme, että Jeesus väittää selvästi olevansa Jumala ja vaatii uskoa jumaluuteensa pelastuksen ehtona. Hän on Jumala, joka lausui Moosekselle palavasta pensaasta: ”’Minä olen se, joka minä olen’. – – ‘Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne’.” (2 Moos. 3:14). Päivän evankeliumissa Jeesus lausuu vielä aivan suoraan, että hän ja Isä ovat yhtä. Sen lisäksi hän julistaa, että hänen tekonsa ovat Isän tekoja. Jeesusta kuunnelleet juutalaiset ymmärsivät aivan oikein, että Jeesus väitti olevansa tosi Jumala, koska he poimivat jälleen kiviä maasta kivittääkseen Jeesuksen. He sanoivat: ”Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi”. He siis käsittivät sen, että Jeesus väitti olevansa Jumala, mutta he eivät ymmärtäneet, että Jumala on kolmiyhteinen.

    Jeesus varjelee omansa iankaikkiseen elämään

    Mutta miksi on niin oleellista, että Jeesus on tosi Jumala? Siksi, että vain Jumala kykenee pelastamaan ihmisen. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan: ”Minä, minä olen Herra, eikä ole muuta pelastajaa, kuin minä.” (Jes. 43:11). Siksi sanoihin ”Jeesus pelastaa” sisältyy jo hänen jumaluutensa tunnustaminen. Vain hän voi pelastaa meidät, koska me olemme Aadamin lapsina langenneet niin syvälle. Syntimme taakka on niin suuri, että emme voi päästä siitä omin voimin vapaaksi. Olemme niin kietoutuneita sen kahleisiin, että emme voi rimpuilla niistä irti. Me tarvitsemme Vapahtajan, koska ”kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää [häneltä] iäti suorittamatta, että hän saisi elää iankaikkisesti eikä kuolemaa näkisi.” (Ps. 49:7–9). Tämän takia päivän evankeliumi on niin suunnattoman lohdullinen. Sehän julistaa meille, että meillä on juuri sellainen Vapahtaja, jota tarvitsemme – ei pelkkä ihminen, josta ei olisi ollut lunastamaan meitä, vaan tosi Jumala! Hänen verensä vuoti ristillä maksuksi meidän synneistämme. Niin hän on lunastanut meidät itselleen. Me olemme hänen omiaan.

    Jeesuksen jumaluuden tunnustaminen oli 300-luvulla suuri kiistakysymys. Aleksandrian piispa Athanasios Suuri oli oikean uskon tinkimätön puolustaja tuolloin ja oikeaa oppia edustaneen rintaman johtohahmo. Hän ymmärsi tarkasti sen, että jos Jeesus ei olisi tosi Jumala, kristillinen pelastusoppi menettäisi perustansa, koska silloin Jeesuksen merkitys ihmisen pelastuksessa kaventuisi vain esikuvan antamiseen. Athanasios joutui oikeaan oppiin tunnustautumisen tähden viettämään neljästäkymmenestäviidestä vuodestaan piispana yhteensä seitsemäntoista viidessä eri maanpaossa. Syntyikin sanonta ”Athanasios vastaan maailma”, kun lähes kaikki muut piispat olivat omaksuneet Jeesuksen jumaluuden kieltäneen harhan, areiolaisuuden. Athanasios kuitenkin jaksoi taistella, koska hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa: jos Jumalan sanan opetus Jeesuksen jumaluudesta kiellettäisiin, koko kristillinen usko menettäisi perustansa. Siksi me tarvitsemme samanlaista ehdottomuutta kuin Athanasios pitäessämme kiinni Jeesuksen jumaluuden tunnustamisesta!

    Voi hyvin olla, että emme useinkaan tiedollisella tasolla epäile Jeesuksen jumaluutta, mutta elämän erilaisten ahdistusten keskellä on vaarana unohtaa se, että aivan kaikki on Kristuksen käsissä. On hyvin helppo unohtaa, mitä käytännössä tarkoittaa, että Jeesus on tosi Jumala. On monenlaisia tilanteita, joissa päivän evankeliumi voi auttaa meitä kiinnittämään huomiomme siihen, että meidän Vapahtajamme on Jumala: ehkä uskonelämäsi on harmaata ja Jumala tuntuu kaukaiselta. Siksi katso tähän ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan, jossa voit nähdä Isän, koska Poika on Isässä ja Isä Pojassa! Ehkä sinusta tuntuu siltä, että et vain kerta kaikkiaan pääse eroon omantuntosi syytöksistä, samat synnit painavat aina uudestaan ja uudestaan, mutta katso, tässä on Vapahtaja, joka on kärsinyt ja kuollut edestäsi ja lupaa antaa sinulle iankaikkisen elämän! Ehkä koet olevasi horjuva uskossasi ja pelkäät, että et kestä siinä loppuun saakka, mutta kuule, mitä Jeesus, kaikkivaltias Jumala, vakuuttaa sinulle, joka olet hänen omansa: ”he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni”. Voimme olla varmoja siitä, että Kristus on voimallinen pitämään meistä huolta, koska Isä ja Poika ovat olemuksellisesti yhtä: ”Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yksi.

    Jeesus on jo moneen kertaan näyttänyt sanansa kautta meille olevansa Jumala. Hän tekee niin jatkossakin, jotta me, hänen lampaansa, säilyisimme siinä rauhassa, jota maailma ei voi antaa. Me olemme hänen omiaan, koska hän on kasteessa lahjoittanut meille kristillisen uskon ja niin ottanut meidät lammaslaumansa jäseniksi. Hän on antanut meille lampaan korvat, joilla kuulemme, mikä opetus on häneltä ja mikä ei. Kun pitäydymme siihen, mitä hän on antanut apostoleilleen julistettaviksi, varjellumme uskossa. Jumalan Poika on Hyvä Paimenemme. Hän antoi henkensä lammastensa edestä. Hän johdattaa meidät kaikkivaltiaalla kädellään tämän elämän pimeiden laaksojen läpi iankaikkisille laitumille.

  • Totuus ja harha

    Matt. 7:15–21Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.

    Harhaa ja hedelmää

    Viimeisten viiden vuoden aikana oveani on koputettu moneen kertaan. Sisään on tullut jehovan todistajia ja mormoneja. Kummankin lahkot edustajat ovat todistelleet sitä, että ulkonainen kristikunta on vaipunut syvään luopumukseen ja että vain heidän liikkeellään on totuus. Olen kuullut, mitä erinäisimpiä syitä sille, miksi juuri mormonit tai jehovan todistajat ovat oikeassa, mutta yksi peruste on toistunut usein: hyvät hedelmät.

    Lahkolaiset eivät väsy painottamasta sitä, miten suuri keskinäinen rakkaus heidän liikkeessään vallitsee. He eivät myöskään kyllästy kertomasta, kuinka nopeasti liike on levinnyt maailmanlaajuisesti. Sekä jehovan todistajien että mormonien liikkeiden synty sijoittuu 1800-luvulle. Kasvu on ollut vajaan parin sadan vuoden aikana huimaa, koska nykyään maailmanlaajuisesti mormoneja on noin 15 miljoonaa ja jehovan todistajia 8 miljoonaa. Liikkeiden kannattajat näkevät tällaisen kasvun kertovan siitä, että heidän oppinsa on oikea. Tässä on hedelmää, joka todistaa, että työssä on ollut Jumalan siunaus. Kasvu on merkki siitä, millaisen rakkauden Jumala on antanut heidän sydämissään kadonneita sieluja kohtaan.

    Lahkolaisten puhe hedelmistä voi herättää epäilystä ja ihmetystä – varsinkin, jos meidän kirkkomme koko on murheena. Siksi perehdymme nyt ensin siihen, mitä oikeastaan ovat Jeesuksen mainitsemat hedelmät ennen kuin käymme läpi muuta tekstimme opetusta.

    Profeettojen hedelmät

    Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että Raamatussa hyviin tekoihin viitataan hedelmänä, esimerkiksi galatalaiskirjeessään apostoli Paavali mainitsee joukon Hengen hedelmiä, joita Pyhä Henki vaikuttaa kristityissä. Kaikki nämä ovat hyveitä, joista lähimmäisemme hyötyy. Johanneksen evankeliumissa Vapahtaja kuvaa itsensä viinipuuksi ja opetuslapsensa oksiksi, joiden tulee tuottaa hyvää hedelmää, eli hyviä tekoja. Jos oksa ei tuota hedelmää, se katkaistaan pois ja heitetään tuleen. Näin korostuu hyvien tekojen luovuttamaton merkitys uskovan elämässä.

    Mutta nyt käsitellessämme Matteuksen evankeliumin seitsemättä lukua, haluaisin tuoda huomionne sanoihin: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät”. Kristus ei sano vain, että tunnemme profeetat hedelmistä, vaan, että tunnemme heidät heidän hedelmistään. Jeesus puhuu tässä hedelmistä, jotka ovat profeetoille ominaisia.

    No, mitä ovat profeettojen hedelmät? Ne ovat tietysti heidän julistustaan. Olivathan oikeat profeetat niitä, joille Jumala oli uskonut ilmoitusta julistettavaksi ja kun he toimivat tässä Lähettäjänsä tahdon mukaan, he tuottivat hedelmää. Vain profeetta, joka julistaa sen, minkä on saanut Jumalalta julistettavaksi, tekee taivaallisen Isän tahdon. Niin profeettojen ennen kuin sananjulistajien nykyäänkin tulee ennen kaikkea kirkastaa Kristusta. Heidän tulee tuoda taivaallista sanomaa siitä, mitä Jumalan Poika on tehnyt meidän syntisten edestä. Heidän pitää julistaa koko Jumalan sanan totuutta mitään siihen lisäämättä ja mitään ottamatta pois.

    Jumalan rakkaudesta kertoo se, että hän käskee tutkimaan profeettojen hedelmiä. Hän ei halua, että uskomme, mitä tahansa. Hän tahtoo, että tänäänkin me synnin ja monenlaisten elämänvaivojen rasittamat saamme kuulla: Jumalan Poika tuli ihmiseksi, kärsi ja kuoli edestäsi. Hän sovitti kaikki syntisi. Luota vain siihen, mitä Jeesus teki edestäsi, niin saat kaiken tekemäsi pahan anteeksi. Kaikki sinun syntisi pyyhitään pois, kun lepäät vain siinä, että Jeesus oli uskollinen edestäsi. Hän riittää sinulle. Hän on luvannut kantaa sinut iankaikkiseen elämään armonsa turvissa. Tämän Jumala haluaa sinun kuulevan ja painavan sydämeesi. Älä anna minkään riistää tätä lohdutusta sinulta! Jos joku niin yrittää tehdä, hän ei ole Isästä, vaan perkeleestä. Häntä Kristus ei tunne. Hän on väärä profeetta. Hänellä voi olla ihmeellinen ulkokuori, hyveellinen elämä ja suunnaton maine, mutta ne kaikki ovat vain raatelevan suden lampaan vaatteita, ellei suusta kuulu raamatullinen julistus.

    Harhaa tulee kammota

    Herramme korostaa väärien profeettojen vaarallisuutta, kun hän käskee meitä: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja”. Heidän opetukseensa sopii mainiosti myös se, mistä apostoli Paavali kirjoittaa toisaalla: ”kammokaa pahaa” (Room. 12:9). Meitä käsketään kavahtamaan ja kammoamaan. Kristus ei odota sitä, että suhtaudumme neutraalisti tai välinpitämättömästi harhaan, vaan hän haluaa, että suorastaan inhoamme sitä emmekä ole minkäänlaisessa hengellisessä kanssakäymisessä sitä opettavien kanssa. Meidän tulee todella vihata sitä, mitä Jumala vihaa. Meidän tulee vihata väärää oppia palavasti minkäänlaisia kompromisseja tekemättä.

    Niin pyhä Raamattu siis torjuu meiltä täysin sellaisen asenteen, että pahoittelisimme sitä, mitä Jumala sanassaan opettaa. Kiusaus tällaiseen on silloin, kun on jokin emotionaalisesti ladattu aihe ja joudumme olemaan tiukkoja: jos esimerkiksi avoliittoon aikova selittää meille, että hän haluaa vain rakastaa toista ihmistä ja elää tämän rinnalla eikä voi syystä tai toisesta mennä juuri nyt naimisiin, emme saa reagoida sanomalla hänelle, että mielellämme sallisimme hänelle tuon synnin, mutta Jumala on ankea emmekä hänen tähtensä voi sitä tehdä. Ei, vaan meidän tulee ymmärtää syvemmin se, että Jumalan käskyjen takana on aina rakkaus ja ihmiselämän paras. Siksi kaikki hänen tahtonsa vastainen on elämää tuhoavaa ja kammottavaa.

    Jeesuksen sanat haastavat meitä pohtimaan sitä, rakastammeko oikeaa oppia, sillä oikea kavahtaminen ja kammoaminen nousee vain siitä, että totuus on meille rakas. Kuulin kerran erään tuttavani sanovan, että jos hän asuisi Etelä-Saksassa, hän liittyisi varmaankin roomalaiskatoliseen kirkkoon. On hyvä kysyä: voisitko sanoa samaa? Mikä estäisi sinua? Oletko tapatunnustuksellinen luterilainen? Oletko ehdoton uskosi suhteen? Vai luotatko siihen, että pastori tuntee opinkohdat oikein eikä sinun tarvitse olla niistä niin tietoinen? Ovatko Jumalan sanan totuudet sinun sydämesi ilo? Kammoatko sitä, mikä on harhaa ja rakastatko sitä, mikä on totta?

    En kerro tuttavastani sen takia, että voisimme olla ylemmyydentuntoisia. Minua suretti suuresti, kun kuulin nuo sanat. Jos hän todella tuntee roomalaiskatolisen opin, silloinhan ne kertovat siitä, ettei hänelle ole kirkastunut ollenkaan se, miksi uskonpuhdistus oli välttämätön. Ne viittaavat siihen suuntaan, että hän ei ole ollut sellaisissa omantunnon kauhuissa, että hänelle olisi valjennut se, että jos Jeesus ei riitä, olemme hukassa. Toisaalta on mormoneja ja jehovan todistajia, jotka ovat kääntyneet kristityiksi ja menettäneet maineensa ja perheensä. On kristityiksi kääntyneitä muslimeja, jotka menettävät henkensä Vapahtajamme nimen vuoksi. Onko sinulla tällaista ehdottomuutta Jeesuksen tähden, vai oletko enemmän kuin tuo tuttuni?

    Teot kertovat, onko totuus harhaa rakkaampaa

    Kysymyksiin vastaus löytyy teoista. Onhan vaivatonta vakuuttaa, että Jeesus menee yli kaiken muun, mutta suuri kysymys on, meneekö oikeasti. Näkisin, että suuri koetinkivi totuuden rakastamiselle ovat sosiaaliset suhteemme. Kun vaarana on se, että saisimme ystävä- tai tuttavapiirissämme oudon tai ankean ihmisen leiman siitä, jos pitäytyisimme näkyvästi totuuteen, pistämme lampun mieluummin vakan alle.

    Konkretisoidaan tätä: jos näet ystäviäsi ja joku käyttää Jumalan nimeä väärin hokien herranjumalaa tai jotain muuta vastaavaa, reagoitko tähän mitenkään. En sano, että tarvitsisi jyrkästi ärähtää, vaan ihan vain sanoa, että tuo tuntuu sinusta pahalta, koska Jumalan nimi on sinulle rakas. Tai jos jotain läheistäsi haukutaan hänen selkänsä takanaan ilkeämielisesti, nousetko puolustamaan totuutta etkä anna asian olla? Onko totuus ja kahdeksas käsky sinulle niin tärkeä, että haluat olla ”vähän ikävä tyyppi”, kunhan saat puolustettua sitä, minkä tiedät oikeaksi? Tai oletko kertomatta Jeesuksesta kenellekään, koska pelkäät liikaa? Onko sinulle mukavuudenhaluisuutesi ja pelossa rypemisesi tärkeämpää kuin se, että kadoksissa olevat voisivat tulla tuntemaan evankeliumin Jeesuksesta kauttasi?

    Ainakin omassa suussani on huokaus: Herra armahda. Ei ole mitään, mistä ylpeillä. Ainoana kerskauksen on vain Jeesus, jolta löydämme sen uskollisuuden, mitä itsellämme ei ole. Meidän kerskauksenamme voi olla vain tuo risti, jolla syntimme sovitettiin. Kerskauksenamme on Totuus, joka toi pelastavan sanoman meille suurille syntisille, jotta me saisimme elää.

    Pietari kirjoittaa: ”olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla” (1 Piet. 3:15). Tutut sanat, jotka korostavat sitä, miten jokaisen meistä tulee vastata kyselijöillä. Ehkä nämä sanat voivat ahdistaa heikkoutemme edessä, mutta toisaalta ne ovat hyvin lohduttavia. Ensinäkin ne puhuvat varmasta toivosta, joka meillä on. Hän on Jeesus. Toiseksi, huomaamme, miten kaikkien tuntemasta kieltäjästä, voi tulla Jeesuksesta todistamiseen kehottaja. Jeesus voi tehdä sinustakin rohkean, niin ettet häpeä uskoasi, vaan rohkaiset muitakin kertomaan Jeesuksesta toisille. Tämä käy vain sitä kautta, että evankeliumi antaa rauhan mielellesi ja Jeesus tulee asumaan sinuun ja avaa siten huulesi puhumaan Jumalasi suurista teoista.

    Lopuksi

    Totuus ja harha. Totuus tekee vapaaksi, mutta harha vie orjuuteen. Harha asettaa eteemme helpon tien ja vakuuttaa, että on perusteltua kulkea sitä pitkin kohti iankaikkista elämää. Se asettaa eteemme järkevän tien, jolta ei puutu hyviä hetkiä ja ihmiskunniaa. Kuitenkin on mahdotonta, että harha tuottaisi koskaan Jumalan mielenmukaista hedelmää ja veisi perille taivasten valtakuntaan. Sanoohan Vapahtaja: ”Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?” Totuus taas kutsuu kuolemaan. Hän kutsuu kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan itseään. Hän kutsuu tielle, joka on kaita ja ankara, mutta sen lopussa ei kuulu tuomio: ”Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät” (Matt. 7:23), vaan ihana kutsu: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.” (Matt. 25:34).

    Jeesus kutsuu sinua tänään seuraamaan itseään. Hän kutsuu sinua uskomaan totuuteen. Hän kutsuu sinua rakastamaan itseään ja sanaansa. Lähde jälleen seuraamaan häntä. Lähde iloiten, sillä mitä ikinä kohtaatkaan, hän kulkee rinnallasi. Lähde rauhassa, sillä kaikki syntisi, heikkoutesi ja puutteesi hän peittää omalla vanhurskaudellaan. Lähde seuraamaan, sillä hän vakuuttaa: pysy sanani totuudessa, niin se tekee sinut vapaaksi. Se tekee sinut vapaaksi synneistäsi, se tekee sinut vapaaksi ahdistuksistasi, se tekee sinut vapaaksi perkeleestä, kuolemasta ja helvetistä. Se tekee sinut todella vapaaksi. Kun sinulla on Jeesus ja hänen sanansa, elät totuudessa ja kuulet kerran Vapahtajasi kutsuvan sinut taivaan iloon.