(Luterilainen 10/1992)

RAJANKÄYNTIÄ

luterilaisen ja reformoidun, erityisesti fundamentalistisen, raamatunselityksen välillä


Luterilaisen ja reformoidun raamatunselityksen välillä on merkitsevä ero. Jokaiselle rivikristitylle ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mikä tämä ero on.

Yhteistä

Luterilaisen opin mukaan Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta. Pyhä Henki on johtanut Raamatun kirjoittajia siten, että kaikki heidän kirjoittamansa on Jumalan erityisestä henkivaikutuksesta kirjoitettua. Sitä sanomme inspiraatioksi eli innoitukseksi. Myös yksittäiset sanat ovat inspiroituja, niin että kysymyksessä on sanainspiraatio. Näin uskomme Raamatun omien sanojen nojalla: "Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta" (2.Piet.1:21). "Jokainen (Raamatun) kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta"(2.Tim.3:16). Koska Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta, se on erehtymätön.

Tämä ei ole vain luterilaisten oppi, vaan monet muutkin sen tunnustavat, kuten useat katoliset ja reformoidut. Toisaalta on paljon luterilaisiksi ja reformoiduiksi lukeutuvia, jotka eivät tunnusta sanainspiraatiota eivätkä Raamatun erehtymättömyyttä. Tällä kertaa emme kuitenkaan kiinnitä huomiota näihin vahingollisiin käsityksiin, vaan kysymme eroa niiden luterilaisten ja reformoitujen välillä, jotka tunnustavat sanainspiraation ja Raamatun erehtymättömyyden.

Mitä on Fundamentalismi

Kaikkia, jotka tunnustavat sanainspiraation, on pyritty leimaamaan fundamentalisteiksi. Puhutaan fundamentalistisesta raamattukäsityksestä. Se ei kuitenkaan sovellu kaikkiin, ei varsinkaan tunnustuksellisiin luterilaisiin.

On huomioitava, että käsite fundamentalismi on peräisin erään englanninkielisen julkaisun The Fundamentals (suomeksi `peruskohdat´) nimestä, joka ilmestyi USA:ssa Chicagossa vv. 1910-1912. Siinä rakennettiin kristittyjen yhteys eräiden peruskohtien varaan. Niitä olivat mm. oppi luomisesta, Kolminaisuudesta, Kristuksen jumaluudesta ja hänen ruumiillisesta ylösnousemuksestaan, sovituksesta, uskosta vanhurskauttamisesta ja viimeisestä tuomiosta. Näihin oppeihin eivät kuuluneet esimerkiksi opit sakramenteista ja saarnavirasta. Fundamentalistinen liike hyökkäsi erityisesti teologista liberalismia vastaan. Sen kannattajat olivat reformoituja, joiden teologista työskentelyä määräsi reformoitu ajattelu.

Luonnollisestikaan fundamentalistisen liikkeen ohjelma ei vastannut luterilaista tunnustusta, joka edellyttää kirkolliseen yhteyteen yksimielisyyttä koko evankeliumin opissa ja kaikissa sen kohdissa sekä sakramenttien jakamisessa. Myös fundamentalistien perustava ote tutkia ja ymmärtää Raamattua on toinen kuin luterilaisilla.

Fundamentalismi on siis, vasta tämän vuosisadan ilmiö, kun taas tunnustukselliset luterilaiset kirkot Saksassa, Tanskassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa syntyivät jo 1800-luvulla, eikä niitä silloin nimitelty fundamentalisteiksi. Sana fundamentalismi johtuu siis englannin sanasta the fundamentals ´peruskohdat´, ei latinan sanasta fundamentum, ´perusta´. Ja fundamentalismilla ymmärretään sellaista tapaa ymmärtää Raamattua, jota tämäntyyppiset reformoidut käyttävät. Fundamentalisteja on luterilaisiksikin lukeutuvien joukossa, sillä reformoidun teologian vaikutus on suuri.
Fundamentalistit tulkitsevat Raamattua siten, että reformoidut väärät opit ovat mahdollisia. Näitä ovat muun muassa kaksinkertainen ennaltamääräämys, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt toiset autuuteen ja toiset iankaikkiseen kadotukseen, sekä Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon kieltäminen ehtoollisessa. Erityisen vaarallinen oppi on se, ettei Pyhä Henki tarvitse kulkuneuvoja, siis sanaa ja sakramentteja, vaan vaikuttaa ilman niitä. Fundamentalistit eivät myöskään erota oikein toisistaan lakia ja evankeliumia. Useat fundamentalistit ovat uudestikastajia ja tuhatvuotisopin kannattajia. Heissä on myös aseista ja valanteosta kieltäytyjiä.

Missä aito luterilaisuus eroaa fundamentalismista?

On Raamatunkohtia, jotka luterilainen ymmärtää kirjaimellisesti ja fundamentalisti kuvaannollisesti, ja päinvastoin. Ehtoollisen asetussanat luterilaiset ymmärtävät kirjaimellisesti, fundamentalistit taas kuvaannollisesti. Raamatunkohdat, jotka fundamentalistit käsittävät puhuvan maanpäällisestä tuhatvuotisesta valtakunnasta, nämä käsittävät kirjaimellisesti, luterilaiset taas vertauskuvallisesti. Tässä on siis merkittävä ero. Luterilainen periaate on, että Raamattu on aina ymmärettävä kirjaimellisesti, ellei Raamattu itse anna ymmärtää puhuvansa kuvaannollisesti tai ellei jokin selvä uskonkohta pakota kuvaannolliseen ymmärtämiseen. Raamattua on selitettävä Raamatulla. Martti Luther lausuu: "Minulla on tapana ennen muuta huolehtia siitä, että jonkin raamatunkohdan selitys käy yksiin uskon kanssa ja on sen mukainen. Siten estetään kahdella tavalla tulkitseminen, ja tuodaan esiin sanojen ja lauseiden oikea luonnollinen merkitys" (St.L. II, 1380. 1.Moos.41:40 johdosta). Kirjassaan "Tunnustus Kristuksen ehtoollisesta" Luther lausuu julki periaatteensa reformoitua raamatuntulkintaa vastaan: "Raamatun sanat tulee jättää voimaan sellaisina kuin ne kuuluvat eikä antaa niille toista merkitystä, ellei jokin selvä uskonkohta pakota siihen" (St.L. XX, 1003). Kun tämän säännön mukaan toimitaan, ehtoollinen pysyy todellisena, lohdullisena sakramenttina, jossa saamme Kristuksen tosi ruumiin ja veren. Varjellumme silloin myös epäterveistä tuhatvuotisvaltakunnan opeista, jotka ohjaavat etsimään maallisia ja ruokkivat lihallista revanssihenkeä.

Vielä on eräs periaate, ehkä edellistä jopa painavampi. joka- vaikuttaa Raamatun käyttöömme ja sen selittämiseen. Fundamentalistit ymmärtävät Raamatun lakikokoelmaksi, jossa on erilaisia säädöksiä, joihin krsitityt ovat sidotut. Näillä säädöksillä ei tarkoiteta kymmenen käskyn siveyslakia, jota kristitty uudessa kuuliaisuudessa haluaa noudattaa. Niitä eivät ole Jumalan luomisjärjestykset, joiden mukaan Jumala on tarkoittanut ihmiselämän kulkevan tässä maailmassa. Sellaisia ovat sen sijaan erilaiset käskyt ja kiellot, joita eri fundamentalistisesti ajattelevat suunnat löytävät Raamatusta ja joista ne tekevät tätä aikaa ja kaikkia aikoja koskevia käskyjä. Näitä ovat mm. paasto, voitelu, sapatti, valantekemis- ja aseisiin tarttumiskiellot, lihansyöntikielto, jalkojen pesu, rukousasennot, sairaiden parantamiset, kielillä puhumiset. Luettelo lie lähes loputon. Kaikki eivät kuitenkaan pidä noita kaikkia asioita käskettyinä tai kiellettyinä. Kullakin fundamentalistisella suunnalla on omat mieliaiheensa.

Näiden noudattamisen tai tavoittelun ajatellaan tuovan mukanaan hengellistä siunausta ja kuuluvan Raamatun opettamana uskovalle, jota Pyhä Henki kuljettaa. Kun Raamattua ei ymmärretä lain ja evankeliumin näkökulmasta, hengellisiä siunauksia luullaan löytyvän myös evankeliumin toisin sanoen Kristuksen ulkopuolelta noista erilaisista säädösten noudattamisista. Tavoitellaan Henkeä, ei Kristuksen tuntemista. Raamatullisen Kristussaarnan tilalla on Hengen tavoittelu teoista. Ja kun Henkeä ei heidän mukaansa saadakaan sanasta ja sakramenteista eikä Pyhä Henki tarvitse niitä tullakseen meihin, on tuo johdonmukaista yrittämistä.

Luterilaiselle Raamattu sen sijaan on jotakin aivan muuta. Se on hänelle Pyhän Hengen kirja, joka puhuu Kristuksesta. Uskonelämään kuuluu Raamatun käyttö, mutta ei laki- ja säädöskokoelmana, vaan etsimme siitä Kristusta. Pyhän Hengen virka on kirkastaa Kristusta, ottaa hänen omastaan ja jakaa meille. Kristus taas ei ole uusi Mooses, ei lainantaja, vaan Vapahtaja. Kaikki sellainen Raamatun tulkinta, mikä sivuuttaa tämän keskeisen asian, on itsessään jo sivuraiteella ja johtaa harhaan.
Varsinkin karismaattisessa liikkeessä Pyhän Hengen virka Kristusta kirkastamassa hämärtyy ja henki, jota he sanovat Pyhäksi Hengeksi, saa irrallisen ihmeitten tekijän roolin.

Fundamentalistit ovat tuottaneet paljon Raamatun ulkoista arvovaltaa puolustavia kirjoja esimerkiksi johdanto-opin alalla, mutta niistä puuttuu keskeisimmän asian pitäminen esillä ja keskuksessa.

Keskeisin asia

Luhter lausuu: "Olen usein sanonut: Jos joku haluaa tutkia oikein Raamattua, varsinkin sen historiallisten kertomusten hengellistä merkitystä, hänen tulee kaiken avulla opettaa Herraa Kristusta, sillä tuo kaikki on tekemisissä saarnavirkaa eli evankeliumia ja uskoa koskevien kuvausten kanssa" (St.L. I-II, 359). Sanoma Kristuksesta sitoo Raamatun kirjat toisiinsa ja tekee siitä yhtenäisen kirjan. Kristus on Raamatun avain. Luther: " Raamattu on joka kohdassa yhtäpitävä, ja kaikki esimerkit ja raamatunkertomukset, niin, koko Raamattu aivan läpeensä tähtäävät Kristuksen tuntemiseen" (St.L. III, 18). Tämä Kristuksen tunteminen oli Lutherille Raamatun selityksen johtava periaate- jopa niin, että jos jokin selitys vei pois Kristuksesta, sellaisen selityksen täytyi olla väärä. Raamattu on kirjoitettu yksin Kristuksen tähden (St.L. III, 1964). Tämä armonoppi on kaiken selityksen a ja o. Jokainen selitys, joka ei rakenna pelastusta yksin Kristuksen varaan, on väärä; riippumatta siitä, miten raamatulliselta se yhtäkkiä näytää. Luterilaiset tunnustuskirjat lausuvat: "Tästä uskonkohdasta (vanhurskauttamisopista) riippuu erittäin paljon. Se näet auttaa ennen kaikkea koko pyhän Raamatun selkeään ymmärrykseen. Se yksin näyttää tietä tähän sanomattomaan aarteeseen ja Kristuksen oikeaan tuntemiseen. Yksin se avaa oven koko Raamattuun. Ilman tätä uskonkohtaa kurja omatunto ei voi saada oikeata, lujaa ja varmaa lohdutusta" (Puolustus IV, 3, käännetty saksankielisestä tekstistä).

Samalla kun Raamattu Pyhän Hengen kirjana kirkastaa kaikkialla Kristusta ja julistaa puhdasta armonoppia, se myös synnyttää ja ylläpitää sanomallaan uskoa Kristukseen. Reformoiduilla ja fundamentisella taholla ei ymmärretä Raamatun armonvälineluonnetta. Siellä ei myöskään käsitetä lain ja evankeliumin eroa eikä sen merkitystä Raamatun selittämisessä.

Ei ole siis ihme, jos siltä taholta tulee erilaisia vaatimuksia itsessään ehdonvaltaisten, vapaitten asioitten noudattamiseksi. Kysymyksessä on sama henki, joka Galatiassa sumensi kristittyjen silmiltä ristiinnaulitun Kristuksen ja lumosi heidät ottamaan vaarin päivistä ja juhla-ajoista ja saattoi heidät ympärileikkauttamaan itsensä (Gal.3:1; 4:10-11; 5:2-3). Luterilainen raamatunselitys antaa meille Hengen uskossa kuulemisen kautta (Gal.3:2), ei teoista. Se säilyttää meillä oikean kristillisen vapauden. Silloin emme etsi Henkeä emmekä pyhitystä asioista itsellemme ehdonvallan asioista, vaan ne säilyvät todella vapaina, jolloin kirkolla ei ole mitään tarvetta alistua menneitten aikojen tapoihin ja käytäntöihin, joita Kristus ei ole asettanut yleisesti kaikkina aikoina noudatettaviksi. Kun Kristus on meille kaikki kaikessa, silloin etsimme häntä sanasta ja sakramenteista, joissa hän tulee luoksemme. Reformoidut ja fundamentalistit eivät tätä osaa kylliksi arvostaa. Luterilainen taas sanoo: "Herra kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikksien elämän sanat ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh.6:68-69)

Raamattua ei saa asettaa sitä itseään vastaan

Aito luterilaisuus ymmärtää Raamattua siten, ettei minkään kohdan selitys joudu ristiriitaan Raamatun selvän muualla lausutun opetuksen kanssa. Niinpä esimerkiksi Vuorisaarnan vannomista ja tappamista koskevia kieltoja ei tule selittää siten, että vala olisi aina kielletty tai että esivalta ei saisi asein ja voimakeinoin torjua pahaa ja suojella maata ja kansaa. Fundamentalistinen tulkinta sivuuttaa Raamatussa muualla lausutut selkeät totuudet eikä anna niille todellista merkitystä. Erityisesti sillä taholla on vaikeata ymmärtää raamatullista regimenttioppia, jonka mukaan Jumalalla on maallinen ja hengellinen valtapiiri, joita kumpaakin hän hallitsee eri tavalla. Jos tätä ei ymmärretä, joudutaan tarpeettomasti hankaluuksiin yhteiskunnan kanssa. Se antaa myös väärän ristinalaisuuden tunnon, jota erehdytään luulemaan korkeaksi hengellisyydeksi.

Markku Särelä