Veden äärellä

Veden äärellä

Lapset rannalla

Rannalla oli kuuma. Eevin ja Miron perhe oli viettämässä kesälomaa. Isä ja äiti yrittivät rentoutua varjossa. Äiti luki ja isä koetti saada päiväunta, sillä ajomatka oli ollut väsyttävä. Hän kuitenkin havahtui torkuistaan tuon tuostakin lasten kirkkaisiin ääniin. Lopulta hän myönsi tappionsa ja päätti ottaa selvää siitä, mitä hauskaa vesirajassa tapahtui. Näytti siltä, että lapset pysyivät ensin paikoillaan ja juoksivat sitten kauemmaksi. – Selvästi taas jokin kilpailu, isä arveli kun näki Miron perinteiset hulahula-tuuletukset.  

– Hei, iskä tulee! Eevi huusi. –Tule isi mukaan aaltokisaan! Isä hymähti huvittuneena: – Vai "aaltokisa" tällä kertaa... Joskus isästä tuntui, että Jumala on siunannut häntä maailman kilpailuhenkisimmällä jälkikasvulla. Mutta pian säännöt kuultuaan hän oli jo huomaamattaan aloittamassa kolmatta kierrosta. Kisassa piti siis kirjoittaa yhdessä sovittu teksti rantahiekkaan, mahdollisimman nopeasti ennen kuin aalto pyyhkäisisi sen mennessään. Joka sai tekstin ensimmäisenä valmiiksi olisi voittaja – kunhan ei itse kastuisi. Isä arveli, että viimeinen lisäys oli Miron keksintö.

Kun peliä oli pelattu muutama kierros, oli isän pakko hengähtää. Lapset tulivat hänen luokseen pitämään taukoa. – Aika hassua, että kirjoitus häviää noin helposti veden mukana, Eevi mietti. – Se on totta, isä vastasi.

 – Minulle tulee siitä mieleen profeetta Miikalle annetut sanat Raamatussa: "Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan pahat tekomme ja kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen." (7:19) – Mutta eikö Raamatussa sanota, että meitä vastaan ollut kirjoitus on naulattu ristiin? Miro mietti. – Jo vain! Hyvin muistettu, isä kehui. – Jeesus kantoikin omassa ruumiissaan kaikki meidän syntimme ristille ja siellä hän sai päälleen koko Jumalan vihan syvyyden. Eeviä puistatti. – Se oli varmasti oikea hirmumyrsky, hän kuiskasi. – Sitä se oli, sanoi isäkin vakavana. – Mutta siksi meillä onkin nyt Jeesuksen tähden rauha Jumalan kanssa.

– Mitä jos kirjoitettaisiinkin omat syntimme rannalle ja annettaisiin veden huuhtoa ne pois? Miro ehdotti. Isää huvitti. – Kuule tiedätkös, että on sellainen vesi, joka ne synnit huuhtelee ihan oikeasti? – Kaste! Eevi ehti. Isän kasvot loistivat ylpeydestä, kun hän katsoi tytärtään. – No kyllä! Meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan, ja sitä kasteen armossa eläminen onkin, että päivittäin tunnustamme syntimme Jumalalle ja uskomme ne Jeesuksen tähden anteeksiannetuksi.

He istuivat hetken aikaa hiljaa yhdessä. Lopulta isä palasi äidin luo varjoon ja katseli kun lapset jatkoivat leikkiään rannalla. Suurten kämmenten sormet menivät ristiin: – Kiitos Jeesus.

Oi armon merta ihmeellistä, sen vesi voimallinen on.
Syyn kaiken pesee syntisistä, pois heistä torjuu tuomion.
Se synnin vallan hukuttaa, mun niin kuin Nooan pelastaa.
Sanat Benjamin Schmolck (1672‑1737)

 Kaste

Teksti pastori Markus Mäkinen-Taina, julkaistu Luterilainen-lehdessä 5/2017, kuvat Kimmo Pälikkö