Varmoissa vaatteissa

Talvipäivän aurinko loisti matalalta. Se oli saavuttamassa pian lakipisteensä, mutta silti vain vaivoin ylsi heittämään kirkkaat säteensä sisään kappelin ikkunasta. Eevi seurasi niiden kulkua. Hän huomasi, että matkallaan valojuova sai äidin hiukset näyttämään entistäkin tummemmilta, kun taas isän käsissään kannattelema valkoinen kangas melkein häikäisi silmiä. Valo kulki edelleen veteen kastemaljassa. Eevi ei yltänyt näkemään, kuinka se läpäisi veden, mutta hän huomasi valonsäteiden heijastuvan leikitellen kastemaljan ympärille kokoontuneiden ihmisten puvuille ja kasvoihin. Siinä olivat pastori Topi, Eevin isä ja äiti vauva sylissään, sekä Jemina, joka oli vauvan täti.

Eevin vanhempia oli pyydetty kummeiksi vauvalle, ja nyt he yhdessä Jemina-tädin kanssa olivat saattamassa tätä kasteelle. Eevi oli ollut aiemmin vain pikkuveljensä Otson kastetta seuraamassa. Se tapahtui kotona, mutta paljoa hän ei siitä muistanut, paitsi itse kastehetken. Otso ei pitänyt märästä vedestä ja alkoi itkeä. Niin ei kuitenkaan käynyt tällä kertaa, sillä Tuomas – sen nimen vanhemmat olivat hänelle valinneet - vain hätkähti hieman, kun pastori valutti vettä hänen päähänsä, mutta rauhoittui sitten. – Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Topi-pastori lausui. – Samat sanat kuin jumalanpalveluksen alussa, Eevi kuiskasi Mirolle, joka istui yhdessä hänen ja vauvan vanhempien kanssa etupenkissä. – Ja Herran siunauksessa, Miro vastasi. He katselivat, kuinka kummit pukivat Tuomas-vauvan valkoiseen kastepukuun samalla, kun pastori lausui: – Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli kirkkokahvit. Eevi meni istumaan lähelle pastori Topia, joka tervehti häntä iloisesti. – No hei, Eevi. Sinunkin vanhempasi ovat nyt pikku Tuomaksen kummeja. – Joo, Eevi vastasi. – Mutta se ei taida olla se, mistä haluat puhua – eihän? pastori arvasi. – Niin ei… Mä mietin sitä Tuomaksen pukeutumista Jeesukseen, Eevi alkoi. – Kun se puku otetaan pois, niin lähteekö silloin Jeesuskin pois? Topi kuunteli Eevin kysymyksen tarkasti ja vastasi vakavana: – Hyvä kun kysyt, Eevi. Katsos, kasteessa meille puettua pukua ei voi nähdä, se on hengellinen. Niinpä se ei myöskään kulu, eikä sitä voi riisua, kuten tavallista vaatetta. Katsohan tuota kuvaa, Topi osoitti maalausta, jossa Johannes kastaa Jeesuksen. – Mitä näet siinä? – Jeesus on vedessä ja Pyhä Henki tulee Jeesuksen päälle, tyttö vastasi. – Aivan. Samoin Jeesus on antanut sinullekin kasteessa Pyhän Hengen ja kaiken, mitä hän on meille hankkinut. – Se Tuomaksen päälle laitettu puku on siis vain tavallinen vaate? Eevi varmisti. – On, mutta se muistuttaa meitä siitä, että uskon kautta Tuomas ja me muutkin pukeudumme joka päivä Jeesuksen vanhurskauteen, joka peittää meidän syntimme. Kasteen saa kerran, mutta se on voimassa aina. – Ihanko totta? Eevi ihasteli. – Kyllä, sillä Jumalan sana on voimassa aina, pastori hymyili.

Eevi jäi miettimään kuulemaansa. Hän katsoi kastemaljaa. Se oli jo tyhjennetty, mutta sitten hän huomasi maljan jalassa kirjoituksen, jota hän ei ollut aiemmin pannut merkille. Siihen oli kaiverrettu sanat: ”Joka uskoo ja tulee kastetuksi, se pelastuu. Mark. 16:16”. Auringonsäteet olivat jo kadonneet, mutta Eevistä tuntui, kuin nuo sanat olisivat heijastaneet hänen sydämeensä kirkkaampaa valoa. Paljon kirkkaampaa valoa.

Sun lapsekses, oi Isäni, mä synnyin kastehessa.
Sen armo kestää iäti muun kaiken vaihdellessa.

Teksti pastori Markus Mäkinen-Taina, kuva Kimmo Pälikkö. Juklkaistu Luterilaisen numerossa 01/2018. Laulun sanat Christian Weise (1642-1708)