Syödäkö vai eikö syödä

Kanttorin neuvot

Syödäkö, vai eikö syödä?

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Isä ja äiti olivat keskustelemassa Topi-pastorin kanssa ja lapset istuivat eteisessä. Eevi piirteli vihkoonsa ja toivoi, että olisi ottanut värit mukaansa. Lauri, joka istui ihan hänen lähellään, häiritsi Eevin piirustussuunnitelmia. Lauri asui aika kaukana Eevin ja Miron kotoa, mutta he näkivät aina kirkossa. Isä sanoi heitä kirkkokamuiksi. Nyt Lauri tuntui ääntelevän jatkuvasti, mikä tuntui Eevistä hassulta, sillä Laurilla ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, puhisi ja huokaili vain – yleensä Lauri puhui lähes tauotta. – 22. huokaus, Eevi totesi mielessään.

– Täällähän sitä istutaan hiljaa! Heleä, mutta voimakas ääni rikkoi hiljaisuuden Eevin onneksi. Puhuja oli Laila, seurakunnan kanttori. Laila oli niitä ihmisiä, joiden ympärillä tuntui olevan kevät ympäri vuoden. Joskus Eevi epäili, osasiko Laila olla lainkaan surullinen, mutta sitten hän oli kuullut äidiltä, että Laila on kokenut elämässään erittäin murheellisia asioita. – Merkillinen nainen, oli Miro – Eevin isoveli – silloin sanonut.

– Minä ajattelin etsiä teidät käsiini, kun te vaikutitte jumalanpalveluksen jälkeen niin totisilta. Onko kaikki hyvin? – Joo, on, Eevi vastasi nopeasti. Hän huomasi, että Lauri pyöräytti silmiään. – Vaikka minä kyllä mietin yhtä juttua… Topi puhui tänään, että meillä on paastonaika, siis nyt ennen pääsiäistä. Meillä kotona kyllä syödään ihan normaalisti… ja mulla on karkkipäivätkin. Eevi mietti, ymmärtäisiköhän Laila mitä hän tarkoitti. Täti oli hiljaa ja näytti odottavan Eevin vielä jatkavan. – Niin siis kun paastohan on sitä, ettei syödä, mutta me syödään. Meillä on koulussa yksi Abdi, jonka perheessä ei joskus syödä ollenkaan… – Sinä siis mietit, pitäisikö sinun jättää jotain syömättä paastonaikana? Laila jatkoi. – Niin… Eevi huomasi, että Lailan suusta kuultuna ajatus kuulosti hassulta.

– Kuule Eevi, paastoaminen on kuulunut meidän kristittyjen elämään ihan Jeesuksen ajoista asti. Jeesuskin paastosi. – Niin, siellä erämaassa! Eevi muisti. – Aivan. Mutta paastoamiselle on aina tärkeämpää sen syy. Ilman syytä paastoaminen on turhaa. Mitä luulet, miksi meillä on paastonaika ennen pääsiäistä? Aika vaikea kysymys, Eevi mietti. Miksi pitää olla syömättä ennen pääsiäistä? Siksikö, että pääsiäisenä herkutellaan? Ei kai. Eevi huomasi, että Lauri ei enää huokaillut, vaan näytti kuuntelevan hänen ja Lailan keskustelua. – En tiedä, tyttö vastasi viimein. – Niin. Se paasto tuntuu erikoiselta tavalta, mutta se ei tarkoita, ettei syödä lainkaan. Silloinhan sairastuisi. Paastolla osoitetaan surua ja katumusta luopumalla vähäksi aikaa jostain asiasta. Muistatko, mitä Jeesukselle tapahtui ennen pääsiäistä? Laila jatkoi. – Jeesus meni Jerusalemiin ja joutui kuolemaan ristillä? ehdotti Eevi. – Ihan niin. Siinä on meidän paastoamisen syy. Jeesuksen piti luopua kaikesta omastaan ja kantaa meidän syntimme ristille. Hänen piti kuolla, että me pääsemme taivaaseen. – Surraanko me siis paastoamalla Jeesusta? Eevi kysyi. – Kyllä. Oli hienoa, että mainitsit Jeesuksen kulkemisen Jerusalemiin. Paastonaika on kuin meidän matkustamista sinne Jeesuksen kanssa. – Mulle ei maistu ruoka silloin, kun mä olen surullinen. Laurin vastaus yllätti Eevin ja Lailan. – Aivan! Laila hymyili. – Sinä löysit yhden syyn, miksi syömisen vähentäminen on perinteinen tapa paastota.

– Voiko muullakin tavalla paastota? Eevi ihmetteli. – Kyllä vain. Paastoaminen on erityisesti keskittymistä siihen, mitä Jeesus joutui meidän puolestamme tekemään. Ruuasta tai vaikka karkeista paastoaminen muistuttaa siitä, mutta keksitkö sinä miten muuten voit muistuttaa itseäsi Jeesuksesta? Tuli hetken hiljaista. – Mulle tulee Jeesus mieleen ainakin kun luen Raamattua, Eevi sanoi. – Ja kun rukoillaan ja lauletaan Siikkaria, lisäsi Lauri. – Niin. Paastoaminen voi siis olla myös näiden asioiden lisäämistä. Silloin pääsiäisenäkin voi muistaa paremmin, miten suuri ilo Jeesuksen ylösnousemus onkaan!

– Mekin siis voidaan kotona syödä ihan normaalisti? Lauri varmisteli. – Juuri niin. Teidän molempien vanhemmat ajattelevat teidän parastanne ja tietävät, että lapsen tulee syödä hyvin. Se Abdi, josta sinä Eevi puhuit, taitaa olla muslimiperheestä? Eevi nyökkäsi vastaukseksi. – Muslimien paasto on ihan erilainen, kuin meidän kristittyjen paasto, sillä he uskovat, että Jumala vaatii paastoa. Me kristityt emme usko niin, vaan me paastoamme, koska Jeesus on maksanut meidän syntivelkamme ja pääsemme taivaaseen, Laila selitti. Lapset tunsivat olonsa helpottuneiksi. – Nyt minäkin ymmärrän, miksi meillä ei ole laskiaisen jälkeen ollut kirkkokahveja! Lauri tokaisi. Miro alkoi nauraa: – Sekö, Late, sua on häirinny koko aamun!? Hänkin oli kuunnellut keskustelua salaa Aku Ankkansa takana. Eevi katseli Laila-tätiä ihaillen. Miten hän tiesi näin paljon?

– Mutta kerrohan, Lauri, nyt sinä minulle jotain, Laila sanoi. – Mikä se Siikkari on? Lapset näyttivät hölmistyneiltä. He vastasivat yhtä aikaa: ”Siionin kannel!” Lailakaan ei nähtävästi tiennyt ihan kaikkea.

Teksti pastori Markus Mäkinen-Taina, julkaistu Luterilainen-lehdessä 2/2016, kuva Kimmo Pälikkö.