Notice: Undefined offset: 1 in /var/www/luterilaicom/public_html/components/com_content/router.php on line 338
Kukkaro

Kukkaro 12 20

Tuuli oli pohjoisessa ja se pyyhki navakkana jäisiä katuja. Silloin tällöin lensi tuulen mukana piiskaava, kuiva lumiryöppy ja katujen kulmissa muodostui aivan pyörteitä, niin että oli vaikea nähdä eteensä.

Sinikka yritti vetää käsiään takin hihojen suojaan, mutta hihat olivat liian lyhyet. Ranteita kylmäsi, mutta siitä huolimatta täytyi Sinikan yhä vain kierrellä suurten jouluikkunoiden liepeillä. Joskus hän uskaltautui sisälle lämpimiin, suuriin tavarataloihin, mutta kopeat myyjättäret katsoivat häneen niin terävästi, ettei Sinikka kauan tohtinut sisällä viipyä. Hän kuvitteli, miten nuo hienot naiset noissa kaupoissa hämmästyisivät jos hän, Sinikka, yhtäkkiä sanoisi: Ottaisin tuosta tuota sinistä samettia muutaman metrin! Tai: Haluaisin punaisen päällystakin, sellaisen, jossa on pehmeä turkiskaulus! Niin juuri, tai mitä tahansa, vaikkapa vain yhden, punaisen omenan. Mutta eihän Sinikalla ollut rahaa, ei yhtään eikä minkäänlaista. Ja jokaisen tavaratalon ovesta kuuluivat joululaulujen sävelet.

Juuri kun Sinikka oli taas tullut ulos tuuliselle kadulle, hänen silmänsä osuivat johonkin mustaan, joka makasi kadulla ihmisten jaloissa. Hän kumartui ja nosti ylös kukkaron. Hän seisoi ja katseli ympärilleen, mutta kukaan ei kiinnittänyt Sinikkaan mitään huomiota, kukaan ei palannut etsimään kukkaroa. Älä seiso siinä tiellä töllistelemässä, mene sisään tai ulos, kivahti kiukkuinen ääni Sinikan takana. Sinikka väistyi ja ihmisvirta kuljetti häntä kappaleen matkaa. Nähdessään sivullaan aukean porttikäytävän, hän pujahti sinne ja alkoi tutkia löytöään. Se oli mukavan näköinen, kiiltävä pieni laukku, jossa oli kaksi lukkoa. Sinikka avasi ensimmäisen lukon ja siinä oli lokero täynnä pieniä ja suuria kolikoita. Sitten hän avasi toisen lukon ja jäi silmät pyöreinä katsomaan käteensä. Lokerossa oli niin suuri nippu suuria seteleitä, ettei Sinikka koko kymmenvuotisen elämänsä aikana ollut yhteensäkään nähnyt niin paljon rahaa. Vapisevin käsin hän sulki kukkaron ja kiiruhti sisälle lähimmän parraskäytävän ovesta. Siellä hän kyyristyi ovinurkkaukseen, lämpöpatterin viereen ja alkoi huolellisesti uudelleen tutkia kukkaron sisältöä. Siinä ne olivat. Kaikki nuo vihertävät, ruskeat ja sinipunaiset setelit, joissa oli suuria numeroita. Ja sitten vielä pieni, valkoinen kirjekuori, josta Sinikka tavasi hitaasti: Rouva Hilkka Suominen, Mariankatu 15 A. Kuoressa oli jokin kortti. Sinikka sulki kukkaron ja työnsi sen taskuunsa, mutta se oli niin pitkä, että toinen pää jäi taskun ulkopuolelle, hän työnsi kätensä taskuun ja puristi lujasti kukkaroa. Toisessa kädessään hän käänteli valkoista kuorta.

Tässä nyt oli se jouluihme, jota Sinikka salaa oli koko ajan toivonut. Sitä mukaa, kun joulu lähestyi, oli elämä kotona muuttunut yhä ankeammaksi. Koko syksyn oli isä ollut melkein työtön. Pienemmät sisarukset olivat aina vain sairastelleet. Sinikka ei ollut saanut mitään uutta pukua koulun joulujuhlaan. Eihän toki. Ne vähäiset ansiot, mitä äiti onnistui saamaan käydessään tekemässä joulusiivouksia vieraiden kodeissa, ne menivät kaikki ruokaan. Ei ollut tietoakaan joululahjoista, eikä mistään muustakaan jouluilosta. Ja jouluun oli enää vain kaksi päivää. Mutta nyt oli Sinikalla taskussaan kokonainen omaisuus. Hän ei tiennyt, miten paljon rahaa tarvittiin perheen elantoon, mutta hän uskoi, että nyt olisivat kaikki huolet kerralla poissa. Hän, Sinikka oli rikas!

Mutta sitten osui silmä tuohon valkeaan kuoreen. Rouva Hilkka... Kukahan oli tämä rouva, joka tällä tavoin sirotteli rahaa ympärilleen. Kukaties hän juuri nyt itki kadonnutta kukkaroaan. — Toisen omassa ei oletoisella osaa! Sinikka hätkähti. Oli aivan, kuin hän olisi kuullut mummonsa äänen. Mutta rappukäytävässä ei ollut ketään. Sitten kuului toinen ääni: — Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme ota lähimmäisemme rahaa... Se oli isän ääni. Mutta tämähän oli pudonnut kukkaro, Sinikka itse oli löytänyt rahat, eikö totta. Nehän olivat nyt hänen, Sinikan. Sitä paitsi ei kukaan tiennyt, että juuri Sinikka oli ne löytänyt, ja oliko kukaan köyhempi kuin Sinikka? Ei varmasti. — Älä unohda, että Jeesus näkee sydämeesi, et voi koskaan piiloutua hänen katseeltaan! Se oli äidin ääni. Nopeasti työntyi Sinikka kadulle. Hän kiiruhti eteenpäin, kuin jonkun ajamana.

— Rakas Jeesus, Sinikka sopotti hiljaa kävellessään, anna anteeksi, että sydämeeni tuli vääriä ajatuksia. Älä anna minun langeta kiusaukseen. Pidä huolta meistä, isästä ja äidistä ja meistä lapsista. Anna minun löytää se, jolle nämä rahat kuuluvat. Aamen. — Siinä olikin jo Mariankatu. Sinikka katseli numeroita. Viisitoista. Tuolla, tuon seuraavan talon takana. Siinä oli A-rappu. Päättäväisenä hän meni sisään suuresta ovesta ja luki nimiä taulusta. S – S – tuolla, siinä oli Suominen ja kolmas kerros. Sinikka nousi portaita kolmanteen kerrokseen. Näin tärkeällä hetkellä ei hän uskaltanut antautua niin epävarmaan laitokseen kuin oli hissi. Hetken hän katseli ovea supisten hiljaisen rukouksen ja painoi sitten soittokelloa. Nuori tyttö avasi oven. Meillä ei osteta mitään, hän kivahti ja veti oven kiinni. Sinikan kurkkua kuristi, kyyneleetkään eivät olleet kaukana. Varovasti hän soitti uudelleen.

Kului vähän enemmän aikaa ja sitten sama tyttö avasi oven. Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei meillä osteta mitään! Sinikka ojensi valkoista kuorta. Asuuko täällä tällainen rouva? Tyttö otti kuoren. Tietysti asuu, totta kai meidän rouva täällä asuu, mutta mistä olet ottanut tämän? Ta... tahtoisin tavata hänet, sopersi Sinikka nyt jo täysin masennettuna. Samassa joku ilmestyi tytön taakse. Mitä täällä tapahtuu, kuka siellä on, Kerttu? Nuoren tytön takaa tuli esiin vanhempi nainen ja otti kuoren käteensä. Sitten hän katsoi oven raossa seisovaa tyttöä: Mistä olet löytänyt tämän? Tämä on minun kirjeeni? sanoi tuo vieras nainen.

Sinikka veti taskustaan kukkaron ja ojensi sen vapisevassa kädessään tuolle vieraalle rouvalle. Löysin tämän kadulta, kirje oli siinä. Tulin tuomaan, kun siinä oli osoite. — Todellako, sepä oli iloinen yllätys. Tule toki sisään, tyttökulta. Sinikka vietiin sisään, istutettiin pehmoiseen tuoliin ja tarjottiinpa kakkuakin. Sitten hän sai kertoa koko tarinansa, vieläpä kodistaan ja vanhemmistaankin. Tuo hieno täti tuossa kuunteli. Sitten hän otti sieltä kukkarosta semmoisen ison setelin, jossa luki 100 markkaa ja ojensi sen Sinikalle. Tässä on löytöpalkkiosi, hän sanoi, ja nyt tulen itse viemään sinut kotiisi.

He menivät ulos ja kiipesivät kiiltävään autoon ja ajoivat ohi kirkkaiden mainosvalojen aina sinne, missä Sinikan koti sijaitsi, hiljaisemmalla kadulla. Tuo täti tuli aivan sisälle ja keskusteli pitkään Sinikan vanhempien kanssa. Lähtiessään hän sanoi Sinikalle: Jeesus ei tullut luoksemme vain viettääkseen joulua kanssamme, vaan antaakseen koko elämänsä köyhien, syntisten ihmisten edestä. Hänen tahtonsa on, että me ihmisetkin muistamme toisiamme. Tänään olen oppinut siitä asiasta paljon. Muistan sen kyllä, enkä unohda kotiasi, Sinikka.

Monta kiitosta lähetettiin Seimen Lapselle sinä jouluna Sinikan kodista. Palavimmin häntä kiitti Sinikka, joka nyt tiesi, miten lähellä oli ollut lankeemuksen hetki ja miten ihmeellinen varjelus oli tullut hänen osakseen. Sitä ei Sinikka koskaan unohda.

Kirjoitus on Virpi Apposen kirjoittama. Se on julkaistu Luterilainen-lehdessä 1968, kuva Kimmo Pälikkö