Kirkollinen yhteys
  • Kuinka arvioimme Wisconsinsynodin oppia kirkosta ja virasta?

    Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (STLK) ja Wisconsin Evangelical Lutheran Synod (WELS) neuvottelivat vuoden 2000 ja 1999 aikana erityisesti kirkkoa ja virkaa koskevista opeista. Neuvottelujen taustalla on ollut myös kirjallisia dokumentteja. Tärkeimmät niistä ovat WELS:n julkaisemat Doctrinal Statements of the WELS (Wels:n oppilauselmat, 1997) ja This we believe (Näin me uskomme, 1999) sekä STLK:n puolelta pastori, TT h.c. Markku Särelän toistaiseksi painamaton saarnavirkaa koskeva esitys sekä prof. Brugin laatima kommentti viimeksi mainittuun esitykseen. Neuvotteluissa on käsitelty kummankin osapuolen laatimia kirjallisia dokumentteja sekä pyritty tarkastelemaan, onko kirkkojemme välillä opillista eroa vai vallitseeko opillinen yksimielisyys. Viimeksi käydyssä neuvottelussa, joka pidettiin Helsingissä 15.7.2000 WELS:ia edusti professori John F. Brug. STLK:n edustajina olivat pastori, kirkkokunnan johtaja Kimmo Närhi, pastori, TT Markku Särelä ja pastori Rupert Efraimson. Paikalla olivat myös WELS:n suomalaisen sisarkirkon Evankelisluterilaisen Tunnustuskirkon pastorit Juhani Viitala ja Jukka Söderström sekä osan aikaa WELS:n saksalaisesta sisarkirkosta kirkon johtaja Gerhard Wilde ja professori Dr. Gottfried Herrmann. Tässä esityksessä käsitellään kysymyksiä erityisesti WELS:n julkaisemien dokumenttien herättämien kysymysten valossa.

    1. Kysymys paikallisseurakunnasta verrattuna muihin kristittyjen kokoontumisiin

    Kumpikin osapuoli piti selvänä sitä, että (paikallinen) seurakunta on kristittyjen tavanomainen kokoontumistapa. Kristitty ilman seurakuntaa on väliaikainen olosuhteista johtuva poikkeustapaus, josta on pyrittävä pois niin, että kristitty löytää seurakunnan, johon voi liittyä. Tästä WELS:n puolelta esitetystä näkökohdasta vallitsi yksimielisyys.

    Kysymyksiä herätti muiden kuin seurakunnallisten kristittyjen kokoontumisten asema. WELS:n opin mukaan kaikki kristittyjen kokoontumiset ovat toisiinsa nähden samantasoisia. Tämä käy ilmi "Doctrinal Statements" s. 46 kohta c:ssä sanotaan: "Erilaiset ryhmittymät Jeesuksen nimessä evankeliumin julistamiseksi ovat olemuksen puolesta samalla tasolla. Ne ovat kaikki kirkkoja yhdessä ja samassa merkityksessä, nimittäin siten, että kirkon tuntomerkkien perusteella Herra antaa meidän havaita una sancta:n (pyhä kristillinen kirkko) läsnäolon sellaisten ihmisten kokoontumisessa, ja sitten saattaa meidät tunnustamaan ne uskovien kokoontumisina, joilla on avaintenvalta ja oikeus käyttää sitä valtaa rakkaus ja järjestys huomioon ottaen. Tässä on erotettava oikeuden omistaminen ja sen käyttäminen Jumalalle otollisella tavalla."

    (In essence the various groupings in Jesus´ name for the proclamation of the Gospel all lie on the same plane. They all are Church in one and the same sense, namely in this sense that on the basis of the marks of the Church the Lord lets us apprehend the presence of the una sancta (the holy Christian Church) in each such grouping of people, and thus enables us to acknowledge them as gatherings of believers possessing the ministry of the keys with the right of exercising this ministry in accordance with the considerations of love and order. Here we need to distinguish between the possession of the right and the God-pleasing exercise of that right.")

    STLK:n edustajat pitivät Doctrinal Statement:n sanontaa ongelmallisena sen tähden, että heidän mukaansa muiden ryhmittymien kuin paikallisseurakuntien oikeudet perustuvat paikallisseurakuntien oikeuksiin. Näin ollen esimerkiksi kirkkokunta on kyllä seurakunnat yhdessä, mutta se saa valtuutuksensa seurakunnilta. Erityisesti avaintenvallan käytössä kirkkokuritapauksissa on tarpeellista, että asia ilmoitetaan seurakunnalle, ja se käsittelee asian (vrt. Matt. 6:15-17, 1 Kor. 5:1-5). Kirkkokurin kolmas aste eli seurakunnan jäsenyydestä sulkeminen edellyttää seurakunnan toimintaa. Muunlaiset ryhmittymät kuin seurakunta, jossa toteutuu armonvälineiden kokonaisvaltainen käyttö, eivät voi tehdä sitä. Tällä perusteella STLK:n edustajat toivat esille, että muut ryhmittymät kuin paikallisseurakunta eivät ole sen kanssa samalla tasolla mitä tulee oikeuteen käyttää avaintenvaltaa.

    2. Pastorin virka suhteessa muihin seurakunnassa toimiviin henkilöihin

    WELS:n julkaisema This we believe, s. 29 kohta 8 kuuluu: "Me uskomme että Jumala on perustanut myös julkisen sanan viran (Ef. 4:11), ja että on Jumalan tahto, että seurakunta hyvän järjestyksen mukaan (1 Kor. 14:40) kutsuu kykeneviä henkilöitä tähän julkiseen virkaan (1 Tim. 3:1-10; 1 Kor. 9:14). Sellaiset henkilöt palvelevat julkisesti, siis ei siksi, että heillä henkilöinä on yleisen pappeuden oikeudet vaan koska he ovat kutsutut palvelemaan toisten kristittyjen nimissä (Room. 10:15). Nämä henkilöt ovat kutsuttuja Kristuksen ja evankeliumin palvelijoita. Heidän ei pidä olla Jumalan seurakunnan herroja (1 Piet. 5:3). Uskomme, että kun seurakunta kutsuu henkilöitä tähän julkiseen virkaan, Herra itse toimii seurakunnan kautta (Apt. 20:28) Uskomme, että seurakunnalla on oikeus perustaa erilaisia muotoja saman sanan viran sisällä, kuten pastorin, kristillisen opettajan ja henkilökuntavirkoja. Kutsunsa välityksellä seurakunta kristillisessä vapaudessa määrittelee palvelustyön paikan ja laajuuden.

    ("We believe that God has established the public ministry of the Word (Ephesians 4:11), and it is the will of God that the church, in accordance with good order (1 Corinthians 14:40), call qualified individuals into this public ministry (1 Timothy 3:1-10; 1 Corinthians 9:14). Such individuals minister publicly, that is, not because as individuals they possess the universal priesthood but because they are asked to do this in the name of fellow Christians (Romans 10:15). These individuals are the called servants of Christ and ministers of the gospel. They are not to be lords over God´s church (1 Peter 5:3). We believe that when the church calls individuals into this public ministry, the Lord himself is acting through the church (Acts 20:28). We believe that the church has the freedom to establish various forms within the one ministry of the Word, such as pastors, Christian teachers, and staff ministers. Through its call, the church in Christian liberty designates the place and scope of service.")

    WELS:n opetus eri virkojen suhteesta toisiinsa on ongelmallinen kahdesta syystä. Ensiksi siitä ei käy ilmi pastorin eli seurakunnan kaitsijan viran ero muihin virkoihin - WELS:n kielenkäytön mukaan muihin viran muotoihin - nähden. Pastorin viran merkitys kuitenkin käy ilmi esim. Tiit. 1:5-9:stä: "Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat, jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia. Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin Jumalan huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari, ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itsensähillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Seurakunnan kaitsijan virkaan kuuluu siis seurakunnan kaitseminen ja armonvälineiden julkinen käyttö seurakunnan nimissä. Kyse ei ole vain viran muodosta, jonka järjestäminen kuuluisi kristillisen vapauden piiriin.

    Mitä tulee muihin seurakunnassa toimitettaviin asioihin, Jumalan sanan opetukseen lapsille tai nuorille ja erilaisiin käytännön tehtäviin, on seurakunnalla vapaus järjestää näitä asioita hyvän järjestyksen mukaan. Muiden tehtävien kuin pastorin viran hoitaminen on itse siihen virkaan nähden apuviran hoitamista (vrt. C.F.W. Walther: Kirkko ja virka, s. 312. STLK 1998.) Ero on muun muassa siinä, että muiden virkojen hoitajat ovat pastorin kaitsennan alaisia. Muihin virkoihin kuin pastorin virkaan ei liity vastuuta koko laumasta. Muut virat voivat myös olla määräaikaisia, kun taas pastorin virka olemuksensa puolesta on pääsääntöisesti elinikäinen.

     Toinen WELS:n seurakunnan viran muotoja koskeva ongelma on kysymys sukupuolesta. This we believe s. 30, kohta 10: "Uskomme, että naiset voivat osallistua julkisen viran tehtäviin ja toimintoihin paitsi siinä tapauksessa, että työhön sisältyy auktoriteettiasema miehiin nähden (1 Tim. 2:11,12). Tämä merkitsee, että naiset eivät voi toimia pastoreina tai ottaa osaa kirkon kokouksiin tavoilla, joilla he ovat valta-asemassa miehiin nähden (1 Kor. 11:3, 14:33-35).

     "(We believe that women may participate in offices and activities of the public ministry except where that work involves authority over men. (1 Timothy 2:11,12). This means that women may not serve as pastors nor participate in assemblies of the church in ways that exercise authority over men (1 Corinthians 11:3, 14:33-35)."

    Olemme yhtä mieltä WELS:n kanssa siitä, että naiset eivät voi toimia pastorin virassa eivätkä olla valta-asemassa miehiin nähden. Siihen emme kuitenkaan yhdy, että naisten toimintaa seurakunnan sisällä kutsuttaisiin julkisen viran hoitamiseksi. Naisten toimittamat suuriarvoiset työt lasten opetuksessa ym. sisältyvät saarnavirkaa avustaviin tehtäviin.

     

    3. Kysymys WELS:n dokumenttien levittämisestä

    STLK:n edustajat pitivät WELS:n dokumentteja sekaannusta aiheuttavina. Tämän johdosta pastori Särelä ehdotti neuvottelussa 15.7.2000, että WELS lakkaisi levittämästä kirjasia "This we believe" ja "Doctrinal Statements" ja että se tarkentaisi opetustaan kirkosta ja virasta. Tätä WELS:n tai sen sisarkirkkojen edustajat eivät käydyissä neuvotteluissa pitäneet mahdollisena.

    4. Yhteenveto

    STLK:n ja WELS:n välinen keskustelu toi esiin sen, että molemmat pitävät käytännössä paikallisen seurakunnan ja pastorin viran toimintaa tärkeinä. Asioiden perustelujen näkökulmasta tuli esille eroja siinä suhteessa, että STLK katsoo paikallisten seurakuntien ja seurakunnan pastorin viran perustuvan selkeästi Jumalan säätämään järjestykseen, ja ne ovat siis siinä mielessä tärkeämpiä kuin muut kristittyjen kokoontumiset tai virat. Muita kokoontumismuotoja ja virkoja ei voi STLK:n mukaan asettaa samalle tasolle paikallisen seurakunnan ja pastorin viran kanssa, kuten WELS:n opetuksen mukaan saamamme käsityksen mukaan tehdään. Erityisesti on varottava sitä, että kristittyjen vapaus näissä kysymyksissä käsitettäisiin niin, että paikalliseksi seurakunnaksi kokoontuminen ja pastorin viran järjestäminen tulisivat ehdonvallan asioiksi. STLK:n edustajien mielestä tämä vaara sisältyy WELS:n tapaan esittää asioita. Edellä selostettujen syiden tähden STLK ei katso käytyjen neuvottelujen ja WELS:n julkaisemien dokumenttien nojalla voivansa todeta opillista yksimielisyyttä WELS:n kanssa.

    Kimmo Närhi (Luterilainen 11-12 / 2000)

    Linkkejä:
    Markku Särelä: Saarnavirka on Kristuksen käsky
    C.F.W. Walther: Kirkko ja virka
    C.F.W. Walther: Oikea näkyvä kirkko
    C.F.W. Walther: Paikallisseurakunta

  • Lohdutus niille, joiden kotipaikkakunnalla ei ole oikeaoppista seurakuntaa, ps. 23

    Tässä kirjoituksessa uskonpuhdistaja Martti Luther johdattaa meidät ihanalla tavalla tähän kauniiseen psalmiin 23. Erityisesti hän antaa hyviä ohjeita niille, jotka elävät hajallaan kaukana sellaisilta paikkakunnilta, joilla voi kuulla selvää ja puhdasta Jumalan sanaa.

    "Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti".

     

    1. Tässä psalmissa Daavid ja jokainen kristitty kiittää ja ylistää sydämessään Jumalaa hänen suurimmasta hyvästä teostaan, nimittäin hänen rakkaan pyhän sanansa saarnasta, jolla meidät on kutsuttu, vastaanotettu ja luettu siihen joukkoon, joka on Jumalan seurakunta eli kirkko. Siitä yksin eikä mistään muualta voi löytää ja saada oikean opin, Jumalan tahdon oikean tuntemisen ja oikean jumalanpalveluksen. Pyhä Daavid ylistää ja kiittää tätä jaloa aarretta aivan ihanaksi kauniilla, suloisella, koristeellisella kukkaiskielellä, lisäksi Vanhasta testamentista otetuin vertauksin.

     

    2. Ensiksi hän vertaa itseään lampaaseen, josta Jumala itse uskollisena, uutterana paimenena pitää oikein hyvän huolen, kaitsee sitä ihanalla viheriällä niityllä, joka on täynnään vahvaa maukasta ruohoa; jossa on yllin kyllin myös virvoittavaa vettä ja jossa ei ole mitään puutetta. Samoin hän myös johdattaa ja kuljettaa lammasta vitsallaan oikeaa tietä ja puolustaa sitä paimensauvallaan, etteivät sudet sitä raatele. Sitten hän tekee itsensä vieraaksi, jolle Jumala valmistaa pöydän, niin että hän löytää runsaasti kumpaakin, voimaa ja lohdutusta, virvoitusta ja iloa.

     

    3. Profeetta antaa siis Jumalan sanalle monenlaisia nimiä: hän kutsuu sitä ihanaksi viheriäksi niityksi, virvoittavaksi vedeksi, oikeaksi tieksi, vitsaksi, sauvaksi, pöydäksi, balsamiksi eli iloöljyksi ja maljaksi, joka on aina täyteen kaadettu. Eikä hän tee niin turhan päiten, sillä Jumalan sanan voimakin on monenlainen. Sillä samoin kuin pikku lampaalta ei puutu mitään kauniilla, ihanalla niityllä, ruohon viheriöidessä ja veden virkistäessä sen oman paimenen ollessa sen vierellä johdattaen sitä vitsalla ja sauvalla, niin ettei se eksy, ja puolustaen sitä sauvalla niin, ettei mikään paha sitä kohtaa. Sen laidunmaa on kaikin puolin turvallinen ja ihana. Samoin kuin joltakulta, joka istuu pöydässä, jossa on ruokaa ja juomaa ja kaikenlaista lohdutusta ja iloa yllin kyllin, ei mitään puutu; niin paljon vähemmän niiltä, jotka ovat tämän Paimenen lampaita, josta tämä psalmi puhuu, ei puutu mitään, heistä pidetään kosolti huolta, ei vain sielun, vaan myös ruumiin puolesta., kuten Kristus sanoo Matt. 6:33: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa..."

     

    4. Kun Jumalan sana oikein ja puhtaasti saarnataan, niin yhtä monta nimeä kuin profeetta sille tässä antaa, yhtä monta hyötyä ja hedelmää se saa aikaan. Se on niille, jotka sitä ahkerasti ja kaikella vakavuudella kuulevat, ihana viheriä ruoho ja raikas juoma, josta he tulevat kylläisiksi ja virvoittuvat. Vain sellaiset Herra meidän Jumalamme tunnustaa lampaikseen. Se pitää heidät oikealla tiellä ja varjelee heidät, niin ettei heitä kohtaa mikään onnettomuus eikä paha. Sen lisäksi se on heille jatkuva hyvä elämä, jossa on ruokaa, juomaa ja kaikkea iloa ja ihanuutta yllin kyllin, toisin sanoen, he eivät tule vain Jumalan sanan opettamiksi, johtamiksi, virvoittamiksi, vahvistamiksi ja lohduttamiksi, vaan se pitää heidät oikealla tiellä jatkuvasti. Se suojelee heitä kaikessa hädässä, sekä ruumista että sielua koskevassa, ja lopulta he selviytyvät voittajina vastoin kaikkea ahdistusta ja murheita, joita heidän täytyy paljon kestää, kuten neljäs jae ilmaisee. Sanalla sanoen, he elävät aivan turvassa. Mikään paha ei voi heitä kohdata, koska heidän Paimenensa kaitsee ja suojelee heitä.

     

    5. Sen tähden meidän tulee oppia tästä psalmista, ettemme halveksi Jumalan sanaa, vaan mielellämme sitä kuulemme ja opimme, pidämme sen rakkaana ja kalliina ja liitymme siihen pikku joukkoon, mistä sen löydämme; ja toisinpäin, pakenemme ja kartamme niitä, jotka sitä pilkkaavat ja vainoavat. Missä näet tämä autuas valo ei loista, siellä ei ole onnea eikä pelastusta, ei voimaa eikä lohdutusta, ei ruumiille eikä sielulle, vaan pelkkää rauhattomuutta, kauhua ja valitusta, erityisesti silloin, kun tuska, ahdistukset ja katkera kuolema ovat käsillä.

     

    6. Vastaavasti jumalattomilla, kuten profeetta sanoo, ei milloinkaan ole rauhaa, menee heillä hyvin tai huonosti. Jos näet heillä menee hyvin, he käyvät ylimielisiksi, kopeiksi ja ylpeiksi, unohtavat tykkänään meidän Herran Jumalamme, pöyhkeilevät ja kerskaavat yksinomaan omasta vallastaan, rikkaudestaan, viisaudestaan, pyhyydestään jne. ja murehtivat mitenkä sen säilyttäisivät ja sitä lisäisivät, ja toisia, jotka ovat heidän tiellään, he mielivät vainota ja sortaa. Mutta jos lehti kääntyy, niin kuin sen on pakko, sillä hento neitsyt Maria on hyvin varma laulaja, jonka laulussa (Luuk. 1:46ss.) yksikään nuotti ei ole milloinkaan erehtynyt, niin he ovat kurjimmat ja ahdistuneimmat ihmiset, jotka oitis joutuvat epätoivoon ja masentuvat. Missä vika? He eivät tiedä, mistä ja miten lohdutusta on etsittävä, koska heillä ei ole Jumalan sanaa, joka yksin oikein opettaa olemaan kärsivällinen ja lohdutettu, kun käy pahoin, Room. 15:4[: "Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo."]

     

    7. Tämän tulee varoittaa meitä ja estää meitä, ettemme täällä maan päällä pidä mitään tätä [Jumalan] hyvää tekoa korkeampana ja kallisarvoisempana, nimittäin sitä hänen tekoaan, että saamme omistaa tämän kalliin autuaan sanan ja että voimme olla jollakin paikkakunnalla, missä sitä saa vapaasti ja julkisesti saarnata ja tunnustaa. Sen tähden kristityn, joka kuuluu johonkin seurakuntaan, jossa Jumalan sana [oikein] opetetaan, tulee joka kerta kirkkoon mennessään muistella tätä psalmia ja iloisin mielin kiittää profeetan kanssa Jumalaa hänen sanomattomasta armostaan, siitä, että hän asetti hänet, lampaansa, ihanalle, viheriälle niitylle, jossa on yltä kyllin maukasta ruohoa ja raikasta vettä; toisin sanoen, että hän voi olla paikkakunnalla, jolla voi kuulla ja oppia Jumalan sanaa ja siitä ammentaa runsaan lohdutuksen sekä ruumiille että sielulle. Pyhä Daavid oli hyvin käsittänyt, miten suuri aarre sen omistaminen on; siksi hän saattaa niin mestarillisesti kerskata ja laulaa siitä sekä kohottaa sellaisen hyvänteon korkealle, kaiken sellaisen yläpuolelle, mikä maailmassa on kallista ja ihanaa, kuten on havaittavissa tästä ja monista muista psalmeista. Häneltä meidän tulee oppia tätä taitoa ja hänen esikuvansa mukaisesti, ei vain olla kiitollisia Jumalalle, rakkaalle, kalliille Paimenellemme ja kiittää hänen sanoin kuvaamatonta lahjaansa, jonka hän on lahjoittanut meille puhtaasta hyvyydestään, kuten Daavid tekee [tämän psalmin] viidessä ensi jakeessa, vaan myös tosi teolla haluta ja pyytää sitä häneltä, kuten hän tekee viimeisessä jakeessa, että säilymme tämän hyvyyden omistamisessa emmekä milloinkaan lankeaisi pois hänen pyhästä kristillisestä Kirkostaan.

     

    8. Tällainen rukous on mitä tarpeellisin. Mehän olemme hyvin heikkoja, ja meillä on tämä aarre saviastioissa, kuten apostoli pyhä Paavali sanoo 2 Kor. 4,7. Niinpä vastustajamme perkele on tämän aarteen tähden meidän murhanhimoinen vihollisemme. Siksi hän ei lepää, vaan käy ympäri kuin kiljuva leijona, etsien miten voisi meidät niellä [1 Piet. 5:8]. Niinpä hän vielä kiihottaa meitä meidän vanhan säkkimme tähden, jota vielä niskoillamme kannamme ja jossa piilee vielä paljon pahoja himoja ja syntejä. Sen takia rakas kristikunta on monien hirveiden pahennusten saastuttama ja likaama, niin että monet niiden tähden lankeavat siitä pois. Sen vuoksi on mielestäni hyvin tärkeätä, että lakkaamatta rukoilemme ja harjoitamme oikeata oppia ja sillä torjumme kaikkea pahennusta, niin että pysymme kestävinä loppuun asti ja tulemme autuaiksi.

     

    9. Hullu ja sokea maailma ei tiedä tästä aarteesta ja kallisarvoisesta helmestä yhtikäs mitään. Se ajattelee vain kuten porsas tai järjetön eläin kuinka vatsansa täyttää tai enintään ottaa seuratakseen valhetta ja teeskentelyä ja antaa totuuden ja uskon mennä menojaan. Siksi se ei veisaa Jumalalle yhtään psalmia hänen pyhän sanansa johdosta, vaan ennemmin, kun hän sitä heille tarjoaa, pilkkaa ja tuomitsee sen harhaopiksi, vainoaa ja tappaa niitä, jotka sitä opettavat ja tunnustavat, eksyttäjinä ja pahimpina roistoina, mitä maa päällään kantaa. Sen tähden niiden joukko on pieni, jotka tunnustavat tämän hyväntyön ja profeetan kanssa veisaavat Jumalalle sen johdosta psalmin tai kiitosvirren.

     

    10. Mutta mitä sanot niistä, joilla ei voi olla Jumalan sanan saarnaa? Onhan näet sellaisia, jotka asuvat hirmuvaltiaiden ja totuuden vihollisten keskuudessa, kuka missäkin. Totta on, että missä Jumalan sanaa saarnataan, se ei voi jäädä vaille hedelmää, kuten Jes. 55:11 sanoo[: "Sana, joka minun suustani lähtee, ei minun tyköni tyhjänä palaja."] Niin on myös saman paikkakunnan hurskailla kristityillä etu, joka on heille tosi rakas. Sillä kristityt pitävät sangen arvokkaana sitä, että he voivat olla jollakin paikkakunnalla, missä Jumalan sanaa vapaasti julkisesti opetetaan ja tunnustetaan ja sakramentit jaetaan Kristuksen käskyn mukaan. Mutta sellaisia on kylvetty kovin harvaan; vääriä kristityitä on kaiken aikaa paljon enemmän kuin hurskaita. Tuo suuri joukko ei kysy Jumalan sanaa eikä myöskään tunnusta hyväksi teoksi sitä, että voi kuulla sitä ilman vahinkoa ja vaaraa. Niin, se käy pian kylläiseksi, tympääntyy ja pitää rasituksena sen kuulemista ja sakramentin vastaanottamista.

     

    11. Sen sijaan ne, joiden täytyy kärsiä hirmuvaltiaiden alla, anovat ja kaipaavat sitä suuresti yötä ja päivää ja heidän osalleen tulee vain pieni murunen meidän leivästämme, jota Kristus on meille runsaasti jakanut. Sen he ottavat vastaan suuresti iloiten ja kiittäen ja käyttävät sitä ahkerasti hyödykseen, kun taas meidän sikamme, kun heillä itsellään on tätä kallista leipää runsaasti ja murusia monia kokonaisia koreja eivätkä myöskään kyllääntymisen vuoksi halua edes nuuhkaista sitä, kumoavat sen kärsällään, tonkivat maahan, tallaavat jaloillaan ja juoksevat yli. Käy, kuten sananlasku sanoo: Jos jotakin on kaikilla riittämiin, sitä ei pidetä minään, vaan halveksitaan, vaikka se olisi miten kallisarvoista tahansa. Ja valitettavasti tämä sanantapa havaitaan todeksi ennen muuta rakkaaseen Sanaan nähden. Missä se on, siellä sitä ei haluta. Ja toisin päin: Jossa sitä ei ole, siellä haluttaisiin sitä mielihyvin. Siellä missä kirkko on oven edessä, jossa opetetaan Jumalan sanaa, siellä mennään saarnan aikana kävelemään torille ja tolvailemaan haudoille; jos kirkkoon on matkaa kymmenen tai kaksikymmentä penikulmaa jne., siellä haluaisi kuten psalmissa 42:5 lukee, kulkea väkijoukon mukana ja vaeltaa sen kanssa Jumalan huoneeseen iloiten ja kiittäen jne.

     

    12. Tässä on nyt lyhyt vastaukseni kysymykseen niistä, jotka ovat hirmuvaltiaiden alla: Autuaita ovat ne, jotka ovat hajallaan Turkin ja paavin alla, joilta on ryöstetty sana, vaikka mielihyvin sen haluaisivat omistaa, ja ottavat vastaan kiitoksella niitä murusia, joita heidän kohdalleen osuu tulemaan, siihen asti, kunnes tilanne vihdoin paranee. Mutta jos heistä eivät ole etäällä ne paikkakunnat, joilla Jumalan sanaa saarnataan ja pyhä sakramentti Kristuksen käskyn mukaan jaetaan, he matkustakoot sinne ja käyttäkööt hyväkseen tätä aarretta. Niin monet tekevätkin, mistä heidän jumalaton esivaltansa heitä rankaisee sekä ruumiillisesti että aineellisesti. Mutta jos he asuvat kaukana sellaisilta paikkakunnilta, niin älkööt lakatko niihin huokailemasta; varmasti Herra Kristus lopettaa heidän huokaamisensa ja ajan myötä päästää heidät vankeudesta. Toisin päin: Onnettomia, niin aivan onnettomia ovat ne, joilla tämä aarre on runsaana oven edessä ja sitä kuitenkin halveksivat. Ensin mainituissa täyttyy Kristuksen sana: "Monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat yhdessä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa", mutta jälkimmäisissä: "Mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen" jne. [Matt. 8:11]. Olkoon tämä sanottu johdannoksi. Nyt haluamme käydä tämän psalmin lyhyesti läpi.

     

    (St.L. V,254-260. Selitetty todennäköisesti vuonna 1535, julkaistu v. 1536.) Suom. MS.

     

  • Lutherin irtautuminen roomalaiskatolisesta kirkosta

    Uskonpuhdistaja Martti Luther oli aluksi paaville uskollinen roomalaiskatolisen kirkon jäsen. Vuonna 1517 alkaneen uskonpuhdistuksen aikana tähän kuitenkin tuli muutos. Vakavien opillisten erimielisyyksien jälkeen paavi julisti Lutherin pannaan ja tämä omasta puolestaan irtautui roomalaiskatolisesta kirkosta. Uskonpuhdistajan opetukset ja esimerkki ovat tänään mitä ajankohtaisimpia. Monet suuret luterilaista nimeä kantavat kirkot lähentyvät roomalaiskatolista kirkkoa. Monet kysyvät, mikä on luterilainen tie kirkkokysymyksessä nyt käsillä olevissa vaiheissa. Tämän esityksen yksi tarkoitus on historiallisten tapahtumien ja Lutherin opetusten tarkastelun avulla osoittaa, että puhtaiden armonvälineiden omistaminen on ratkaiseva tekijä kirkkokysymystä ratkaistaessa. Henkilökohtaisen uskon ja pelastuksen omistamisen kysymykset liittyvät tarkasteluumme mitä läheisimmin. Omakohtaiset kysymykset armollisen Jumalan ja pelastuksen varmuuden löytämisestä ja uskon säilyttämisestä ohjaavat hylkäämään ulkonaisen mahtavuuden ja totutun tavan kirkollisen yhteyden perustana ja osoittavat, että ainoa ratkaiseva tekijä on oikean uskon ravinnon saaminen puhtaiden armonvälineiden kautta.

     

    1. Johdanto

     

    Kysymys siitä, miksi uskonpuhdistaja Martti Luther aikanaan erosi roomalaiskatolisesta kirkosta, on jatkuvasti ajankohtainen. Suomessa asiasta on keskusteltu ainakin 1920-luvulta lähtien. Tuolloin piispa Gummerus ja pastori E.J. Hakala toivat esiin väitteen, jonka mukaan Luther ei olisi omasta halustaan irtautunut roomalaiskatolisesta kirkosta, vaan olisi tehnyt sen ainoastaan pakon tähden. Tätä vastoin pastori A. Aijal Uppala on tuonut esiin perusteita, jotka osoittavat Lutherin lähteneen omasta halustaan ja opin - ei siis pakon - tähden roomalaiskatolisesta kirkosta (esim. Kirkkokysymys Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen valossa. 1937).

     

    Sama kysymyksenasettelu on jatkunut aivan viime vuosiin saakka. Monet kansankirkolliset teologit yhä vielä opettavat, että Luther ei olisi omasta halustaan lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta, ja tätä perusteena käyttäen he kehottavat kristittyjä pitäytymään Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Nykyaikana Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa pysyminen ja roomalaiskatolisen kirkon lähentyminen ovat toisiaan tukevia asioita, sillä mainitut kirkot ovat lähempänä toisiaan kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Osoituksena tästä ovat esimerkiksi se, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on hyväksynyt Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista sekä evankelisluterilaisen kirkon piispojen vierailut Roomassa ja siellä roomalaiskatolisten kanssa yhdessä pidetyt jumalanpalvelukset. Kun luterilainen kristitty haluaa seurata Jumalan sanaa ja uskonpuhdistajan opetusta, on hänen näiden historiallisten ja nykyaikaa koskevien havaintojen tähden tarpeen uudestaan kysyä, lähtikö Luther roomalaiskatolisesta kirkosta vastentahtoisesti ja ulkonaisen pakon edessä vai omasta halustaan opillisten syiden perusteella. Tämä onkin yksi tarkastelumme merkittävistä kysymyksistä.

     

    Kun tarkastelemme Lutherin erkaantumista roomalaiskatolisesta kirkosta, emme voi välttää tarkastelemasta uskon syntymisen ja säilymisen kannalta perustavia asioita, nimittäin armonvälineitä. Tämän havainnon pohjalta voimme asettaa kysymyksen kirkosta ja sen jäsenyydestä oikeisiin raameihin. Niin Lutherin aikanaan kuin jokaisen muunkin kristityn on tehtävä itselleen seuraavat kysymykset: 1) Millä perusteella minä voin tulla autuaaksi? ja 2) Miten voin olla varma siitä, että saan syntini anteeksi? Kun tarkastelemme uskonpuhdistajan erkaantumista roomalaiskatolisesta kirkosta, havaitsemme, että nämä omakohtaiset kaikkein tärkeimmät kysymykset olivat hänelle ajankohtaisia. Jotta hän saisi niihin oikeat ja varmat vastaukset, hänen oli etsittävä puhtaita armonvälineitä. Poissa olivat kirkkopolitikointi ja valtapyyteet. Kysymyksessä olivat sen sijaan omakohtainen autuuden omistaminen ja muiden ohjaaminen samalle tielle.

     

    Lutherin opetuksessa kysymys ulkonaisesta kirkosta ja sen toiminnasta on käytännöllinen. Hänen oppinsa on yhteneväinen Augsburgin tunnustuksen 7. uskonkohdan kanssa, joka kuuluu: "Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan." Tässä on kysymys käytännöllisestä asiasta, suullisesta sanasta, jota voidaan kuunnella ja sakramenteista, jotka voidaan nauttia. Kirkon tuntomerkeistä puhuessaan Luther sanoo: "Mutta me puhumme ulkonaisesta sanasta, jota ihmiset, sellaiset kuin sinä ja minä, saarnaavat julkisesti. Sillä sen on Kristus jättänyt jälkeensä ulkonaiseksi merkiksi, josta hänen kirkkonsa voidaan tuntea. Mekin puhumme sellaisesta suullisesta sanasta, kun sitä todella uskotaan ja julkisesti tunnustetaan maailman edessä, kuten hän sanoo (Matt. 10:32-33, Mark. 8:38): Joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan omakseni Isäni ja hänen enkeliensä edessä." (St. L. XVI, 2275, vuodelta 1539)

     

    Tässä esityksessä, joka käsittelee ulkonaiseen kirkkoon liittyvää erityisaihetta, ei tule kovin paljon esille uskontunnustuksessa lausumamme yhden pyhän yhteisen ja kristillisen seurakunnan asia. Todettakoon lyhyesti vain, että samoin kuin kaikkien pyhien ja pelastuvien joukko elää ainoastaan oikeista armonvälineistä, niin yksin ne ovat myös näkyvän seurakunnan oikeat ja pettämättömät tuntomerkit. Puhtaat armonvälineet synnyttävät pyhän yhteisen kristillisen seurakunnan ja pitävät sitä yllä. Armonvälineiden puhtaus on myös näkyvien seurakuntien toiminnan oikeellisuuden koetinkivi. Tältä perustalta Luther arvioi roomalaiskatolista kirkkoa ja määritti suhteensa siihen.

     

    Puhtaiden armonvälineiden keskeisyyden tähden meidän on syytä aloittaa tarkastelumme siitä, mitä Luther opetti niiden toteutumisesta roomalaiskatolisessa kirkossa. Ensiksi teemme huomionarvoisen havainnon:

     

    2. Luther arvosti roomalaiskatolista kirkkoa siellä olevien oikeiden armonvälineiden ja kristittyjen tähden

     

    Lutherin henkilöhistoriaa ajatellen on syytä pitää mielessä, että hän eli ja kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa. Hän tunsi sen opin ja käytännön erittäin tarkasti. Hän tuli myös näkemään sen, että siellä armonvälineet ovat käytössä ja että siellä on oikeita kristittyjä. Luther sanoo: "Me tunnustamme, että paavikunnassa on monia kristillisiä lahjoja, kaikki kristilliset lahjat, ja sieltä ne ovat tulleet meille; me nimittäin tunnustamme, että paavikunnassa on oikea pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikeat avaimet syntien anteeksiantamiseksi, oikea saarnavirka, oikea katekismus kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen muodossa - - - Sanon, että paavikunnassa on tosi kristikunta, jopa oikea kristikunnan kerma ja monia suuria ja hurskaita pyhiä." (St.L. XVII, 2190-91, vuodelta 1528)

     

    Siinä, että Luther totesi paavikunnassa olevan oikeat armonvälineet ja paljon kristittyjä, näkyy, kuinka hän luottaa Jumalan sanan voimaan. Jumala on armonvälineensä antanut eikä halua ottaa niitä pois. Hän on antanut ne meillekin historiallisessa mielessä roomalaiskatolisen kirkon kautta. Tässä on huomattava, ettemme tietenkään ole saaneet armonvälineitä roomalaiskatolisilta, vaan itseltään Kristukselta. Kristus on antanut ne meille ja kaikille uskoville sanansa kautta, joka sitten on kaikunut läpi vuosisatojen ja säilynyt monista harhoista huolimatta. Aina on ollut ja tulee olemaan niitä, jotka sekavissakin oloissa elävät armonvälineistä. Niinpä roomalaiskatolistakin kirkkoa voidaan kutsua kirkoksi siinä mielessä, että siellä on uskovia ihmisiä ja siksi, että kirkon tuntomerkit jossain määrin edelleen toteutuvat sen keskuudessa.

     

    Voimme asettaa Lutherin suhteen roomalaiskatolisuuteen laajempiin raameihin, kun vertaamme sitä hänen suhteeseensa uudestikastajiin. Hän piti heidän oppiaan vahingollisempana kuin paavilaisten oppia, koska uudestikastajat hylkäsivät armonvälineet. Luther kirjoitti: "Sillä jos he jättäisivät sillensä kasteen ja (alttarin) sakramentin, kristityt voisivat paavinkin alaisuudessa vielä sieluineen paeta ja tulla autuaiksi, kuten tähän asti on tapahtunut. Mutta nyt kun heiltä on riistetty sakramentit, heidän täytyykin joutua kadotukseen, koska Kristus itsekin on riistetty niiden mukana." (St.L. XVII, 2192, vuodelta 1528) Luther toisin sanoen arvioi, sinänsä aivan oikein, että pelastuksen tie oli mahdollista löytää roomalaiskatolisessa kirkossa ja siellä oli mahdollista tulla autuaaksi.

     

    Nämä lainaukset osoittavat selkeästi sen pohjan, jolla Lutherin suhde roomalaiskatoliseen kirkkoon alun perin lepäsi. Hän näki, että Jumalan suuret lahjat vaikuttivat siellä. Oikeat vastaukset kysymyksiin: "Miten minä voin tulla autuaaksi?" ja "Miten voin olla varma siitä, että saan syntini anteeksi?", oli mahdollista löytää roomalaiskatolisen kirkon keskuudessa. Näin ollen hänen uskonpuhdistuksellinen tarkoituksensa olikin saada väärinkäytökset poistetuksi ja oppi puhdistetuksi. Joka hyökkäsi halveksien armonvälineitä vastaan, kuten uudestikastajat tekivät, sai aikaan paljon vahinkoa, muttei todellista hyötyä. Oikea tie oli pitäytyä armonvälineisiin ja puhdistaa ne vääristymistä. Näin olisi pilkistävä esiin vanha apostolinen kirkko, jossa Jumalan sana on kunniassa. Lutherin neuvotteluasenteeseen vaikutti perustavalla tavalla se, että roomalaiskatolinenkin kirkko ulkonaisesti ymmärsi ja tunnusti Jumalan sanan arvon. Näin neuvotteluja toivottiin voitavan käydä siinä hengessä, joka on ilmaistuna luterilaisessa tunnustuksessa: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava." (Tunnustuskirjat 1990, 427)

     

    Uskonpuhdistuksen tarkoitus oli siis palata lähteille. Oli puhdistettava historian aikana kerääntynyt kuona ja pöly, joka Lutherin päivinä pulpahti räikeästi esiin. Perustavimmat harhat olivat paavin ja tradition arvovallan hyväksyminen Raamatun arvovallan rinnalle ja sen yli, evankeliumin vääristäminen teko-opilla, vapaa ratkaisuvalta sekä väärät opit sakramenteista ja saarnavirasta. Tälle väärälle perustalle rakentui sitten monia räikeitä jokapäiväiseen elämäänkin vaikuttavia harhoja kuten anekauppa, luostarielämän ihannoiminen ja tavallisen elämänkutsumuksen halveksiminen. Kuitenkin, jos vain Jumalan sanalla tehdään työtä, on toivoa saada väärinkäytökset korjatuksi ja vanha apostolinen kirkko pilkistää näkyviin. Lutherin myönteiset arviot roomalaiskatolisesta kirkosta perustuvat siihen Jumalan sanaan ja armonvälineisiin, jotka siellä vanhastaan oli käytössä. Ne oli raivattava todelliseen käyttöön kaiken muun alta.

     

    3. Jumalan sanan halventaminen ja pysyvä väärä oppi velvoittivat jättämään roomalaiskatolisen kirkon

     

    Kuinka oikea ja todellisuudentajuinen Lutherin arvio roomalaiskatolisesta kirkosta ja oikeasta toimintalinjasta oli? Oikea se varmasti oli. Armonvälineiden olemassaolo ja käyttö, vaikkakin sekoittuneena oli ja on havaittavissa edelleen roomalaiskatolisessa kirkossa. Entäpä käytännössä? Oliko kirkkoa mahdollista puhdistaa Jumalan sanalla? Voitiinko jalansijaa saaneet evankeliumia sekoittava opilliset väärinkäytökset saada poistetuiksi? Vastaus tähän, uskonpuhdistuksen käytännöllistä toteutumista koskevaan kysymykseen tuli ratkaisemaan Lutherin suhteen roomalaiskatoliseen kirkkoon.

     

    Kun Luther saarnasi ja opetti sekä tietenkin joutui kokemaan toimintansa seurauksia, hän tuli huomaamaan myös roomalaiskatolisen kirkon todellisen suhteen Raamattuun. Oikeaa raamattuperiaatetta ei käytännössä noudatettu. Jumalan sanan alle ei tosiasiassa alistuttu, vaan paavin ja hänen kannattajiensa sana sekä traditio painoivat enemmän kirkon elämässä kuin Jumalan sana. Roomalaiskatolinen kirkko oli traditio-oppinsa tähden jo tuolloin tosiasiassa jatkuvan ilmoituksen kirkko. Tästä oli sitten järkyttävät seurauksensa. Kristuksen sovitustyö, ainoa peruste, joka meillä on autuuden toivollemme, joutui syrjään ihmisoppien tieltä. Evankeliumin pimittämisen tähden Jumalan sanan antama varmuus ja lohtu jäivät omiltatunnoilta saamatta. Pelastusta koskevat tärkeät kysymykset jäivät vaille oikeaa vastausta.

     

    Koska tilanne oli näin paha ja roomalaiskatolinen kirkko oli etääntynyt Jumalan sanasta pysyväisluonteisella tavalla, oli välttämätöntä nähdä asian todellisuus kaikessa vakavuudessaan. Tästä todellisuuden näkemisestä voimme sanoa, että Lutherin mukaan Jumalan sanan halventaminen ja pysyvä väärä oppi velvoittivat jättämään roomalaiskatolisen kirkon.

     

    Oli selvästi olemassa kaksi toisilleen vastakkaista ja sovittamattomassa ristiriidassa olevaa puolta: roomalaiskatolinen kirkon auktoriteettiin vetoaminen ja Lutherin selkeä pitäytyminen Jumalan sanaan. Vastakkainasettelu tulee ilmi muun muassa seuraavasta Lutherin tekstistä vuodelta 1534: "He (paavilaiset) huutavat aina vain: Kirkko! Kirkko! Kirkko! ja kutsuvat kirkoksi myös jumalattomia ihmisiä, joilla on ja jotka laativat oppikäsityksiä ja lauselmia yli ja vastoin Raamattua - vieläpä jumalalliseen mahtiin vedoten. - - - Mutta jos meidän on kutsuttava kirkoksi sitä, jota he yhäti huutavat kirkon olevan, ja jos meidän on uskottava sitä, mitä he aina sanovat ja tekevät: mihin sitten enää Pyhää Raamattua tarvitaan, miksi sitten syntejä rangaistaan, minkätähden olemme totuuden tunnustuksen tähden kuoleman vaarassa, kun me (heidän opetuksensa mukaan) voisimme helposti selviytyä kaikesta ja ilman vaivaa vain nukkuen voisimme tulla autuaiksi, kun vain sanoisimme: uskon, että paavilaiset ovat kirkko, ja uskon, että kaikki on totuutta, mitä he opettavat? Ja kuinka tässä aiotaan neuvoa niitä hurskaita ja jumalisia sieluja, jotka ovat sidotut Raamattuun jumalallisen totuuden sanana eivätkä voi uskoa sellaista, mitä julkisesti opetetaan vastoin Raamattua? Onko meidän näille ehkä sanottava: paavia on kuultava, jotta rauha ja yksimielisyys säilyisi? Vai onko annettava heidän huojua epätietoisuudessa ja odottaa niin kauan, kunnes paavi kannattajineen on muuta päättänyt? (Ei!) Ne, jotka tätä kannattavat, olkoot sen enempää sielunsa autuudesta välittämättä ja itsestään varmoja, mutta totisesti ei kuitenkaan voida epävarmojen ja epäselvien oppien kautta rauhoittaa sellaista sydäntä, joka pelkää Jumalaa ja vakavuudella tahtoo välttää iankaikkista kadotusta ja haluaa iankaikkista elämää." (St.L. XVIII, 2010)

     

    Kirkon auktoriteettiin, käytännössä varsin paljon paavin auktoriteettiin, perustuen ei voi mitenkään nojautua autuutta vaarantamatta. Tärkeä kysymys kuuluu: "Onko paavia kuultava?" Kysymys oli siitä, mihin omattunnot voidaan sitoa. Lutherin mukaan ei ollut mitään mahdollisuutta eikä oikeutta tehdä sopimusta, jonka mukaan paavin väärät opit saavat elää rauhassa. Se olisi johtanut epäselvyyteen ja epävarmuuteen kaikkein kalleimmassa asiassa. Sydän ei voi rauhoittua moniselitteisten ja toisilleen ristiriitaisten oppien avulla. Evankeliumin luonteeseen kuuluu ehdoton varmuus.

     

    Kysymys evankeliumin varmuudesta vie meidät Lutherin toiminnan ja koko luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisimpään ytimeen. Evankeliumi on varma kahdella tavalla. Ensiksi siten, että sana itsessään on varma. Kyseessä on Jumalan sana, joka ei voi horjua eikä pettää. Vaikka taivas ja maa katoavat, ei Jumalan sana ja evankeliumi mihinkään katoa. Horjumattomalla sanalla on toinen puolensa, nimittäin sen tarkoitus ja vaikutus. Jumala antaa saarnata evankeliumin sydämellemme varmana sanana. Kun me koettelemme itseämme hänen edessään, ei meille omasta takaa jää kuin horjuva, joko suruttomuuteen tai epätoivoon kääntyvä omatunto. Tähän hätään evankeliumi tuo sitten varman avun. Jumalallinen valan sana kaikuu jokaista ihmistä koskien: "Se on täytetty", "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" varmana, horjumattomana taivaan avaavana sanana. Sydän, joka ei kadotusta pelätessään ja taivaaseen halutessaan voi tarttua mihinkään inhimilliseen, saakin turvaksi Jumalan pettämättömän sanan. Siihen voi todella panna turvan ja siitä elää.

     

    Opin asioiden varmuuden tähden Luther opetti ensinnäkin sitä, että opista tulee päästä varmuuteen ja sitten myös toimia sen varmuuden nojalla. Epävarmuuden ja erilaisten oppien sietämisen Luther arvioi jopa pahemmaksi kuin selvän väärän opetuksen. Hän sanoi: "Se, joka pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi seistä samassa pilttuussa niiden kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai suosivat sitä, eikä aina vain puhua kauniita sanoja perkeleelle ja hänen tallilleen. Opettaja, joka vaikenee harhoista ja haluaa silti olla oikea opettaja, on pahempi kuin julkinen hurmahenki, ja saa teeskentelyllään aikaan suurempaa vahinkoa kuin kerettiläinen; ei häneen pidä luottaa. Hän on susi ja kettu, palkkalainen ja vatsanpalvelija, ja voi halveksia oppia, Sanaa, uskoa, sakramenttia, kirkkoa, koulua ja hylätä ne. - - - hän ei halua suututtaa ketään, ei tunnustaa Kristusta eikä satuttaa perkelettä ja maailmaa." (St.L. XVII, 1180, vuodelta 1546) Epävarmuus ja monien oppien sekoittaminen pitää yllä monenlaista opetusta ja sellaisena johdonmukaisesti ottaen turmelee kristillisen varmuuden ja sitä myötä uskon.

     

    Kun Luther havaitsi roomalaiskatolisen kirkon erheen Raamatun arvovallan suhteen ja sen, että roomalaiskatolisuus hyökkää varmaa Jumalan sanaa vastaan, tuli eteen toinen kysymys: "Voiko kristitty, yksilö tai seurakunta, sallia Jumalan sanan sekoittamista." Vastaus tähän oli ehdottoman kielteinen. Kun harha on tullut ilmeiseksi ja pysyväiseksi, ei ole ehdonvallan asia pysyä sellaisessa yhteydessä. Sellaisesta menosta ja yhteydestä on erottauduttava. Luther sanoo: "Niinpä teemme nyt sen johtopäätöksen, että mistä ikinä löytyy kristillinen seurakunta, jolla on evankeliumi, sillä on, ei ainoastaan oikeus ja valta, vaan myös velvollisuus sielun autuuden menettämisen uhalla, sen velvoituksen mukaisesti, johon se on kasteessa Kristukseen nähden sitoutunut, välttämään, pakenemaan, erottamaan sekä vetäytymään pois sellaisesta esivallasta, jota nykyiset piispat, apotit, luostarit, säätykunnat ja sen sellaiset pitävät; koska kirkkaasti nähdään, että he opettavat ja hallitsevat Jumalan ja hänen sanansa vastaisesti. Niin että tämä ensiksikin on varmasti ja vahvasti perusteltu, ja että on huoletta jäätävä siihen, että tämän on jumalallinen oikeus ja että sielujen autuuden tähden on välttämätöntä poistaa sellaiset piispat, apotit, luostarit ja mitä muuta sellaista hallitusvaltaa on ja välttää niitä." (Seurakunnan Jumalan sanaan perustuvasta oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkea oppia sekä kutsua, ottaa ja erottaa opettajia, vuodelta 1522, julkaistu kirjassa M. Särelä: Kristus meidän edestämme. STLK. 1998. s. 203.)

     

    Lutherin voimakkaat sanat, erityisesti sanonta "sielun autuuden menettämisen uhalla", antaa aiheen kysyä: "Perusteliko hän kirkollista vetäytymistä lain tekona, joka ihmisen olisi täytettävä autuaaksi tullakseen, vai seuraako kirkollinen vetäytyminen evankeliumista?" Tämä on tärkeä kysymys, sillä nykyaikana monet pitävät lainomaisena sellaista opetusta, että vääristä opettajista tulee sanoutua kirkollisesti irti. Tähän meidän on vastattava: Kirkko-oppi, vetäytyminen pois vääristä opettajista ja pitäytyminen oikeisiin perustuu Jumalaan sanaan käskyyn, jota evankeliumista elävä uskova seuraa armon antamalla voimalla., jotta evankeliumi säilyisi puhtaana. Uskovat ovat saaneet autuuden ja ovat sitoutuneet Kristukseen pyhässä kasteessa. Kasteessa saatu armon osallisuus sisältää kääntymisen pois väärästä opetuksesta. Kaikki tämä on Jumalan armon vaikutusta. Hänen käskysanansa vetäytyä pois väärästä opetuksesta antaa sisällön oikealle vaellukselle ja teolle, mutta väärästä opista irtisanoutuminen ja oikeaan pitäytyminen eivät ole mitään sellaista, jolla uskova voisi Jumalan tai toisten ihmistenkään edessä kerskata.

     

    Kirkollisen yhteyden vakavuudesta huolimatta tosiasiaksi jää, että roomalaiskatolisessa kirkossa ja muissakin harhaavissa kirkoissa on Jumalan lapsia siellä käytössä olevan Jumalan sanan tähden. Harhasta tietoiseksi tultuaan heidän on tosin erottauduttava harhaopettajista ja pitäydyttävä oikeaan opetukseen. Syy on se, että he näin välttyvät turmelemasta evankeliumia, toisin sanoen sitä Jumalan sanaa, joka tuo heille autuuden. Näin ollen erottautuminen väärästä opista ja oikean opin seuraaminen liittyy evankeliumiin.

     

    4. Luther jätti roomalaiskatolisen kirkon omasta halustaan ja kehotti toisiakin tekemään samoin

     

    Edellä on jo tullut esille, että Lutherin peruste roomalaiskatolisen kirkon jättämiselle oli pyrkimys pitäytyä puhtaaseen evankeliumiin. Tämä jo sinänsä osoittaa sen, että hänen erottautumisensa roomalaiskatolisuudesta ei perustunut henkilöhistoriallisiin asioihin tai ulkonaiseen pakkoon. Koska tämänsuuntaista opetusta kuitenkin on julkisesti esitetty, on syytä tuoda esiin näkökohtia, jotka nimenomaisesti osoittavat Lutherin itse halunneen erottautua roomalaiskatolisesta kirkosta.

     

    Lutherin kirjoituksista löytyy kohta, jossa hän sanoo, että hän ei itse ole irrottautunut roomalaiskatolisesta kirkosta. Asiayhteydessään sekin osoittaa kuitenkin selkeästi, että Luther katsoo olevan itselleen ja omalletunnolleen hyväksi, että hänet on työnnetty pois paavin yhteydestä. Hän kirjoittaa: "Minulla on myös ilo ja lohdutus - eikä suinkaan pienin - etten minä itse ole lähtenyt paavikirkosta, sillä minä pysyin lujasti tuon punaisen porton luona ja osoitin tuolle murhaajalle kaikkea palvelusta ja nöyryyttä, mutta hän ei tahtonut minua kärsiä ja julisti minut pannaan ja työnsi minut pois yhteydestään. Mutta häntä on kiitettävä siitä, että hän vihallaan on auttanut minua pois murhaluolastaan ja on vapauttanut omantuntoni kaikista kauhistuksistaan, murhistaan ja pilkkaamisistaan. Sillä jos hän vielä olisi minun armollinen vaimoni ja minun pitäisi häntä vielä palvella hänen murhaluolassaan, niin täytyisi minun myöskin osallistua kantamaan hänen punaista pukuaan ja kultaista maljaansa. Sentähden tulee teidän ja jokaisen hurskaan kristityn iloita ja Jumalaa kiittää siitä, että teidät julkisesti työnnetään pois paavin joukosta, jotta Jumalan Karitsan valkoinen vaate pysyisi puhtaana ja saastuttamattomana eikä saisi päälleen tuon suuren punaisen porton veriväriä." (St.L. X, 1947, vuodelta 1533) Luther esittää tämän lohdutuksena niille Leipzigin luterilaisille, joita paavilainen herttua ahdisti ulos kaupungista. Mikä onkaan lohdutuksen sisältö! Hän iloitsi siitä, että hänet on ajettu pois niin, ettei hän enää voi osallistua paavikirkon synteihin.

     

    Luther ei sano sitä, että hän ei olisi eronnut roomalaiskatolisesta kirkosta ilman paavin toimia. Nuo toimet vain antoivat hänelle varmuutta siitä, että hänen asiansa oli oikea. Missään tapauksessa kukaan ei Lutherin lausumista saa oikeaa perustetta opillisesti harhautuneessa kirkossa pysymiselle. Sellainen pysyminen on osallistumista toisten synteihin. Sellaisesta Luther varoitti ankarasti: "Niinpä siis ei tässä saa leikkiä, vaan kyseessä on joko iankaikkinen autuus tai iankaikkinen kadotus. Senpätähden erotkoon jokainen, joka tahtoo olla kristitty ja tulla autuaaksi, kiireesti ja kokonaan paavista ja hänen joukoistaan, vanhoista ja uusista, opilla ja elämällä, ruumiilla ja sielulla, ettei hän osallistuisi heidän synteihinsä eikä saisi kärsiä heidän vaivaansa." (St.L. XIX, 783, vuodelta 1525)

     

    Lutherin asenne siihen, että hän lähti irralleen paavikirkosta, tulee selvästi esille hänen kirjoituksessaan "Wider Hans Wurst", vuodelta 1541. Sen lopussa ovat sanat: "Mutta koska me kartamme ja pakenemme kaikkia tuollaisia perkeleen juonia ja uutuuksia ja pitäydymme jälleen vanhaan kirkkoon, neitsyeeseen ja Kristuksen puhtaaseen morsiameen, olemme epäilemättä oikea vanha kirkko ilman mitään huoruutta ja uutuuksia - - - Sillä mekin olimme ennen tuon helvetillisen huoran, paavin uuden kirkon, takamuksissa täysin vakavissamme, ja meille tuottaa mielipahaa se, että häpeällisesti olemme kuluttaneet niin paljon aikaa ja vaivaa tuossa luolassa (Loche = paavikirkossa). Mutta ylistys ja kiitos Jumalalle, joka on vapauttanut meidät tuosta punaisesta, paheellisesta huorasta." (St.L. XVII, 1333)

     

    Uskonpuhdistajan henkilöhistoriassa epäilemättä halu puhdistaa roomalaiskatolista kirkkoa oli sekä ajallisesti että asiallisesti ensisijainen paavikirkosta irtisanoutumiseen verrattuna. Tästä huolimatta myös paavikirkosta eroaminen oli asia, jonka hän teki omasta halustaan ja opillisin perustein. On nimenomaisesti syytä huomata, että Luther ei viittaa paavikirkon toimiin häntä itseään vastaan perustellessaan sitä, että hän sanoutui irti tuosta kirkosta ja sitä, että hän kehotti toisiakin tekemään samoin. Paavin toimet osoittivat hänelle tilanteen todellisen vakavuuden, jota hän kenties ei muuten olisi niin nopeasti havainnut. Lutherin peruste sanoutua irti roomalaiskatolisesta kirkosta oli väärä oppi, armonvälineiden pysyvä vääristyminen ja sille perustalle rakentuneet monet väärinkäytökset.

     

    5. Yhteenveto ja ajankohtaisia johtopäätöksiä

     

    Mitä saamme lopputulokseksi ja yhteenvedon omaiseksi koosteeksi tarkastelumme jälkeen ja mitä raamatunkohtia edellä olevat asiat teroittavat mieliimme? Uskonpuhdistajan todistuksia lukiessa tulee voimakkaasti esille varoitus vääristä profeetoista (Matt. 7:15: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia."). Vääriä profeettoja ovat hänen mukaansa myös ne, jotka eivät itse aktiivisesti edistä väärää oppia, mutta siitä huolimatta antavat tukensa harhaopettajien toiminnalle. Hän hyvin vakavasti varoitti antamasta väärälle opille olemassaolon oikeutta oikean opin rinnalla.

     

    Toinen opetus, joka nousee Lutherin tekstien äärellä hyvin voimakkaana esille, on hänen varoituksensa toisten synteihin osallistumisesta ("Äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin." 1 Tim. 5:22 ja "Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, niin älkää ottako häntä huoneeseenne älkääkä sanoko häntä tervetulleeksi; sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa." 2 Joh. 10,11). Mikäli Luther olisi jäänyt roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen, hän olisi sanojensa mukaan tullut osalliseksi sen opillisiin synteihin. Tämän välttämisestä hän oli iloinen ja ohjasi toisiakin samalle tielle.

     

    Koska uskonpuhdistaja varoittaa erilaisten oppien sekoittamisesta ja pitää yhteyttä väärin opettaviin toisten synteihin osallistumisena, on hänen opetuksensa henki aivan erilainen kuin niillä, jotka opettavat, että kristittyjen olisi pysyttävä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa sen pysyvistä harhoista huolimatta ja nykyisessäkin tilanteessa, jolloin kyseinen kirkko lähenee roomalaiskatolista kirkkoa. Kun toiselta puolelta muistamme, kuinka kamalana asiana Luther piti sitä, että alttarin sakramentista opetettiin reformoidulla tavalla, on aivan mahdoton ajatus etsiä uskonpuhdistajalta tukea pysymiseksi Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa nyt, kun se Porvoon sopimuksen hyväksyessään on osoittanut pitävänsä anglikaanisen kirkon reformoitua ehtoollisoppia samanarvoisena luterilaisten tunnustuskirjojen opin kanssa.

     

    Yksi ajankohtaisen keskustelun kannalta korostamisen arvoinen johtopäätös on, että Jumalan sanalle uskolliset kristityt eivät odota sitä, että heidät ulkonaisesti ja väkivalloin suljetaan pois roomalaiskatolisten tai muiden väärien opettajien yhteydestä. Lutheria ja monia muita tosin kohdeltiin kaltoin ruumiinkin puolesta. Kuitenkin varsinainen peruste sille, että he vetäytyivät pois roomalaiskatolisesta kirkosta, oli tuon kirkon väärä oppi. Niin kuin sielua koskevat asiat ovat aina vakavampia ja tärkeämpiä kuin ruumista koskevat, niin on väärän opin salliminen ja edistäminen paljon pahempi asia kuin ruumiilliset rangaistukset.

     

    Kuinka sitten on arvioitava neuvotteluja roomalaiskatolisen kirkon kanssa? Perustava asenne todellisen yksimielisyyden löytymiseen olkoon myönteinen. Tällainen pyrkimys tulee esille muun muassa Augsburgin tunnustuksen esipuheessa ("Samoin kuin meidän kaikkien tulee elää ja taistella yhden ainoan Kristuksen alaisina ja tunnustaa yksi ainut Kristus - - - samoin tulee meidän myös saattaa kaikki asiat Jumalan totuuden mukaisiksi."). Jo uskonpuhdistuksen aikana ja yhtä hyvin tänään on ajankohtainen kysymys, onko tämä mahdollista roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Tähän kysymykseen joudumme vastaamaan kieltävästi, sillä roomalaiskatolinen kirkko ei tunnusta yksin Raamattua kristillisen opin ainoaksi lähteeksi. Niin kauan kuin tämä oppi on voimassa, ei sen kanssa voida toivoa saavutettavan Jumalan totuuden mukaista yksimielisyyttä. Päinvastoin, ne neuvottelut, joissa pyritään saamaan aikaan yksimielisyys vanhurskauttamisopista luterilaisten ja roomalaiskatolisten välillä, sisältävät perusteissaan vakavan virheen. Tuollainen pyrkimys ilman yksimielisyyttä "Yksin Raamattu"- periaatteesta merkitsee sen tunnustamista, että vanhurskauttamisopista voidaan olettaa päästävän yksimielisyyteen muuten kuin yksin Raamatun pohjalta. Tämä taas merkitsee uskonpuhdistuksen ja koko kristillisen uskon pääperiaatteiden "Yksin Raamattu" ja "Yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden" irrottamista toisistaan. Näistä syistä on oikein pitäytyä erossa roomalaiskatolisesta kirkosta siinäkin mielessä, että emme pyri sen kanssa yksimielisyyteen niin kauan kuin sen oppi Jumalan ilmoituksesta ei ole muuttunut. Sen sijaan todistuksen antaminen evankeliumista totuudessa roomalaiskatolisille on oikea ja tärkeä asia.

     

    Edellä on ollut paljon puhetta rajauksista, siitä mitä meidän on varottava ja mitä emme saa tehdä. On kuitenkin asioita, aivan perustaviakin, joihin uskonpuhdistajan opetus ja esimerkki ohjaavat meitä. Ensimmäinen sellainen asia on pitäytyminen puhtaisiin armonvälineisiin. Uskonpuhdistajan mukaan koko kirkollisessa elämässä ja kristityn vaelluksessa on kysymys juuri niiden varassa elämisestä. Tänäänkin kaste antaa synnit anteeksi ja vaikuttaa sen, että syntinen pääsee Jumalan lapseksi. Tänäänkin on voimassa evankeliumin sana, joka on pelastukseksi itsekullekin uskovalle. Yhä vielä Jumala jakaa meille Kristuksen tosi ruumiin ja veren Herran pyhässä ehtoollisessa syntien anteeksiantamiseksi. Näistä armonvälineistä meidän on omakohtaisesti elettävä. Ne pitävät uskoa yllä ja niiden perustalle myös rakentuu oikea kristillinen yhteys. Se voi toteutua roomalaiskatolisesta kirkosta ja paavin vanhoista ja uusista joukoista erillään Jumalan sanan ja siitä otetun luterilaisen tunnustuksen mukaisessa yksimielisyydessä ja yhteisessä uskossa.
     

     

    pastori Kimmo Närhi
    Esitelmä Raamattu ja tunnustuspäivillä, Vaasa 24.7.1999,

  • Mikä riittää ja mitä vaaditaan kirkon yhteyteen - Satis est

    Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan mukaisesti tunnustamme: "Sillä kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä evankeliumi saarnataan yksimielisesti puhtaan käsityksen mukaisesti ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan." (Saksalaisen tekstin mukainen käännös). Latinalainen versio kuuluu käännettynä: "Ja kirkon oikeaan yhteyteen on tarpeen (satis est) yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien jakamisessa."

    Ymmärrämme "evankeliumin opin" ("doctrina evangelii") tarkoittavan tässä koko kristillistä oppia Yksimielisyyden ohjeen X luvun, kohdan 31 mukaisesti: "Tämän mukaisesti älkööt seurakunnat erilaisten tapojen tähden, joita nämä kristillisen vapauden mukaisesti enemmän tai vähemmän noudattavat, tuomitko toisiansa, jos ne muutoin opissa ja kaikissa sen eri kohdissa ja myös pyhien sakramenttien oikeassa (p.o. monikko) käytössä keskenään ovat yksimieliset..." (TK 1948, s. 553).

    Evankeliumin oppiin luemme kuuluvaksi myös seuraavat opit, joista vallitsee erimielisyyttä Euroopan Luterilaisen Konferenssin ja lnternational Lutheran Council'in sisällä: Oppi pyhästä Raamatusta, erityisesti opit sen inspiraatiosta ja arvovallasta, oppi luomisesta, oppi vanhurskauttamisesta, oppi pyhästä saarnavirasta, oppi kirkosta ja kirkollisesta yhteydestä ja mahdollisesti myös oppi ehdonvallanasioista.

    Raamatusta


    Uskomme, että pyhä Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta joka kohdaltaan eli pyhässä Raamatussa ei ole yhtään sanaa tai ajatusta, joka ei olisi syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta. Uskomme, että on oikein puhua sanainspiraatiosta ja raamattuinspiraatiosta ("Verbal Inspiration", "Schriftinspiration"). Uskomme, että niillä, jotka vastustavat Raamatun sanainspiraatiota, ei ole oikeata perustetta millekään Raamatun ilmoittamalle opille; erityisesti tämä tulee näkyviin puhuttaessa Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa ja sen raamattuperusteesta. Ehtoollisoppi ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan uskonpuhdistaja Martti Lutherin vetoaminen Raamatun yhteenkin sanaan puolustaessaan Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa ehtoollisessa ja siten soveltaessa verbaali-inspiraatiota soveltuu periaatteena kaikkeen Raamatun käyttöön.

    Uskomme, että pyhä Raamattu on kaikissa sanoissaan erehtymätön (inerrant, infallible, irrtumslosig), riippumatta siitä, mistä asioista, hengellisistä vai ajallisista (kuten maantieteellisistä, luonnontieteellisistä yms) se kulloinkin puhuu.

    Uskomme, ettei ole luterilaisen opin mukaista olla kirkollisessa yhteydessä niiden kirkkojen kanssa, jotka eivät tunnusta Raamatun täyttä inspiraatiota eli sanainspiraatiota ja jotka sallivat opetettavan, että Raamatussa voi olla virheitä ja erehdyksiä. Vedenjakajana ei ole muodollinen Raamatun inspiraation tunnustaminen, vaan se, mitä kirkossa tosiasiallisesti sallitaan Raamatusta opetettavan ja minkälaista teologiaa harjoitettavan.
    Uskomme, että pyhän Raamatun sekä Vt:n että Ut:n kanoniset kirjat ovat Jumalan sana ja kirkon opin ja elämän ylin arvovalta. Olemme sitä mieltä, että historialliskriittinen raamatuntutkimusmenetelmä hylkää lähtökohdissaan Raamatun oman arvovallan ja että se jo sen vuoksi on hylättävä. Kirkko, joka sallii keskuudessaan tai sisarkirkoissaan historialliskriitillisen raamatuntutkimusmenetelmän käytön, ei täytä Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan satis est -kriteeriä.

    Luomisesta


    Uskomme, että Jumala on luonut maailman Sanallaan kuudessa tavallisessa päivässä niin kuin hän on Raamatussa ilmoittanut ja kuten myös uskonpuhdistaja Martti Luther opetti. Ihmisellä ei ole turmeltuneen järkensä varassa oikeutta vääntää tätä pyhän Raamatun selkeää todistusta toisenlaiseksi ja puhua pitkistä ajanjaksoista. Uskomme kaikkivaltiaaseen Luojaan, joka on puhunut. Hylkäämme evolutionismin pyhän Raamatun vastaisena. Kirkot, jotka toisin opettavat ja sallivat keskuudessaan toisin opetettavan, eivät täytä satis est -kriteeriä.

    Oppi vanhurskauttamisesta


    Uskomme, että pyhä Raamattu opettaa sekä yleistä että subjektiivista vanhurskauttamista. Sovitus on yksin jumaluuden toisen persoonan, lihaan tulleen Jumalan Pojan, työ, ei Isän eikä Pyhän Hengen. Kristus meidän edestämme (pro nobis) on meidän vanhurskautemme, ei kolmiyhteinen Jumala olemuksessaan eikä teoissaan; ei myöskään ihmisen omat teot tai kuvitellut ansiot ole meidän vanhurskautemme, jolla Jumalalle kelpaamme, ei osaksi eikä kokonaan.

    Kun Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta, hän lukee syntisen hyväksi Kristuksen ansion ja syntyy uskon yhteys syntisen ja Kristuksen välille. Usko ei lisää mitään Kristuksen työhön; se vain ottaa sen vastaan. Vanhurskauttava usko ei ole ihmisessä oleva ominaisuus, vaan se on yksin Pyhän Hengen armonvälineillä vaikuttama tarttumistoiminto, jolla syntinen omistaa itselleen Kristuksen vanhurskauden. Meitä ei vanhurskauteta kolmiyhteisen Jumalan meissä asumisen, inhabitaation, tähden eikä sen johdosta, että tulemme jumalallisesta luonnosta osallisiksi (teopoieesis). Itsevalitut hurskauden muodot pelastuksen saavuttamiseksi, kuten luostarielämä, paastot, rukoukset, voitelut, karismatismi yms. ovat ristiriidassa oikean vanhurskauttamisopin kanssa.

    Luterilaisten on mahdotonta olla yksimielisiä paavikirkon kanssa vanhurskauttamisopista, koska 1. luterilaisilla ja paavikirkolla on eri kanta siitä, mikä kirkossa on opin ja elämän ylin ohje (norma normans), 2. koska paavikirkolla on väärä oppi perisynnistä ja concupiscentiasta (himosta), 3. koska paavikirkko hyväksyy synergismin kääntymyksessä, 4. koska paavikirkolla on väärä oppi sakramenteista ja ennen muuta ordinaatiosta ja paavin vallasta, 5. koska paavikirkko pitää ansiollisina itsevalittuja hurskauselämän muotoja jne.

    Kirkot, jotka hyväksyvät "Yhteisen julistuksen" (paavikirkon ja LML:n yhteisen esityksen vanhurskauttamisesta), eivät täytä satis est -kriteeriä, eivät myöskään ne kirkot, jotka sallivat kiellettävän yleisen vanhurskauttamisen, tai ne kirkot, jotka sallivat opetettavan, että vanhurskauttamisen perustana olisi jokin muu kuin Kristus meidän edestämme (pro nobis), tai jotka katsovat, että usko vanhurskauttaessaan ei vanhurskauttaisi yksin Kristuksen tähden, vaan lisäksi jonkin muun asian tähden.

    Oppi pyhästä saarnavirasta


    Uskomme, että tri C.F. W. Walther on kirjassaan Kirkko ja virka ymmärtänyt oikein pyhän Raamatun opetuksen kirkosta ja virasta. Uskomme myös, että hän menetteli aivan oikein, kun hän ei hyväksynyt aikansa Rooman suuntaan kallellaan olevia käsityksiä virkaa ja ordinaatiota koskevissa kysymyksissä ja kun hän hylkäsi pyhän Raamatun ja luterilaisen opin vastaisina poikkeavat opit (esim. Wilhelm Loehen opetukset kirkosta ja virasta sekä voitelusta).

    Hylkäämme naisten kutsumisen ja vihkimisen pyhään saarnavirkaan Jumalan Sanan vastaisena (Luuk.12:41-48; Apt. 1:20-21; 1 Kor. 14:34; l Tim. 2:11-3: 2).

    Kirkot, jotka sallivat keskuudessaan tai sisarkirkoissaan mainitut hylättävät käsitykset, eivät täytä satis est -kriteeriä.

    Oppi kirkosta ja kirkollisesta yhteydestä


    Uskomme, että vain ne ovat kirkko, jotka sydämessään omistavat uskon kautta Kristuksen vanhurskaudekseen. Emme pidä Kristuksen kirkon jäseninä sellaisia kristillisellä kasteella kastettuja ja jonkin kristillisen kirkon jäseniä, jotka joko julkisesti opettavat ja puolustavat jotakin karkeata, uskon perustuksen kumoavaa harhaa (esim. paavi), tai vetoavat autuuden asiassa hyviin tekoihinsa (esim. äiti Teresa) tai elävät jossakin karkeassa synnissä.

    Luterilainen tunnustus esittää Augsburgin tunnustuksen VII:ssä uskonkohdassa kirkolliseen yhteyteen riittävän (satis est) kirkon pettämättömien ("die untrüglichen Kennzeichen der Kirche", C.F.W. Walther) tuntomerkkien puhtauden (Sanan ja sakramenttien). Tällä tavoin kirkollinen yhteys rakentuu objektiivisille asioille eikä yksittäisten henkilöiden subjektiiviselle käsitykselle siitä, ketkä ovat kristityitä.

    Tämä kirkon pettämättömien tuntomerkkien puhtaus on oikean yhteyden edellytys jokaisen yksittäisen kirkkokunnan ja seurakunnan sisällä. Opissa omassa keskuudessaan erimielinen kirkko ei täytä Augsburgin tunnustuksen VII:n uskonkohdan satis est -kriteeriä. Mikäli jossakin kirkossa kirkon tuntomerkit eivät ole puhtaat, sellaisessa kirkossa on uskonpuhdistus eli reformaatio tarpeen ja mikäli kirkko ei sitä halua, sellaisessa kirkossa pysyminen on vastoin Augsburgin tunnustuksen VII:ä uskonkohtaa.

    Kirkon jäsenten ja sen edustajien tulee toiminnassaan suhteessaan toisiin kirkkoihin ja niiden yksittäisiin jäseniin toimia sopusoinnussa kirkon puhtaiden tuntomerkkien kanssa. Esimerkiksi oikea luterilainen ei voi rukoilla yhdessä paavin kanssa.

    Kirkon pettämättömien tuntomerkkien puhtaus on edelleen edellytys kirkolliselle yhteydelle kirkkokuntien kesken ja kirkkoliittojen sisällä.

    Kirkollisen yhteyden solmiminen ei saa perustua pelkkään toivoon mahdollisesta opillisesta yksimielisyydestä tulevaisuudessa, vaan sen tulee perustua todettuun opin yksimielisyyteen.

    Samoin kuin seurakunnalla ja sen pastorilla on oikeus tutkia, ovatko sen jäsenet tunnustuksensa mukaan kelvollisia ehtoollisvieraita, niin myös kirkolla on oikeus käydä sitovia oppineuvotteluja minkä tahansa sisarkirkkonsa kanssa ja mikäli jokin kirkko ei niihin suostu, todeta ehtoollisyhteyden ja samalla koko kirkollisen yhteyden katkenneen.

    Olemme tulleet tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen keskuudessa siihen, että satis est -kriteeri ymmärretään eri tavoin. On tarpeen kirkollinen uudelleen ryhmittyminen todellisuuden mukaan siten, että ne, jotka edustavat tässä esittämääni kantaa, ovat keskenään kirkollisessa yhteydessä, mutta erossa niistä, joilla on eri kanta.

    Ehdonvallanasioista (Adiaphora)


    Ehdonvallanasioita ovat sellaiset asiat, joista Jumalan Sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa, vaan jotka Jumala on jättänyt vapaiksi ja joissa kristitty voi syntiin syyllistymättä toimia niin tai näin harkintansa mukaan. Luterilaisen tunnustuksen mukaan ehdonvallanasioita on kirkossa otettu käyttöön "edistämään hyvää järjestystä, hurskautta ja kristillistä elämäntapaa" (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys TK 1948,548. X, 1). Jumalan käskyihin ja kristilliseen oppiin kuuluvat asiat eivät ole ehdonvallanasioita.

    Luterilaiset tunnustuskirjat eivät pidä Jumalan Sanan todistukseen vedoten ehdonvallanasioina sellaisia asioita, joihin myöntyminen tulkittaisiin väärän opin hyväksi ja josta myöntymisestä vastustajat hyötyisivät. Tämä koskee erityisesti ns. vainon aikaa, mutta ei tietenkään rajoitu yksinomaan siihen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan aidotkaan ehdonvallanasioita koskevat seremoniat eivät ole sinänsä jumalanpalvelusta (Yksimielisyyden ohje, täydellinen selitys TK 1948,530. X,8), raamattuviittauksena Matt. 15:9. Niiden kohottaminen sellaiseen asemaan perustuu väärään vanhurskauttamisoppiin.

    Yksimielisyyden ohje (TK 1948,550. Täydellinen selitys X,10) puhuu erityisestä tunnustustilanteesta, jossa ei saa antaa periksi vastustajille edes ehdonvallanasioissa. On huomattava, että nykyisin tällainen tunnustustilanne on lähes aina ja kaikkialla, kun väärät opit ja väärät kirkot ovat hallitsevassa asemassa kristikunnassa ja kun lisäksi sekulaari media, sikäli kuin se antaa tilaa uskonnolle, päästää paavin ja toisoppisten kirkkojen johtajat sekä myös niiden radikaalimmat edustajat esiin monin verroin enemmän kuin oikeaoppisten kirkkojen edustajat.

    Osallistuminen ekumeenisiin järjestöihin toisoppisten kirkkojen kanssa on vastoin Jumalan sanaa jo kirkko-opin pohjalta ja myös siltä kannalta, mikä ei ole enää ehdonvallanasia. Erityisen tuomittavaa on kuuluminen ekumeenisiin nuorisojärjestöihin, koska niiden huono vaikutus kohdistuu kokemattomaan nuorisoon ja suuntautuu siihen, mitä kirkko on paitsi tänään myös huomenna. Myös osallistuminen kirkollisten humanitääristen järjestöjen työhön toisoppisten kanssa voi olla ristiriidassa sen kanssa, mitä luterilaiset tunnustuskirjat lausuvat ehdonvallanasioista, ja avustustyöstä mahdollisesti aiheutuva hyvä nimi menee toisoppisten ja usein suurempien kirkkojen liberaalin opin hyväksi.

    Voitelu saattaa olla ehdonvallanasia nykyoloissa vain erittäin harvoin, tuskin koskaan voiteluun arkioloissa tottumattomien pohjoisimpien kansojen keskuudessa. Katolisten kirkkojen, karismaattisen liikkeen ja herätyskristillisten piirien (Gemeinschaftsleuten) vaikutuksesta ihmiset mieltävät voiteluun sakramentin kaltaista vaikutusta. On tarpeen huolella tutkia Chemnitzin voitelua koskeva kirjoitus, jonka C.F.W. Walther julkaisi aikanaan saksaksi Wilhelm Loehen harhaavan toiminnan johdosta (Martin Chemnitz, De extrema unctione, Examen Concilii Tridetini, ed. Preuss, Berolini 1861, sivut 464ss. Ks. Luterilainen 10/1992).

    Myöskään kirkollisen yhteyden solmiminen ilman todellista opin yksimielisyyttä tarkoituksenmukaisuussyistä, kuten tapahtui Missourisynodin ja Inkerin kirkon välillä, ei ole ehdonvallan asia, vaan opillinen lankeemus.

              Markku Särelä

    (Kirjoitettu Euroopan luterilaisen konferenssin pyynnöstä vuoden 1999 kokousta varten)

    Julkaistu Luterilainen-lehdessä nro 2/1999

  • Mitä Raamatun mukaan on sanottava ekumeniasta?

    Artikkeli julkaistu Luterilainen lehdessä no:t 2 ja 3 1970

     


    Teol. tri

    G.A. AHO:

     


    Tekijä on pitänyt tämän esitelmän nimellä Unionismi Kansalliskirkon vuosikokouksessa vuonna 1936. Aihe on entistä ajankohtaisempi. Silloin puhuttiin unionismista. Nyt puhutaan ekumeniasta, mikä on suurin piirtein sama asia. Sanalla unionismi ymmärretään lähinnä erioppisten harjoittamaa uskonnolista yhteistoimintaa, kun taas sana ekumenia sen ohella kuvaa opinyhteyttä vieroksuvien aatesuuntaa. Tehdäksemme esityksen läheisemmäksi lukijoillemme olemme tekijän luvalla käyttäneet sanaa ekumenia ja panneet sanan unionismi sulkuihin. Samoin on tehty pieniä kielellisiä uudistuksia ja lisätty väliotsikot. MS

    Mitä ekumenia on?

    Ekumenialla (unionismilla) ymmärrämme uskonnollisen yhteyden harjoittamista ilman hengen yhteyttä eli opillista yksimielisyyttä. Ekumenian (unionismin) perusominaisuutena on opineheyden ja -puhtauden vieroksuminen. Se ilmenee väliin väitteenä ettei mikään kirkko voikaan olla yksimielinen opinasioissa: väliin taas, ettei millään kirkolla ole koko jumalallista totuutta, vaan yhdelle on kirkastunut yksi totuus, toiselle toinen, ja niin ne täydentävät toisiaan; väliin taas, että vastakkaiset opinkäsityksetkin ovat pohjaltaan yhtä, mutta eivät oikein ymmärrä toisiaan. Jopa se tavantakaa ilmenee rohkeana väitteenä, että tarkkuus puhtaan opin suhteen on kuollutta, rakkaudetonta kristillisyyttä, ja että oppiriidat ovat turhia saivarteluja. Samalla kun ekumenia (unionismi) aina halveksii opillista puhtautta ja eheyttä, se myös aina korostaa ulkonaisia seikkoja - suuria joukkoja, vankkoja järjestöjä, vapaamielisyyttä, ulkonaista sovinnollisuutta, toiminnan tehokkuutta, j.n.e. Sanalla sanoen, se on vanhan ihmisen mielen mukainen uskonto. Se vetoaa siihen mikä miellyttää ulkonaista ihmistä; se vierastaa sitä, mitä liha ja veri vierastaa.

    Nykyinen kristikunta on läpeensä ekumenian (unionismin) otteissa. Ei ole harvinaista aikanamme nähdä, että mitä erilaisemmat uskonnolliset joukot ovat edustettuna yhteisissä rukouksissa ja uskonnollisissa ohjelmissa. Sellaista pidetään valistuksen ja rakkauden tuntomerkkinä. Koska meilläkin on vanha ihminen, joka on perinpohjin ekumeeninen ( unionistinen), meille on tarpeen ja hyödyllistä vahvistaa itseämme terveen opin sanoilla tässäkin suhteessa.

    Millaista yhteyttä Jeesus rukoili?

    Eriseurat, hajaannukset ja lahkot kristikunnassa ovat murheellisia ilmiöitä. Jo sinänsä ne ovat suuria syntejä ja ovat samalla vielä suurempien syntien kauheita ilmenemismuotoja. Ei kukaan totinen kristitty voi olla sitä surematta, että on hajaannuttu niin moniin joukkoihin, päinvastoin; hän syystä rukoilee Jeesuksen kanssa, että Hänen omansa yhtä olisivat. Mutta mitä tämä yhteys on, siinä juuri erkanee Jumalan sana ja ekumenia (unionismi). Jeesus sanoo: "että he yhtä olisivat;" ekumenia (unionismi) sanoo: "että he yhdessä olisivat." Apostoli sanoo: "Säilyttäen hengen yhteyttä rauhan yhdyssiteellä," ekumenia (unionismi) sanoo:"rakentaen ulkonaista yhteyttä rauhan yhdyssiteellä."

    Jeesus rukoili omilleen sellaista yhteyttä kuin Hänellä oli Isän kanssa. Pyhä korkea, jumalallinen on se yhteys, jossa Isä kunnioittaa Poikaa antaen Hänelle kaiken vallan ja tuomion, jossa Poika tekee ja puhuu vain sitä, minkä näkee ja kuulee Isän tykönä, ja jossa Pyhä Henki kirkastaa Poikaa ja julistaa meille Hänen omaansa. Niin nämä kolme persoonaa ovat vain yksi täydellinen, iankaikkinen Jumala. Tämä on kristillisen eli kristittyjen hengellisen yhteyden perikuva ja ihanne. Ja tällainen yhteys on täällä maan päällä Kristuksen laumalla. Vaikka sitä ei käsitetä aisteilla, vaan yksinomaan uskolla, kuten sanomme: "minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhien ihmisten yhteyden;" ja taas: "Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan." Tähän seurakuntaan kuuluvat kaikki totiset uskovaiset maan päällä, eli kuten apostoli sanoo, "hajalla olevat Jumalan lapset". Se on näkymätön, sillä Jumala yksin tuntee sydämet. Se on yhteinen, koska heillä kaikilla, vaikka ovat hajallaan eri kansoissa ja kirkkokunnissa, on yksi usko, yksi evankeliumi, yksi kaste, yksi ehtoollinen, yksi Jeesus, yksi Pyhä Henki ja yksi Isä. Synnin ja heikkouden tähden on sen yhteys nyt salattuna silmiltämme, mutta kerran on näkyväisestikin vain yksi lauma yhden paimenen Jeesuksen ympärillä, nimittäin taivaassa.

    Oikea näkyvä seurakunta ja kristittyjen yhteys

    Mutta myös oikean näkyväisen seurakunnan keskellä on tällainen pyhä yhteys. Koska oikean näkyvän seurakunnan tuntomerkkeinä on oikea evankeliumin opetus ja sakramenttien oikea hoito, seuraa siitä, että tämä oikea näkyvä seurakunta hengellisesti yhtä. Alkuseurakunnasta sanotaan: "Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa." (Ap.t. 2:42). He olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu, sillä heillä oli yksimielisesti käytännössä evankeliumin puhdas oppi ja sakramenttien Kristuksen asetuksen mukainen hoito. Apostoli vertaa tätä yhteyttä ihmisruumiiseen, jossa kaikki jäsenet elimellisesti yhdistettyinä toimivat yhden pään alla: "Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä" (Room. 12:5). Ja että tämä yhteys on mahdollista vain armonvälikappaleiden kautta, sen hän selvästi osoittaa: "sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä."(1. Kor. 12:13). Ja taas: "Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset." (1.Kor. 10:17). Myös Johannes sanoo: "Jos me vaellamme valkeudessa" - s.o., jos Jumalan sana on jalkaimme lamppuna ja valona tiellämme - "niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä."(1.Joh. 1.7). Jumalan todellisen näkyvän seurakunnan yhteys ei siis ole siinä, että sillä on yhtäläiset tavat, kieli, ulkonaiset menot ja harrastukset - näiden puuttuessakin voi heillä kuitenkin olal yhteys, jos heillä on oikea evankeliumi. Mutta missä nämä eivät ole puhtaina, siellä ei ole yksimielisyyttä opissa eikä siis hengenyhteyttä, vaikka ulkonaisesti kuuluisivatkin samaan kirkkoon. Sellaisen kirkon helmassa ei voida käsittää, että oikean seurakunnan keskellä on todella yhteys, sovinto ja yksimielisyys kaikkiin Jumalan sanan pyhiin opinkappaleihin nähden. Kuitenkin apostolinen seurakunta on opillisesti eheä ja yksimielinen ja sillä on koko Jumalan ilmoitus, kuten Paavali sanoo: "Olen julistanut teille kaiken Jumalan neuvon" (Ap.t. 20:27), niin että pyhät enkelitkin taivaassa ovat oppineet nämä autuutemme ihanat asiat seurakunnalta maan päällä, kuten on kirjoitettu: " että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon" (Ef.3:10). Tämä yhteys on sangen kallis lahja, josta Paavali kirjeittensä alussa sanoo lakkaamatta kiittävänsä Jumalaa. Kiittäkäämme mekin Hänen ihmeellistä armoaan, että kirkkokunnassamme vallitsee hengenyhteys, opillinen yksimielisyys. Tätä me olemme velvolliset tarkasti vaalimaan ja säilyttämään. Sillä Paavali kirjoittaa: "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus."(1. Kor.1.10) Silloin me puhumme samalla tavalla, kun puhumme terveen opin mukaan; silloin ajattelemme samalla tavalla ja olemme täysin samaa mieltä, kun hylkäämme omat ajatuksemme ja omaksumme Jumalan ajatukset Hänen sanassaan, kuten Paavali sanoikin: "Meillä on Kristuksen mieli." Joka nyt tahtoo ajatella ja puhua toisin, hän häiritsee tätä yhteyttä ja saa aikaan erimielisyyttä ja pahennusta, lahkoja ja hajaannuksia. Sillä siten kaikki hajaannukset ja lahkot kristikunnassa ovat syntyneet.

    Miten oikea näkyvä kirkko suhtautuu niihin, joilla on eri oppi?

    Miten oikea näkyvä seurakunta eli puhdasoppinen kirkko suhtautuu näihin moniin ryhmiin, jotka tavalla tai toisella poikkevat Jumalan sanasta? Tähän kysymykseen on vain kaksi vastausta: Raamatun vastaus ja ekumenian ( unionismin ) vastaus. Ekumenia (unionismi) - ja muistakaamme, että vanha ihmisemme on täysi ekumeenikko (unionisti) - sanoo kohta: Emme saa koskaan heistä erottautua. Pitäähän mennä saarnaamaan heillekin evankeliumia, pitäähän heitäkin voittaa, tuleehan koettaa yhdistää näitä monia joukkoja. Jos vetäydymme kokonaan joukkoomme, jossa uskotaan ja opetetaan yhdellä tavalla, niin kutistumme omaan kuoreemme, hautaamme leiviskän maahan, panemme kynttilän vakan alle, j.n.e. Kaikki tämä näyttää niin luonnolliselta ja selvältä niinkuin jumalattoman menestys, että horjahdamme kerrassaan, ellemme mene Jumalan sanaan ja tarkkaa sitä. Roomalaisille (16:17) Paavali sanoo: "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä". Galatalaisille (1:8) hän sanoo: "Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu". Filippiläisille (3:2) hän sanoo: "Kavahtakaa noita koiria, kavahtakaa noita pahoja työntekijöitä, kavahtakaa noita pilalleleikattuja." Tessalonikalaisille hän kirjoittaa (2.Tess.3:6) "Mutta Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen mukaan, jonka olette meiltä saaneet." Timoteukselle hän sanoo: "Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään... pakene semmoista" (1.Tim.6:3,11) Johannes sanoo (2.Joh.10) "Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, niin älkää ottako häntä huoneeseenne älkääkä sanoko häntä tervetulleeksi". Jeesus lausui ( Matt. 16:6, 12) "Varokaa ja kavahtakaa fariseusten ja saddukeusten hapatusta". ja evankelista selittää: "He ymmärsivät, ettei hän käskenyt kavahtamaan leivän hapatusta, vaan fariseusten ja saddukeusten oppia". "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia" (Matt. 7:15) ja 2.Kor.6 luvussa on kirjoitettu: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: "Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani". Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias".

    Myös Vanhassa Liitossa oli Jumalan sanan oppi päivänkirkas tässä suhteessa: Kun valtakunta oli jakaantunut niin Israelin valtakunta heti alussa lankesi epäjumalisuuteen, vaikka siellä oli vielä totisia uskovaisia, niin että Eliaankin aikana oli vielä 7000, jotka eivät olleet polveaan notkistaneet Baalille. Kuinka luonnolista, että Juudan valtakunta olisi veljeillyt heidän kanssaan, he kun omasivat niin paljon yhteistä. Mutta kun Juudan hurskas kuningas Josafat alkoi veljeillä Israelin kuninkaan Aahabin kanssa, tuli Jumalan profeetta sanomaan: "Pitääkö sinun auttaa jumalatonta ja rakastaa sinä niitä, jotka vihaavat Herraa? Sentähden on Herran viha sinun päälläsi." (2.Aik. 19:2). Kun sitten Amasia, Juudan kuningas, palkkasi Israelin valtakunnasta itselleen satatuhatta sotamiestä, niin Jumalan mies tuli hänen tykönsä ja sanoi: "Kuningas, älä salli Israelin sotajoukkojen tulla kanssasi, sillä Herra ei ole Israelin kanssa."- "muutoin Jumala antaa sinun kaatua vihamiestesi eteen, sillä Jumalalla on voimaa auttamaan ja langettamaan" (2. Aik. 25:7-8)

    Kun sitten juutalaiset palasivat Baabelin vankeudesta ja ryhtyivät uudelleen rakentamaan Jerusalemin muureja ja temppeliä, pyysivät samarialaiset lupaa osallistua työhön, sanoen: "Me rakennamme teidän kanssanne, sillä me etsimme teidän Jumalaanne niinkuin tekin". Olisipa luullut, että köyhä ja ahdistettu Herran kansa olisi mielellään ottanut avun vastaan, varsinkin kun samarialaisten uskonnossa oli paljon yhteistä heidän kanssaan. Mutta Israelin vanhurskaat päämiehet sanoivat: "Ei sovi teidän ja meidän yhdessä rakentaa Jumalallemme huonetta; vaan me rakennamme Herralle, Israelin Jumalalle huoneen yksin". (Esra4:2,3). He kieltäytyivät yhteistyöstä sentähden, että samarialaisten uskonto ei ollut oikea. Myös nuo kolme nuorta miestä Baabelissa, Sadrak, Mesak ja Abed- Nego, eivät osallistuneet väärän uskonnon juhlamenoihin, vaan sanoivat rohkeasti: " Olkoon sinulle, kuningas tiettävä, ettemme palvele sinun jumaliasi emmekä kumarra sitä kultaista kuvaa, jonka olet pystyttänyt." He ennemmin antoivat heittää itsensä palavaan pätsiin kuin osallistuivat väärään jumalanpalvelukseen.

    Miksi Jumalan sana on näin tiukka?

    Miksi Jumalan sana näin tiukasti kieltää veljeilemästä toisuskoisten kanssa? Yksi syy on siinä, että kaikki väärä oppi on epäjumalisuutta, joka häpäisee Jumalan nimeä ja syrjäyttää Hänen pyhän sanansa. Osallistuminen heidän kanssaan hengellisiin menoihin on heille tunnustuksen antamista, jonka kautta osallistumme heidän synteihinsä. Sillä Johannes kirjoittaa: "Sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa." Samoin kirjoittaa Paavali: "Älä ole liian kärkäs panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä rupea osalliseksi muiden synteihin" (1.Tim. 6:22)

    Toinen syy, miksi siitä kielletään, on väärän opin vaarallisuus, kuten on kirjoitettu: "Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella" (Kol.2:8). Ei kukaan ole niin vahva, ettei väärä oppi voisi häntä turmella. Se nähdään monesta jalosta kirkon opettajasta, sekä entisistä että nykyisistä, jotka ovat vääriin oppeihin eksyneet. Jos joku panee päänsä leijonan suuhun ja luulee Jumalan varjelevan, ettei peto pure leukojaan yhteen, eikö hän kiusaa Jumalaa? Jumalan kiusaamista on osallistua niihin, jotka opettavat vastoin Jumalan sanaa. Ja vaikka itse pysyisimmekin oikealla tiellä, viritämme siten pauloja heikommille. Kuinka voisin ketään varoittaa väärästä opista, jos itse osallistuisin siihen? Kuinka voisin odottaa, että uskovat jättäisivät sekaoppisen joukon, jos itsekin heidän kanssaan veljeilen? Siksi apostoli neuvoo nuorta Timoteusta: "Tavoittele vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä." (2.Tim. 2:22).

    Joku sanoo. eikä meidän pitäisi tunnustaa totuutta ja saarnata evankeliumia niillekin, jotka ovat eksyneet väärään oppiin? Mutta juuri sitenhän me tunnustammekin totuutta, että kieltäydymme veljeilemästä niiden kanssa, jotka Jumalan sanasta poikkeavat. Emmehän itse hyppää suohon, kun koetamme hukkuvaa sieltä ulos auttaa. Eivät vääräoppiset pyydä tilaisuuksiinsa evankeliumin saarnan tähden, vaan sentähden, että siten saisivat meiltä tunnustuksen. Ja mitä se hyödyttää, jos heidän joukossaan saarnaamani evankeliumin kautta joku tulisi uskoon, kun siellä käyntini kautta vahvistan häntä ja monta muuta jäämään sekaoppisten yhteyteen? Kaikki opillinen sekavuus ja luopumus on tapahtunut siten, että on käyty leväperäiseksi, on suvaittu väärää oppia ja osallistuttu siihen. Sillä väärn opin ensimmäinen vaatimus on se, että sitä suvaitaan, mutta kun se on tullut suvaituksi, vaatii se tunnustusta oikean opin rinnalla, saatuaan tunnustuksen se sortaa ja hävittää oikean.

    Menestyvä kirkko

    Väliin sanotaan, että kirkko, joka on näin tarkka opin suhteen, ei voi kasvaa ja menestyä. Mutta Jumalan sana ja kirkon historia puhuu juuri päinvastoin, "Erotkaa heistä, sanoo Herra, niin minä otan teidät huostaani." ja Filadelfian pienelle seurakunnalle, joka oli pysynyt uskollisena, Jeesus sanoo: "Sinä olet pitänyt minun sanani etkä ole nimeäni kieltänyt. Katso, minä tuon sinulle saatanan synagoogasta niitä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan valhettelevat; katso, minä panen heidät tulemaan ja he kumartavat jalkojesi edessä ja ymmärtävät, että minä olen sinua rakastanut." (Ilm. 3:8,9). Miten tarkka olikaan kirkko opin suhteen apostolisena aikana, ja milloin on se nopeammin kasvanut kuin silloin? Kuka on kiivaammin taistellut kaikkea väärää oppia vastaan ja puhtaan opin puolesta kuin Luther? Ja milloin apostolisen ajan jälkeen olisi kirkko nopeammin kasvanut kuin hänen aikanaan? Samoin nykyaikana ne kaikki kirkkokunnat ovat parhaiten menestyneet, jotka ovat pysyneet uskollisina Jumalan sanalle. Ekumenia (unionismi), veljeily sekaoppisten kanssa heikentää kirkkoa. Se himmentää sanan, riistää voiman ja rohkeuden tunnustamaan selvästi totuutta. Ja missä ei selvään sana kaiu, siellä eivät ihmiset tule käsittämään pelastusneuvoa, eivät raitistu perkeleen pauloista eivätkä pääse uskollisiksi Jeesuksen todistajiksi. MItä enemmän voimakkaaseen, vaikuttavaan lääkkeeseen sekoitetaan vettä, sen miedommaksi ja voimattomammaksi se tulee. Ja taas, yksikin pisara myrkkyä veteen pantuna muuttaa koko veden myrkylliseksi. Kaikki väärä oppi on myrkkyä sielulle. Ei se tule vaarattomaksi sen kautta, että pannaan sekaan oikeaa oppia, vaan oikea oppikin sen kautta tulee myrkytetyksi kuten apostoli sanoo: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan." Sentähden apostoli sanoo: "Peratkaa ois vanha hapatus, jotta teistä tulisi uusi taikina" (1.Kor. 5:7)

    Luther

    Luther myös sanoo: "Jumala ei tahdo, että teeskentelemme lahkokuntiemme kanssa, niinkuin heidän oppinsa olisi oikea, vaan meidän tulee pitää heitä vihollisinnamme ja itseämme heistä erotettuina, evankeliumin, kasteen, ehtoollisen ja kaiken puolesta mitä he opettavat ja elävät."

    Tämän periaatteen mukaan Luther itse myös toimi. Kun hän Marburgiaa väitteli Zwinglin ja Oikolampadiuksen kanssa ehtoollisopista ja kun vastustajat eivät myöntäneet Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa sakramentissa, niin ei voitu päästä yhteen mieleen. Tästä huolimatta Zwingli lopuksi tarjosi Lutherille kättään ja pyysi häntä yhtäkaikki tunnustamaan heidät veljikseen. Luther kieltäytyi ja sanoi: "Teissä on toinen henki kuin meissä. Minua ihmetyttää, että olette halukkaat tunnustamaan meidät veljiksi, vaikka minä julistan oppianne vääräksi. Ette voi paljoakaan ajatella omista opetuksistanne."

    Tunnustuskirjat

    Tämä on myös tunnustuskirjojemme kanta kuten Sovinnon ohjeessa luemme (s.553): " On tosin raskasta erota niin monesta maasta ja kansasta ja tunnustaa omaa, erikoista oppia. Mutta tässä on Jumalan käsky: jokaisen on kavahdettava eikä pidettävä yhtä niiden kanssa, jotka tunnustavat väärää oppia tai pyrkivät sitä julmuudella voimassa pitämään."

    Totta kyllä, että tällainen uskollisuus Jumalan sanalle tuo meille kärsimyksiä - lihamme ristiinnaulitsemista, pilkkaa, väärinymmärrystä, arvostelua, vainoa. Sillä kristillisyys, jossa ei ole selkärankaa, periaatteita eikä vakaumuksia opissa, närkästyy kyllä ja pitää tämän opin tarkkuuden ihan hulluutena. Mutta eihän tämä ole outoa Herran omille. Sillä Raamattu kauttaaltaan sanoo niin käyvänkin ja samaa todistaa kristittyjen kokemus.

    Raamatun terveellinen oppi

    Muistakaamme, että Raamatun oppi ei ole turha oppi. Se avaa meille Jumalan sydämen. Se sisältää ristiinnaulitun Vapahtajamme. Se on puhdas oppi puhdistaen hengen ja lihan saastasta. Se on selvä oppi, joka valaisee ja estää eksymästä. Se on terve oppi, joka parantaa kaikki sielunhaavat ja tekee meitä terveiksi Jumalan lapsiksi. Se on raitis oppi, joka varjelee meidät kaikesta, mikä on kohtuutonta. Se on autuas oppi, joka saattaa meidät iankaikkisuuteen. Jumalalta se on kaikki tullut. Olkoon sitten kysymyksessä oppi kasteesta, ehtoollisesta, vanhurskauttamisesta, hyvistä töistä, parannuksesta, ruumiin ylösnousemisesta, iankaikkisesta tuomiosta, pyhästä kolminaisuudesta, seurakunnasta, saarnavirasta tai jostain muusta opista, jos se oppi löytyy Raamatusta, silloin meillä ei ole lupa sitä hyljätä tai siitä ajatella oman mielemme mukaan; ei meillä ole lupa tinkiä. Se on Jumalan, kaikkia luotuja kappaleita kalliimpi, jonka puhtaana ja täydellisenä pitämisessä kristitty on noudattanut Herransa sanoja: " Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri; ja totella on parempi kuin oinasten rasva."

    Ihminen voi olla kiivas ja tarkka oikean opin puolesta omistamatta kuitenkaan, mitä oikea oppi sisältää, nim. iankaikkista autuutta. Sellaisesta sanoo Raamattu, että hänellä on nimi, että elää, mutta onkin kuollut. Mutta se, että tällainen vaara on olemassa, ei tarkoita sitä, että heittäydymme leväperäiseksi opissa, vaan olemme sitä ahkerammat, että omistaisimme aina ei ainoastaan tiedon puhtaasta opista, vaan myös sen puhtaan, täydellisen iankaikkisen autuuden, minkä puhdas oppi tuo Kristuksessa Jeesuksessa. Jumala tahtoo, että säilyisimme puhtaina Jumalan lapsina, että olisimme vahvat terveellisen opin kautta neuvomaan ja voittamaan. Kavahtakaa väärää veljeilyä, ekumeniaa (unionismia). "Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä". Amen.

  • Puolustuspuhe - PLÄDOYER

    Te kansankirkon papit, jotka vastustatte niin sanottua naispappeutta, olette uskonne ja käytäntönne vuoksi tulilinjalla. Teitä vastustavat kansan enemmistö, tiedotusvälineet, epäuskoinen maailma sekä kaikki kansankirkon piispat, pappien valtaenemmistö ja suuri joukko kirkkokansaa.

    Vaikka haluatte edelleen pysyä kansankirkossa, minun sallittaneen kuitenkin kirjoittaa teille virkakysymyksessä puolustuspuhe, Plädoyer. Olen tottunut siihen, että usein kansankirkkoon kuuluvat papit suhtautuvat meikäläiseen tietyllä tavalla ja siitä syystä Plädoyer'ni ei ehkä ole odotettu. Tunnen kuitenkin sydämessäni tarvetta kirjoittaa teille – esimerkiksi sen etiopialaisen kannustamana, joka auttoi profeetta Jeremian kaivosta, mutatis mutandis (Jer. 38).

    Oikeauskoinen kirkko myötäelää tunnustajien kanssa

    Olisi suuri erehdys ajatella, että on kysymys vain kansankirkon pulmasta. Kun ulkonaisen kristikunnan piirissä syntyy vakavia opin ja elämän kiistoja, se koskettaa tavalla tai toisella koko Kristuksen Kirkkoa. Kristuksen Kirkko on näet globaali ja yksi. Oikein on viitattu Raamatun sanaan: "Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa" (1 Kor. 12:26).

    Harhautuminen jonkin ulkonaisen kirkon piirissä voi koitua pahennukseksi muissakin kirkoissa. Myös siinäkin tapauksessa, että jokin kirkko torjuu selkeästi harhan, sen yksittäiset jäsenet saattavat harhan vaikutuksesta sen saaman julkisuuden tähden heikentyä opissa ja tunnustuksessa, jopa tulla sen viemiksi. Jos totuuden tunnustajia kohtaa vaino harhautuneessa kirkossa, oikeauskoinen kirkko ei ainoastaan myötäelä tunnustajien kärsimyksessä, vaan kokee myös ristinalaisuutta omankin uskonsa ja kantansa tähden.

    Opin puhtaus ja vihamiehen kylvö

    Kristuksen kirkko ja sen globaalisuus on ymmärrettävä kirkon puhtaiden, pettämättömien tuntomerkkien valossa. Kristuksen Kirkko on näet näkymätön ja on varmuudella löydettävissä sieltä, missä armonvälineet ovat jatkuvassa käytössä. Kirkon olemassaolo on sikäli täysin riippuvainen armonvälineiden puhtaudesta, että Jumala vaikuttaa uskoa vain oikealla Jumalan sanan opilla ja asettamillaan sakramenteilla. Harha ei koskaan vaikuta uskoa eikä sitä vahvista. Se on aina vahingollinen, olkoon miten pieni tahansa. Asialla on kuitenkin myös käänteinen puolensa. Kirkon olemassaolo on sikäli riippumaton armonvälineiden täydestä puhtaudesta, että harhauskoisissakin kirkoissa on Jumalan lapsia, mikäli oikeata Jumalan sanaa on niissä sen verran jäljellä, että usko voi syntyä ja säilyä. Jumala hallitsee vihollistensakin keskellä. Me ihmiset emme kuitenkaan voi nähdä sydämeen emmekä voi määritellä, onko sellaisella, joka pitäytyy kirkkonsa harhaan, kysymys onnellisesta vai onnettomasta epäjohdonmukaisuudesta. Jumala on sitonut meidät pysymään puhtaassa sanassaan ja käskenyt meitä huolehtimaan siitä, ettemme osallistu toisten oppisynteihin. Siellä, missä Jumalan sana on puhtaana, kuuluu Kristuksen ääni ja vain se. Missä oikean Jumalan sanan lisäksi saa kuulua muitakin ääniä, siellä vihamies ei kylvä omia siemeniään vain salaa yöllä, vaan aivan luvan saaneena myös päivän valolla.

    Puhun raamatullisen virkaopin ja –käytännön puolesta. Oppi ja käytäntö kulkevat käsi kädessä. Oppi johtaa käytäntöön, ja käytäntö kertoo, mikä oppi on. En puolusta sellaiseen kirkkolaitokseen kuulumista, jossa harhalla on olemassaolon oikeus totuuden rinnalla tai jossa harha pitää totuutta vääryyden vallassa. Kuitenkin puolustan niitä, jotka puhuvat totuuden puolesta riippumatta siitä, missä kirkollisessa yhteydessä he ovat. Samalla saanen puhua myös johdonmukaisen Jumalan sanaan pitäytymisen puolesta, ettemme lankeisi kiusaajan epäjohdonmukaisuuden ansaan.

    Luterilaisuuden perusperiaatteet

    Luterilainen uskonpuhdistus syntyi evankeliumin kirkastumisesta Martti Lutherille ja hänen opetustaan seuranneille evankelisille seurakunnille. Tämä merkitsi luterilaisille isille 1500-luvulla koko kristillisen opin ymmärtämistä ja omaksumista evankeliumin mukaisena. Jokainen opinkohta otettiin sitä koskevista raamatunkohdista ja pyrittiin pitämään tarkka vaari siitä, ettei mihinkään uskonkohtaan tai seurakunnan käytäntöön sekoitettu mitään evankeliumin kanssa ristiriidassa olevaa. Luterilainen tunnustuksemme puhuu "evankeliumin opista". Se tarkoittaa sillä kristillisen opin koko sisältöä.

    Evankeliumin oppia ajatellen oli kaksi perussääntöä. 

    Ensimmäinen oli raamattuperiaate, se, että pyhä Raamattu on opin ja elämän ylin ohje, jonka alle kaikki opettajat on asetettava. Tämä merkitsi tunnustusta siitä, että Raamattu on sisältönsä puolesta selkeä, niin että se voi toimia normina kristilliselle kirkolle. Vasta myöhemmin tämä asia on asetettu kysymyksenalaiseksi siellä, missä usko Raamattuun Jumalan sanana on joko kokonaan menetetty tai missä se on heikentynyt.

    Toinen uskonpuhdistuksen perussääntö oli yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta –periaate. Näitä kahta periaatetta ei saanut kirkossa loukata eikä hämärtää ja niistä oli pidettävä kiinni koko kristillisen opin alueella. Luterilainen tunnustus hylkää eräitä paavikirkon väärinkäytöksiä, kuten luostarilupaukset, toteamalla vain lyhyesti, että ne ovat evankeliumin vastaisia. Silloin asiaa ei tarvinnut tarkemmin perustella, koska evankeliumi oli luterilaisille kirkas.

    Oli myös tärkeä kolmas periaate. Se ei varsinaisesti koskenut itse oppia, ei siis sitä, mistä oppi ammennetaan ja millainen sen sisältö on, vaan se koski sananjulistusta ja seurakuntaelämää. Se oli yksin sanasta –periaate eli se, että usko syntyy ja säilyy yksinomaan armonvälineiden vaikutuksesta. Armonvälineitä olivat pyhä kaste, evankeliumi eri sanallisissa muodoissaan ja pyhä ehtoollinen. Evankeliumin sanalliset muodot olivat varsinkin kirjoitettu sana, saarna, rippi ja veljien keskinäinen lohdutus.

    Tämä käytännön periaate teki seurakuntaelämän tärkeäksi. Kokoonnuttiin seurakuntina sanan ja sakramenttien äärelle sunnuntaista sunnuntaihin jumalanpalveluksiin julkisen saarnaviran johdolla. Koko seurakuntaelämälle antoivat edellä mainitut periaatteet sisäisen harmonian, concordian eli yksimielisyyden opissa (ns. magnus consensus). Concordia luonnehti aitoa luterilaista kirkollisuutta. Jumalan sana oli julistettava puhtaasti ja sakramentit toimitettava Kristuksen asetuksen mukaan. Omiatuntoja ei saanut sitoa asioihin, joista Jumalan sana ei ole antanut määräyksiä. Raamatunkohta, johon Luterilaiset tunnustuskirjat eniten viittaavat, kuuluu: "Turhaan he palvelevat minua opettaen oppeja, jotka ovat ihmiskäskyjä" (Matt. 15:9). Harmoniaan kuului myös seurakunnan sisäinen yhteys niin, ettei ollut sisäisiä jakautumisia eri korostuksiin, ryhmäkuntiin tai klikkeihin.

    Mitä olennaista kansankirkossa on menetetty

    Rakkaat ystävät, te, jotka kansankirkossa vastustatte niin sanottua naispappeutta, huomatkaa, minkä olette jo ajat sitten menettäneet kirkollisessa elämässänne. Olette menettäneet aidon luterilaisen kirkon ja sen yhteyden. Augsburgin tunnustus sanoo: "Kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä yksimielisesti puhtaan ymmärryksen mukaisesti evankeliumi saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan jaetaan." (VII uskonkohta, saksalaisen tekstin mukaan, käännös MS.) Kansankirkon itsestään nimessään käyttämät epiteetit "evankelinen" ja "luterilainen" eivät ole pitkään aikaan vastanneet todellisuutta. Olette menettäneet sen, mitä luterilaisuus olemukseltaan on alun perin ollut ja mikä tänäänkin on sen aitouden shibbolet, tuntomerkki. Olette menettäneet concordian, luterilaisen opin yksimielisyyden. Se ei toteudu kansankirkon seurakuntien elämässä, ei sen sisäisellä kirkkokunnallisella tasolla eikä sen suhteissa ulospäin. Kun Raamattuun perustuva ja tunnustuksessa ilmituotu yksimielisyys evankeliumin opissa on kadotettu, se on hukassa myös itse evankeliumissa. Kysymys ei ole vain kehästä, vaan nimenomaan itse ytimestä. Mutta ei myöskään vain ytimestä, vaan koko asiasta. Kansankirkon pasuuna ei kutsu seuraamaan vain yhtä ääntä, vaan se soi epäselvästi. Kun evankeliumi on kansankirkolle epäselvä, ei tarvitse ihmetellä Yhteistä lausuntoa vanhurskauttamisesta paavikirkon kanssa.

    Siellä, missä yksimielisyys on kadotettu evankeliumin ytimessä ja sen koko opissa, ei ole uskon ja opin analogiaa, joka sitoisi Raamatun yhdeksi kokonaisuudeksi ja Jumalan ilmoitukseksi. Niitä, jotka pitäytyvät Raamatun sanaan niin kuin se lukee, ivataan. Kun he pitäytyvät kirjaimelliseen, tekstiyhteyden mukaiseen tulkintaan aikasidonnaisen tulkintatavan sijasta, heidät leimataan. (Kysymys vertauksista ja muista kielikuvista kuuluu toiseen asiayhteyteen. Toki kuvatkin on selitettävä sellaisina kuin kuvat ovat!)

    Raamattu, traditio

     Rakkaat ystävät, – haluaisin sanoa: commilitones, – on vain kaksi tietä. Joko otamme Raamatun vastaan Jumalan sanana, joka on syntynyt Pyhän Hengen innoituksesta, ja sitoudumme yksin siihen tai sitten otamme tradition uskon normiksi antamaan viime kädessä tulkinnan Raamatulle. Traditio voi olla suljettu, kuten ortodokseilla. Se voi olla laajentuva, kuten paavikirkolla. Se voi olla myös kehityksen alainen ja vanhaa halveksiva, kuten ns. naispappeuden kannattajilla. Tradition mukaan tulo opin lähteeseen tuo siihen inhimillisen lisätekijän, harhan, ja on aimo askel paavikirkon uskonkäsitystä kohden. Paavikirkolle on leimaavaa synergismi, Jumalan ja ihmisen yhteistyö, ei vain opissa kääntymyksestä, vaan myös opit traditiosta ja neitsyt Marian saastattomasta sikiämisestä nostavat ihmisen kuviteltuun yhteistyöhön lunastuksen, pelastuksen omistamisen ja ilmoituksen asiassa Jumalan kanssa. Vertaa myös puheita neitsyt Mariasta kanssalunastajana ja "ihmisen lukua" Ilmestyskirjassa!

    Sanainspiraatioon tunnustautuen

     Opin taisteluissa kestämme terveellä Raamatun pohjalla vain sanainspiraatioon tunnustautuen (2 Tim. 3:16; 2 Piet. 1:21). Kirjoitetusta Sanasta kiinni pitäen ja siihen niin vedoten kuin se lukee ja sitä asiayhteyden mukaan oikein soveltaen Vapahtaja voitti kiusaajan. Sanasta kiinni pitäen Luther kumosi Zwinglin ehtoollista koskevan harhan. Kun on luovuttu sanainspiraatiosta, ei tarvitse kummeksua Porvoon sopimusta ja selän kääntämistä yhdelle merkittävimmistä uskonpuhdistajan taisteluista.

     Sanasta kiinni pitäen torjumme saarnavirkaa koskevan harhan. Vaikka tässä traditio tulee tueksemme, se ei ratkaise emmekä saa siihen vedota niin kuin se ratkaisisi. Perustelemalla opin saarnavirasta pyhällä Raamatulla saamme rohkeasti antaa kunnian Jumalalle. Raamatun opetusta seurakunnan paimenen virasta ei voi kumota perkele eikä ihminen.

    Discordia

     Kansankirkon opillisen discordian eli erimielisyyden alku juontaa historiassa kauas, hyvinkin parinsadan vuoden taakse, kun evankeliumin oppi hämärtyi järkeisopin ja muuten hyvää tarkoittaneen pietismin vaikutuksesta. Tällä discordialla ei kuitenkaan ollut pitkään aikaan kirkkolain turvaa. Vasta vuoden 1870 kirkkolain muutos virallisti discordian. Silloin kansankirkko muutti tunnustuspykälänsä sanamuodon poistaen siitä sanan "oppi" sillä nimenomaisella tarkoituksella, että ns. beckiläinen vanhurskauttamisoppi sai hyväksytyn aseman. Sen jälkeen kansankirkko on ollut opin suhteen vapaa eikä ketään ole voitu velvoittaa pysymään luterilaisessa opissa. Tilanteeseen on kansankirkossa ajan oloon totuttu. Ei ole kuulunut konservatiivisimpienkaan taholta vaatimusta koko kirkon opillisesta yksimielisyydestä luterilaisen tunnustuksen perustalla. Kansankirkon yhdistäväksi tekijäksi on tullut opillinen discordia. Irralleen otettuna papinvalapykälän sanamuoto on tiukka. Kuitenkin niitä omantunnonarkoja, jotka eivät ole voineet hyväksyä luterilaista oppia, ovat piispat ennen ordinaatiota rauhoittaneet selittämällä, että koska papinvalapykälää on tulkittava tunnustuspykälän valossa, ei papinvalapykäläkään tiukasta sanamuodostaan huolimatta sido luterilaiseen oppiin.

    Särö discordiassa

     Niin sanotun naispappeuspäätöksen myötä v. 1986 kansankirkon yhteisesti hyväksyttyyn discordiaan tuli vakava särö. Koska päätös koski koko kansankirkon järjestystä, rakennetta ja toimintaa, siihenastista oppia koskevaa discordiaa ei voitu soveltaa kirkon järjestykseen. Kirkko ei näet voi toimia johdonmukaisesti päättämässään järjestyksessä, ellei sen järjestyksen suhteen vallitse concordia. Kaksi erilaista järjestystä näet tarkoittaisi kahta eri kirkkoa.

     Kun luterilaisen opin concordia perustuu evankeliumin voittamien sydänten yhteiseen uskoon ja oppiin, niin kansankirkon uuden järjestyksen vaatima concordia viran ulottamisessa naisiin perustuu lakiin, pakkoon ja alistamiseen. Periaatteen kannalta aidon luterilaisen concordian ulkopuolella ovat ne, joiden tunnustus ei ole yhteneväinen luterilaisen tunnustuksen kanssa, ja he löytävät omantunnon ja toiminnan vapauden aidon luterilaisen kirkon ulkopuolelta. Nyt kansankirkon vaatima concordia niin sanotussa naispappeuskysymyksessä eroaa kuitenkin aidosta luterilaisesta opin concordiasta ratkaisevasti ja on sen vastakohta. Se näet säilyttää kaikilta muilta osin discordian, mutta edellyttää ehdottomasti alistumista kirkon järjestystä koskevaan concordiaan. Se suosittaa lähtöä kansankirkosta niille, jotka eivät halua mukautua, ja myöntää tässä kysymyksessä omantunnon vapauden vain sen ulkopuolella. Se haluaa lakiin perustuvaa concordiaa, kun se vaatii alistumista kirkon päättämään uuteen järjestykseen ja kun se on valmis hyväksymään sillä pohjalla tapahtuvan oppia ja käytäntöä koskevan mukautumisen, jonka ei tarvitse perustua uskoon tai vakaumukseen. Ymmärrämmehän mitä tämä merkitsee?

    Vetoomus

     Vetoan niin sanotun naispappeuden torjujiin. Älkää pyrkikö siihen, että saisitte kansankirkossa jonkin suojaisen nurkan yhteisessä discordiassa. Se on epäjohdonmukainen ratkaisuyritys. Ajatelkaa loppuun asti, mitä merkitsee kieltäytyminen yhteistyöstä ns. naispapin kanssa, jos kuitenkin samalla olette valmiita yhteistyöhön ns. naispappeuden hyväksyvien miespappien ja sen päättämän kirkon kanssa. Jos yhteistyöstä kieltäytyminen rajoittuu naissukupuoleen ja vain oppikokonaisuuden (corpus doctrinae) yhden jäsenen (unus articulus: de ministerio ecclesiastico) yhteen osaan (una particula: de sexu pastoris), teidän on vaikeata puolustautua sukupuolista syrjimissyytettä vastaan.

     Vaikka ns. naispappeus on kristillisessä oppikokonaisuudessa vain yhden uskonkohdan yhden osan yksityiskohta, se on kuitenkin koko oppikokonaisuuden puhtaana säilymiseen vaikuttava perustavan tärkeä asia, jonka Raamattu perustelee sanomalla: "Nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1 Tim. 2:14).

     Asettakaa kunnioitettujen isienne ratkaisu pysyä kansankirkossa Jumalan sanan ja todellisen tilanteen valoon. Olette nähneet, että heidän ratkaisunsa on johtanut umpikujaan. Jos he voisivat nähdä teidän asemanne, tuskin he vaatisivat teitä pysymään kansankirkossa. Tuomitsematta isien henkilökohtaista uskoa on tullut aika nähdä, että he erehtyivät kirkkokysymyksessä, kun asettuivat vastustamaan tunnustuksellisten seurakuntien syntyä eivätkä lähteneet samalle tielle 1920-luvulla.

    Hapatteen laki on väistämätön

    Kiihtyvällä tavalla toteutuu Raamatun varoitus: "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan" (Gal. 5:9). Väärää oppia voimme hapatteen lisäksi verrata käen poikaseen pikkulinnun pesässä. Kun se kasvaa isoksi, se työntää pikkulinnun poikaset pesästä alas. Väärä oppi haluaa ensiksi viisauden maineen, sen myötä olemassaolonoikeuden, sitten tunnustettuja asemia ja oppituoleja ja lopulta yksinvallan. Naispappeuskysymys ei ole se vähäinen alkuhapate, joka on hapattamassa koko taikinaa. Se on kylläkin indikaattori, joka osoittaa kirkon luopuneen jo sitä ennen evankeliumin opista monessa kohdassa.

    Lupa lähteä Egyptistä

     Kun piispat ja eräät muut niin sanotun naispappeuden kannattajat kehottavat raamatullisesta virkaopista kiinni pitäviä jättämään kansankirkon ja perustamaan oman kirkon tai liittymään meihin, heillä voi olla siihen erilaisia syitä. Jätän ne tässä pohtimatta. Ehkä Jumalan enkelit ovat panneet heidät kehottamaan teitä eroamaan kansankirkosta ja tehneet "faraon" halukkaaksi laskemaan "Israelin" pois (vrt. 2 Moos. 12:33).

     Israel otti tilaisuudesta vaarin ja lähti Egyptistä. Aika näyttää, mitä maassamme tapahtuu. Nyt olisi tilaus Sanasta ja tunnustuksesta kiinni pitävän, hengeltään aidon evankelisen kirkon kaikinpuoliselle vahvistamiselle. Näistä Jerusalemin raunioista voisi kohota Herran huone, jossa julistettaisiin kalliisti lunastettujen sielujen lohdutukseksi: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa." (Val. 3:22–23.)

    Raamattu kertoo tätä muistuttavasta tilanteesta näin: "Ja nähdessään kansanjoukot hänen [Jeesuksen] tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niin kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: 'Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.'" (Matt. 9:36–38). Niin kuin monessa muussakin uskon asiassa tässäkin usko kulkee edellä, tunteet laahaavat perässä. Ensiksi lähdetään matkaan, sitten nähdään, kuinka Jumala auttaa yli milloin mistäkin vaikeudesta. Näin Jeesus sanoo: "Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani" (Joh. 7:17).

    Paimen ja lammas

    Apostolit kokosivat kristityt seurakuntiin ja erottivat heidät synagogasta. Ne, jotka eivät seuranneet apostolista sanaa, eivät olleet heidän lampaitaan. Lammas seuraa paimenen ääntä ja pysyy laumassa paimenen ympärillä. Paimen kulkee edellä, näyttää tietä, ja lammas seuraa. Ajamalla ei saa lampaita kulkemaan oikeaan suuntaan. Jo Mooses sanoi: "Joka on Herran oma, se tulkoon minun luokseni" (2 Moos. 32:26). Jeesus totesi niistä, jotka eivät seuranneet uskossa hänen ääntänsä: "Mutta te ette usko, sillä te ette ole minun lampaitani" (Joh. 10:26) ja lisäsi: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua." (Joh. 10:27). Tämä asettaa virkaopin oikeaan uomaansa.

    Lupaukset kantavat ristin tiellä

     Paimenen toimeentulo on toissijaista, uskollinen lauman hoito on ensisijaista. Nyt kysytään meiltä paimenilta, uskommeko Jeesuksen sanan ja seuraammeko sitä. Jeesus ohjasi apostoleja viran hoitoon näillä sanoilla: "Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut; ja joka ottaa minut tykönsä, ottaa tykönsä hänet, joka on minut lähettänyt. Joka profeetan ottaa tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan; ja joka vanhurskaan ottaa tykönsä vanhurskaan nimen tähden, saa vanhurskaan palkan. Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:38–42).

     Siitä ruoasta, jolla Jeesus ruokki kansan, jäi yksi vasullinen tähteitä jokaista apostolia varten. Jos otamme ristimme ja seuraamme Jeesusta, me pienetkin [pauli] saamme oman vasumme ruokaa ja myös lasillisen raikasta vettä elämän helteessä. Tämäkään ei jää toteutumatta.

     Jeesuksen äänen seuraaminen synnyttää lauman. Se synnyttää myös yksimielisyyden. Jeesuksen äänen seuraamisella on ihana lupaus. Jeesus sanoo: " Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä... Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni." (Joh. 10:10–11,27–28). 

     

  • Seurakunnan sisäinen ehtoollinen

    Tunnustuksellisissa luterilaisissa seurakunnissa jaetaan ehtoollista vain seurakuntaan tai sen uskonyhteyteen kuuluville ehtoolliselle oikeutetuille jäsenille. Tämä käytäntö poikkeaa siitä yleisestä käytännöstä, joka vallitsee refomoidussa kirkoissa, joissa kaikkia kehotetaan osallistumaan ehtoolliselle. Monissa luterilaista nimeä kantavissa seurakunnissa on sama käytäntö.

    Noudattaessaan tällaista käytäntöä tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat toimivat Jumalan sanan mukaisesti. Tämä käytäntö on myös Evankelis-Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjojen mukainen. Augsburgin Tunnustuksessa sanotaan: " Meillä näet säilytetään se tapa, ettei anneta sakramenttia niille, joita sitä ennen ei ole kuulusteltu ja synneistä päästetty" (Aug.Tunn.25).

    Miksi tulee seurakunnan näin toimia? Sen tähden, että Raamattu sanoo ehtoollisen nauttimisesta seuraavasti: "Koetelkoon siis ihminen itsensä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa" 1.Kor. 11:28, 29. Jos epäuskoinen ihminen osallistuisi ehtoolliselle seurakunnissamme, hän saisi Kristuksen tosi ruumiin ja veren leivä ja viinin kanssa. (1.Kor.11:27) Mutta nämä eivät olisi hänelle hyödyksi vaan tuomioksi. Avoin ehtoollispöytä reformoiduissa kirkoissa on luonnollinen seuraus siitä, että nämä kirkot eivät usko ja opeta, että Kristuksen tosi ruumis ja veri todella saadaan leivän ja viinin mukana.

    Jotkut sanovat: "Me kyllä uskomme ja opetamme ehtoollisesta Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjojen mukaisesti, mutta kun olemme julistaneet ehtoollisvieraille tämän raamatullisen opin, me jätämme jokaisen omantunnon asiaksi, tuleeko hän ehtoolliselle vai ei. Emme aseta itseämme kenenkään tuomareiksi." Ne, jotka omaksuvat tämän kannan eivät pidä ehtoolliselle ilmoittautumista tarpeellisena. Tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat sen sijaan noudattavat tätä tapaa.

    On totta, että Jeesus sanoi: " Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita" Lk. 6:37. Mutta sanoessansa näin, hän tarkoitti, ettei tule fariseusten tavoin etsiä malkaa veljen silmästä ja olla huomaamatta malkaa, joka on omassa silmässä. Toisaalta Kristus antoi kristilliselle seurakunnalle vallan osoittaa ja jopa vihdoin erottaa seurakunnasta katumattoman syntisen. Apostoli Paavali kirjoittaa: " Ettekö tekin tuomitse vain niitä, jotka ovat sisäpuolella?" 1. Kor. 5:12. Jeesus sanoo uskovaisille: "Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä päästätte maan päällä on oleva päästetty taivaassa" Matt. 18:18. Tämän mukaan kristillisen seurakunnan tulee kieltää ehtoollinen ( koska ehtoollinen on yksityinen synninpäästö) katumattomilta, jos heidän katumattomuutensa on tullut julki. tehdessämme näin me emme tuomitse. Jumala on jo tuominnut. Kristillinen seurakunta uskoo tämän tehtävän seurakunnan paimenelle, joka on "Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija". Hänen tulee ottaa "itsestään vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on hänet pannut kaitsijaksi paimentamaan Herran seurakuntaa" Apt. 20:28. Seurakunnan paimenen täytyy kerran tehdä tili jokaisesta sielusta, joka on uskottu hänen hoitoonsa. Eipä kumma, että hän tahtoo, ettei kukaan syö ja juo tuomioksensa.

    "Mutta miksi te tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat laskette ehtoolliselle ainoastaan niiden kirkkojen jäseniä, jotka ovat yhtä mieltä kanssanne kaikissa opin asioissa?", meiltä kysytään. "Miksi ette laske ehtoolliselle kaikkia niitä, jotka katuvaisina syntisinä uskossa turvaavat Jeesukseen ansioon huolimatta siitä, mihin kirkkoon he kuuluvat?" Tähän vastaamme: Harjoittaessamme seurakunnan sisäistä ehtoollista me emme lainkaan tahdo tehdä kyseenalaiseksi seurakuntiemme ulkopuolella olevien kristittyjen uskoa. Mutta omatuntomme vaatii, että kieltäydymme laskemasta ehtoolliselle niiden kirkkojen jäseniä, jotka eivät kaikessa tunnusta ja noudata sitä Raamatun mukaista oppia, joka esitetään Evankelis-Luterilaisen Kirkon Tunnustuskirjoissa. Jos sallisimme näiden kirkkojen jäsenten nauttia ehtoollista kanssamme, antaisimme sen kuvan, että heidän kirkkonsa Raamatusta poikkeavat opit ja käytäntö ovat vaarattomia. Näin ei asia kuitenkaan ole. Jeesus sanoo: "(Opettakaa) heitä pitämään KAIKKI, mitä minä olen käskenyt teidän pitää." Matt. 28:20. Raamatussa on paljon kohtia, joissa selvästi kielletään meitä välinpitämättömyydestä, kun on kyse Raamatun opista. (1.Kor. 1:10; 2.Kor. 6:14; 1. Tim.3:5,6, Room. 16:17) Laskiessamme ehtoolliselle henkilön, joka kuuluu kirkkoon, jossa opetetaan ja sallitaan Raamatusta poikkeavaa oppia, me osallistuisimme mainitun henkilön syntiin, nimittäin siihen, että hän hyväksyy tai sallii väärän opin oikean opin rinnalla. 1. Tim.5:22

    Raamatun mukaan ehtoollisen tarkoituksena ei ole ainoastaan syntien anteeksiantamus ja uskon vahvistaminen, vaan sen tarkoituksena on myös todistaa, että olemme yhtä uskossa niiden kanssa, joiden kanssa nautimme ehtoollista. (1.Kor. 10:17,18,21). Ei ole olemassa sen läheisempää yhteyttä kuin se, mikä tapahtuu ehtoollisessa. Ainoastaan hätätapauksessa jaamme ehtoollisen seurakuntiemme ulkopuolella olevalle, ja silloinkin vasta kun on otettu selvää siitä, mitä hän uskoo ja tunnustaa.

    Sanotaan: "Mutta eikö rakkaus vaadi, että ehtoollispöytä on avoinna kaikille?" Tosi rakkaus ei ole sitä, että annamme jonkun tehdä sitä, mikä on hänelle itselleen tai evakeliumin asialle vahingollista. Juuri tosi rakkaus vaatii, että me Raamatun opetuksen mukaan valvomme, ketkä nauttivat ehtoollista alttariemme ääressä. Tehdessään näin me noudatamme Kristuksen ja apostolien esikuvaa. He julistivat evankeliumia kaikille, mutta ehtoollista jaettiin vain uskovaisten piirissä. Ensimmäistä ehtoollista Kristus vietti ainoastaan opetuslastensa kanssa ( Luuk.22:11,14; Matt. 26:18,20). Samoin apostolisessa kirkossa ne, jotka pysyivät apostolien opissa, yhdessä osallistuivat "leivän murtamiseen" (Apt. 2.42; 1. Kor. 11:20)

    Me sanomme kaikille: Me ilomielin tahdomme nauttia ehtoollista kanssanne ja tahdomme, että te nautitte sitä meidän kanssamme, mutta ainoastaan silloin, kun tämä voi tapahtua Kristuksen Raamatussa olevien käskyjen perusteella. Jos joku uskoo niinkuin mekin, hän on tervetullut liittymään joukkoomme ja käymään yhteiseen ehtoollispöytään. Ehtoollinen on kallis Jumalan antama lahja, armonväline, jonka kautta me Jumalan lapset saamme vahvistusta heikolle uskollemme. Siinä Kristus antaa meille tosi ruumiinsa ja verensä pantiksi ja sinetiksi siitä, että hän on hankkinut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Jumala auttakoon meitä kaikki oikein käyttämään tätä kallista lahjaa.

    Rupert Efraimsson
    Luterilainen 2/1969