Saarna
  • Veisatkaa Herralle uusi virsi

    Kynttilänpäivänä. Vanhan testamentin teksti.

    Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle, kaikki maa. Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen nimeänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa, ilmoittakaa pakanain seassa hänen kunniaansa, hänen ihmeitänsä kaikkien kansojen seassa. Sillä Herra on suuri ja sangen ylistettävä, hän on peljättävä yli kaikkien jumalain. Sillä kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra on tehnyt taivaat. Herraus ja kunnia on hänen kasvojensa edessä, kiitos ja ylistys hänen pyhäkössänsä. Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys. Antakaa Herralle hänen nimensä kunnia, tuokaa lahjoja, tulkaa hänen esikartanoihinsa. Kumartakaa Herraa pyhässä kaunistuksessa, vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa. Ps. 96:1-9.

    Tekstimme käskee meitä veisaamaan Herralle uuden virren. Se ei tarkoita sitä, että meidän olisi ryhdyttävä virsirunoilijoiksi ja sepitettävä vanhojen virsien lisäksi tai niiden tilalle uusi virsi. Se ei tarkoita sitä, etteivät ne vanhat virret, joita kirkko on ikiajoista veisannut, kelpaisi. Se ei tarkoita sitä, että kristillisessä kirkossa pitäisi olla aina kaikkea uudistamassa ja hylätä edellisten sukupolvien ajan laulut ja usko ja osoittautua moderneiksi nykyajan ihmisiksi. Haluamme nyt uskomme lujitukseksi tänä kynttilänpäivänä tutkia tekstistämme, mitä on uuden virren veisuu.

    1. Veisaamme uutta virttä, kun tunnemme Jumalan pelastusteot

    Päivän tekstimme sanoo: "Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle, kaikki maa. Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen nimeänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa, ilmoittakaa pakanain seassa hänen kunniaansa, hänen ihmeitänsä kaikkien kansojen seassa." Tästä huomaat, että uusi virsi on kaikille kuuluva. Koko maan tulee sitä julistaa. Se ei ole aikasidonnainen. Se ei ole vain jonkin yhden kansan asia, vaan tätä virttä tulee veisata kaikkien kansojen seassa. On siis kysymyksessä yleispätevä, yleismaailmallinen, globaali ja universaali, yli aikain ulottuva, vanhentumaton, kulumaton, aina uutena pysyvä virsi.

    Tämä virsi julistaa Jumalan pelastustekoja ja antaa kunnian Jumalalle. Se on Kristus-virsi, evankeliumivirsi, Jumalan armon ja omantunnon rauhan virsi. Se on kiitosvirsi pelastuksen lahjasta.

    Se on ikiaikainen virsi, jota Jumalan lapset ovat veisanneet siitä lähtien, kun Jumala lupasi Vapahtajan, ja jota he veisaavat siihen saakka, kunnes valittujen täysi luku on tullut sisälle, ja joka sitten jatkuu Karitsan ylistyksenä iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin taivaan autuudessa.

    Virsi on uusi, koska evankeliumi on sellainen asia, "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1 Kor. 2:9). Jumala on sen ilmoittanut (1 Kor. 2:10). Ihminen ei ole sitä keksinyt eikä voi keksiä.

    Luonnollinen ihminen voi veisata uuden virren sanoja ulkonaisesti, mutta se ei ole uuden virren todellista veisuuta. Kun tekstimme sanoo: "Veisatkaa Herralle uusi virsi", se tarkoittaa sellaista veisuuta, joka on Jumalalle otollista, ja se voi tapahtua vain uskossa sydämen sisäisenä asiana.

    Tekstimme on itse asiassa parannussaarna. Koko maailman kaikkina aikoina tulee kääntyä epäuskosta uskoon, teko-opista armon oppiin, vanhan virren veisuusta uuden virren veisaamiseen. vieraista jumalista todellisen, elävän Jumalan puoleen, "sillä kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra on tehnyt taivaat". Vain se, joka tuntee evankeliumin ja omistaa sydämessään sen lohdutuksen, veisaa uutta virttä. Kaikkien tulisi sitä veisata, mutta kaikki eivät kykene sitä veisaamaan.

    Mutta mikäpä sinun on veisata uutta virttä! Kristus on ottanut pois syntisi. Sinun ei tarvitse niitä itse sovittaa. Olet saanut ne anteeksi, ja Jumalan armo kestää iankaikkisesti ja on uusi joka aamu. Sellaisena kuin olet, saat uskoa Jeesukseen ja olla aivan varma pyhän kasteen ja evankeliumin sanan kuten myös pyhän ehtoollisen sakramentin nojalla syntiesi anteeksisaamisesta, Jumalan lapseudesta ja iankaikkisesta elämästä.

    Epäuskoinen maailma veisaa vanhaa virttä, vaikka se uusisi laulunsa joka ikinen päivä. Maailman virsi ei tunne Kristusta eikä hänen sovitustyötään. Se on ihmiskeskeistä toivotonta ujellusta, vaikuttakoon miten virkeältä tahansa. Se ei anna toivoa kenellekään synnin syytteissä eikä kuoleman ja tuomion edessä. Vanhan virren veisuusta on tehtävä parannus. Myös ulkokullatut veisaavat sydämessään vanhaa virttä, vaikka he laulaisivat Raamatun sanoilla tai veisaisivat moniäänisesti mitä sointuvammin kristikunnan ylevimpiä, Kristuksen armoa ylistäviä virsirunouden tuotteita. Uuden virren veisuu edellyttää kääntymystä, uudestisyntymistä, kasteessa vaeltamista, uutta ihmistä ja vanhan kuolettamista.

    Uusi virsi nousee huojentuneesta, iloisesta sydämestä, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Se on armon löytäneen sydämen spontaani vastaus saatuun synninpäästöön. Vain armosta elävä sydän voi veisata uutta virttä. Vaikka käskemättäkin sitä veisaamme, kehotus siihen on meille hyvin tarpeellinen. Meitä näet käsketään siihen, jotta tukahduttaisimme vanhan ihmisemme estelyt ja tietäisimme, että se on Herralle otollinen uskossa tehtynä, ja ymmärtäisimme, että Jumalan lasten asiana on viedä evankeliumia eteenpäin.

    2. Veisaamme uutta virttä, kun levitämme evankeliumia

    Kristus antoi kirkolleen käskyn viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Apostoleille oli täysin selvää, että evankeliumi on totuus, joka sulkee pois kaiken ihmisperäisen uskon asioissa. Niiden juutalaisten, jotka olivat hylänneet Jeesuksen Messiaana, oli käännyttävä. Pietari julisti heimolaisilleen: "Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte" (Apt. 2:36). Yhdellekään juutalaiselle hän ei antanut toivoa selviytyä ilman Jeesusta. "Koko Israelin huoneen" oli tiedettävä, että hän oli Messias. Ja kun apostolit menivät pakanain luo, he julistivat: "Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus" (Apt. 17:30).

    Uutta virttä ei veisata siellä, missä ajatellaan ihmisten pelastuvan ilman uskoa Jeesukseen, ovatpa nämä juutalaisia, islamin uskoisia, buddhalaisia tai muita ei-kristittyjä. Vaikka kristinusko on suvaitsevainen siinä mielessä, että se lähestyy ihmisiä ystävällisesti eikä käytä pakkokäännytystä, se on kuitenkin ehdoton. Totuus on yksi, ja pakanauskonnot, juutalaisuus ja islam eivät edusta totuutta eikä niiden varassa voi pelastua. Rakkaus niiden edustajiin edellyttää tätä ehdottomuutta. Kristus-uskon ja muiden uskontojen välille ei voida rakentaa siltaa eikä tehdä niiden kanssa kompromissia.

    Tekstimme sanoo: "Herraus ja kunnia on hänen kasvojensa edessä, kiitos ja ylistys hänen pyhäkössänsä. Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys." Herran pyhäkkö on hänen seurakuntansa, se joukko, joka uskoo Jeesukseen. Tämä joukko antaa kunnian Jumalalle. Hän voi saada kunnian meiltä vain sitä tietä, että uskomme Jeesukseen maailman Vapahtajana ja panemme sielumme turvan Pyhän Hengen voimasta yksin armoon. Hänelle tulee väkevyys ja voima sitä kautta, ettemme kuvittele voivamme itse pelastaa itseämme emmekä vaikuttaa itse kääntymystämme, vaan uskomme, että Jumala yksin vaikuttaa kaiken.

    Koska Jumala vaikuttaa kääntymyksen ja saa aikaan uuden virren veisaamisen, Jumalan seurakunta julistaa evankeliumia puhtaana, sellaisena, jollaisena Jumala on sen meille antanut pyhässä Raamatussa. Tekstimme sanoo: "Antakaa Herralle hänen nimensä kunnia". Jumalan nimi on Jumala sellaisena, kuin hän on itse itsensä ilmoittanut sanassaan ja teoissaan. Sen tähden Jumala saa kunnian silloin, kun hänen nimensä pyhitetään, eli "kun Jumalan sana opetetaan selvästi ja puhtaasti ja myös me, Jumalan lapsina, sen mukaan pyhästi elämme". Jumalalta taas riistää kunnian ja hänen nimensä häpäisee se, "joka opettaa ja elää toisin kuin Jumalan Sana opettaa". Tämän olemme oppineet jo Katekismuksesta.

    Uuden virren veisuu merkitsee paitsi pelastuksen omistamista Jeesuksessa myös valtavaa tehtävää Kristuksen omille täällä maailmassa. Tekstimme kehottaa: "Tuokaa lahjoja, tulkaa hänen esikartanoihinsa. Kumartakaa Herraa pyhässä kaunistuksessa, vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa." Käymme Herran eteen pyhässä kaunistuksessa, Kristuksen vanhurskauteen pukeutuneina. Kumarramme häntä taivaan ja maan Luojana ja Herrana. Kun tulemme hänen esikartanoihinsa, hänen paikallisseurakuntansa keskuuteen, sinne, missä kuulemme autuuden sanaa ja osallistumme Herran pöytään, emme tule tyhjin käsin. Meille on rakas Herramme asia ja haluamme sitä edistää ja olla mukana tässä työssä. Olemme oppineet itämaan tietäjiltä, millä tavoin tulemme kumartamaan Israelin kuningasta. Kristukseen kastettuina ja uskovina mekin olemme pappeja ja kuninkaita, kuten Raamatustamme olemme saaneet lukea. Mutta tämän pyhän asemamme olemme saaneet kuningasten Kuninkaalta ja sen osoitamme kumartamalla häntä ja tuomalla hänelle lahjoja. Hänen sanansa opastaa meitä: "Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan" (2 Kor. 16:2). "Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa" (2 Kor. 9:7). Tämäkin on uuden virren veisaamista, kun se tapahtuu tällä tavalla ilolla armon alla.

    Kun Jumalan seurakunta veisaa uutta virttä, se on turvallista eloa armossa ja iloista Herran Jeesuksen ylistämistä. Jotta emme käsittäisi tätä itsetyytyväisellä ja lihallisella tavalla, Jumalan sana tekstissämme liittää tähän hyvin tärkeän näkökohdan. Se sanoo: "Vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa."

    Oikea usko ei ole kevytmielisyyttä eikä myöskään kepeäkenkäisyyttä, vaan se on jumalanpelkoa, johon liittyy turvallisuuden ohella oman syntisyyden syvä tunto ja käsitys vaaranalaisuudesta kiusaajan kierrellessä saalista etsivän ärjyvän leijonan tavoin. Raamattu muistuttaa meitä tästä monin paikoin eikä turhaan. Se sanoo: "Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi" (Fil. 2:12-13). "Sentähden, koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla" (Hebr. 12:28). Ottakaamme tämä sydämellemme ja niin veisatkaamme uutta virttä jo täällä ajassa muistaen sitä, minkä virren tekijä lausuu:

          Ah, siellä toisin soitellaan Ja uutta virttä veisataan,
          Kun urut uudet pauhaa. Kas, siellä luona Kristuksen
          Mä jälkeen matkan myrskyisen Saan tuta taivaan rauhaa.
          Soittain, Laulain Voiton virttä Saan sua kiittää, Jeesukseni,
          Joka voitit sydämeni. VK 1938/1943 31:6.

    Markku Särelä

  • Veisatkaamme voiton virttä

    3. paast. aik. sunn. III vsk:n epistola.

    Ja minä näin ikäänkuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan kanteleet. Ja he veisasivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas. Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet. Ilm. 15:2-4.

    Rakkaat Jumalan lapset!

    Jumalan lapsen on lohdullista olla selvillä siitä, että hänen asiansa eivät ole niin kurjasti, kuin miltä ne näyttävät. Tätä erityisesti Ilmestyskirja monine näkyineen korostaa. Se kuvaa, kuinka Jumalan lapset tosin kärsivät täällä maailmassa ja pahan voimat ryntäävät raivoisasti uskollisia Kristuksen todistajia vastaan, mutta voitto on Kristuksen ja hänen evankeliuminsa, se on Jumalan ja hänen omiensa. Raamattu sanoo: "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa." (2 Kor. 2:14). Aina - voittosaatossa!

    1. Saamme voiton, koska kaikki elämämme vaiheet ovat Jumalan rakastavissa käsissä

    Kiinnitämme huomiomme tekstimme perusteella ensiksi siihen, että kaikki elämämme vaiheet ovat Jumalan hellissä, rakastavissa käsissä.

    On totta, kuten tekstimme sanoo, että Jumalan viha täyttyy. Johannes näki taivaassa seitsemän enkeliä, joilla oli seitsemän viimeistä vitsausta. Niillä Jumala rankaisee jumalatonta maailmaa. Nämä vitsaukset olivat paiseet, meren muuttuminen vereksi, jokien ja lähteiden muuttuminen vereksi, auringon paahde, pedon valtakunta pimenee ja he pureskelevat kielensä rikki tuskissansa, koko maanpiirin kuninkaat nousevat sotaan Kristusta vastaan ja lopulta tulee maailman loppu. Kaikissa näissä vaiheissa seurakunta varjeltuu taivaan autuuteen, mutta jumalattomat kokevat Jumalan vihan ja hänen tuomionsa. Kysymyksessä ovat hengelliset taistelut, joista Ilmestyskirja kertoo vertauskuvin. Paha nostattaa kannattajansa kaikkea sitä hyvää vastaan, joka on lähtöisin Jumalasta. Tulee harhaoppeja, hyökätään puhdasta evankeliumia vastaan, hylätään totuus, luovutaan myös ulkonaisesta moraalista ja maallinen lainsäädäntö kääntyy tarkoitustaan vastaan suojaamaan ja edistämään pahaa. Mutta kaikki tämä tuottaa tuskaa kannattajilleen eikä anna heille sisäistä lepoa eikä rauhaa.

    Apostoli Johannes näki "ikään kuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan kanteleet". Taivaassa myrskyinen maailman meri on tyyntynyt ja välkkyy kirkkaana kuin kristalli. Tulella tuo meri oli sekoitettu, monella vaivalla, ahdistuksella ja vainolla, joista Jumalan kansa kärsi täällä eläessään. Mutta he seisovat voittajina sen päällä ja soittavat voittajien riemuvirttä.

    Miten hyvä onkaan katsoa Jumalan kansan tilaa täyttymyksestä käsin. Silloin valkenee meille myös tämän hetken ahdistusten tarkoitus. Jumala johdattaa kansaansa niin, että hän tekee heille toivotuksi taivaan autuuden. Hän johdattaa kansaansa siten, ettei heidän sydämensä pääse kiintymään tähän maailmaan, vaan että he tietävät voivansa odottaa jotakin parempaa. Vaikka Isä kurittaakin ja antaa vaikeita aikoja, hän antaa myös voiton, lopullisen voiton, jonka jälkeen ei enää ole muuta kuin pelkkää autuutta. Taivaallinen Isämme kääntää pahatkin asiat palvelemaan valittujensa iankaikkista parasta.

    Tämän saat turvallisesti uskoa omalle ja rakkaitten uskonveljiesi ja -sisartesi kohdalle.

    2. Taivaassa kaikuu voiton virsi, - miksi ei siis jo nyt?

    Miten monia tappioita Jumalan lapset kokevatkaan matkalla taivaaseen. Oma elämä ei ole ryhdikästä. Taistelussa kiusauksia vastaan tulee tappioita. Jokapäiväisessä elämässä on suurta raihnaisuutta. Kysymme laulun sanoin: "Saako tällainen, heikko, vaivainen, tulla, Jeesus, yhteyteesi?" Mutta aina usko vakuuttaa: "Saa, kun itse tällaisen sä lunastit, kalliin veres tähteni kun vuodatit!" (Sk 1967 535:3)

    Jeesuksen armon voimin ja sen kantamina teemme matkaamme. Aina sittenkin saamme nousta tappioista hänen voittonsa varaan. Ja kun olemme perillä, viritämme voiton virren. Miten usein täällä joudummekaan laulamaan ahdistetun, heikon ihmisen virttä, mutta siellä kaikuu voiton virsi.

    Täällä alhaalla Jumalan seurakunta kokee myös sellaisia tappioita, että harhat saavat jalansijaa ja uskovia menee maailmaan tai siirtyy harhojen valtaan. Mutta Johannes näkee taivaassa valittujen täyden luvun, ne, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta. Sittenkin Kristuksen seurakunta tulee perille. Vain ne, jotka eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, vaan kumarsivat petoa, joutuvat sinne, minne petokin. Jumala varjelee omansa, mutta hän varjelee heidät totuuden sanallaan. Ne, jotka siitä luopuvat, joutuvat tappiolle, mutta Jumalan sana kestää ja hänen kansansa kestää sen varassa.

    Siellä perillä veisataan Mooseksen virttä. Se on voiton virsi. Se on virsi Karitsan voitosta, virsi hänen kiitoksekseen. "Ja he veisasivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: 'Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas. Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet.'"

    Kun Mooses oli saanut kansan turvaan faraon sotajoukoilta Punaisen meren yli, hän viritti kiitosvirren. Jo nyt on aihetta veisata kiitosvirttä sen johdosta, että Kristus on voittanut sijaiskärsimyksellään kaikki vihollisemme ja että hän on noussut ylös Isän luo ja hallitsee voimassa ja kunniassa. Me emme ole kuitenkaan vielä perillä lopullisessa turvassa. Mutta sekin koittaa, ja silloin kaikuu lopullisen voiton virsi. Enää sen jälkeen ei tule yhtään tappiota, ei yhtään menetystä. Jumala saa sen kunnian, mikä hänelle kuuluu, ja me saamme häiriintymättömän rauhan ja ikuisen onnen.

    Koska olet viimeksi virittänyt voiton virren? Saamme toki jo nyt veisata sitä; kuljemmehan jo nyt voittosaatossa; onhan Kristus jo kuolemallaan kukistanut vihollisemme ja ylösnoussut hallitakseen iankaikkisesti. Syntimme ovat sovitetut, kuolema on kukistettu, kiusaajan pää on murskattu. Raamattu sanoo: "Tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?" (1 Joh. 5:4-5). Ja: "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!" (2 Kor. 2:14).

    Voitto saadaan täällä ajassa. Sitä juhlitaan, vaikkakin vaimeasti, jo nyt. Mutta kerran me laulamme voiton virttä pidäkkeittä, kun toteamme: Tätä on olla Kristuksen verellä puhtaaksi pesty pyhässä kasteessa. Tätä on olla armosta autuas. Tätä on saada olla aina Herran kanssa ja katsella häntä kasvoista kasvoihin. Tätä on yhtyä toisten autuaitten kanssa Kristuksen ylistykseen.

    Veisaamme: "Oi suuri Voitonruhtinas, Sä Juudan jalopeura,
    Sua kiittää aina voitostas Sun pyhiesi seura.
    Sä kuolon kahleet katkaisit Ja portit taivaan aukaisit,
    On päässäs voiton kruunu.(VK 1938/1943 75;5)
    Ja kun täältä lähteissäni Olet sydämessäni,
    Viimeisessä hädässäni Voitan viholliseni.
    Turvaksi kun sinut saan, Pääsen luokses kunniaan.
    Haavais turvissa kun lähden, Perin ilon niiden tähden.
    (VK 1938/1943 56:6)

    Ah, siellä toisin soitellaan Ja uutta virttä veisataan,
    Kun urut uudet pauhaa. Kas, siellä luona Kristuksen
    Mä jälkeen matkan myrskyisen Saan tuta taivaan rauhaa.
    Soittain, Laulain Voiton virttä Saan sua kiittää, Jeesukseni,
    Joka voitit sydämeni. (VK 1938/1943 31:6)

    Amen.

    Markku Särelä

  • Vielä tämä vuosi (Saarna, Luuk. 13:6-9)

    Pastori Kimmo Närhin saarna Joululeirin 2011 päätösjumalanpalveluksessa Siitamajalla

  • Viimeinen profeetta

    Pastori Vesa Hautalan saarna 26.6.2016 Siitamajalla

  • Viimeinen tuomio

    Matt. 25:31-46 Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

    Raamatussa yksikään sana ei ole turha. Se on Pyhän Hengen kirja. Tämä meidän tulee muistaa tänäänkin, kun kirkkovuoden päätteeksi olemme tekstin äärellä, joka voi aiheuttaa luterilaisissa mielissä monenlaista ihmetystä. Nopeasti luettunahan se vaikuttaa opettavan, että pelastumme teoista. No, ehkä monelle teistä on jo entuudestaan tuttua, miten me luterilaiset selitämme tämän Vapahtajamme kertoman kuvauksen. Meillä on tänään edessämme oikeastaan kaksi haastetta: toisaalta olla joutumatta lain alle ajatellen, että perimme tekojemme tähden Jumalan valtakunnan, toisaalta olla ohittamatta sitä suurta painoarvoa, jonka Vapahtajamme laittaa sille, että teemme hyviä tekoja ennen viimeistä päivää.

    Isän valitsemat lampaat perivät heille valmistetun valtakunnan

    Lähdetään liikkeelle siitä, missä kuvauksessa voimme nähdä viittauksia Jumalan armon. Nostan esille kolme näkökohtaa: ensiksi, tullessaan kunniassaan ja asettuessaan tuomitsemaan kansat, Vapahtaja erottaa toisistaan lampaat ja vuohet. Lähtötilanne on se, että on lampaita ja on vuohia. Lampaista ei tule lampaita vasta tuomiolla eikä vuohista vuohia. Perustava jako on tapahtunut aikaisemmin.

    Vuohista Raamatussa ei puhuta kauheasti muualla, mutta lampaista sitäkin enemmän, esimerkiksi Vanhassa testamentissa Israel kuvataan lammaslaumana ja Herra sen paimenena. Viimeisen tuomion ymmärtämisen kannalta on olennaista painaa mieleen se, että Jeesus sanoo omia opetuslapsiaan, Uuden liiton jäseniä, lampaiksi, jotka kuulevat paimenensa äänen (Joh. 10:27). Lampaana olemiseen toki liittyy Jumalan tahdon mukainen vaellus, mutta lampaat ovat lampaita sen takia, että he uskovat Jeesukseen. Uskon kautta päästään Uuden liiton lammaslaumaan, pyhään kristilliseen seurakuntaan. Tämä muualta Raamatusta nouseva näkökulma on ensimmäinen seikka, joka viittaa siihen, että viimeisen tuomion kuvaus ei opeta teoilla pelastumista.

    Toinen näkökohta on se, että Jeesus sanoo omilleen: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut”. Alkukielessä sana ”siunatut” on perfektimuodossa. Tämä paljastaa sen, että toiminta on alkanut menneisyydessä ja jatkuu yhä. Nämä lampaat ovat siis jo tuomiolle tullessaan Isän siunaamia. Mutta mikä tämä siunaus on? Ainoa varteenotettava vaihtoehto on se, että kyseessä on Aabrahamin siunaus. Aabrahamillehan oli luvattu, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi hänen Siemenessään, eli Kristuksessa. Paavali kirjoittaa: ”Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Ja koska Raamattu edeltäpäin näki, että Jumala vanhurskauttaa pakanat uskosta, julisti se Aabrahamille edeltäpäin tämän hyvän sanoman: ’Sinussa kaikki kansat tulevat siunatuiksi’. Niinmuodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee". Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’. Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ - että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:7-14).

    Kolmanneksi, Kristus käskee lampaitaan: ”omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti”. Huomatkaa, että tämä valtakunta on valmistettu hänen omilleen maailman perustamisesta asti! Lampaat kuvataan Jumalan valittuina ja se, että valtakunta on valmistettu jo ennen heidän elämäänsä, korostaa sitä, että valtakunta peritään armosta. Tätä muistuttava ajatustapa on nähtävissä toisaalla Raamatussa, kun Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessään, että Jaakob valittiin Eesaun sijaan: ”ennenkuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennenkuin olivat tehneet mitään, hyvää tai pahaa, niin - että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden - sanottiin hänelle: ’Vanhempi on palveleva nuorempaa’.” (Room.9:11-12). Koska valtakunta on valmistettu meille jo maailman perustamisesta asti, perintö ei perustu tekoihin.

    Mielenkiintoisen vastakohdan lampaille valmistetulle valtakunnalle muodostaa se, että helvetistä Jeesus sanoo, että se on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen, ei siis ihmisille. Näin kuvaus korostaa sitä, että valinta iankaikkiseen elämään on yksin Jumalan armosta, tuomio helvettiin ei taas perustu Jumalan valintaan, vaan vuohien syntiin.

    Lampaat ovat tehneet hyvää, vuohet laiminlyöneet rakkauden

    Ehkä monet luterilaiset ajattelevat tässä vaiheessa, että Vapahtajan sanat on nyt selitetty ja voidaan siirtyä saarnan jälkeiseen virteen. Olemme kuitenkin päässeet vasta neljänteen jakeeseen kuudestatoista. Päivän evankeliumin loppu korostaakin vahvasti hyvien tekojen tekemistä. Pyhä Henki haluaa tällä tavoin painaa sydämiimme sen, että hyvät teot ovat luovuttamaton osa kristillistä elämää.

    Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ”minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.” ja vasemmalla oleville: ”minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.”

    Kummankin luettelon Kuningas aloittaa sanalla ”sillä”. Tämä tarkoittaa sitä, että esitetyt asiat ovat perusteita sille, miksi tuomio on sellainen kuin on. Tuomio tapahtuu tekojen ja tekemättä jättämisten mukaan.

    On tarpeen kiinnittää huomiota siihen, mitä ovat ne hyvät teot, joihin Kuningas kiinnittää huomionsa. Ne eivät ole suuria ja näyttäviä uskon sankaritekoja. Tässä mainitut teot eivät myöskään liity uskon sanalliseen tunnustamiseen, vaikka toki muun Raamatun opetuksen valossa tiedämme, että myös se on olennaista. Jeesus luettelee hyvin konkreettisia ja ehkä vaatimattomiakin tapoja, joilla lähimmäistä on rakastettu: nälkäiselle annettiin ruokaa, janoavalle juotavaa, alastomalle vaatteet, sairaalle huolenpitoa, ja niin edelleen. Voisi ajatella, että onpa helppoa! Ei tarvitse sen kummempaa tehdä kuin tällaisia pieniä rakkauden tekoja. Ne ovat todisteita siitä, että me uskomme Kristukseen. Aiemmin Vapahtaja oli Matteuksen evankeliumissa vieläpä luvannut: ”kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille” (Matt. 10:42).

    Veljet ja sisaret, kuinka helppoa onkaan tehdä hyvää. Miksi emme nyt ottaisi päivän evankeliumin kuvauksesta vaarin ja palvelisi niitä, jotka Jumala on uskonut elämäämme? Huomaamme näistä suurista lupauksista, joita Vapahtaja liittää hyviin tekoihin, että ne ovat hänelle hyvin tärkeitä. Hän haluaa, että me ahkeroitsemme niissä. Emmekö tekisi niin, kun hän ei tehnyt vain jotain vaatimatonta edestämme, vaan antoi henkensäkin tähtemme kärsien kirotun kuoleman?

    Mutta katsokaa myös toki, mitä hyvien tekojen vastakohdaksi tuodaan. Vastaamme tulee suorastaan järkyttävää tekstiä. Kuningas ei nimittäin syytä vuohia murhasta, aviorikoksesta, uskon julkisesta kieltämisestä tai mistään muusta vastaavasta karkeasta synnistä. Vuohet eivät tässä kuvauksessa ole menossa helvettiin sen tähden, että he olisivat määrätietoisesti tehneet pahaa jollekin, vaan sen takia, että he ovat jättäneet tekemättä hyvää. He ovat laiminlyöneet vähimmät veljet ja siksi he saavat osakseen iankaikkisen tulen. Tämä pysäyttäköön meidät kaikki. On aiheellista kysyä: olenko minä tehnyt hyvää lampaiden esimerkin mukaisesti, vai olenko kulkenut hädässä olevien ohi? Jos emme rakasta, kiellämme uskomme.

    Lampaat ovat kahdessa mielessä sokeita eläimiä

    Sekä lampaat että vuohet reagoivat Kuninkaan sanoihin ihmetyksellä. Kummatkaan eivät ymmärrä, milloin he ovat palvelleet tai olleet palvelematta Kristusta. Vastaus löytyy siitä, että mitä on tehty tai jätetty tekemättä uskonveljille ja –sisarille, on tehty tai jätetty tekemättä Kristukselle.

    On selvää, etteivät vuohet ole ollenkaan ymmärtäneet tätä näkökulmaa. He ovat laiminlyöneet Vapahtajan rakkaudettomuudessaan. Mielenkiintoisempaa on oikeastaan se, miksi lampaat ihmettelevät. Siihen on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa: joko se, että he ovat tehneet kyllä hyvää, mutteivat ole ymmärtäneet palvelleensa Kristusta hyvillä teoillaan tai sitten he tiesivät palvelleensa Vapahtajaansa, mutta olivat sokeita hyville teoilleen.

    Ensimmäinen vaihtoehto olettaa sen, että viimeisen tuomion kuvaus on opettavainen kertomus, joka haluaa painaa kuulijoidensa sydämiin sen, että uskonveljelle tai -sisarelle tehty hyvä teko on Kristukselle tehty. Kyse ei olisi kirjaimellisesta kuvauksesta siitä, miten lampaat reagoivat tuomiolla, vaan se haluaa innostaa meitä hyviin tekoihin antamalla tällaisen valtavan näköalan: me saamme palvella Kristusta tekemällä hyvää hänen omilleen.

    Toinen vaihtoehto saa tukensa siitä, että Jeesus on aikaisemmin Matteuksen evankeliumin vuorisaarnassa opettanut: ”kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee” (Matt. 6:3). Voi olla niin, että lampaat kuvataan tätä sanaa noudattaviksi. He eivät ole kiinnittäneet huomiotaan hyviin tekoihinsa. He eivät ole laittaneet jumalasuhdettaan niiden varaan. He ovat sokeita sille, mitä ovat tehneet. Ajattelisin, että esittämäni kaksi näkökulmaa ovat oikeastaan toisiaan täydentäviä. Kumpikin niistä tuo esille tärkeän sanoman. Kumpikin haluaa opettaa oikeanlaista suhdetta hyviin tekoihin täällä ajassa ennen tuomiota: meillä tulee olla ymmärrys siitä, että tekemämme hyvän teemme Kristukselle, mutta samalla kilvoittelemme ollaksemme sokeita sille, mitä teemme.

    Hyvistä teoistaan tietämättömät lampaat ovat myös lohduttava kuva meille, jotka vapisemme viimeisen tuomion edessä. Kun katsomme elämäämme emmekä näe siinä mitään, mitä voisimme kerran esitellä tuomiolla, meidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Lampaat eivät ole tietoisia siitä, että he olisivat tehneet Kristukselle mitään. Meidän tulee ennen kaikkea muistaa, että kunhan meillä on Paimen, me olemme lampaita, ja saat olla varma siitä, että sinulla on tämä Paimen, sillä onhan sinut kastettu. Kasteessa Kristus on ottanut sinut lammaslaumaan täysin siitä riippumatta siitä, millainen sinä olet. Siksi olet Isän siunattu. Siksi sinulle on valmistettu valtakunta. Ole sen tähden sokea sille, mitä teet, mutta tee hyvää kuitenkin. Ei siksi, että tulisit Jeesuksen lampaaksi, vaan koska olet hänen lampaansa.

  • Virvoituksen ajat

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran epistolateksti

    Mutta näin on Jumala täyttänyt sen, minkä hän oli edeltä ilmoittanut kaikkien profeettain suun kautta, että nimittäin hänen voideltunsa piti kärsimän. Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi teille hänet, joka on teille edeltä määrätty, Kristuksen, Jeesuksen. Apt. 3:18-20.

    Kalliit kristityt Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa!

    Tekstimme puhuu meille virvoituksen ajoista. Varmasti me kaikki odotamme virvoituksen aikoja. Monella meistä on mielessämme aikoja, jolloin Jumalan sana tuli meidän sydämellemme kalliiksi ja rakkaaksi ja kuinka sitä meille saarnattiin, opetettiin ja selitettiin. Tunsimme sieluissamme, että me virvoittauduimme. Olimme hengellisellä levähdyspaikalla. Rohkaistuina ja iloisina saimme lähteä koteihimme ja siellä elää siitä samasta evankeliumista, minkä olimme kuulleet.

    Tänäänkin tarvitsemme tällaista virvoituksen aikaa. Tarvitsemme sitä vielä huomisellekin päivälle, sitä mukaa kuin Jumala vielä huomisen päivän antaa meille tulla. Haluamme kysyä tänään, ensiksikin, että miten täällä ajassa nämä virvoituksen ajat meille tulevat. Voi olla, että meillä on erilaisia ajatuksia, kuvitelmiakin siitä, millaisia ne olisivat ja kuinka ne tulisivat. Sen tähden meidän on syytä kiinnittää huomiomme siihen, mitä tekstimme meille sanoo. Se puhuu meille siitä, mitä profeetat olivat puhuneet, kaikki profeetat. Jumala oli nimittäin nyt täyttänyt sen, minkä kaikki profeetat olivat edeltä ilmoittaneet, että nimittäin hänen Voideltunsa piti kärsimän --- hänen Voideltunsa piti kärsimän.

    Jeesuksen aikana odotettiin virvoituksen aikoja. Ja monet ymmärsivät, että kun Messias tulee, niin silloin nuo ajat koittavat ja että ne ajat ovat aivan erilaisia kuin kaikki muut ajat, mitä siihen mennessä on ollut. He ajattelivat, että silloin Israel pääsee kunniaan, silloin kaikki pakanakansat tunnustavat, että se on oikea Jumalan kansa, palvelevat sitä, tekevät työtä sen hyväksi, ja Israel pääsee eroon Rooman valtakunnan rasittavasta ja häpeällisestä ikeestä ja kaikki on toisin. Kristus tuli, mutta tätä aikaa ei tullut. Ja kun hän olikin toisenlainen, mitä odotettiin, niin juutalaiset pahentuivat häneen. He ristiinnaulitsivat Jeesuksen Kristuksen. Mutta nyt tekstimme julistaa meille: Jumalan Voidellun piti kärsimän. Ei hän tullut tänne tekemään maanpäällistä kunniakasta valtakuntaa ja luomaan Israelille uutta tulevaisuutta, vaan hän tuli lunastamaan maailman. Hän tuli kulkemaan kärsimyksen tien, ristinalaisuuden, pilkan ja häpeän tien. Ja siinä, tässä Kristuksessa, tuli meille Jumalan valtakunta. Kunnian tietä ihminen lihallisessa mielessään etsii. Siinä samassa lihallisessa mielessä ihmiset ovat keksineet ja ujuttanet Raamatun totuuden sekaan omia ajatuksiaan Jumalan valtakunnasta ja ajatelleet, että sitten joskus kuitenkin nuo ajatukset toteutuvat ja täällä maan päällä epäuskoinen maailma saa nähdä, että kristityt olivat oikeassa ja että he ovat kunniakas Jumalan kansa.

    Mutta kun apostoli saarnaa kuulijoillensa, hän sanoo: "Hänen Voideltunsa piti kärsimän." Näin hän asettaa meidätkin etsimään virvoitusta aivan toisaalta kuin mistä meidän lihamme sitä etsii. Sen tähden hän sanoo: "Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois." Tässä ajassa virvoituksen ajat tulevat parannuksen saarnasta. Teille on opetettu, mitä parannus on. Siinä on kaksi osaa, toinen on katumusta omien syntiensä tähden ja toinen on uskoa siihen, että Kristus on synnit kantanut ja sovittanut ja että hänessä ne ovat anteeksiannetut. Jos siis etsit virvoituksen aikoja, etsi silloin parannuksen saarnaa. Kuule sitä kuulevin korvin ja kätke se sydämeesi uskolla. Ja tämä saarna on saarna synnistä ja saarna armosta, saarna sinun synneistäsi, ja saarna Jumalan armosta sinua kohtaan. Katumussaarna edeltää lohdutussaarnaa.

    Tänä aikana me aivan erityisesti tarvitsemme Jumalan tahdon opettamista, tarvitsemme kymmentä käskyä, jotka sanovat meille, mikä on oikein, mikä on väärin. Jumala on kansallensa antanut nuo käskyt, ei sitä varten, että me polkisimme ne maahan, ei sitä varten, että me lihallisessa mielessämme ajattelisimme, että me voimme toisinkin tehdä ja ottaa itsellemme vapauden, vaan kyllä meille kuuluvat käskyt, jotka sanovat meille, miten meidän on rakastettava Jumalaa yli kaiken, kaikesta sydämestämme, kaikesta mielestämme ja kaikesta sielustamme. Ja meille kuuluvat myös ne käskyt, jotka viittaavat lähimmäisiimme alkaen neljännestä käskystä kymmenenteen asti. Vaikka tämä maailma on täynnä milloin minkäkinlaista lihallista pyydettä ja himoa, niin Jumalan käskyt ovat niin ja amen tänä päivänä ja viimeisenä päivänä. Ne sanovat meille, millaisia me olemme. Ne sanovat meille, mitä meidän pitää tehdä. Ne sanovat meille, mitä me olemme ansainneet. Ne julistavat, että olet syntinen, Jumalan tahdon rikkoja, ja että sinulla omilla voimillasi, teoillasi, ei ole mitään menemistä Jumalan eteen, niin että autuuteen tulisit. Et voi tekoihisi vedota, vaan kadotuksen olet ansainnut, ja sinne olet matkalla, mikäli epäuskossa olet.

    "Tehkää siis parannus ja kääntykää", sanoo apostoli Pietari. Juutalaiset, joille hän tässä tekstissämme puhuu, olivat hylänneet Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Voidellun. He odottivat virvoituksen aikoja, mutta eivät niitä voineet löytää sieltä, mistä he luulivat niiden tulevan. Tämä sama sana koskettaa meitä samalla tavalla. Emme voi löytää virvoituksen aikoja omilla ansioillamme ja omilla teoillamme. Jumalan laki on annettu sitä varten, että jokainen suu tukittaisiin, ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä. Tässä näkyy, missä on synnintunto, missä sitä ei ole. Sydämessä, jossa on synnintunto, ei puolustauduta Jumalan edessä, eikä myöskään Jumalan seurakunnan edessä, vaan tunnustetaan, että me olemme hänen tahtonsa rikkojia. Mutta missä tullaan Jumalan kasvojen eteen erilaisin itsepuolustuksin, ehkäpä valheellisin syytöksin lähimmäistä kohtaan, siellä ei ole todellista synnintuntoa. Jotta virvoituksen ajat voivat tulla sydämiimme, tarvitsemme synnintuntoa, jossa tunnustamme itsemme Jumalan käskyjen rikkojiksi ja kadotuksen ansainneiksi.

    On tarpeen tulla uskoon. Usko tulee lohdutussaarnasta. Se tulee siitä saarnasta, joka meille kertoo, että Kristuksen piti kärsimän, piti kärsimän meidän syntisten, langenneitten, poispoikenneittein tähden. Muuten meille ei voitu anteksiantamusta hankkia. Mutta tämä Kristuksen kärsimys sai sen aikaan ja nyt anteeksiantamus on jo hankittu. Rauha Jumalan ja maailman välille on solmittu Kristuksen kuolemassa. Sitä Jumalan sana meille julistaa, ja se myöskin kutsuu meitä Jumalan tykö, Kristuksen tykö. Miten sydämellisesti Vapahtajamme puhuikaan niille, jotka olivat tulleet synnintuntoon. Hän lausui heille: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut niin minä annan teille levon". Tai hän saattoi sanoa: "Missä ovat sinun tuomitsijasi? En minäkään sinua tuomitse". Sille, joka ei mitään ole, jonka laki on murjonut, painanut alas syvimpään helvettiin ja kadotuksen syövereihin, sinne alas tulee Kristus armollaan, ja hän lohduttaa, auttaa ja vakuuttaa, että synnit ovat anteeksiannetut. Ja silloin myöskin virvoitus tulee sydämeen, virvoituksen aika, sillä uskon kautta pyhään evankeliumiin me uudestisynnymme, rakentuu jälleen yhteys Jumalan ja ihmisen välille, me pelastumme ja meillä on rauha sydämessämme.

    Erityisesti nykyaikana meidän on korostettava ja teroitettava sitä, että tämä lohdutus löytyy juuri Kristus-saarnasta, joka on anteeksiantamuksen saarna. Sitä ei pidä etsiä valhe-evankeliumeista. Niitä on paljonkin tarjolla nykypäivinä ja on aina ollut. Jotkut julistavat ns. sosiaalista evankeliumia. Sillä ymmärretään sitä, että ihmisten elinolosuhteiden parantaminen olisi varsinaista evankeliumia ja kirkon varsinaista työtä. Mutta eihän se ole evankeliumia, sehän on lakia, eikä sillä tiellä saada hyvää omaatuntoa eikä syntien anteeksiantamusta.

    Toiset taas yrittävät auttaa ihmisiä erilaisilla ihmeillä, lupaamalla heille terveyttä ja ihmeparannuksia. Ei tämäkään ole evankeliumia, kaukana siitä. Kysymyksessä ovat ajallisen elämän asiat eivätkä iankaikkiset. Kyllähän me Jumalalle saamme rukouksessa esittää tarpeemme ja jäädä siihen, mikä on hänen tahtonsa ja sopeutua siihen, mitä hän antaa. Saamme pyytää häneltä myös terveyttä, ja velvollisuutemmekin on rukoilla sairaitten puolesta. Mutta aina meidän tulee muistaa, että tämä on kuitenkin ajallista. Kaikkien meidän on kerran kuoltava, ja silloin tulee tuomio. Ja siinä ei auta, onko elämämme ollut terveen vai sairaan ihmisen elämää täällä. Mutta jokaisella, jolla on usko Herraan Kristukseen, on turva sinä päivänä ja siinä hetkessä.

    Maailmassa on liikkeellä evankeliumia, joka etsii tunnekuohua ja erilaista hurmosta, ihanaa oloa, niinkuin jotkut sanovat. Mutta eihän sekään ole evankeliumia eikä se ole mikään todiste siitä, että olisi todellinen usko. Se on ihmisessä olevaa. Mutta se, mihinkä usko nojaa, on Kristus. Usko nojaa siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme, siihen vanhurskauteen, jonka Kristus on meille hankkinut, siihen uhriin, jonka hän on meidän edestämme antanut. Kristillinen kirkko julistaa Kristusta, ja hänet on korkealle korotettava ja häntä saarnattava, että hänestä tulisivat nämä virvoituksen ajat. Hän on se syntisten ystävä, joka kutsuu luokseen taakankantajat ja hän on se, joka masentuneelle, syyttävälle sydämelle antaa virvoituksen, kun hän julistaa oman rauhansa.

    Ehkä usein meitä häiritsee ajatus, jonka mukaan virvoituksen ajat ovat käsillä, kun uskovia on paljon. Ajattelemme, että jos meidän kirkkomme täyttyisi ääriään myöten, meidän toimintamme menisi eteenpäin, niin että seurakuntia voitaisiin perustaa joka paikkakunnalle, kirkkoja rakentaa, niin siinä olisi virvoituksen aika. Eikä se huono aika olisikaan, jos nämä ihmiset tulisivat totuuden tuntoon, ja näin tapahtuisi. Olisihan se heille virvoituksen aikaa. Mutta entä nyt, silloin kun Jumalan seurakunta kulkee vähäisenä joukkona, kun elämme aikakautta, jolloinka ihmiset luopuvat uskosta, ja jolloinka kääntymystä näyttää tapahtuvan varsin vähän, miten silloin? Virvoituksen aika on ihmisen sydämessä, sen ihmisen, joka uskoo. Silloin se on käsillä jokaisella uskovalla, vaikka hän olisi yksin tässä maailmassa, koska virvoitus on syntien anteeksiantamuksen omistamisesta johtuvaa, ja kun meillä tämä armo on, kyllä me silloin olemme myös virvoituksen saaneita.

    Meidän on siis nähtävä, että virvoituksen ajat tulevat tässä ajassa parannuksen saarnasta ja ovat niillä, jotka uskovat. Sen tähden parannuksen saarnaa tulee pitää yllä. Jotta tämä parannuksen saarna kaikuisi ja virvoituksen ajat jatkuisivat me rukoilemme Herraa lähettämään uskollisia työmiehiä eloonsa.

    Virvoituksen ajat tulevat vielä toisellakin tavalla. Meille sanotaan, että ne "tulisivat Herran kasvoista, ja että hän lähettäisi teille hänet, joka on edeltä määrätty, Kristuksen Jeesuksen". Apostolit olivat kysyneet ennen Jeesuksen taivaaseen astumista: "Tälläkö ajalla sinä rakennat Israelille valtakunnan?" He olivat saaneet vastaukseksi, että heidän ei tule tietää aikoja eikä määrähetkiä, vaan että he ovat Kristuksen todistajia alkaen Jerusalemista maan ääriin asti. Israelille rakennetaan valtakunta. Mutta milloin? Sitä samaa sanaa, toisin vain käännettynä, käytetään tässä tekstimme yhteydessä, kun sanotaan: "Taivaan piti omistaman hänet niihin aikoihin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan." --- Sanoilla "jolloin kaikki kohdallensa asetetaan" viitataan siihen, kun Kristus tulee toisen kerran, kun hän tulee tuomiolle. Silloin tapahtuu kohdallensa asettaminen eli rakentaminen. Silloin Jumalan valtakunta näyttäytyy kirkkaudessa. Niin saamme säilyttää toivon, että kerran virvoituksen ajat tulevat Herran kasvoista, kun kaikki asetetaan kohdallensa. Ne tulevat silloin todelliselle Israelille, toisin sanoen Kristuksen seurakunnalle, sille, joka on Israel, ei lihan mukaan, vaan hengen mukaan, sille Israelille, johon mekin, pakanakristityt, olemme ympätyt. Ja mikä virvoitus se silloin on! Se on häiriintymätön, iankaikkinen autuus. Se on todellinen pyhien yhteys. Se on Kristuksen valta, jota mikään ei siellä häiritse eikä vastusta. Se on taivaallista elämää ilman syntiä, kiusaajaa, sairautta, tuskaa, kuolemaa. Saamme "ravita itsemme hänen muotonsa katselemisella".

    Niin siis meitä lohdutetaan tänä päivänä sillä, että me saamme virvoittautua syntiemme anteeksisaamisesta Kristuksessa, ja että meitä odottaa sitten täydellinen virvoitus kun Herramme Jeesus Kristus tulee. Amen.

    Markku Särelä

  • Yleinen pappeus ja pyhä saarnavirka

    Pastori Markku Särelän saarna Uskonpuhdistusjuhlassa 2.11.2013 Lahdessa

  • Ylösnousemus: historiallisesti luotettava, luovuttamaton uskontotuus

    Mika Bergmanin saarna Lahdessa pääsiäisjuhlassa ensimmäisenä pääsiäispäivänä 16.4.2017

  • Ylpeys ja nöyryys (Saarna, Luuk. 18:9-14)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 10.8.2013 Hämeenlinnassa

  • ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle vähäisistä veljistäni…”

    Pastori Vesa Hautalan saarna 20.11.2016 Tampereella

  • ”Mene pois minun edestäni, saatana”

    Matt. 16: 21–23 Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: "Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko." Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: "Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten."

    Monella on Jeesuksesta yksipuolinen kuva. On yleistä ajatella, että Jeesus oli lempeä, lähimmäisen rakkauden puolustaja; hän ei koskaan tuominnut ketään, vaan kehotti ihmisiä ainoastaan rakastamaan toisiaan. Mutta tällaisen vaikutelman voi saada vain, jos Raamattua luetaan valikoiden.

    Päivän evankeliumissa näemme Jeesuksesta toisenlaisen puolen, kun hän sanoo Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Harvan mielikuviin Jeesuksesta sopii se, että hän sanoo opetuslastaan saatanaksi. Ja varmaan jokainen joutuu tässä tunnustamaan, että Jeesuksen vastaus tuntuu kovalta. Sille täytyy olla hyvä syy. Syvennymme nyt aluksi siihen, mikä tämä syy on. Sen jälkeen menemme siihen, miten voimme käyttää Jeesuksen sanoja omassa elämässämme.

    ”Mene pois minun edestäni, saatana” – Jeesuksen voitto kiusaajasta

    Jeesuksen sanoja oli edeltänyt muutama asia, jotka tulee huomioida. Evankelista kirjoittaa päivän tekstin alussa: ”Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös.” Jeesus oli vasta kertonut opetuslapsilleen, mikä hänen kohtalonsa olisi. Heille tämä oli ollut mullistavaa kuultavaa, koska he ajattelivat menevänsä Jerusalemiin perustamaan maanpäällistä Jumalan valtakuntaa! Nyt Jeesus kuitenkin sanoo, että hän menisi pyhään kaupunkiin kuolemaan. Luvassa ei olisi kunniaa, vaan kärsimystä, vaikka Jeesus toki sanoo myös nousevansa kuolleista.

    Jeesuksen puhe kärsimyksestään oli uskomattoman kuuloista. Pietari päätti puuttua siihen. Vasta äsken hän oli tunnustanut Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi ja saanut kuulla Jeesukselta ihmeellisen vakuutuksen, että tuolle tunnustuksen kalliolle rakentuisi kristillisen Seurakunta. Mutta nyt tämä on jäänyt taakse. Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Hän moitti Vapahtajaa. Hän ei voinut uskoa sitä, että Jeesus oli mennyt sanomaan jotain noin synkkää. Pietari sanoi: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.”

    Nuhtelu näyttää ymmärrettävältä, jopa rakkaudelliselta. Vaikuttaahan se kertovan, että Pietari välitti Jeesuksesta. Hän koki ehkä tuossa tilanteessa erityislaista yhteyttä Jeesukseen, kun Vapahtaja oli vasta kehunut hänen tunnustustaan. Herramme ei kuitenkaan anna nyt Pietarille tunnustusta, vaan hän sanoo: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” Jeesus näki kauniilta kuulostavien sanojen taakse. Hän ymmärsi Pietarin puhuvan saatanan suuna. Kiusaaja käytti Pietaria välikappaleenaan ja yritti saada Jeesuksen luopumaan siitä tehtävästä, joka tällä oli. Herrahan oli vasta kuvannut pelastushistorian opetuslastensa eteen, ja oli saatanan vaikutusta, ettei se kelvannut Pietarille. Tunnustajasta oli tullut hetkessä viettelijä.

    Kun ymmärrämme sen, että saatana kiusasi Vapahtajaa Pietarin kautta, käsitämme Herramme vastauksen kovuuden. Huomamme, että Vapahtajan reaktio oli itse asiassa lähimmäisen rakkautta. Jos Vapahtaja olisi myöntynyt Pietarin pyyntöön, me kaikki olisimme vielä synneissämme ja matkalla kadotukseen. Jos hän olisi laittanut itsensä tässä kohden meidän edellemme, meillä ei olisi mitään toivoa. Jos hän olisi edes suhtautunut penseästi Pietarin huudahdukseen, se kertoisi, ettei meidän pelastuksemme olisi ollut hänelle tärkeää. Mutta nyt hänen ankaruutensa kertoo jokaiselle meistä, kuinka suuresti Jumalan Poika rakasti meitä. Hän ei sietänyt ollenkaan sitä, että hänet yritettiin saada pois Golgatan tieltä. Hän ei langennut. Hän ei jättänyt tietä kesken, vaikka ymmärsi edessä olevan kärsimyksen. Hän nuhteli, koska hän rakasti. Ja näin huomaamme, miten Jeesuksen toimintaa värittää ankarimmillaankin rakkaus meitä syntisiä kohtaan.

    ”Mene pois minun edestäni, saatana” – meidän apumme kiusauksissa

    Miten evankeliumiteksti voi olla avuksemme hengellisessä elämässämme? Ensimmäinen näkökulma perustuu juuri edellä sanottuun: jos sinä joskus epäilet sitä, haluaako Jumala pelastaa sinut, jos pohdit, onko Jeesuksen sydän kylmennyt sinua kohtaan, niin katso sitä, miten Vapahtaja nuhteli Pietaria. Siinä näet, kuinka Vapahtajan sydän suorastaan palaa rakkaudesta sinua kohtaan! Eihän Jeesus yleensä jyrise tällä tavalla, mutta nyt hyökättiin jotain niin tärkeää vastaan, että hän päätti vastata näin poikkeuksellisella tavalla.

    Voimme ottaa Vapahtajan sanat aseeksi saatanaa vastaan: kun saatana uskottelee sinulle, että olet aivan toivoton tapaus, kun hän nostaa aina uudestaan vanhat syntisi painamaan omaatuntoasi, kun hän vyöryttää eteesi lain käskyt ja osoittaa, ettet ole yhtään niistä täyttänyt, voit sanoa hänelle: ”Mene pois minun edestäni, saatana” Totta on, että me emme ole täyttäneet lakia. Totta on, että me olemme tehneet aivan kauheita syntejä. On aivan totta, että olisi vain oikeudenmukaista, jos meitä piinattaisiin iankaikkisesti niiden tähden. Mutta nyt meillä on Vapahtaja, joka ei laskenut ristiään, vaikka siihen häntä vieteltiin. Meillä on Vapahtaja, joka rakkaudessaan kävi pitkän tien Golgatalle kärsimään tähtemme. Meillä on Vapahtaja, Jeesus, joka on kertakaikkisesti sovittanut kaikki syntimme. Mene pois saatana, sillä sinulla ei ole mitään oikeutta syyttä meitä!

    Kuulkaa, mitä Raamattu sanoo: ”teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:13-15)

    Toinen näkökulma, joka aukeaa avuksi evankeliumitekstistämme, liittyy myös kiusauksiin, mutta nyt toisenlaisiin kiusauksiin. Yleensä nämä kiusaukset edeltävät niitä kiusaavia omantunnon syytöksiä, joista äsken oli puhe. Perkelehän toimii usein niin, että hän ensin houkuttelee suurin synteihin ja sitten, kun olemme langenneet, hän ei anna meille rauhaa, vaan syyllistää siitä, mihin hän on itse vietellyt meidät. Näin kiusaus johtaa toiseen kiusaukseen. Siksi on tärkeää katkaista synniltä siivet ihan alkuunsa elääksemme hyvän omantunnon kanssa. Vaikeaksi tämän tekee se, että saatana on mestari tekemään houkutuksistaan viattoman oloisia. Hän osaa iskeä heikkoon kohtiimme. Hän käyttää hyväkseen niitä, jotka ovat kaikkein lähimpinä meitä vietellessään meitä pois uskosta.

    Oikeastaan toivon, että kukin meistä tuntee tämä omakohtaisesti. Toivon, että hahmotatte sen, kuinka monesti saatana on kuiskutellut jokaiselle teistä: ”älköön se sinulle tapahtuko”. Jos nimittäin, emme tunnista tätä kuisketta elämässämme, olemme todennäköisesti jo langenneet.

    Mutta millaisia nämä kuiskutukset ovat käytännössä? Kuiskeen voit kuulla, jos puolisosi, vanhempasi tai ystäväsi vakuuttaa sinulle, että on ihan perusteltua aikatauluttaa sunnuntai niin, ettei kirkkoon pääse. Joko tarvitsee tehdä rahaa, käydä harrastuksissa tai levätä. Kun Jumala laissaan vaati pyhittämään lepopäivän, saatana kuiskuttaa: ”Säästä nyt vähän itseäsi. Olet ansainnut sen, että sunnuntaisin teet juuri sitä, mitä itse tahdot.” Jos taas olet taloudellisesti tiukoilla – ehkä olet köyhä eläkeläinen, opiskelija tai työtön – niin eikö ole aivan kohtuullista, ettei sinulta liikene ropoakaan seurakunnalle. Onhan vain vastuullista pitää rahoistaan kiinni, vaikka Jeesus tosin taisi sanoa: ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” (Matt. 6:33). Tai jos sinua on loukattu ja sydämesi on vihaa täynnä, niin kyllä saatana on silloin tuomassa paikalle läheistäsi, joka vakuuttaa sinulle, että sinua loukannut on pahanilkinen idiootti, jota on ihan oikeutettua vihata.

    Langenneen ihmisen ajatuksia kaikki! Saatanan ajatuksia. Eikä näille pidä antaa sijaa, vaan sanoa rohkeasti: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.”

    Näin saamme taas ihmetellä, miten valtavan syvällinen Jumalan sana on. Saamme ihmetellä, miten se varustaa meidät kohtaamaan kaiken, mitä ikinä tuleekaan vastaamme. Se julistaa meille, että voimme Jeesuksen vedoten sanoa aina vihollisellemme: ”Mene pois minun edestäni, saatana.” Ristillä saatana on voitettu. Hänellä ei ole valtaa meihin. Siksi saamme lohduttautua kaikissa kiusauksissamme Jumalan sanalla: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme. Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: ’Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina’. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:33-39)