Saarna
  • Tunnette heidät heidän hedelmistään

    Kahdekstantena sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia. Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.  Matt. 7:15-21

    Jeesuksen sanat tähdentävät sitä, miten tärkeä meidän on ottaa hänen sanansa vastaan uskolla. Silloin myös pyrimme tekemään taivaallisen Isämme tahdon. Heti tämänpäiväisen tekstimme jälkeen Matteuksen evankeliumissa seuraa vertaus kalliolle ja hiekalle rakennetuista taloista. Jeesus opettaa, että pelkkä ulkoinen hurskaus ei pelasta ihmistä. "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon." (j. 21) Ollakseen Jumalalle kelvollinen ihmisen täytyy olla hyvä puu, joka tekee hyvää hedelmää. Koska emme luonnostamme ole tällaisia, pelastumme yksin Jumalan armon kautta Kristuksessa. Hänessä tulemme hyviksi puiksi, kun uskomme ilosanoman Jeesuksen valmistamasta pelastuksesta. Hyvät teot ovat merkkinä sydämessä olevasta uskosta. Jumala haluaa meidän olevan sellaisia, jotka ottavat hänen pelastavan sanansa vastaan ja tekevät hänen tahtonsa mukaan.

    Väärät profeetat

    Väärät profeetat, joista Jeesus varoittaa, eivät tee näin. Väärä profeetta on sellainen, joka ei hoida julistajan tehtäväänsä Jumalan tahtomalla tavalla: Väärä profeetta julistaa valetta jumalallisena totuutena. Hän vääristää Jumalan sanan. Juuri tämä on väärän profeetan paha hedelmä, josta seuraa monenlaista pahaa kristilliselle Kirkolle. Kirkko elää Jumalan sanasta: Sen kautta hän on ilmoittanut meille pelastavan armonsa. Jumalan sanassa meille tuodaan Jeesus Kristus, joka on kuollut kaikkien syntisten puolesta ja pelastaa jokaisen, joka turvautuu häneen. Tämä sana, jossa armo tuodaan meille, ovat pyhän Raamatun kirjoitukset. Ne ilmoittavat meille kaiken, mitä kristilliseen elämään tarvitaan. Niiden varaan rakentuu yksityisen ihmisen pelastus ja seurakunnan elämä. Siksi väärät profeetat, jotka vääristävät opetuksessaan Jumalan sanaa, ovat kuin susia. He raatelevat lampaita eli vahingoittavat hengellisesti Jeesukseen uskovia. He hajottavat Kristuksen Kirkkoa. Tämän vuoksi uskovilla on velvollisuus kavahtaa heitä. Tämä tarkoittaa, että heidän väärän opetuksensa alaisuuteen ei saa jäädä. Jos pastori itsepintaisesti opettaa väärin, vaikka hänelle selkeästi osoitetaan Raamatusta hänen erehdyksensä, hänet on erotettava virastaan. Jos väärä oppi on pysyvästi vallannut kokonaisen seurakunnan tai kirkkokunnan, ei uskova saa jäädä sen yhteyteen.

    Väärät profeetat saattavat vaikuttaa hyvin hurskailta. He tulevat lammasten vaatteissa. Heillä voi olla runsaasti esiintymistaitoa, paljon seuraajia ja korkeaa oppineisuutta. Heidän toimintansa huonoja seurauksia voi aluksi olla lähes mahdotonta havaita inhimillisesti. On kuitenkin varma asia, että Jumalan sanan, Kirkon perustuksen, vääristeleminen tuottaa aina vahinkoa Kristuksen Kirkolle. Ne, jotka tietoisesti ja katumatta tahallaan vääristävät Jumalan sanan totuutta, jonka tietävät oikeaksi, eivät ole Jeesuksen omia, vaikka puhuisivatkin paljon hänestä. "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon." (j. 21) Heidän paha hedelmänsä osoittaa, että puu on mätä ja pois hakattava. Pahat teot ovat merkkinä Jumalasta pois kääntyneestä sydämestä, joka ansaitsee tuomion.

    Huono puu ja pahat hedelmät

    Sama sääntö soveltuu kaikkiin ihmisiin. Puu tunnetaan hedelmistään. "Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu." (Luuk. 6:45) Tässä kohden Jumalan sana tukkii suun meiltä kaikilta. Vaikka emme olisikaan vääriä profeettoja, tämä Jeesuksen sana iskee meihin kaikkiin. Jokainen meistä tekee pahaa. Luonnostaan nimittäin jokainen ihminen on huono puu, joka tekee pahoja hedelmiä. Jumala on istuttanut meidät: hän on luonut meidät ja antanut meille elämän. Hän on kastellut ja hoitanut istutustaan: hän on johdattanut meitä ja antanut meille kaikkea hyvää. Kaikki, mitä meillä on, on Jumalan meille antamaa lahjaa. Jumala on hyvä puutarhuri. Siksi hänellä on myös oikeus odottaa meiltä hyvää hedelmää: Jumala on antanut meille lakinsa, joka ilmaisee hänen pyhän, hyvän tahtonsa meidän elämässämme. Lakia noudattamalla pysyisimme Jumalalle otollisina, pyhinä ja puhtaina. Jumala haluaa luoduiltaan oikeaa elämää kiitollisena vastauksena hänen hyvyyteensä. Meillä on velvollisuus elää, niin kuin hän meiltä odottaa. Täydellisen rakkauden vaatimus on kirjoitettu ihmisen sydämeen jo luomisessa. Omatuntomme todistaa, että emme saisi tehdä mitään pahaa.

    Jumalan hoivasta ja huolenpidosta huolimatta emme kuitenkaan osoita rakkautta häntä ja lähimmäistämme kohtaan, vaan etsimme omaa etuamme. Mätä ei ole vain yksittäisissä hedelmissä. Synti ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan se läpäisee koko ihmisen. ”Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä”, (j.18) Jeesus sanoo tekstissämme. Jos teemme pahaa, se merkitsee sitä, että olemme koko olemustamme myöten syntisiä. Sydämessä oleva perisynnin tauti näkyy sitten myös hedelminä, pahoina tekoina. Synnillä on rangaistuksensa. Jumalan pyhä oikeudenmukaisuus vaatii hirveästä rikkomuksesta hirveän rangaistuksen. Synti ei ole koskaan pikkujuttu, koska se on kokonaisvaltaista kääntymistä pois Jumalasta. Se on rikos kaikkea hyvää ja pyhää vastaan ja ansaitsee siksi äärimmäisen rangaistuksen, iankaikkisen kadotuksen.

    Paha puu ei voi päättää ruveta hyväksi. Mätä ydin ei voi tuottaa tervettä hedelmää. Emme kerta kaikkiaan voi lakata olemasta syntisiä oman tahtomme, tunteidemme ja tekojemme varassa.

    Kristus pelastaa ja tekee ihmisen Jumalalle kelpaavaksi

    Kristuksessa voimme kuitenkin pelastua. Hän oli hyvä puu, joka teki hyvää hedelmää. Jeesus noudatti kaikissa asioissa Jumalan tahtoa: Hän rakasti täydellisesti ja teki pelkkää hyvää. Meidän sijastamme hän oli Jumalan lain alainen. Kristuksessa Jumala itse alistui noudattamaan ihmisille antamaansa lakia täyttääkseen sen meidän puolestamme – niin paljon hän rakasti meitä. Jeesuksen laintäyttämys luetaan meidän hyväksemme. Jeesus oli puolestamme sellainen, kuin Jumala edellyttää meidän olevan. Me emme tehneet sitä hedelmää, jota Jumala istutuksiltaan odotti, mutta Kristus teki sen meidän puolestamme. Kun uskomme häneen, Jumala lukee tämän Jeesuksen ansion meidän omaksemme, niin että hän näkee meidät syntiset Kristuksessa täysin synnittöminä ja pyhinä, kaikessa tahtonsa mukaisina.

    Meidän puolestamme Kristus myös, vertauksemme sanoin, hakattiin pois ja heitettiin tuleen. Hän kärsi ristillä kadotuksen tuskan vapauttaakseen meidät siitä. Jumala kävi läpi helvetin pelastaakseen meidät. Tällaista rakkautta ei ole kukaan muu koskaan osoittanut. Jumala rakastaa jokaista luomaansa ihmistä niin, että oli valmis kuolemaan juuri hänenkin puolestaan. Kristus otti päällensä meidän syntimme ja tuli meidän sijaiseksemme. Hänessä Jumala rankaisi kaikkea syntiä. Näin Jumalan pyhän lain vaatima tuomio on kärsitty ja syntien anteeksiantamus kerta kaikkiaan hankittu. Jokaisen synnit Kristus kantoi ristille. Jokaisen synnit saivat rangaistuksensa. Jokaisen synnit sovitettiin. Taivas on kaikille ihmisille auki ja jokainen saa käydä avoimesta ovesta sisään paratiisiin. Kristus on ansainnut meille vanhurskauden, jonka suojassa saamme lähestyä Jumalaa. Hän on peittänyt meidän syntimme täydellisellä elämällään ja kaikki synnit sovittaneella kuolemallaan. Jokainen, joka tarttuu tähän vanhurskauteen uskolla, saa sen omakseen. Jumala lukee uskovan vanhurskaaksi Kristuksen täytetyn työn tähden, vaikka hän olisi itsessään millainen syntinen. Epäuskoinen hylkää Jumalan armon lahjan. Usko siis rohkeasti, että Kristus on sovittanut kaikki syntisi. Heikkokin usko pelastaa, koska se omistaa koko Kristuksen, sinunkin puolestasi kärsineen ja kuolleen. Jumala lukee hänen pyhyytensä sinun hyväksesi. Jumalan silmissä et ole enää huono puu, joka tekee pahaa hedelmää, vaan hän katsoo sinua Kristuksessa kuin omaa rakasta lastaan. Saat uskoa, että Jeesus on pelastanut sinutkin ja luvannut sinullekin iankaikkisen elämän.

    Jumala tahtoo meidät kaikki kerran luokseen taivaaseen. Siellä hän puhdistaa meidät kaikesta synnistä ja me tulemme sellaisiksi, kuin hän tarkoitti meidän olevan. Siellä me olemme Jumalan virheetön puutarha, joka on juuri sellainen, kuin hän tarkoitti, ja kauniimpi, kuin osaamme edes kuvitella. Kuinka Jumala rakastaakaan meitä!

    Hyvät hedelmät

    Oikeasta uskosta seuraa oikeaa elämää. Ihminen ei voi puristaa itsestään väkisin esiin hyvää. Itsessään syntisellä ihmisellä ei ole voimaa siihen. Mutta kun uskomme sydämestämme Vapahtajaamme Jeesukseen, Jumala itse vaikuttaa meissä. Hän lukee meidät pyhiksi edessään Kristuksen tähden. Hänen Pyhä Henkensä asuu meissä niin, että alamme tehdä hyviä tekoja. Jumalan armo alkaa kantaa hedelmää elämässämme siten, että Pyhä Henki saa meissä aikaan oikeaa, tahtonsa mukaista elämää. Tätä sanotaan Hengen hedelmäksi, koska Jumalan Pyhä Henki on se, joka saa muutoksen meissä aikaan. ”Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.”, kirjoittaa apostoli Paavali (Gal. 5:22) Jumalan silmissä hyviä tekoja ovat kaikki Jumalan Kymmenen käskyn mukaiset teot, kun ne tehdään uskossa Vapahtajaan.

    Hyvät teot ovat seurausta uskosta ja merkki siitä, että olemme Kristuksessa. Tätä Jeesus tarkoittaa kun hän sanoo, että taivasten valtakuntaan pääsee se, joka tekee hänen taivaallisen Isänsä tahdon. Jumalan tahdon noudattaminen ei pelasta meitä, mutta se on merkkinä sydämessä olevasta pelastavasta uskosta. Samaa tarkoittavat myös sellaiset Raamatun kohdat, joissa sanotaan viimeisen tuomion tulevan tekojen mukaan. Usko pelastaa, ja uskovat ovat niitä, jotka tekevät hyviä tekoja. Meidän kuitenkaan ei pidä katsoa tekojamme, kun mietimme pelastustamme, vaan suunnata katseemme yksin Kristukseen. Emme saa luottaa omiin tekoihimme hitustakaan, sillä silloin emme turvaisi Kristukseen vaan itseemme. Teot tai niiden puute eivät ihmistä pelasta, vaan yksin se, että Jumala uskon kautta lukee hänet pyhäksi Kristuksessa. Kun omat tekomme näyttävät kovin puutteellisilta ja vähäisiltä, paetkaamme Vapahtajamme turviin. Kun meillä on todellinen usko, myös teot seuraavat, vaikka ne meistä itsestämme näyttäisivät kuinka vähäisiltä tahansa. Pelastuksemme lepää kuitenkin yksin Kristuksen täytetyn työn varassa, jonka usko omistaa.

    Tämä ei tarkoita, että uskova saisi heittäytyä toimettomaksi ja elää miten haluaa. Päinvastoin, meidän on jatkuvasti yhä voimakkaammin vastustettava meissä edelleen asuvaa syntiä. Taisteluun meitä motivoi taivaallisen Isämme ääretön rakkaus. Hän antaa meille voimaa. Kun taistelumme on heikkoa ja lankeamme, hänen muuttumaton armonsa on lohdutuksemme. Isän rakkaus ja armo kantaa meitä läpi uskonelämämme ja maallisen taipaleemme kaikkien kiusausten ja koettelemusten. Kaikessa hädässämme saamme aina paeta Jumalan turviin. Hän on luvannut varjella kaiken uskoviensa parhaaksi. Hän antaa anteeksi kaiken heikkoutemme, kun turvaamme katumuksessa ja uskossa Kristukseen. Jumalan sana on se kallioperusta, jolle elämän rakennus on turvallista pystyttää. Kun elämme Jumalan armon sanasta, olemme varmasti Kristuksessa Jumalalle otollisia. Näin Jumala on sanassaan luvannut, eikä hän ole voinut valehdella. Jää siis Jumalan armon turviin, ja kutsu toisiakin Jumalan sanan äärelle sitä kohtaamaan.

     Vesa Hautala 25.7.2010

  • Tuomiosunnuntain saarna

    Pastori Kimmo Närhin Tuomiosunnuntain saarna Tampereella 24.11.2013

  • Tuomiosunnuntain saarna, Luuk. 20:27-40

    Pastori Kimmo Närhin saarna Tuomiosunnuntaina 21.11.2009 Tampereella

  • Tuomitse Kristillisesti!

    Vikaari Mika Bergmanin saarna Siitamajalla 28.6.2015

  • Tyydytkö sinä Jeesukseen?

    Vikaari Dani Puolimatkan saarna Siitamajalla 7.6.2015

  • Usko kohdistuu näkymättömiin, mutta näkyy pyhissä

    Pastori Vesa Hautalan saarna 22.1.2016

  • Usko, joka antaa rauhan

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, I vuosikerran evankeliumiteksti

    Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, myöhään illalla, kun opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, juutalaisten pelosta, tuli Jeesus ja seisoi heidän keskellään ja sanoi heille: "Rauha teille!" Ja sen sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Niin opetuslapset iloitsivat nähdessään Herran. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: "Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta hän sanoi heille: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko." Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen." Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä. Joh. 20:19-31

    Pääsiäisen suuren sanoman Raamattu ilmaisee lyhyesti kahdella tavalla. Emmauksen tien kulkijat ilmoittivat sen apostoleille sanoilla: "Herra on totisesti noussut ylös" (Luuk. 24:). Ja ylösnoussut Vapahtaja itse ilmaisi sen sanoen: "Rauha teille!" Tämä Ylösnousseen Kristuksen rauhanjulistus synnyttää ja vahvistaa uskoa, joka antaa rauhan. Tästä haluamme tänään puhua tekstimme valossa.

    1. Usko, joka antaa rauhan, perustuu jo tehtyyn rauhaan

    Ihmisen syntikuorma oli kuin korkea, tultasyöksevä tulivuori Jumalan edessä, jonka yli hän ei voinut päästä Jumalan tykö. Mutta se ei ollut vain este tulla Jumalan tykö, vaan merkitsi myös ansaittua omantunnon kärsimystä ja tuskaa. Ihmisellä itsellään ei ollut mitään keinoa siirtää pois tuota vuorta, vaan yrittäessäänkin niin tehdä hän vain lisäsi syntiään eikä päässyt yhtään lähemmäksi Jumalaa eikä saanut rauhaa.

    Pyhä Raamattu, Jumalan sana, lausuu meille: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö." Kol. 2:14-18. Tämä sana lausuu, että Kristus on meidän rauhamme, että hän teki rauhan ja että hän julisti rauhaa.

    Tämä rauhanteko ei lähde meistä, vaan kysymyksessä on rauha, jonka Kristus on jo tehnyt Jumalan ja ihmiskunnan välille. Hän lepytti Jumalan ankaran vihan syntisiä kohtaan maksamalla meidän syntivelkamme ja hyvittämällä sen Jumalalle. Ensiksi on siis Jumalan vihan lepyttäminen. Vasta sitä seuraa rauhantila meidän sydämiimme ja pahasta omastatunnosta vapautuminen.

    Paavilainen hurskauskäsitys lähtee siitä, että ihmisen on itse lepytettävä Jumala tai se on toisten tehtävä huonompien puolesta, nimittäin niiden, jotka ovat siihen teoillaan kyenneet, tai sitten se, mikä vielä jää jäljelle, on hyvitettävä kiirastulessa. Tämä on täysi vastakohta sille, mistä Raamattu puhuu.

    Kristus on jo tehnyt rauhan. Ja tämä rauhanteko on tapahtunut Jumalan edessä, ja Jumala on hyväksynyt Poikansa täydellisen kuuliaisuuden, katkeran kärsimyksen ja sijaiskuoleman ihmiskunnan syntien sovituksena ja Hänen vihansa lepyttämisenä. Jumala on saanut sen hyvityksen, minkä hänen vanhurskautensa vaati. Ja niin syntyi eheä, särötön rauha.

    Se usko, joka antaa rauhan meidän omalletunnollemme, perustuu siis Kristuksen jo tekemään rauhaan. Miten hyvä onkaan uskoa valmiiseen rauhaan. Tämän rauhanteon varaan Kristus perusti saarnaviran toiminnan. Hänhän sanoi: "'Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.' Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: 'Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.'"

    2. Usko, joka antaa rauhan, uskoo apostoleitten todistuksen

    Apostolit lähtivät julistamaan evankeliumia kaikkeen maailmaan. Alun perin sana evankeliumi tarkoitti ilosanomaa saavutetusta voitosta. Kun Israel kävi herran sotia ja Jumala antoi heille voiton, ilosanoman tuoja lähti kuuluttamaan vuorilta, että voitto oli saatu ja rauha tullut. "Kuinka suloiset ovat ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa."

    Nyt Uuden liiton aikana Kristuksen noustua kuolleista, näitä rauhan sanoman tuojia ovat apostolit ja muut sananjulistajat, jotka kertovat, että Kristus on voittanut vihollisemme, synnin, kuoleman ja kiusaajan, ja että nyt on rauhan aika, Jumalan viha on lepytetty ja me saamme panna turvamme Kristukseen ja uskoa sellaisina kuin olemme, että syntimme ovat anteeksiannetut. Tämä oli apostoleitten tehtävä. Tähän työhön he saivat Pyhän Hengen, kun Kristus puhalsi heidän päälleen ja antoi heille vallan antaa syntejä anteeksi. Saarnavirka ei ole siis jokin hengetön virka, vaan se on hengellinen virka. Sen tehtävänä on antaa synnit anteeksi Kristuksen täytetyn työn nojalla katuville, mutta pidättää anteeksiantamus katumattomilta siihen asti, kunnes katuvat.

    Kun Kristus puhalsi opetuslastensa päälle ja antoi heille Pyhän Hengen, se ei koskenut heidän omaa uskoansa eikä myöskään helluntaina annettuja erityisiä ihmelahjoja eli Pyhän Hengen näkyvää vuodattamista, vaan se koski kristilliselle kirkolle annettua saarnavirkaa eli evankeliumin julistamisen virkaa. Siten Kristus ei kytkenyt syntien anteeksisaamista julistajan uskoon, vaan synninpäästön sanaan. Niinpä luterilaiset tunnustukset korostavatkin sitä, että saarnaviran toimitusten pätevyys ei riipu julistajan henkilökohtaisesta uskontilasta, vaan jumalattomatkin voivat toimittaa oikeat sakramentit. Jos siis kuka hyvänsä, uskova tai epäuskoinen, kirkon nimissä julistaa oikein Jumalan sanaa, antaa synninpäästön ja toimittaa hänen asetuksensa mukaisen sakramentin, se on Jumalan edessä pätevä, ja tämän työn kohde saa uskoa saaneensa siinä synninpäästön Jumalalta ja hänen tulee olla myös varma, että sen sai.

    Tästä meillä on apostoleitten todistus heidän sanassaan. He olivat koolla, kun Jeesus ilmestyi heidän keskelleen ylösnousseena ja antoi heille tämän vallan ja lähetti heidät tähän tehtävään. Apostolit ovat sen meille kertoneet, ja heidän sanansa varaan on apostolinen kirkko rakennettu.

    Luther sanoo tämän kohdan johdosta: "... jos en saa syntiäni anteeksi, ellei rippi-isällä ole Pyhää Henkeä (eikä kukaan saata olla varma toisesta, onko hänellä Henki), milloin voisin olla synneistäpäästöstä varma ja saada levollisen omantunnon? Silloin laitani olisi aivan niin kuin ennenkin."

    Luther jatkaa: "Vastaus: otin tämän esille, niin että tällä asialla olisi oikea perustus. Ei ole mitään epäilystä, että syntiä ei sido eikä anna anteeksi kukaan muu kuin vain se, jolla on Pyhä Henki niin varmasti, että sinä ja minä sen tiedämme, kuten nämä Kristuksen sanat vakuuttavasti todistavat. Mutta se ei ole kukaan muu kuin kristillinen kirkko, so. kaikkien Kristukseen uskovien yhteisö; yksin sillä on nämä avaimet, sitä ei sinun pidä epäillä. Ja joka sen ohella omii avaimet itselleen, on oikea paatunut kirkonryöstäjä, olipa hän sitten paavi tai kuka hyvänsä. Juuri kirkosta on jokainen varma, että sillä on Pyhä Henki - - Siitä seuraa, että paavin tulee olla virassaan kaikkien palvelijoiden palvelija, kuten hän kehuukin olevansa, vaikka ei toimikaan siten, ja että kehtolapsellakin niin kuin kaikilla, joilla on Pyhä Henki, on suurempi oikeus avaimiin kuin hänellä."

    Avaimet on annettu koko kirkolle, ja seurakunnan paimen hoitaa niitä seurakunnan nimessä. On siis lohdullista uskoa, että hänen saarnansa, synninpäästönsä ja sakramenttinsa ovat Jumalan edessä päteviä, kunhan kaikki tapahtuu apostolisen Sanan mukaan. Saamme niistä Jumalan rauhan sydämiimme uskon kautta aivan kuin Jeesus itse seisoisi ylösnousseena keskellämme ja sanoisi meille: "Rauha teille!"

    Kolmanneksi kiinnitämme tekstissämme huomion siihen, että

    3. Usko, joka antaa rauhan, ei etsi näkyväisiä

    Pitkänäperjantaina apostolit olivat hajaantuneet, mutta sen jälkeen he kokoontuivat yhteen lukittujen ovien taakse. Silloin Jeesus ilmestyi heille ja antoi heille käskyn antaa syntejä anteeksi.

    Tuomas ei kuitenkaan ollut heidän kanssaan, kun Jeesus ensi kerran ilmestyi heille. Kun Tuomas kuuli siitä, hän sanoi: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko." Tuomas halusi varmuuden asiasta voidakseen uskoa. Tämän varmuuden hän halusi perustaa näkemiselle ja koskettamiselle. Hän oli tottunut siihen, että Jeesus oli aistein nähtävissä ja käsin kosketeltavissa, kuten apostoli Johannes hänestä sanoo: "Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta." 1 Joh. 1:1. Jos kerran Jeesus oli noussut ylös, asia ei voinut olla toisin. Kun kerran todellinen ihminen oli pantu hautaan, todellisen ihmisen oli tarvinnut nousta sieltä ylös, jos kerran hän oli ylösnoussut. Tämä päättely oli oikea. Mutta oliko oikein olla uskomatta toisten apostolien todistusta?

    Ei ollut, ja sen vuoksi Jeesus nuhteli Tuomasta. Koko myöhempi kirkko on tässä asiassa apostolien todistuksen varassa. Tämä todistus ei ole kuitenkaan ilman siihen liittyvää Pyhän Hengen todistusta, joka sanaan ja sakramentteihin liittyvänä todistaa sydämillemme todeksi tämän asian.

    Niinpä Jeesus nuhtelee Tuomasta ja jokaisen epäuskoa ja todisteluvaatimuksia, kun hän sanoo: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!"

    Tuomaalla oli kolme syytä uskoa apostolien todistus. Ensiksikin se piti yhtä Vanhan testamentin ennustusten kanssa. Toiseksi Kristus oli sanonut sen opetuslapsille etukäteen. Ja kolmanneksi Kristus oli liittänyt apostoleitten todistukseen Pyhän Henkensä, kun hän oli sanonut: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Ja nyt Pyhä Henki todisti apostolien sanassa, kun he kertoivat Tuomaalle, että he olivat nähneet Jeesuksen. Tuomaan järkeily aiheutti hänessä hengellisen pimeyden, ja Jeesuksen oli saatava hänet uskon pohjalle.

    Todellinen usko, se usko, joka pelastaa ja antaa rauhan, uskoo Kristuksen ylösnousseeksi. Heitä sinäkin pois lihasi vaatimukset näkemisestä ja tuntemisista ja usko sanan ja sakramenttien todistus.

    Mutta miksi sitten Tuomas sai koskettaa Jeesusta? Tuomaksen oli määrä olla yksi apostoleista, yksi Jeesuksen elämän ja ylösnousemuksen silminnäkijätodistajista. Jumalan suunnitelmiin kuului, että Jeesuksen ylösnousemuksella oli todisteet myös siinä havaintomaailmassa, jossa aistein tehdään havaintoja. Siten Jumala käänsi Tuomaan epäuskon palvelemaan tätä näkökohtaa. Mies, johon mitkä tahansa puheet eivät tehonneet, vakuuttui siitä, että hänen edessään oli se mies, jonka seurassa hän oli ollut kolme vuotta. Ja Tuomas lausui kauniin ja oikean tunnustuksen: "Minun Herrani ja minun Jumalani." Tuomaan oli uskottava asia myös ja nimenomaan niillä perusteilla, joilla sukupolvet myöhemmin hänen jälkeensä uskovat Kristukseen.

    Usko, joka antaa tunnolle rauhan, ei etsi näkyväisiä, vaan suuntautuu Sanassa ilmoitettuun Kristukseen ja tähyää kohden iankaikkista rauhan valtakuntaa taivaissa.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija

    Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 13.8.2017

  • Uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija

    Luuk. 12:42–48: Ja Herra sanoi: "Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti minä sanon teille: hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi. Mutta jos palvelija sanoo sydämessään: 'Herrani tulo viivästyy', ja rupeaa lyömään palvelijoita ja palvelijattaria sekä syömään ja juomaan ja päihdyttämään itseänsä, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin uskottomille. Ja sitä palvelijaa, joka tiesi herransa tahdon, mutta ei tehnyt valmistuksia eikä toiminut hänen tahtonsa mukaan, rangaistaan monilla lyönneillä. Sitä taas, joka ei tiennyt, mutta teki semmoista, mikä lyöntejä ansaitsee, rangaistaan vain muutamilla lyönneillä. Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.

    Tänään on mielenkiintoinen evankeliumiteksti, koska se käsittelee pääasiassa saarnavirkaa. Jumalan sanan perusteella perehdymme siihen, mistä virassa on kyse ja miten pastorien tulee hoitaa virkansa tehtävät. Käsittelemme ohessa, mitä Jumala olettaa seurakuntalaisilta, mutta päähuomio on virassa. Voi ehkä tuntua siltä, ettei teidän ole syytä kuulla opetusta viran tehtävistä, vaan niiden pohtiminen kuuluu pastoreille. Raamattu opettaa kuitenkin paljon virasta ja sen velvollisuuksista. Aihe on täten Jumalan sydämellä ja hän haluaa, että se on jokaiselle meistä tuttu.

    Huoneenhaltija, joka ruokkii palvelusväen Jumalan käskystä

    Ennen viran velvollisuuksia, haluan kiinnittää huomionne siihen, miten viran luonnetta kuvataan. Herramme sanoo: ”Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija”. Toisaallakin Raamattu kuvaa saarnavirassa olevia huoneenhaltijoiksi. Paavali kirjoittaa: ”Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina.” (1 Kor. 4:1)

    Huoneenhaltija on mainio nimitys pastorista. Se kiteyttää sen, mistä virassa on kyse: viralle kuuluu huolenpitäminen niistä salaisuuksista, jotka Jumala on uskonut seurakunnalle. Kristuksen morsiamena seurakunta on osallinen kaikkiin sulhasensa armon aarteisiin. Pastorin tehtävä huoneenhaltijana on käyttää yhteisiä aarteita sielujen parhaaksi. Kuvaavaa onkin se, että päivän evankeliumissa huoneenhaltijasta käytetään myös nimitystä ”palvelija”, koska palvelemisesta on juuri kyse. Pastorin elämäntyönä on palvella seurakuntalaisia niillä aarteilla, jotka morsiamelle kuuluvat.

    Viran perustehtäväksi hahmottuu seurakuntalaisten ruokkiminen, kun Vapahtaja mainitsee ruokaosan antamisen ajallaan. Pastorin tulee pitää esillä elämän sanaa, jotta hänelle uskottu lauma saisi tarvitsemansa ravinnon. Virka ei tuo Jumalan lahjoihin mitään lisää. Armonvälineiden pätevyys tai vaikuttavuus ei ole sidoksissa virkaan, vaan Jumalan sanalla itsellään on elämää antava voima. Sanoohan Vapahtaja: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.” (Joh. 6:63).

    Saarnavirka on kuitenkin tärkeä seurakunnan elämän kannalta. Jumala ei ole jättänyt pastorin kutsumista vapaaehtoiseksi asiaksi, vaan meillä on Raamatussa selkeä sana, joka velvoittaa nykyäänkin. Paavali kirjoittaa Tiitukselle: ”Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat” (Tiit. 1:5). Tästä huomaamme, että jos jokaisessa paikallisseurakunnassa ei ole pastoria, jotakin on jäänyt järjestämättä. Meillä on täten määräys huolehtia siitä, että asia laitetaan kuntoon. Jumalan käskyn taustalla vaikuttaa rakkaus syntisiin: hän haluaa, että jokainen meistä saa nauttia sekä Jumalan sanan maitoa että vahvempaa ruokaa sielujemme autuudeksi.

    Huoneenhaltija antaa ruokaa ajallaan kunkin tarpeen mukaan

    Mennään viran velvollisuuksiin. Vapahtaja kertoo, kuinka virkaa pitää hoitaa: ”Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän!”. Herra korostaa sitä, että palvelusväen tulee saada ruoka ajallaan. Uskollinen huoneenhaltija on valmis aina Herran takaisin tulemiseen saakka antamaan ruokaa, kun palvelusväki sitä tarvitsee. Hän tekee pitkäjänteisesti ja hellittämättä työtä, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla vailla ravintoa.

    Herää kysymys: mitä tarkoittaa se, että ruoka tulee saada ajallaan? On helppo ymmärtää, että jos seurakuntalainen painii pahan omantunnon kanssa, häntä pitää lohduttaa sillä, että kaikki hänen syntinsä on anteeksiannettu. Hän tarvitsee paljon sielua hoitavaa ravintoa. Ei ole tilaa aikailulle, vaan siinä hädässä, jossa hän on, hänen pitää kuulla, että hänellä on Vapahtaja Jeesus.

    Toisaalta saattaa olla niin, että on suuri nälkä, muttei näläntunnetta. Näinhän käy maallisenkin ruoan kanssa: jos ei syö, syömättömyyteen voi tottua eikä nälkä tule. On hurjaa edes ajatella, että ihminen luulee selviytyvänsä ilman Jumalan sanan ravintoa. Hän elää elämäänsä tyytyväisenä ajattelematta sitä, että saatana ja kaikki pahuuden vallat yrittävät koko ajan kiskoa jokaista Aadamin lasta syvälle helvettiin. Ehkä tällainen ihminen käy silloin tällöin kirkossa, mutta hän ei katso todellisuutta Jumalan sanan antamin silmin. Hänelle uskonto on myönteinen asia, kunhan se ei käy rasitteeksi saakka. Jumalan sana on virike, mukava elämän rikastuttaja, mutta ei se, minkä varassa elämä on.

    Tällaisen ihmisen on herättävä näkemään puutostilansa. Lain tulee kirkastaa hänelle, että tämä elämä on väliaikainen. Sen jälkeen tulee tuomio. Kirjat avataan ja kaikki tekemämme tutkitaan. Edes yksi rikos lakia vastaan – paha ajatus, sana tai teko – ja tuomiona on iankaikkisen kadotuksen piina. Tuomio on ikuinen, lohduton kärsimys, jossa inhimillistä kieltä käyttäen voisi sanoa, että sadat tuhannet vuodet eivät ole edes kärsimyksen alku. Kärsimys alkaa aina uudestaan eikä loppua ole.

    Ilman Jumalan evankeliumia, joka ilmoittaa Kristuksen, jokainen on hengellisesti kuollut ja Jumalan vihan alla. Päämääränä on kadotus, sillä ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.” (Room. 3:10–12). Vain silloin, kun Jumalan sana lahjoittaa elämän, lain rikkonut voi välttää ikuisen kuoleman.

    Joku voi tehdä tästä johtopäätöksen, että onneksi ei ole kuin nuo syntiset, jotka laiminlyövät jumalanpalveluksen eivätkä ymmärrä, mihin ovat matkalla! Onneksi me olemme uskollisesti koolla sanan äärellä! Mutta meidän jumalanpalveluksessa istuvien ei tule turruttua siihen, että sielumme voi hyvin, kunhan vain olemme täällä läsnä. Kuinka surkeaa on, jos menemme pitoihin runsaiden ruokien ääreen, mutta emme syö. Ajattelemme, että pelkkä juhlissa oleminen riittää ravitsemaan. Ruoka jää pöytään, ja me lähdemme pois yhtä nälissämme kuin tänne tullessamme.

    Huoneenhaltija ei ruoki seurakuntalaisia väkisin. Hän kattaa pöydän. Hän rohkaisee työtätekeviä ja raskautettuja tulemaan aterialle, mutta uskoon hän ei pysty ketään pakottamaan. Palvelusväen tehtävänä on uskolla nauttia niitä aarteita, jotka Jumala on kattanut huoneenhaltijansa kautta.

    Millainen uskollinen huoneenhaltija ei ole

    Hyvän huoneenhaltijan vastakohta hahmottuu Jeesuksen sanoista: ”Mutta jos palvelija sanoo sydämessään: 'Herrani tulo viivästyy', ja rupeaa lyömään palvelijoita ja palvelijattaria sekä syömään ja juomaan ja päihdyttämään itseänsä, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin uskottomille.”

    Pahan huoneenhaltijan toimintaa luonnehtii se, että hän on unohtanut Herransa paluun. Lopun ajan näkökulman jääminen pois johtaa siihen, että hänen ymmärryksensä virastaan vääristyy myös. Kun ei ole käsitystä siitä, että sanaa pitäisi julistaa kuulijoiden iankaikkiseksi autuudeksi, viran hoidolta putoaa pohja. Kelvoton huoneenhaltija käsittää asemansa vallankäytön paikaksi. Hänellä ei ole rakkautta hänelle uskottuun laumaan, koska hän ei itse tunne Ylipaimenen hellää rakkautta. Siksi hän alkaakin piestä niitä sieluja, joista hänen tulisi pitää huolta. Hänen elämänsä ilot keskittyvät tähän maailmaan eikä hän saa niistä tarpeekseen. Siksi hän käyttää aikansa syömiseen ja juopotteluun. ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme” (Jes. 22:13).

    Teoillaan kelvoton huoneenhaltija osoittaa luopumuksensa ja niin hän saa saman osan kuin uskottomat. Hänet heitetään tuskaan, johon hän on ollut johdattamassa muita. Siellä hän saa viettää hirveän iankaikkisuuden tietäen, että hänen viranhoitonsa on johtanut monet muut hänen kanssaan kärsimykseen.

    Oikea näkökulma huoneenhaltijan toimintaan

    Tällä tavoin päivän evankeliumi opettaa, mitä meidän tulee odottaa huoneenhaltijalta. Hän ei saa olla rakkaudeton herra. Hän ei saa olla syöppö eikä juoppo. Jos paimen on kelvoton, seurakuntalaisilla on kaikki oikeudet todeta, ettei hän ole Jumalan kutsuma ja erottaa hänet virasta. Palvelusväen räikeästi laiminlyövä ei ole Jumalan lähettämä kaitsija.

    Toisaalta, meidän tulee olla valmiita siihen, että uskollinen huoneenhaltija jakaa määrätietoisesti Jumalan sanaa tietäen, että Herra kutsuu hänet kerran tilille viranhoidostaan. Hän hoitaa virkaansa tuomiopäivä silmiensä edessä. Huoneenhaltijaan tulee suhtautua siten, että hän pyrkii parhaansa mukaan antamaan kullekin sitä ruokaa, jonka hän näkee tarpeelliseksi. Tämän näkökulman mielessä pitäminen on tärkeää erityisesti silloin, jos pastori joutuu puuttumaan johonkin asiaan jonkun lampaan elämässä. Silloin tulee pitää mielessä se, että hänen toimintansa takana on huoli sieluista. Hän ei ilkeyttään huomauta tai nuhtele. Joskus voi olla niin, että pastori näkee nälän oikein siellä, missä näläntunnetta ei ole.

    Huoneenhaltija on Jumalan rakkauden osoitus. Huoneenhaltija kertoo siitä, että meidän sielumme ovat Jumalalle tärkeitä. Jumala on antanut hänet seurakuntalaisille, koska Jumala haluaa jokaisen syntisen pelastusta. Raamatussa kuulemme Isämme ihanan äänen: ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa” (Ps. 34:16). Pastori on merkki tämän lupauksen toteutumisesta. Hänen esillä pitämien armonvälineiden kautta Jumala haluaa lahjoittaa meille Poikansa ja hänessä syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.

    Paljon on annettu, paljon vaaditaan

    Evankeliumi päättyy hurjaan uhkaukseen: ”sitä palvelijaa, joka tiesi herransa tahdon, mutta ei tehnyt valmistuksia eikä toiminut hänen tahtonsa mukaan, rangaistaan monilla lyönneillä. Sitä taas, joka ei tiennyt, mutta teki semmoista, mikä lyöntejä ansaitsee, rangaistaan vain muutamilla lyönneillä. Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.”

    Jumala uhkaa huoneenhaltijoita kauhealla tuomiolla. Näin hän tuo ilmi sen, mikä vastuu tehtävään liittyy. Toisaalla Raamattu sanoo: ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.” (Jaak. 3:1). Uhkauksen takana on Jumalan rakkaus: hän ei ole välinpitämätön siitä, mitä saarnastuolista kuuluu. Hän vaatii sitä, että huoneenhaltijat kilvoittelevat ollakseen uskollisia, jotta sielut saisivat parasta mahdollista hoitoa.

    Lopun lausahdus: ”jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan”, soveltuu meihin kaikkiin. Seurakunnissamme on tärkeää muistaa, että meille on uskottu tavattomasti. Koska saamme kuulla viikosta toiseen puhdasta Jumalan sanan julistusta, sitä palavampia meidän tulisi olla uskossa ja rakkaudessa. On perin kummallista, jos Jumalan voimallinen sana ei ole meidän suurin aarteemme.

    Kylmyytemme ajokoon meidät ruoan ääreen. Penseytemme olkoon johtamassa meitä armon aarteita nauttimaan. Juuri meidän syntisyytemme tähden Jumala on antanut huoneenhaltijan. Tänään pöytä on katettu teille. Jumalan Poika tulee armonvälineissä luoksenne, jotta te saisitte elää. Ottakaa vastaan taivaan herkut: Jeesuksen viattomuus, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä! Niin teitä ei tuomita viimeisenä päivänä, vaan pääsette Vapahtajanne armon suojissa iankaikkiseen iloon.

  • Uskon kilvoittelu on Jaakobin painia

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, Vanhan Testamentin teksti

    Ja kun mies huomasi, ettei hän häntä voittanut, iski hän häntä lonkkaluuhun, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen painiskellessaan hänen kanssaan. Ja mies sanoi: "Päästä minut, sillä päivä koittaa." Mutta hän vastasi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Ja hän sanoi hänelle: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin hän sanoi: "Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut." Ja Jaakob kysyi ja sanoi: "Ilmoita nimesi." Hän vastasi: "Miksi kysyt minun nimeäni?" Ja hän siunasi hänet siinä. Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, "sillä", sanoi hän, "minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut." Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko; mutta hän ontui lonkkaansa. Sentähden israelilaiset eivät vielä tänäkään päivänä syö reisijännettä, joka kulkee lonkkaluun yli; sillä hän iski Jaakobia lonkkaluuhun, reisijänteen kohdalle. 1 Moos. 32:25-32.

    "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan", huudahtaa apostoli Paavali (Room. 8:31). Mutta entä sitten, kun havaitsemme olevamme taistelussa itse Jumalaa vastaan, miten voimme selviytyä voittajina?

    Painia omassatunnossa

    Jaakob oli profeetta, jolle Jumala ilmestyi ja puhui. Niin myös tekstimme tapahtuma on profeetallinen ilmestys, jonka avulla Jumala ilmoitti tulevillekin polville suuria, ihmeellisiä asioita. Jaakobin paini oli taistelua sekä omassatunnossa että ruumiillisesti. Sen, että se oli painia omassatunnossa, näemme siitä, että hän pyysi vastustajaltaan siunausta. Sen, että se oli fyysinen koitos, havaitsemme siitä, että hän tämän jälkeen lopun elämäänsä ontui jalkaansa. Usein taisteluihimme Jumalan kanssa liittyvät nämä molemmat: sekä omatunto että ulkonainen elämä, kuten terveys, omaisuus, omaiset, ystävät, maine jne. Jos ajallinen elämämme on kaikin puolin hyvin, harvoin omatuntomme herää ja pysyy hereillä Jumalan edessä.

    Uhkana menettää kaikki

    Jaakob oli palaamassa vuosia kestäneeltä pitkältä matkalta. Hän oli lähtenyt kotoaan yksin, nyt hänellä oli suuri perhe. Hän oli saanut esikoissiunauksen veljensä heikkoutta hyväksi käyttämällä ja pettämällä vanhan isänsä. Hän pelkäsi palata veljensä eteen. Vuosien takainen synti palasi Jaakobin mieleen ja alkoi ahdistaa häntä, vaikka hän oli sitten vaeltanutkin Herran edessä. Nyt oli tosi paikka edessä, sillä Eesau oli lähtenyt häntä vastaan 400 miehen voimalla. Jaakob kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: "Isäni Aabrahamin Jumala ja isäni Iisakin Jumala, Herra, sinä, joka sanoit minulle: 'Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää!' Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa. Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen. Olethan itse sanonut: 'Minä teen sinulle hyvää ja annan sinun jälkeläistesi luvun tulla paljoksi kuin meren hiekka, jota ei voida lukea sen paljouden tähden.'" (1 Moos. 32:9-12). Jaakob vetoaa Jumalan lupauksiin aidon uskovan ihmisen tavoin. Uskon elämä on Jumalan armollisiin lupauksiin vetoamista.

    Taistelu yöllä

    Jaakob oli vienyt perheensä Jordanin yli, mutta palasi itse takaisin sen toiselle puolelle yöksi. Siellä yksinäisyydessä hän kohtaa Jumalansa ja käy taistelunsa. Kun joudumme tosi ahtaalle sisimmässämme, Jumala johdattaa asiat siten, että olemme yksin. Kauan sitten eräs henkilö oli lähtenyt laivaristeilylle, missä hän koki suurta yksinäisyyttä ja hänen mieleensä palautui raskas synti, jonka hän oli nuorempana tehnyt. Tuli omantunnon hätä, joka ei sieltä palattuakaan antanut rauhaa. Ei tullut uni silmään ja aamulla hyvin varhain hän otti minuun yhteyttä ja pyysi apua. Opastin hänet armon varaan Herran Kristuksen turviin.

    Kun Jumala tavoittaa omantunnon ja ottaa ihmisen puhutteluunsa, ihmisvilinästä ei ole apua. Tällaisessa taistelussa tunnon turruttaminen on vain tie pettävään näennäisrauhaan. Tarvitaan voitto Jumalasta. Taistelun tulee päättyä rauhantekoon.

    Erikoista tekstissämme on, että Jaakob joutuu taisteluun Jumalan kanssa sen jälkeen, kun hän on lausunut aivan oikean uskon rukouksen. Voi tapahtua, että uskova ihminen voi jonkin syntinsä tähden joutua koviin sisäisiin taisteluihin. Niin voi tapahtua milloin tahansa, usein kuolinvuoteella.

    Jaakob ei voinut nukkua koko yönä, vaan päivänkoittoon asti hänen oli taisteltava. Ulkonainen kuvasi sisäistä. Yö vallitsi omassatunnossa siksi, kunnes armon aurinko nousi. Siihen asti hänellä oli myös nimenä Jaakob, petturi, ja vasta siunauksen saatuaan hänestä tuli Israel, se, joka on taistellut Jumalan kanssa ja voittanut.

    Jaakob ei hellitä otettaan

    Jumala ilmestyi Jaakobille miehen hahmossa ja paini hänen kanssaan. Jaakob ottaa miehestä tiukan otteen eikä laske häntä menemään ja sanoo: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Kun joudut omantunnon taisteluihin, älä sinäkään hellitä. Tule yön pimeydestä aamunkoittoon. Tule omantunnon vaivoista sydämen rauhaan. Tule kirouksesta siunattavaksi. Miten tämä voi tapahtua?

    Emme voi voittaa Jumalaa koskaan häntä syyttämällä, hänet sivuuttamalla tai hänet hylkäämällä. Jumalasta voi saada voiton vain ottamalla kiinni Jumalan omista sanoista, kietomalla hänet hänen omiin lupauksiinsa ja pitämällä kiinni siitä, ettei Jumala voi valahdella eikä pettää. Niin Jaakob teki jo ennen käymäänsä suurta taistelua, niin hän teki taistellessaan. Hän pyysi siunausta. Olihan Jumala luvannut jo Aabrahamille: "Sinun siemenessäsi tulevat kaikki kansat siunatuiksi." Täytyihän siunauksen silloin kulkea polvesta toiseen, kunnes Vapahtaja tulee maailmaan. Ja vaikka Jaakob oli saanut isältään Iisakilta esikoissiunauksen petoksella, niin tuon pahankin täytyi palvella Jumalan suunnitelmia ja toteuttaa annettua lupausta Messiaasta. Kun Jumala painin päätteeksi siunasi Jaakobin, se merkitsi kahta asiaa. Jumala antoi anteeksi Jaakobin petoksen ja Jumala lupasi varjella hänen perheensä niin, että luvattu Messias voi aikanaan syntyä, niin että myös Jumalan armolupauksilla on kate. Jumala ei voinut peruuttaa lupauksiaan Jaakobin tähden, vaan hänen täytyi pysyä niissä itsensä tähden.

    Kiedo Jumala omiin sanoihinsa

    Usko ottaa Jumalan kiinni hänen omista lupauksistaan ja sanoistaan. Kanaanilainen vaimo tunnusti itsensä pahaiseksi koiranpenikaksi, mutta piti kiinni siitä, että hän saa syödä muruja, jotka pöydältä tippuvat. Sokea mies huusi, vaikka muut estelivät: "Daavidin poika, armahda minua." Koska Kristus on luvattu Vapahtaja, vieläpä koko maailman Vapahtaja, mekin saamme vedota hänen nimeensä, jossa kaikki kansat ovat tulleet siunatuiksi. Jaakobin painissa Jumala itse kiedotaan hänen omiin lupauksiinsa, ja niin hän ei voi meitä hylätä eikä jättää yön yksinäisyyteen, vaan painissa koittaa aamu, päivä valkenee ja me jäämme Jumalan siunauksen varaan ja omaantuntoon tulee rauha. Muistathan, kun Jeesus astui ylös taivaaseen, miten hänen kätensä olivat. Hän kohotti ne siunaukseen. Näiden Jeesuksen siunaavien kätten alla saat elää.

    Väistä siis näyttää siltä kuin Jumala olisi meitä vastaan. Mutta todellisuudessa Jumala on meidän puolellamme, myös silloin kun joudumme hänen kanssaan taisteluun. Jeesus sanoi: "Laki ja profeetat olivat Johannekseen asti; siitä lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin" (Luuk. 16:16). Kun tulemme sisään taivasten valtakuntaan, usko voittaa vaikeudet ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin. Tämä Jaakobin paini itsekunkin on käytävä sisimmässään ja tartuttava uskolla Kristuksen armoon ja sovellettava itselle se, mitä hän on edestämme tehnyt, ja pidettävä kiinni Jumalan lupauksista. Se on tehtävä vastoin omantunnon syytöksiä, vastoin kiusaajan kuiskauksia, jopa silloin, kun Jumala panee meidät kokeeseen ja taistelee kanssamme siunatakseen meitä.

    Taistelussa tulee vammoja

    Jaakobin lonkka nyrjähti taistelussa, ja hän oli invalidi sen jälkeen koko lopun elämänsä. Me tarvitsemme tämäntapaisia muistutuksia kertomaan toisaalta siitä, että sallimalla pahan Jumala on varjellut meidät vielä pahemmasta, ja toisaalta siitä, että olemme saaneet suuren siunauksen. Jos terveys menee, se on sittenkin vähäinen asia, kunhan saamme olla vanhurskasten ylösnousemuksessa. Jos talomme ja meille niin rakkaat muistoesineet palavat, mitä siitä, kunhan emme joudu ikuiseen tuleen. Jos menetämme maineemme, senkin haluamme kestää, saammehan taivaassa uuden nimen (Ilm. 2:17). Kun katselemme vammojamme, älkäämme katkeroituko, vaan ajatelkaamme sitä siunausta, mikä on tullut osaksemme ja suunnatkaamme katseemme ylös Jumalan luo, "joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa" (Ef. 1:3).

    Amen.

    Markku Särelä

  • Uskon voitto koettelemuksissa

    2. paastonaikainen sunnuntai I vuosikerran evankeliumi

    Ja Jeesus lähti sieltä ja vetäytyi Tyyron ja Siidonin tienoille. Ja katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni." Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan. Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja rukoilivat häntä sanoen: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme." Hän vastasi ja sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö." Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: "Herra, auta minua." Mutta hän vastasi ja sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille." Mutta vaimo sanoi: "Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat." Silloin Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot." Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve. Matt. 15:21-28. Vertaa myös rinnakkaistekstiä Mark. 7:24-31.

    On suuri Jumalan siunaus ja varjelus, jos elämä voi kulkea ilman suuria järkytyksiä. Kun niin tapahtuu, me emme useinkaan osaa olla siitä kiitollisia Jumalalle, kaiken hyvän antajalle, vaan meillä on kiusaus ajatella, että kaikki hyvä on vain meidän omaa ansiotamme. Niinpä Jumala näkee hyväksi järkyttää meitä välistä ankarilla koettelemuksilla, jotta ymmärtäisimme oman tilamme, kääntyisimme uskossa hänen puoleensa, pyytäisimme häneltä apua ja uskoisimme elämämme hänen haltuunsa. Kanaanilainen vaimo on meille oivana esimerkkinä siitä, että usko voittaa koettelemuksissa.

    1. Koettelemusten kourissa

    Jeesus kulki matkallaan Tyyron ja Siidonin seuduilla, siis Välimeren rannikolla. Tällä kanaanilaisten alueella asui eräs syntyään syyrofoinikialainen kreikatar, siis pakana. Häntä oli kohdannut tavaton järkytys. Hänen pientä rakasta tytärtään vaivasi kovasti riivaaja. Kukapa voisi ymmärtää äidin tuskan, kuka tyttären ahdistuksen?

    Usein ihmiset suurten koettelemusten kohdatessa kyselevät: Miksi tämä tapahtuu minulle? Mitä pahaa olen tehnyt, että Jumala minua näin rankaisee? Toiset tuntevat sekä tuskaa että häpeää. On myös tarjolla auttajia, sellaisiakin, jotka tekevät asian pahemmaksi ja lopulta lisäävät kärsivien tuskaa.

    Vaimo on kuullut Jeesuksesta. Tieto Israelin uskosta ja myös Jeesuksen toiminnasta oli levinnyt laajalle, jopa pakanain keskuuteen. Varmasti vaimo oli kuullut Jeesuksesta, ja hänellä oli ehkä jo sitä ennen ollut tietoa Israelin uskosta ja messiasodotuksesta. Nyt hän saa jostakin tietää, että Jeesus on tullut sinne, missä hän asuu. Ja hän päättää mennä Jeesuksen luo ja pyytää häneltä apua.

    Mutta...

    Niin, Jeesus kätkeytyy. Jeesus menee erääseen taloon eikä tahdo, "että kukaan saisi sitä tietää" (Mark. 1:24). Se oli kuin merkki siitä, että hän halusi olla rauhassa ja ettei häntä häirittäisi. Evankelista Markus kertoo: "Mutta hän ei saanut olla salassa, vaan heti kun eräs vaimo, jonka pienessä tyttäressä oli saastainen henki, kuuli hänestä, tuli hän ja lankesi hänen jalkojensa juureen." (Mark. 7:24-25.) Nainen tunkeutuu Jeesuksen luo kaikista estelyistä huolimatta, tuo vihoviimeinen pakana, jota ihmiset pitivät kuin Jumalan kiroamana.

    Nainen huutaa tuskassaan: "Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni." Ensiksi Jeesus kätkeytyi, nyt hän vaikenee.

    Oletko kokenut koettelemuksissasi jotakin samanlaista? On kuin Jeesus olisi piilossa. On kuin Jumala vaikenisi eikä kuulisi. On kuin Jumala ei olisikaan rakkaus. On kuin Jeesus kohtelisi sinua tylysti.

    Opetuslapsetkin rukoilevat Jeesusta: "Päästä hänet menemään, sillä hän huutaa meidän jälkeemme." He näkevät äidin tuskan ja hellittämättömyyden. Mutta Jeesus sanoo: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö." Tässä on vielä ankarampi isku. Jeesus vetoaa kutsumukseensa ja sanoo sen rajoittuvan Israelin heimoon. Mutta vaimo tulee hänen luokseen, kumartuu maahan hänen edessään ja sanoo: "Herra, auta minua." Eli: Herra, vastaa minun huutooni ja auta. Mitä Jeesus tekee? Jos jo edellinen isku oli kova, nyt seuraa vielä kovempi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille." On kuin hän sanoisi: Sinä olet jaloissa pyörivä koiranpenikka. Otettaisiinko leipä lapsilta ja annettaisiin sinulle?

    Ehkäpä olet kokenut samankaltaista. Näyttää kuin mikään ei auttaisi, eivät toisten esirukoukset, eivät omat rukoukset.

    2. Usko löytää lohdun sanan lupauksista

    On kuitenkin yksi asia, joka auttaa vaikeuksissa eteenpäin. Se on hellittämätön usko. Katsokaamme uskon valossa nyt uudestaan Jeesuksen sanoja ja menettelyä.

    Ennen kuin menemme niihin lähemmin, kerron erään tapauksen, jonka pastori A. Aijal Uppala kertoi. Eräs nuorehko mies oli taistellut perustavan uskon kysymyksen kanssa, saako hän olla varma siitä, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Päästäkseen tästä varmuuteen, hän ajatteli tarvitsevansa jonkin todisteen eli merkin. Hän päätti mielessään, että jos hän saa heitetyksi kiven niin ja niin pitkälle, se olisi merkki siitä, että hänkin saa uskoa. Mies epäonnistui. Se tuntui silloin tosi pahalta, mutta myöhemmin hän oli kiitollinen Jumalalle siitä, ettei hän ollut sallinut hänen onnistua. Jos hän olisi onnistunut, hän olisi rakentanut uskonsa väärälle pohjalle. Jumala johdattikin hänet sitten Sanan perustalle Kristuksen varaan, ja siitä löytyi autuuden varmuus. Kanaanilaisen vaimon usko ohjaa meitä tarkastelemaan asioita tältä, oikealta kannalta.

    Kun Jeesus kätkeytyy meidän silmiltämme ja tunteiltamme, hän on silti löydettävissä. Hän on opetuslastensa kanssa seurakunnassaan, siellä, missä hänen sanansa oikein julistetaan ja sakramentit jaetaan hänen asetuksensa mukaan. Hän on läsnä täydellä armollaan. Sanassaan hän tulee luoksemme myös silloin, kun kammiossamme yksinäisyydessä häntä avuksi huudamme. Mutta jos tahallisesti hylkäämme oikean seurakuntayhteyden ja Jumalan sanan, hän pysyy meiltä kätkössä. Kanaanilainen vaimo tunsi Jeesuksen Daavidin pojaksi eli Messiaaksi. Vaimo tunsi Raamatun ennustukset, ja niin hän saattoi kääntyä sen puoleen, jonka ihmeellisestä terveeksi tekevästä voimasta oli ennustettu.

    Kun Jeesus viittaa siihen, ettei häntä ole lähetetty muuta kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö, hän ei sulje kanaanilaista naista pois armon piiristä. Vaimon on vain kuuluminen Israelin huoneeseen ja hänen on oltava kadonnut lammas. Vanhassa testamentissa oli säädökset siitä, kuinka pakanat pääsivät Israelin kansan yhteyteen. Se ei siis ollut tykkänään poissuljettua. Siellä Israelin huoneessa tämä nainen sanoo olevansa, kun hän syö muruja, jotka hänen herrainsa pöydältä putoavat. Nainen lukee itsensä kadonneisiin kuuluvaksi, vieläpä koiranpenikaksi. Ei hän ole herra eikä herrojen lapsi, mutta siitä ei päästä mihinkään, etteikö hän ole heidän huoneessaan ja etteikö hän saa syödä lattialle tippuvia murusia ja elää niistä. Nainen on niin vahva Sanassa ja uskossa, että hän helposti hädän pakottamana löytää Jeesuksen koettelevista sanoista ne kohdat, jotka usko ymmärtää avun lupauksiksi. Hän kietoo Jeesuksen tämän omiin sanoihin. Kun kerran noin sanot, silloinhan sinun täytyy auttaa minua, ei minun pyyntöni tähden, vaan oman lupauksesi tähden.

    Nainen ei pyydä Jeesusta kotiinsa, jotta voisi parantaa hänen tyttärensä, vaan uskoo, että Jeesus voi tehdä sen kaukaakin.

    Jeesus sanoo: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot." Ja Raamattu kertoo: "Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve."

    Meille on kerrottu tämä erikoinen tapahtuma Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta lohdutukseksi, ettemme avun viipyessä menettäisi luottamustamme Jumalan rakkauteen Kristuksessa. Tärkeintä on olla Israelin huoneessa, siis olla Jumalan kansaa, olla Jumalan lapsi ja elää päivittäin syntien anteeksisaamisessa Jeesuksen nimessä. Kristus on koko maailman Vapahtaja, sinunkin rakas Vapahtajasi.

    Ajallisen elämän koettelemuksissa voimme kokea Jumalan moninaista apua ja johdatusta, mutta myös sitä, että hän viivyttää apuaan. Silti hän pysyy rakkautena. Ja vaikka joutuisimme koko elämämme kulkemaan raskasta ja vaivalloista tietä, hän pysyy rakkautena silloinkin. Usko katsoo yli ajan. Se katsoo tuonpuoleisiin ja kestää sen lupauksen varassa, että kerran kaikki on hyvin.

    Jeesuksen maallinen matka päättyi Golgatan ristille. Kuitenkin hän perusti iankaikkisen valtakunnan ja hallitsee ylösnousseena ja taivaaseen astuneena iankaikkisesti. Autuas on se, joka uskoo, vaikka ei näe.

    Amen.

    Markku Särelä

  • Uskontunnustus

    Pastori Dani Puolimatkan saarna lastenleirin päätösjumlanpalveluksessa 17.6.2018 Orivedellä

  • Uskotko profeettoja?

    Pastori Dani Puolimatkan saarna 13.12.2015 Tampereella

  • Uuden liiton helluntai

    Pastori Dani Puolimatkan saarna 15.5.2016 Siitamajalla

  • Uuteen vuoteen Jeesuksen nimessä

    Pastori Vesa Hautalan saarna lasten ja nuorten joululeirin päätösjumalanpalveluksessa 31.12.2017 Orivedellä

  • Vain Joosua vie luvattuun maahan

    Pastori Mika Bergmanin saarna uskonpuhdistusjuhlassa 31.10.2015 Lahdessa

  • Vain köyhät saavat kaiken

    Pastori Markus Mäkinen-Tainan saarna Uskonpuhdistusjuhlassa 5.11.2016 Lahdessa

  • Valheita vehnäpellossa (Saarna, Matt. 13:34-43)

    TM Dani Puolimatkan saarna 9.2.2014 Tampereella

  • Valhevehnävertaus - varoitus vihamiehen kylvöstä

    5. lopp. jälk. sunnuntaina. II vuosikerta, evankeliumi

    Tämän kaiken Jeesus puhui kansalle vertauksilla, ja ilman vertausta hän ei puhunut heille mitään; että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: 'Minä avaan suuni vertauksiin, minä tuon ilmi sen, mikä on ollut salassa maailman perustamisesta asti. Sitten hän laski luotaan kansanjoukot ja meni asuntoonsa. Ja hänen opetuslapsensa tulivat hänen tykönsä ja sanoivat: 'Selitä meille vertaus pellon lusteesta.' Niin hän vastasi ja sanoi: 'Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika. Pelto on maailma; hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset. Vihamies, joka ne kylvi, on perkele; elonaika on maailman loppu, ja leikkuumiehet ovat enkelit. Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva maailman lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon.' Matt.13:34-43,

    Jeesus kertoi opetuslapsilleen kaksi eri kylväjävertausta.

    Toisessa vertauksessa kylväjä kylvää siementä ja siemenet putoilevat eri paikkoihin: tien oheen, kallioperälle, orjantappuroihin ja hyvään maahan. Tässä vertauksessa siemen on Jumalan sana. Toiset hylkäävät sen heti kohta, toiset uskovat vain ajaksi, mutta on myös niitä, jotka uskovat sen jääden sen varaan ja pelastuen iankaikkiseen elämään.

    Toisessa vertauksessa Jeesus kertoo miehestä, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa, mutta ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan ja meni pois. Ja kun laiho kasvoi, lustekin tuli näkyviin. Tämä aiheutti hämmästystä palvelijoiden keskuudessa, jotka kyselivät: "Herra, etkö kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen sitten on tullut lustetta?" Tätä vertausta Jeesus nyt selittää meille tekstissämme. Kuinka on mahdollista, että oikeasta kylvöstä huolimatta pelto kasvaa oikean vehnän ohella valhevehnääkin ja mitä sille on tehtävä? Näihin asioihin Vapahtajamme antaa meille vastaukset.

    1. Kuinka on mahdollista, että siellä, missä on oikea Jumalan sana ja uskovien seurakunta, on myös epäuskoisia kaikenlaisine epäuskoisine käsityksineen ja harhoineen

    Kun Jeesus selitti tämän vertauksen hän selvästi sanoi, että pelto on maailma. Se ei ole siis tässä vertauksessa seurakunta, eikä Jeesus sano, että valhevehnä saa vapaasti rehottaa seurakunnassa. Muilla opetuksillaan Jeesus toi esiin, kuinka on toimittava katumattomien julkisyntisten ja harhaoppisten suhteen. He eivät ole seurakuntaa, vaan he ovat sen ulkopuolella. Palaamme tähän asiaan lähemmin myöhemmin.

    Kun Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan, se kokoaa ympärilleen Jumalan seurakunnan, joka toistuvasti, jatkuvasti, polvesta toiseen käyttää sanaa ja sakramentteja.

    Mutta nyt tapahtuu, että kristittyjen kodeissa, joissa lapset kasvatetaan Jumalan pelkoon ja joissa he antavat ihania uskon tunnustuksiakin, heistä osa menee maailmaan, toiset loppuiäkseen, toiset lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Heistä jotkut omaksuvat jopa mitä oudompia kristillisen uskon vastaisia pakanallisia ajatuksia. Toiset tulevat kiedotuiksi himoihinsa elämään paheellisesti, toisten ajatusmaailma pimenee niin, että he uskovat valheen ja pitävät sitä suurena viisautena.

    Tapahtuu myös, että sellaisetkin, jotka käyvät säännöllisesti sanankuulossa ja tunnustavat uskonsa, jättävät puhtaan sanan ja mieltyvät johonkin muuhun, kuka mihinkäkin, tai tekevät tekoja, jotka murehduttavat uskovien mielet, mutta eivät kadu tekemisiään, vaan puolustelevat niitä.

    Lustetta eli valhevehnää on vehnäpellossa. Se ei johdu Jumalasta eikä hänen sanastaan. Sitä eivät ole kylväneet oikeauskoisen seurakunnan uskolliset paimenet, vaan Vapahtajamme sanoo selvästi, että sen on tehnyt vihamies, tuo kiusaaja, joka ärjyvän leijonan tavoin kulkee ympäriinsä etsien kenet saisi raateleviin hampaisiinsa.

    Kunpa uskovat ymmärtäisivät, kuinka voimakas vihollinen meillä on, vihollinen, jolla ei ole todellista rakkautta, vaan joka on täynnä vihaa, vihollinen, joka naamioituu valkeuden enkeliksi ja ymmärtäväiseksi ja rakastavaksi hengeksi, mutta joka on ollut alusta asti valhettelija ja murhaaja, joka turmelee ja tappaa sekä mielen että ruumiin ja hävittää jumalanpelon ja oikean rakkauden!

    Vihamies kylvää lustetta yöllä ihmisten nukkuessa. Yö on siellä, minne Jumalan sanan kirkas valo ei tuo päivää. Pahin, tuhoisin kylvö tapahtuu sellaisissa olosuhteissa, kun Jumalan seurakunta, sen uskolliset jäsenet ja paimenet eivät ole tai edes voi olla paikalla pahan kylvöä estämässä. Tilaisuuksia pahan kylvölle kyllä löytyy. Elämä on kerta kaikkiaan sellaista, ettei ulkoapäin voida ketään varjella sen varjopuolilta. Itsekunkin on valvottava, kammottava pahaa ja pidettävä kiinni Jumalan sanasta sekä torjuttava omantunnon ja sydämen tasolla pahan kylvö. Jokainen on itse vastuussa siitä, mitä ottaa vastaan. Jumala ei ole epäuskoon syyllinen, vaan vihamies ja ihminen itse, joka antaa itseään petkuttaa.

    2. Mitä valhevehnälle on tehtävä

    Vertauksessa palvelijat sanoivat perheenisännälle: "'Tahdotko, että menemme ja kokoamme sen?' Mutta hän sanoi: 'En, ettette lustetta kootessanne nyhtäisi sen mukana nisuakin. Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani.' "

    Jumala, joka Vanhan testamentin ajan Israeliin oli säätänyt miekankäytön ja kivittämisen harhaoppisten ja jumalattomien hävittämiseksi, sääti toisen järjestyksen Uuteen liittoon. Nyt Kristuksen kirkko ei saa tarttua miekkaan eikä käyttää maallisia rangaistuksia. Niiden käyttö kuuluu maalliselle esivallalle ajallisen elämän asioissa. Sen sijaan kristillisen kirkon tulee torjua ja kumota harhaoppiset Jumalan sanalla ja sulkea katumattomat ja lihan mukaan julkeasti vaeltavat syntiset pois seurakunnasta ja synninpäästön sijaan sitoa heidät synteihinsä, jotta he katuisivat ja kääntyisivät. Tämän tulee tapahtua ilmitulleiden tosiasioiden perusteella. Kristuksen lampaan tulee seurata Kristuksen ääntä, mutta paeta vierasten ääntä.

    Se peruste, jolla Kristus kieltää valhevehnän hävittämisen, on se, ettei sen mukana menisi myös oikeata vehnää. Meidän ihmisten on näet mahdotonta nähdä sydämiin emmekä voi tietää, mikä kunkin lopullinen kohtalo on. Vasta viimeisenä päivänä tulee ilmi, ketkä ovat vehnää, ketkä valhevehnää, ja silloin vasta on erottelun aika. "Elonaika on maailman loppu, ja leikkuumiehet ovat enkelit. Niinkuin lusteet kootaan ja tulessa poltetaan, niin on tapahtuva maailman lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."

    Mitään epäpyhää ei pääse taivaaseen, ja niin on hyvä.

    Täällä alhaalla uskovien kunnia ei näkynyt. Mutta silloin on toisin, kun synnin ruumis on riisuttu ja olemme pukeutuneet lopullisesti näkemisessä sekä ruumiin että sielun puolesta Kristuksen kirkkauden pukuun. Kristus sanoo siitä: "Silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko. Jolla on korvat, se kuulkoon."

    Olet Kristuksen lunastama. Olet pyhässä kasteessa erotettu tämän maailman saastutuksesta Kristuksen pyhien joukkoon. Sinä, joka nyt huokaat synnin ruumiissa, mutta panet turvasi Jumalan armoon, kerran loistat niin kuin aurinko taivaallisen Isäsi valtakunnassa. Tämä kaikki on omaasi armosta uskon kautta ja se tulee ilmi sinä päivänä, kun Vapahtajasi ilmestyy. Ota siis suunnaksesi taivas. Pysy sillä tiellä ja karta vihamiehen kylvöä kuten myrkkyä ainakin.

          Armoon, armoon ainoastaan, suojaan suuren sovinnon.
          Jeesus rakas, otat vastaan; Annoit armotuomion,
          Siihen tahdon turvata, Jeesus, muista minua.
          Juho Valve SK 1967 238:3

    Amen.

    Markku Särelä

  • Vanhurskaus ja lähimmäisestä huolehtiminen (Saarna, Luuk. 10:23-37)

    Pastori Kimmo Närhin saarna 25.8.2013 Siitamajalla

  • Vapaaksi omantunnon taakoista (Saarna, Matt 11:25-30)

    Pastori Markku Särelän saarna 11.9.2011 Siitamajalla

  • Varma pelastuksen sana

    13. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, III vuosikerran epistolateksti

    Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi. Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen. 1 Tim. 1:12-17.

    Taivas ja maa katoavat, mutta Jumalan sana ei katoa.

    Rukoilemme: Rakas taivaallinen Isämme! Pyhitä meidät totuudessa. Sinun sanasi on totuus. Amen.

    Ihmisellä on eriskummallinen taipumus omaksi vahingokseen tehdä varmoista uskon asioista epävarmoja. Tämä vika juontaa alkunsa siitä, että ihminen meni kiusaajan asettamaan kavalaan ansaan ja alkoi epäillä, onko Jumala tosiaankin sanansa takana. "Onko Jumala todella sanonut", on kiusaajan kysymys. Kristuksen kirkko puolestaan julistaa: "Näin sanoo Herra" (1 Sam. 2:27).

    Jumala puhuu selvästi ja yksinkertaisesti. Vaikka Jumalan viisaus on niin laajaa, niin syvällistä ja niin korkeata, ettemme voi koskaan päästä sille tasolle, hän on kuitenkin puhunut meille selkeästi ja ymmärrettävästi pyhässä Raamatussa. Sen kuin siitä luemme. Rikkaalle nuorukaiselle Jeesus sanoi: "Kuinkas luet" (Luuk. 10:26). Fariseuksille hän lausui: "Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa" (Matt. 22:29). Apostoli Paavali tähdensi: "Sillä eihän siinä, mitä teille kirjoitamme, ole muuta, kuin mikä siinä on luettavana ja minkä te myös ymmärrätte; ja minä toivon teidän loppuun asti ymmärtävän" (2 Kor. 1:13).

    Kun Martti Lutherille selvisi evankeliumi ja koko sen oppi, hän joutui suureen taisteluun kiusaajan kylvämiä epävarmuusoppeja vastaan ja korostamaan sitä, että pyhä Raamattu on selkeä ja että Jumalan teot ja lupaukset ovat varmoja. Niinpä hän päättää jokaisen uskonkappaleen sanoihin: "Tämä on totisesti totta." Nämäkin sanat kuuluvat luterilaisen kristityn uskontunnustukseen.

    Haluamme nyt tekstimme nojalla perehtyä tarkemmin pelastuksemme varmaan sanaan.

    1. Kristuksen täytetty työ antaa pelastusvarmuuden

    Tekstimme sanoo: "Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan." Kun Paavali haluaa vahvistaa nuorta Timoteusta uskossa ja virkansa hoidossa, hän tuo esiin Kristuksen sovitustyön. Jos sinäkin haluat vahvistua uskossa, Kristukseen sinun on katseesi kiinnitettävä eikä minnekään muualle. Tässä kirjeessään apostoli sanoo Kristusta "meidän toivoksemme" (1 Tim. 1:1) ja lausuu hänestä: "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa" (1 Tim. 2:5-6). Paavali siis korostaa voimakkaasti Jumalan Pojan ihmiseksituloa ja hänen tuloaan maailmaan. Se ei ollut jokin turistimatka, vaan aivan toisenlainen matka. Sillä matkalla hän omaksui itseensä ihmisluonnon syntisen lihan kaltaisuudessa, mutta ilman syntiä. Sillä matkalla hän sälytti päälleen ihmiskunnan synnit. Sillä matkalla hän maksoi lunnaat koko maailman syntien edestä. Sillä matkalla hän ihmissilmin näki ja koki, kuinka poislangenneita, perisynnin tyystin turmelemia ihmiset ovat. Hän näki heidän paatumuksensa ja itki. Hän koki heidän ivansa, ruoskintansa, ristinnaulitsemisensa, ja hän kärsi - hän kärsi, koska hänen piti kärsimän Jumalan vihan alla suorittaessaan lunnaat meidän synneistämme Jumalalle. Siltä matkalta hän vei ihmisluonnon taivaaseen nousten esikoisena kuoloon nukkuneista ja tullen meille tieksi Jumalan tykö. Ja niin hän on meidän välimiehemme, jonka kautta meillä on pääsy Jumalan tykö.

    Tämä kaikki on nyt tehty. Sitä ei voi poistaa, ei muuksi muuttaa. Se on ja pysyy. Se on todellinen asia. Jumalan Poika on tosi ihminen, lunastustyön kaikkien edestä täyttänyt, ja sellaisena hän on meidän puolustajamme ja välimiehemme Jumalan edessä.

    Kun haluat päästä uskon varmuuteen, katso Kristusta, katso hänen täytettyä tekoaan. "Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä", vakuuttaa Raamattu (1 Tim. 2:6). Kun synnit ovat sovitetut ja Kristus on kuolleista herätetty vapaana maailman syntitaakasta, on myös maailma päästetty synneistä. Siinä on myös sinunkin synninpäästösi. Olemme lunastetut eli vapaiksi ostetut. Kun kalvava epävarmuus ja epäily tahtoo tunkeutua sisimpääsi, katso kiireesti, hellittämättä Kristukseen. katso häneen sanan ja sakramenttien lupauksissa.

    Jos Kristuksen lunastustyössä olisi jotakin puutteellista, jotakin korjattavaa, jotakin täydennettävää, emme voisi koskaan olla varmoja syntiemme anteeksisaamisesta. Mutta nyt tuo teko ei ole vain ihmisen Jeesuksen teko, vaan samalla Jumalan Pojan teko. Kun hän on siitä sanonut: "Se on täytetty" (Joh. 19:30), ei asiassa ole mitään epävarmaa. Ja kun hän jätettyään tuolle hirvittävälle kärsimyksen ja kuoleman tielle maailman syntitaakan nousi kirkastettuna, syntien painosta vapaana kuolleista Isän herättämänä, lunastuksemme on Jumalan sinetöimä varmalla, vertaamattomalla tavalla.

    2. Saamme pelastusvarmuuden, koska pelastuksen varma sana koskee suurimpiakin syntisiä

    Apostoli Paavalilla oli sydämessä hyvin kipeä muisto. Hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa. Sen vuoksi hän tunnusti itsensä syntisistä suurimmaksi. Ja sehän jos mikä on suuri synti, että nousee sitä vastaan, minkä Jumala on asettanut kaikkein korkeimmaksi asiaksi tässä maailmassa, nimittäin Kristuksen tuntemista vastaan. Saulus halusi tukahduttaa evankeliumin, sen, minkä ainoan asian tähden maailma vielä on pystyssä. Mutta Jumala käänsi asioiden kulun. Sauluksesta tuli Paavali, jonka Jumala pani evankeliumin asialle. Ja kun Paavali sanoo: "Hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan", hän kiinnittää huomion siihen, että apostolin työ vaati uskollisuutta niin kuin jokaisen sananpalvelijan työ vaatii. Sanotaanhan siitä Raamatussa saman apostoli Paavalin kirjoittamana: "Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi" (1 Kor. 4:2). Mutta kun apostolien tehtävänä oli välittää meille varma Jumalan sana, Paavali kiinnittää huomiomme vielä suurempaan asiaan. Jumala on antanut sanansa varmana ja taattuna uskollisen apostolin kautta, jonka Jumala itse teki kykeneväksi virkaansa ja uskolliseksi siinä. Lukiessamme pyhää Raamattua, emme siis kiinnitä huomiotamme sen kirjoittajien inhimillisiin heikkouksiin ja lankeemuksiin, vaan kiinnitämme huomiomme siihen ihmeeseen, että Jumala on antanut meille syntisten ihmisten välittämänä, kun he olivat Pyhän Hengen inspiraation alaisia, oman erehtymättömän, varman ja taatun sanansa. Raamatun kirjoittajien omat henkilökohtaiset puutokset, heikkoudet ja synnit eivät koske sitä sanaa, jonka Jumala on meille heidän kauttansa antanut. Apostoli sanoo: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan." Pidä siis sydämessäsi tämä sana varmana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoisena äläkä siinä horju, sanovat kiusaajan epäilevät opetuslapset mitä tahansa.

    Tekstimme kiinnittää sitten huomiota apostoli Paavalin syntisyyteen, mutta aivan tietyssä tarkoituksessa; ei sitä varten, että epäilisimme pelastuksen varmaa sanaa, vaan sitä varten, että ymmärtäisimme tämän sanan koskevan juuri meitäkin. Näinhän saamme lukea: "Mutta sentähden minä" - syntisistä suurin - "sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi."

    Oletko sinä suuri syntinen? Miten sen mittaisit? Jos katsot muita ihmisiä ja vertaat itseäsi heihin, syntisyytesi suuruus riippuu siitä, miten elävästi tunnet syntisi. Se mittari pettää, ellei sinulla ole samalla tarkempaa mittaria. Jos katsot yhteiskunnallista lakia ja kansalaiskuntoasi, saatat olla ihmisten edessä hyvä ihminen. Mutta jos asetut Jumalan eteen ja katsot itseäsi hänen lakinsa kuvastimesta, niin syntisyytesi paljastuu suureksi, hävettäväksi, inhottavaksi, niin että on aivan vaikeata kuvata sen suuruutta niin, ettei sitä vähättelisi. Ja kun katsot syntisyyttäsi sen rangaistuksen valossa, minkä Jumalan laki siitä määrää, ei todellakaan ole kysymys mistään vähäisestä asiasta. Sillä Jumalan laki katsoo jokaisen ihmisen niin suureksi syntiseksi, että hän on ansainnut Jumalan iankaikkisen vihan ja armottomuuden. Kun tämä kirkastuu sydämellemme, olemme suuria syntisiä. Emme silloin kysele, onko ehkä joku toinen suurempi syntinen kuin minä itse, vaan kysymme: miten saan syntini anteeksi, kuinka pelastun.

    Nyt apostoli Paavali sanoo itseään syntisistä suurimmaksi ja kuitenkin hän sanoo saaneensa armon itsellensä iankaikkiseksi elämäksi. Hän ottaa oman syntisyytensä esille sitä varten, että mekin uskoisimme, että Jumala on suurille syntisille armollinen Poikansa tähden. Pelastuksen varma sana koskee siis suurimpiakin syntisiä. Tässä Paavali on meille esikuva.

    Kun apostoli Paavali oli vakuuttanut Timoteuksen näillä valtavilla armon sanoilla, hän puhkesi kiitokseen ja ylisti Jumalaa: "Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen." Hän päättää ylistyksensä Pyhän Hengen antamaa varmuutta uhkuvaan sanaan: "Amen." Niin mekin sanomme: Amen, totisesti, kiitetty olkoon Jumalan pyhä ja kallis nimi varmasta pelastuksen sanasta. Amen.

    Markku Särelä

  • Varma pelastus (Saarna, Joh. 6:37-40)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 18.11.2012 Tampereella

  • Varmuus armosta (Joh. 17:6-10)

    Vikaari Markus Mäkinen-Tainan saarna 11.5.2014 Siitamajalla

  • Veisatkaa Herralle uusi virsi

    Kynttilänpäivänä. Vanhan testamentin teksti.

    Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle, kaikki maa. Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen nimeänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa, ilmoittakaa pakanain seassa hänen kunniaansa, hänen ihmeitänsä kaikkien kansojen seassa. Sillä Herra on suuri ja sangen ylistettävä, hän on peljättävä yli kaikkien jumalain. Sillä kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra on tehnyt taivaat. Herraus ja kunnia on hänen kasvojensa edessä, kiitos ja ylistys hänen pyhäkössänsä. Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys. Antakaa Herralle hänen nimensä kunnia, tuokaa lahjoja, tulkaa hänen esikartanoihinsa. Kumartakaa Herraa pyhässä kaunistuksessa, vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa. Ps. 96:1-9.

    Tekstimme käskee meitä veisaamaan Herralle uuden virren. Se ei tarkoita sitä, että meidän olisi ryhdyttävä virsirunoilijoiksi ja sepitettävä vanhojen virsien lisäksi tai niiden tilalle uusi virsi. Se ei tarkoita sitä, etteivät ne vanhat virret, joita kirkko on ikiajoista veisannut, kelpaisi. Se ei tarkoita sitä, että kristillisessä kirkossa pitäisi olla aina kaikkea uudistamassa ja hylätä edellisten sukupolvien ajan laulut ja usko ja osoittautua moderneiksi nykyajan ihmisiksi. Haluamme nyt uskomme lujitukseksi tänä kynttilänpäivänä tutkia tekstistämme, mitä on uuden virren veisuu.

    1. Veisaamme uutta virttä, kun tunnemme Jumalan pelastusteot

    Päivän tekstimme sanoo: "Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle, kaikki maa. Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen nimeänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa, ilmoittakaa pakanain seassa hänen kunniaansa, hänen ihmeitänsä kaikkien kansojen seassa." Tästä huomaat, että uusi virsi on kaikille kuuluva. Koko maan tulee sitä julistaa. Se ei ole aikasidonnainen. Se ei ole vain jonkin yhden kansan asia, vaan tätä virttä tulee veisata kaikkien kansojen seassa. On siis kysymyksessä yleispätevä, yleismaailmallinen, globaali ja universaali, yli aikain ulottuva, vanhentumaton, kulumaton, aina uutena pysyvä virsi.

    Tämä virsi julistaa Jumalan pelastustekoja ja antaa kunnian Jumalalle. Se on Kristus-virsi, evankeliumivirsi, Jumalan armon ja omantunnon rauhan virsi. Se on kiitosvirsi pelastuksen lahjasta.

    Se on ikiaikainen virsi, jota Jumalan lapset ovat veisanneet siitä lähtien, kun Jumala lupasi Vapahtajan, ja jota he veisaavat siihen saakka, kunnes valittujen täysi luku on tullut sisälle, ja joka sitten jatkuu Karitsan ylistyksenä iankaikkisuuksien iankaikkisuuksiin taivaan autuudessa.

    Virsi on uusi, koska evankeliumi on sellainen asia, "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1 Kor. 2:9). Jumala on sen ilmoittanut (1 Kor. 2:10). Ihminen ei ole sitä keksinyt eikä voi keksiä.

    Luonnollinen ihminen voi veisata uuden virren sanoja ulkonaisesti, mutta se ei ole uuden virren todellista veisuuta. Kun tekstimme sanoo: "Veisatkaa Herralle uusi virsi", se tarkoittaa sellaista veisuuta, joka on Jumalalle otollista, ja se voi tapahtua vain uskossa sydämen sisäisenä asiana.

    Tekstimme on itse asiassa parannussaarna. Koko maailman kaikkina aikoina tulee kääntyä epäuskosta uskoon, teko-opista armon oppiin, vanhan virren veisuusta uuden virren veisaamiseen. vieraista jumalista todellisen, elävän Jumalan puoleen, "sillä kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra on tehnyt taivaat". Vain se, joka tuntee evankeliumin ja omistaa sydämessään sen lohdutuksen, veisaa uutta virttä. Kaikkien tulisi sitä veisata, mutta kaikki eivät kykene sitä veisaamaan.

    Mutta mikäpä sinun on veisata uutta virttä! Kristus on ottanut pois syntisi. Sinun ei tarvitse niitä itse sovittaa. Olet saanut ne anteeksi, ja Jumalan armo kestää iankaikkisesti ja on uusi joka aamu. Sellaisena kuin olet, saat uskoa Jeesukseen ja olla aivan varma pyhän kasteen ja evankeliumin sanan kuten myös pyhän ehtoollisen sakramentin nojalla syntiesi anteeksisaamisesta, Jumalan lapseudesta ja iankaikkisesta elämästä.

    Epäuskoinen maailma veisaa vanhaa virttä, vaikka se uusisi laulunsa joka ikinen päivä. Maailman virsi ei tunne Kristusta eikä hänen sovitustyötään. Se on ihmiskeskeistä toivotonta ujellusta, vaikuttakoon miten virkeältä tahansa. Se ei anna toivoa kenellekään synnin syytteissä eikä kuoleman ja tuomion edessä. Vanhan virren veisuusta on tehtävä parannus. Myös ulkokullatut veisaavat sydämessään vanhaa virttä, vaikka he laulaisivat Raamatun sanoilla tai veisaisivat moniäänisesti mitä sointuvammin kristikunnan ylevimpiä, Kristuksen armoa ylistäviä virsirunouden tuotteita. Uuden virren veisuu edellyttää kääntymystä, uudestisyntymistä, kasteessa vaeltamista, uutta ihmistä ja vanhan kuolettamista.

    Uusi virsi nousee huojentuneesta, iloisesta sydämestä, vapaaehtoisesti, pakottamatta. Se on armon löytäneen sydämen spontaani vastaus saatuun synninpäästöön. Vain armosta elävä sydän voi veisata uutta virttä. Vaikka käskemättäkin sitä veisaamme, kehotus siihen on meille hyvin tarpeellinen. Meitä näet käsketään siihen, jotta tukahduttaisimme vanhan ihmisemme estelyt ja tietäisimme, että se on Herralle otollinen uskossa tehtynä, ja ymmärtäisimme, että Jumalan lasten asiana on viedä evankeliumia eteenpäin.

    2. Veisaamme uutta virttä, kun levitämme evankeliumia

    Kristus antoi kirkolleen käskyn viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Apostoleille oli täysin selvää, että evankeliumi on totuus, joka sulkee pois kaiken ihmisperäisen uskon asioissa. Niiden juutalaisten, jotka olivat hylänneet Jeesuksen Messiaana, oli käännyttävä. Pietari julisti heimolaisilleen: "Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet Herraksi ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte" (Apt. 2:36). Yhdellekään juutalaiselle hän ei antanut toivoa selviytyä ilman Jeesusta. "Koko Israelin huoneen" oli tiedettävä, että hän oli Messias. Ja kun apostolit menivät pakanain luo, he julistivat: "Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus" (Apt. 17:30).

    Uutta virttä ei veisata siellä, missä ajatellaan ihmisten pelastuvan ilman uskoa Jeesukseen, ovatpa nämä juutalaisia, islamin uskoisia, buddhalaisia tai muita ei-kristittyjä. Vaikka kristinusko on suvaitsevainen siinä mielessä, että se lähestyy ihmisiä ystävällisesti eikä käytä pakkokäännytystä, se on kuitenkin ehdoton. Totuus on yksi, ja pakanauskonnot, juutalaisuus ja islam eivät edusta totuutta eikä niiden varassa voi pelastua. Rakkaus niiden edustajiin edellyttää tätä ehdottomuutta. Kristus-uskon ja muiden uskontojen välille ei voida rakentaa siltaa eikä tehdä niiden kanssa kompromissia.

    Tekstimme sanoo: "Herraus ja kunnia on hänen kasvojensa edessä, kiitos ja ylistys hänen pyhäkössänsä. Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys." Herran pyhäkkö on hänen seurakuntansa, se joukko, joka uskoo Jeesukseen. Tämä joukko antaa kunnian Jumalalle. Hän voi saada kunnian meiltä vain sitä tietä, että uskomme Jeesukseen maailman Vapahtajana ja panemme sielumme turvan Pyhän Hengen voimasta yksin armoon. Hänelle tulee väkevyys ja voima sitä kautta, ettemme kuvittele voivamme itse pelastaa itseämme emmekä vaikuttaa itse kääntymystämme, vaan uskomme, että Jumala yksin vaikuttaa kaiken.

    Koska Jumala vaikuttaa kääntymyksen ja saa aikaan uuden virren veisaamisen, Jumalan seurakunta julistaa evankeliumia puhtaana, sellaisena, jollaisena Jumala on sen meille antanut pyhässä Raamatussa. Tekstimme sanoo: "Antakaa Herralle hänen nimensä kunnia". Jumalan nimi on Jumala sellaisena, kuin hän on itse itsensä ilmoittanut sanassaan ja teoissaan. Sen tähden Jumala saa kunnian silloin, kun hänen nimensä pyhitetään, eli "kun Jumalan sana opetetaan selvästi ja puhtaasti ja myös me, Jumalan lapsina, sen mukaan pyhästi elämme". Jumalalta taas riistää kunnian ja hänen nimensä häpäisee se, "joka opettaa ja elää toisin kuin Jumalan Sana opettaa". Tämän olemme oppineet jo Katekismuksesta.

    Uuden virren veisuu merkitsee paitsi pelastuksen omistamista Jeesuksessa myös valtavaa tehtävää Kristuksen omille täällä maailmassa. Tekstimme kehottaa: "Tuokaa lahjoja, tulkaa hänen esikartanoihinsa. Kumartakaa Herraa pyhässä kaunistuksessa, vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa." Käymme Herran eteen pyhässä kaunistuksessa, Kristuksen vanhurskauteen pukeutuneina. Kumarramme häntä taivaan ja maan Luojana ja Herrana. Kun tulemme hänen esikartanoihinsa, hänen paikallisseurakuntansa keskuuteen, sinne, missä kuulemme autuuden sanaa ja osallistumme Herran pöytään, emme tule tyhjin käsin. Meille on rakas Herramme asia ja haluamme sitä edistää ja olla mukana tässä työssä. Olemme oppineet itämaan tietäjiltä, millä tavoin tulemme kumartamaan Israelin kuningasta. Kristukseen kastettuina ja uskovina mekin olemme pappeja ja kuninkaita, kuten Raamatustamme olemme saaneet lukea. Mutta tämän pyhän asemamme olemme saaneet kuningasten Kuninkaalta ja sen osoitamme kumartamalla häntä ja tuomalla hänelle lahjoja. Hänen sanansa opastaa meitä: "Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan" (2 Kor. 16:2). "Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa" (2 Kor. 9:7). Tämäkin on uuden virren veisaamista, kun se tapahtuu tällä tavalla ilolla armon alla.

    Kun Jumalan seurakunta veisaa uutta virttä, se on turvallista eloa armossa ja iloista Herran Jeesuksen ylistämistä. Jotta emme käsittäisi tätä itsetyytyväisellä ja lihallisella tavalla, Jumalan sana tekstissämme liittää tähän hyvin tärkeän näkökohdan. Se sanoo: "Vaviskaa hänen kasvojensa edessä, kaikki maa."

    Oikea usko ei ole kevytmielisyyttä eikä myöskään kepeäkenkäisyyttä, vaan se on jumalanpelkoa, johon liittyy turvallisuuden ohella oman syntisyyden syvä tunto ja käsitys vaaranalaisuudesta kiusaajan kierrellessä saalista etsivän ärjyvän leijonan tavoin. Raamattu muistuttaa meitä tästä monin paikoin eikä turhaan. Se sanoo: "Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi" (Fil. 2:12-13). "Sentähden, koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla" (Hebr. 12:28). Ottakaamme tämä sydämellemme ja niin veisatkaamme uutta virttä jo täällä ajassa muistaen sitä, minkä virren tekijä lausuu:

          Ah, siellä toisin soitellaan Ja uutta virttä veisataan,
          Kun urut uudet pauhaa. Kas, siellä luona Kristuksen
          Mä jälkeen matkan myrskyisen Saan tuta taivaan rauhaa.
          Soittain, Laulain Voiton virttä Saan sua kiittää, Jeesukseni,
          Joka voitit sydämeni. VK 1938/1943 31:6.

    Markku Särelä

  • Veisatkaamme voiton virttä

    3. paast. aik. sunn. III vsk:n epistola.

    Ja minä näin ikäänkuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan kanteleet. Ja he veisasivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas. Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet. Ilm. 15:2-4.

    Rakkaat Jumalan lapset!

    Jumalan lapsen on lohdullista olla selvillä siitä, että hänen asiansa eivät ole niin kurjasti, kuin miltä ne näyttävät. Tätä erityisesti Ilmestyskirja monine näkyineen korostaa. Se kuvaa, kuinka Jumalan lapset tosin kärsivät täällä maailmassa ja pahan voimat ryntäävät raivoisasti uskollisia Kristuksen todistajia vastaan, mutta voitto on Kristuksen ja hänen evankeliuminsa, se on Jumalan ja hänen omiensa. Raamattu sanoo: "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa." (2 Kor. 2:14). Aina - voittosaatossa!

    1. Saamme voiton, koska kaikki elämämme vaiheet ovat Jumalan rakastavissa käsissä

    Kiinnitämme huomiomme tekstimme perusteella ensiksi siihen, että kaikki elämämme vaiheet ovat Jumalan hellissä, rakastavissa käsissä.

    On totta, kuten tekstimme sanoo, että Jumalan viha täyttyy. Johannes näki taivaassa seitsemän enkeliä, joilla oli seitsemän viimeistä vitsausta. Niillä Jumala rankaisee jumalatonta maailmaa. Nämä vitsaukset olivat paiseet, meren muuttuminen vereksi, jokien ja lähteiden muuttuminen vereksi, auringon paahde, pedon valtakunta pimenee ja he pureskelevat kielensä rikki tuskissansa, koko maanpiirin kuninkaat nousevat sotaan Kristusta vastaan ja lopulta tulee maailman loppu. Kaikissa näissä vaiheissa seurakunta varjeltuu taivaan autuuteen, mutta jumalattomat kokevat Jumalan vihan ja hänen tuomionsa. Kysymyksessä ovat hengelliset taistelut, joista Ilmestyskirja kertoo vertauskuvin. Paha nostattaa kannattajansa kaikkea sitä hyvää vastaan, joka on lähtöisin Jumalasta. Tulee harhaoppeja, hyökätään puhdasta evankeliumia vastaan, hylätään totuus, luovutaan myös ulkonaisesta moraalista ja maallinen lainsäädäntö kääntyy tarkoitustaan vastaan suojaamaan ja edistämään pahaa. Mutta kaikki tämä tuottaa tuskaa kannattajilleen eikä anna heille sisäistä lepoa eikä rauhaa.

    Apostoli Johannes näki "ikään kuin lasisen meren, tulella sekoitetun, ja niiden, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta, seisovan sillä lasisella merellä, ja heillä oli Jumalan kanteleet". Taivaassa myrskyinen maailman meri on tyyntynyt ja välkkyy kirkkaana kuin kristalli. Tulella tuo meri oli sekoitettu, monella vaivalla, ahdistuksella ja vainolla, joista Jumalan kansa kärsi täällä eläessään. Mutta he seisovat voittajina sen päällä ja soittavat voittajien riemuvirttä.

    Miten hyvä onkaan katsoa Jumalan kansan tilaa täyttymyksestä käsin. Silloin valkenee meille myös tämän hetken ahdistusten tarkoitus. Jumala johdattaa kansaansa niin, että hän tekee heille toivotuksi taivaan autuuden. Hän johdattaa kansaansa siten, ettei heidän sydämensä pääse kiintymään tähän maailmaan, vaan että he tietävät voivansa odottaa jotakin parempaa. Vaikka Isä kurittaakin ja antaa vaikeita aikoja, hän antaa myös voiton, lopullisen voiton, jonka jälkeen ei enää ole muuta kuin pelkkää autuutta. Taivaallinen Isämme kääntää pahatkin asiat palvelemaan valittujensa iankaikkista parasta.

    Tämän saat turvallisesti uskoa omalle ja rakkaitten uskonveljiesi ja -sisartesi kohdalle.

    2. Taivaassa kaikuu voiton virsi, - miksi ei siis jo nyt?

    Miten monia tappioita Jumalan lapset kokevatkaan matkalla taivaaseen. Oma elämä ei ole ryhdikästä. Taistelussa kiusauksia vastaan tulee tappioita. Jokapäiväisessä elämässä on suurta raihnaisuutta. Kysymme laulun sanoin: "Saako tällainen, heikko, vaivainen, tulla, Jeesus, yhteyteesi?" Mutta aina usko vakuuttaa: "Saa, kun itse tällaisen sä lunastit, kalliin veres tähteni kun vuodatit!" (Sk 1967 535:3)

    Jeesuksen armon voimin ja sen kantamina teemme matkaamme. Aina sittenkin saamme nousta tappioista hänen voittonsa varaan. Ja kun olemme perillä, viritämme voiton virren. Miten usein täällä joudummekaan laulamaan ahdistetun, heikon ihmisen virttä, mutta siellä kaikuu voiton virsi.

    Täällä alhaalla Jumalan seurakunta kokee myös sellaisia tappioita, että harhat saavat jalansijaa ja uskovia menee maailmaan tai siirtyy harhojen valtaan. Mutta Johannes näkee taivaassa valittujen täyden luvun, ne, jotka olivat saaneet voiton pedosta ja sen kuvasta ja sen nimen luvusta. Sittenkin Kristuksen seurakunta tulee perille. Vain ne, jotka eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, vaan kumarsivat petoa, joutuvat sinne, minne petokin. Jumala varjelee omansa, mutta hän varjelee heidät totuuden sanallaan. Ne, jotka siitä luopuvat, joutuvat tappiolle, mutta Jumalan sana kestää ja hänen kansansa kestää sen varassa.

    Siellä perillä veisataan Mooseksen virttä. Se on voiton virsi. Se on virsi Karitsan voitosta, virsi hänen kiitoksekseen. "Ja he veisasivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: 'Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas. Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä sinä yksin olet Pyhä; sillä kaikki kansat tulevat ja kumartavat sinua, koska sinun vanhurskaat tuomiosi ovat julki tulleet.'"

    Kun Mooses oli saanut kansan turvaan faraon sotajoukoilta Punaisen meren yli, hän viritti kiitosvirren. Jo nyt on aihetta veisata kiitosvirttä sen johdosta, että Kristus on voittanut sijaiskärsimyksellään kaikki vihollisemme ja että hän on noussut ylös Isän luo ja hallitsee voimassa ja kunniassa. Me emme ole kuitenkaan vielä perillä lopullisessa turvassa. Mutta sekin koittaa, ja silloin kaikuu lopullisen voiton virsi. Enää sen jälkeen ei tule yhtään tappiota, ei yhtään menetystä. Jumala saa sen kunnian, mikä hänelle kuuluu, ja me saamme häiriintymättömän rauhan ja ikuisen onnen.

    Koska olet viimeksi virittänyt voiton virren? Saamme toki jo nyt veisata sitä; kuljemmehan jo nyt voittosaatossa; onhan Kristus jo kuolemallaan kukistanut vihollisemme ja ylösnoussut hallitakseen iankaikkisesti. Syntimme ovat sovitetut, kuolema on kukistettu, kiusaajan pää on murskattu. Raamattu sanoo: "Tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?" (1 Joh. 5:4-5). Ja: "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!" (2 Kor. 2:14).

    Voitto saadaan täällä ajassa. Sitä juhlitaan, vaikkakin vaimeasti, jo nyt. Mutta kerran me laulamme voiton virttä pidäkkeittä, kun toteamme: Tätä on olla Kristuksen verellä puhtaaksi pesty pyhässä kasteessa. Tätä on olla armosta autuas. Tätä on saada olla aina Herran kanssa ja katsella häntä kasvoista kasvoihin. Tätä on yhtyä toisten autuaitten kanssa Kristuksen ylistykseen.

    Veisaamme: "Oi suuri Voitonruhtinas, Sä Juudan jalopeura,
    Sua kiittää aina voitostas Sun pyhiesi seura.
    Sä kuolon kahleet katkaisit Ja portit taivaan aukaisit,
    On päässäs voiton kruunu.(VK 1938/1943 75;5)
    Ja kun täältä lähteissäni Olet sydämessäni,
    Viimeisessä hädässäni Voitan viholliseni.
    Turvaksi kun sinut saan, Pääsen luokses kunniaan.
    Haavais turvissa kun lähden, Perin ilon niiden tähden.
    (VK 1938/1943 56:6)

    Ah, siellä toisin soitellaan Ja uutta virttä veisataan,
    Kun urut uudet pauhaa. Kas, siellä luona Kristuksen
    Mä jälkeen matkan myrskyisen Saan tuta taivaan rauhaa.
    Soittain, Laulain Voiton virttä Saan sua kiittää, Jeesukseni,
    Joka voitit sydämeni. (VK 1938/1943 31:6)

    Amen.

    Markku Särelä

  • Vielä tämä vuosi (Saarna, Luuk. 13:6-9)

    Pastori Kimmo Närhin saarna Joululeirin 2011 päätösjumalanpalveluksessa Siitamajalla

  • Viimeinen profeetta

    Pastori Vesa Hautalan saarna 26.6.2016 Siitamajalla

  • Viimeinen tuomio

    Matt. 25:31-46 Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin vastaavat sanoen: 'Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

    Raamatussa yksikään sana ei ole turha. Se on Pyhän Hengen kirja. Tämä meidän tulee muistaa tänäänkin, kun kirkkovuoden päätteeksi olemme tekstin äärellä, joka voi aiheuttaa luterilaisissa mielissä monenlaista ihmetystä. Nopeasti luettunahan se vaikuttaa opettavan, että pelastumme teoista. No, ehkä monelle teistä on jo entuudestaan tuttua, miten me luterilaiset selitämme tämän Vapahtajamme kertoman kuvauksen. Meillä on tänään edessämme oikeastaan kaksi haastetta: toisaalta olla joutumatta lain alle ajatellen, että perimme tekojemme tähden Jumalan valtakunnan, toisaalta olla ohittamatta sitä suurta painoarvoa, jonka Vapahtajamme laittaa sille, että teemme hyviä tekoja ennen viimeistä päivää.

    Isän valitsemat lampaat perivät heille valmistetun valtakunnan

    Lähdetään liikkeelle siitä, missä kuvauksessa voimme nähdä viittauksia Jumalan armon. Nostan esille kolme näkökohtaa: ensiksi, tullessaan kunniassaan ja asettuessaan tuomitsemaan kansat, Vapahtaja erottaa toisistaan lampaat ja vuohet. Lähtötilanne on se, että on lampaita ja on vuohia. Lampaista ei tule lampaita vasta tuomiolla eikä vuohista vuohia. Perustava jako on tapahtunut aikaisemmin.

    Vuohista Raamatussa ei puhuta kauheasti muualla, mutta lampaista sitäkin enemmän, esimerkiksi Vanhassa testamentissa Israel kuvataan lammaslaumana ja Herra sen paimenena. Viimeisen tuomion ymmärtämisen kannalta on olennaista painaa mieleen se, että Jeesus sanoo omia opetuslapsiaan, Uuden liiton jäseniä, lampaiksi, jotka kuulevat paimenensa äänen (Joh. 10:27). Lampaana olemiseen toki liittyy Jumalan tahdon mukainen vaellus, mutta lampaat ovat lampaita sen takia, että he uskovat Jeesukseen. Uskon kautta päästään Uuden liiton lammaslaumaan, pyhään kristilliseen seurakuntaan. Tämä muualta Raamatusta nouseva näkökulma on ensimmäinen seikka, joka viittaa siihen, että viimeisen tuomion kuvaus ei opeta teoilla pelastumista.

    Toinen näkökohta on se, että Jeesus sanoo omilleen: ”Tulkaa, minun Isäni siunatut”. Alkukielessä sana ”siunatut” on perfektimuodossa. Tämä paljastaa sen, että toiminta on alkanut menneisyydessä ja jatkuu yhä. Nämä lampaat ovat siis jo tuomiolle tullessaan Isän siunaamia. Mutta mikä tämä siunaus on? Ainoa varteenotettava vaihtoehto on se, että kyseessä on Aabrahamin siunaus. Aabrahamillehan oli luvattu, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi hänen Siemenessään, eli Kristuksessa. Paavali kirjoittaa: ”Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Ja koska Raamattu edeltäpäin näki, että Jumala vanhurskauttaa pakanat uskosta, julisti se Aabrahamille edeltäpäin tämän hyvän sanoman: ’Sinussa kaikki kansat tulevat siunatuiksi’. Niinmuodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee". Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’. Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ - että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:7-14).

    Kolmanneksi, Kristus käskee lampaitaan: ”omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti”. Huomatkaa, että tämä valtakunta on valmistettu hänen omilleen maailman perustamisesta asti! Lampaat kuvataan Jumalan valittuina ja se, että valtakunta on valmistettu jo ennen heidän elämäänsä, korostaa sitä, että valtakunta peritään armosta. Tätä muistuttava ajatustapa on nähtävissä toisaalla Raamatussa, kun Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessään, että Jaakob valittiin Eesaun sijaan: ”ennenkuin kaksoset olivat syntyneetkään ja ennenkuin olivat tehneet mitään, hyvää tai pahaa, niin - että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden - sanottiin hänelle: ’Vanhempi on palveleva nuorempaa’.” (Room.9:11-12). Koska valtakunta on valmistettu meille jo maailman perustamisesta asti, perintö ei perustu tekoihin.

    Mielenkiintoisen vastakohdan lampaille valmistetulle valtakunnalle muodostaa se, että helvetistä Jeesus sanoo, että se on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen, ei siis ihmisille. Näin kuvaus korostaa sitä, että valinta iankaikkiseen elämään on yksin Jumalan armosta, tuomio helvettiin ei taas perustu Jumalan valintaan, vaan vuohien syntiin.

    Lampaat ovat tehneet hyvää, vuohet laiminlyöneet rakkauden

    Ehkä monet luterilaiset ajattelevat tässä vaiheessa, että Vapahtajan sanat on nyt selitetty ja voidaan siirtyä saarnan jälkeiseen virteen. Olemme kuitenkin päässeet vasta neljänteen jakeeseen kuudestatoista. Päivän evankeliumin loppu korostaakin vahvasti hyvien tekojen tekemistä. Pyhä Henki haluaa tällä tavoin painaa sydämiimme sen, että hyvät teot ovat luovuttamaton osa kristillistä elämää.

    Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ”minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.” ja vasemmalla oleville: ”minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.”

    Kummankin luettelon Kuningas aloittaa sanalla ”sillä”. Tämä tarkoittaa sitä, että esitetyt asiat ovat perusteita sille, miksi tuomio on sellainen kuin on. Tuomio tapahtuu tekojen ja tekemättä jättämisten mukaan.

    On tarpeen kiinnittää huomiota siihen, mitä ovat ne hyvät teot, joihin Kuningas kiinnittää huomionsa. Ne eivät ole suuria ja näyttäviä uskon sankaritekoja. Tässä mainitut teot eivät myöskään liity uskon sanalliseen tunnustamiseen, vaikka toki muun Raamatun opetuksen valossa tiedämme, että myös se on olennaista. Jeesus luettelee hyvin konkreettisia ja ehkä vaatimattomiakin tapoja, joilla lähimmäistä on rakastettu: nälkäiselle annettiin ruokaa, janoavalle juotavaa, alastomalle vaatteet, sairaalle huolenpitoa, ja niin edelleen. Voisi ajatella, että onpa helppoa! Ei tarvitse sen kummempaa tehdä kuin tällaisia pieniä rakkauden tekoja. Ne ovat todisteita siitä, että me uskomme Kristukseen. Aiemmin Vapahtaja oli Matteuksen evankeliumissa vieläpä luvannut: ”kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille” (Matt. 10:42).

    Veljet ja sisaret, kuinka helppoa onkaan tehdä hyvää. Miksi emme nyt ottaisi päivän evankeliumin kuvauksesta vaarin ja palvelisi niitä, jotka Jumala on uskonut elämäämme? Huomaamme näistä suurista lupauksista, joita Vapahtaja liittää hyviin tekoihin, että ne ovat hänelle hyvin tärkeitä. Hän haluaa, että me ahkeroitsemme niissä. Emmekö tekisi niin, kun hän ei tehnyt vain jotain vaatimatonta edestämme, vaan antoi henkensäkin tähtemme kärsien kirotun kuoleman?

    Mutta katsokaa myös toki, mitä hyvien tekojen vastakohdaksi tuodaan. Vastaamme tulee suorastaan järkyttävää tekstiä. Kuningas ei nimittäin syytä vuohia murhasta, aviorikoksesta, uskon julkisesta kieltämisestä tai mistään muusta vastaavasta karkeasta synnistä. Vuohet eivät tässä kuvauksessa ole menossa helvettiin sen tähden, että he olisivat määrätietoisesti tehneet pahaa jollekin, vaan sen takia, että he ovat jättäneet tekemättä hyvää. He ovat laiminlyöneet vähimmät veljet ja siksi he saavat osakseen iankaikkisen tulen. Tämä pysäyttäköön meidät kaikki. On aiheellista kysyä: olenko minä tehnyt hyvää lampaiden esimerkin mukaisesti, vai olenko kulkenut hädässä olevien ohi? Jos emme rakasta, kiellämme uskomme.

    Lampaat ovat kahdessa mielessä sokeita eläimiä

    Sekä lampaat että vuohet reagoivat Kuninkaan sanoihin ihmetyksellä. Kummatkaan eivät ymmärrä, milloin he ovat palvelleet tai olleet palvelematta Kristusta. Vastaus löytyy siitä, että mitä on tehty tai jätetty tekemättä uskonveljille ja –sisarille, on tehty tai jätetty tekemättä Kristukselle.

    On selvää, etteivät vuohet ole ollenkaan ymmärtäneet tätä näkökulmaa. He ovat laiminlyöneet Vapahtajan rakkaudettomuudessaan. Mielenkiintoisempaa on oikeastaan se, miksi lampaat ihmettelevät. Siihen on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa: joko se, että he ovat tehneet kyllä hyvää, mutteivat ole ymmärtäneet palvelleensa Kristusta hyvillä teoillaan tai sitten he tiesivät palvelleensa Vapahtajaansa, mutta olivat sokeita hyville teoilleen.

    Ensimmäinen vaihtoehto olettaa sen, että viimeisen tuomion kuvaus on opettavainen kertomus, joka haluaa painaa kuulijoidensa sydämiin sen, että uskonveljelle tai -sisarelle tehty hyvä teko on Kristukselle tehty. Kyse ei olisi kirjaimellisesta kuvauksesta siitä, miten lampaat reagoivat tuomiolla, vaan se haluaa innostaa meitä hyviin tekoihin antamalla tällaisen valtavan näköalan: me saamme palvella Kristusta tekemällä hyvää hänen omilleen.

    Toinen vaihtoehto saa tukensa siitä, että Jeesus on aikaisemmin Matteuksen evankeliumin vuorisaarnassa opettanut: ”kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee” (Matt. 6:3). Voi olla niin, että lampaat kuvataan tätä sanaa noudattaviksi. He eivät ole kiinnittäneet huomiotaan hyviin tekoihinsa. He eivät ole laittaneet jumalasuhdettaan niiden varaan. He ovat sokeita sille, mitä ovat tehneet. Ajattelisin, että esittämäni kaksi näkökulmaa ovat oikeastaan toisiaan täydentäviä. Kumpikin niistä tuo esille tärkeän sanoman. Kumpikin haluaa opettaa oikeanlaista suhdetta hyviin tekoihin täällä ajassa ennen tuomiota: meillä tulee olla ymmärrys siitä, että tekemämme hyvän teemme Kristukselle, mutta samalla kilvoittelemme ollaksemme sokeita sille, mitä teemme.

    Hyvistä teoistaan tietämättömät lampaat ovat myös lohduttava kuva meille, jotka vapisemme viimeisen tuomion edessä. Kun katsomme elämäämme emmekä näe siinä mitään, mitä voisimme kerran esitellä tuomiolla, meidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Lampaat eivät ole tietoisia siitä, että he olisivat tehneet Kristukselle mitään. Meidän tulee ennen kaikkea muistaa, että kunhan meillä on Paimen, me olemme lampaita, ja saat olla varma siitä, että sinulla on tämä Paimen, sillä onhan sinut kastettu. Kasteessa Kristus on ottanut sinut lammaslaumaan täysin siitä riippumatta siitä, millainen sinä olet. Siksi olet Isän siunattu. Siksi sinulle on valmistettu valtakunta. Ole sen tähden sokea sille, mitä teet, mutta tee hyvää kuitenkin. Ei siksi, että tulisit Jeesuksen lampaaksi, vaan koska olet hänen lampaansa.

  • Virvoituksen ajat

    Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, II vuosikerran epistolateksti

    Mutta näin on Jumala täyttänyt sen, minkä hän oli edeltä ilmoittanut kaikkien profeettain suun kautta, että nimittäin hänen voideltunsa piti kärsimän. Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi teille hänet, joka on teille edeltä määrätty, Kristuksen, Jeesuksen. Apt. 3:18-20.

    Kalliit kristityt Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa!

    Tekstimme puhuu meille virvoituksen ajoista. Varmasti me kaikki odotamme virvoituksen aikoja. Monella meistä on mielessämme aikoja, jolloin Jumalan sana tuli meidän sydämellemme kalliiksi ja rakkaaksi ja kuinka sitä meille saarnattiin, opetettiin ja selitettiin. Tunsimme sieluissamme, että me virvoittauduimme. Olimme hengellisellä levähdyspaikalla. Rohkaistuina ja iloisina saimme lähteä koteihimme ja siellä elää siitä samasta evankeliumista, minkä olimme kuulleet.

    Tänäänkin tarvitsemme tällaista virvoituksen aikaa. Tarvitsemme sitä vielä huomisellekin päivälle, sitä mukaa kuin Jumala vielä huomisen päivän antaa meille tulla. Haluamme kysyä tänään, ensiksikin, että miten täällä ajassa nämä virvoituksen ajat meille tulevat. Voi olla, että meillä on erilaisia ajatuksia, kuvitelmiakin siitä, millaisia ne olisivat ja kuinka ne tulisivat. Sen tähden meidän on syytä kiinnittää huomiomme siihen, mitä tekstimme meille sanoo. Se puhuu meille siitä, mitä profeetat olivat puhuneet, kaikki profeetat. Jumala oli nimittäin nyt täyttänyt sen, minkä kaikki profeetat olivat edeltä ilmoittaneet, että nimittäin hänen Voideltunsa piti kärsimän --- hänen Voideltunsa piti kärsimän.

    Jeesuksen aikana odotettiin virvoituksen aikoja. Ja monet ymmärsivät, että kun Messias tulee, niin silloin nuo ajat koittavat ja että ne ajat ovat aivan erilaisia kuin kaikki muut ajat, mitä siihen mennessä on ollut. He ajattelivat, että silloin Israel pääsee kunniaan, silloin kaikki pakanakansat tunnustavat, että se on oikea Jumalan kansa, palvelevat sitä, tekevät työtä sen hyväksi, ja Israel pääsee eroon Rooman valtakunnan rasittavasta ja häpeällisestä ikeestä ja kaikki on toisin. Kristus tuli, mutta tätä aikaa ei tullut. Ja kun hän olikin toisenlainen, mitä odotettiin, niin juutalaiset pahentuivat häneen. He ristiinnaulitsivat Jeesuksen Kristuksen. Mutta nyt tekstimme julistaa meille: Jumalan Voidellun piti kärsimän. Ei hän tullut tänne tekemään maanpäällistä kunniakasta valtakuntaa ja luomaan Israelille uutta tulevaisuutta, vaan hän tuli lunastamaan maailman. Hän tuli kulkemaan kärsimyksen tien, ristinalaisuuden, pilkan ja häpeän tien. Ja siinä, tässä Kristuksessa, tuli meille Jumalan valtakunta. Kunnian tietä ihminen lihallisessa mielessään etsii. Siinä samassa lihallisessa mielessä ihmiset ovat keksineet ja ujuttanet Raamatun totuuden sekaan omia ajatuksiaan Jumalan valtakunnasta ja ajatelleet, että sitten joskus kuitenkin nuo ajatukset toteutuvat ja täällä maan päällä epäuskoinen maailma saa nähdä, että kristityt olivat oikeassa ja että he ovat kunniakas Jumalan kansa.

    Mutta kun apostoli saarnaa kuulijoillensa, hän sanoo: "Hänen Voideltunsa piti kärsimän." Näin hän asettaa meidätkin etsimään virvoitusta aivan toisaalta kuin mistä meidän lihamme sitä etsii. Sen tähden hän sanoo: "Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois." Tässä ajassa virvoituksen ajat tulevat parannuksen saarnasta. Teille on opetettu, mitä parannus on. Siinä on kaksi osaa, toinen on katumusta omien syntiensä tähden ja toinen on uskoa siihen, että Kristus on synnit kantanut ja sovittanut ja että hänessä ne ovat anteeksiannetut. Jos siis etsit virvoituksen aikoja, etsi silloin parannuksen saarnaa. Kuule sitä kuulevin korvin ja kätke se sydämeesi uskolla. Ja tämä saarna on saarna synnistä ja saarna armosta, saarna sinun synneistäsi, ja saarna Jumalan armosta sinua kohtaan. Katumussaarna edeltää lohdutussaarnaa.

    Tänä aikana me aivan erityisesti tarvitsemme Jumalan tahdon opettamista, tarvitsemme kymmentä käskyä, jotka sanovat meille, mikä on oikein, mikä on väärin. Jumala on kansallensa antanut nuo käskyt, ei sitä varten, että me polkisimme ne maahan, ei sitä varten, että me lihallisessa mielessämme ajattelisimme, että me voimme toisinkin tehdä ja ottaa itsellemme vapauden, vaan kyllä meille kuuluvat käskyt, jotka sanovat meille, miten meidän on rakastettava Jumalaa yli kaiken, kaikesta sydämestämme, kaikesta mielestämme ja kaikesta sielustamme. Ja meille kuuluvat myös ne käskyt, jotka viittaavat lähimmäisiimme alkaen neljännestä käskystä kymmenenteen asti. Vaikka tämä maailma on täynnä milloin minkäkinlaista lihallista pyydettä ja himoa, niin Jumalan käskyt ovat niin ja amen tänä päivänä ja viimeisenä päivänä. Ne sanovat meille, millaisia me olemme. Ne sanovat meille, mitä meidän pitää tehdä. Ne sanovat meille, mitä me olemme ansainneet. Ne julistavat, että olet syntinen, Jumalan tahdon rikkoja, ja että sinulla omilla voimillasi, teoillasi, ei ole mitään menemistä Jumalan eteen, niin että autuuteen tulisit. Et voi tekoihisi vedota, vaan kadotuksen olet ansainnut, ja sinne olet matkalla, mikäli epäuskossa olet.

    "Tehkää siis parannus ja kääntykää", sanoo apostoli Pietari. Juutalaiset, joille hän tässä tekstissämme puhuu, olivat hylänneet Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Voidellun. He odottivat virvoituksen aikoja, mutta eivät niitä voineet löytää sieltä, mistä he luulivat niiden tulevan. Tämä sama sana koskettaa meitä samalla tavalla. Emme voi löytää virvoituksen aikoja omilla ansioillamme ja omilla teoillamme. Jumalan laki on annettu sitä varten, että jokainen suu tukittaisiin, ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä. Tässä näkyy, missä on synnintunto, missä sitä ei ole. Sydämessä, jossa on synnintunto, ei puolustauduta Jumalan edessä, eikä myöskään Jumalan seurakunnan edessä, vaan tunnustetaan, että me olemme hänen tahtonsa rikkojia. Mutta missä tullaan Jumalan kasvojen eteen erilaisin itsepuolustuksin, ehkäpä valheellisin syytöksin lähimmäistä kohtaan, siellä ei ole todellista synnintuntoa. Jotta virvoituksen ajat voivat tulla sydämiimme, tarvitsemme synnintuntoa, jossa tunnustamme itsemme Jumalan käskyjen rikkojiksi ja kadotuksen ansainneiksi.

    On tarpeen tulla uskoon. Usko tulee lohdutussaarnasta. Se tulee siitä saarnasta, joka meille kertoo, että Kristuksen piti kärsimän, piti kärsimän meidän syntisten, langenneitten, poispoikenneittein tähden. Muuten meille ei voitu anteksiantamusta hankkia. Mutta tämä Kristuksen kärsimys sai sen aikaan ja nyt anteeksiantamus on jo hankittu. Rauha Jumalan ja maailman välille on solmittu Kristuksen kuolemassa. Sitä Jumalan sana meille julistaa, ja se myöskin kutsuu meitä Jumalan tykö, Kristuksen tykö. Miten sydämellisesti Vapahtajamme puhuikaan niille, jotka olivat tulleet synnintuntoon. Hän lausui heille: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut niin minä annan teille levon". Tai hän saattoi sanoa: "Missä ovat sinun tuomitsijasi? En minäkään sinua tuomitse". Sille, joka ei mitään ole, jonka laki on murjonut, painanut alas syvimpään helvettiin ja kadotuksen syövereihin, sinne alas tulee Kristus armollaan, ja hän lohduttaa, auttaa ja vakuuttaa, että synnit ovat anteeksiannetut. Ja silloin myöskin virvoitus tulee sydämeen, virvoituksen aika, sillä uskon kautta pyhään evankeliumiin me uudestisynnymme, rakentuu jälleen yhteys Jumalan ja ihmisen välille, me pelastumme ja meillä on rauha sydämessämme.

    Erityisesti nykyaikana meidän on korostettava ja teroitettava sitä, että tämä lohdutus löytyy juuri Kristus-saarnasta, joka on anteeksiantamuksen saarna. Sitä ei pidä etsiä valhe-evankeliumeista. Niitä on paljonkin tarjolla nykypäivinä ja on aina ollut. Jotkut julistavat ns. sosiaalista evankeliumia. Sillä ymmärretään sitä, että ihmisten elinolosuhteiden parantaminen olisi varsinaista evankeliumia ja kirkon varsinaista työtä. Mutta eihän se ole evankeliumia, sehän on lakia, eikä sillä tiellä saada hyvää omaatuntoa eikä syntien anteeksiantamusta.

    Toiset taas yrittävät auttaa ihmisiä erilaisilla ihmeillä, lupaamalla heille terveyttä ja ihmeparannuksia. Ei tämäkään ole evankeliumia, kaukana siitä. Kysymyksessä ovat ajallisen elämän asiat eivätkä iankaikkiset. Kyllähän me Jumalalle saamme rukouksessa esittää tarpeemme ja jäädä siihen, mikä on hänen tahtonsa ja sopeutua siihen, mitä hän antaa. Saamme pyytää häneltä myös terveyttä, ja velvollisuutemmekin on rukoilla sairaitten puolesta. Mutta aina meidän tulee muistaa, että tämä on kuitenkin ajallista. Kaikkien meidän on kerran kuoltava, ja silloin tulee tuomio. Ja siinä ei auta, onko elämämme ollut terveen vai sairaan ihmisen elämää täällä. Mutta jokaisella, jolla on usko Herraan Kristukseen, on turva sinä päivänä ja siinä hetkessä.

    Maailmassa on liikkeellä evankeliumia, joka etsii tunnekuohua ja erilaista hurmosta, ihanaa oloa, niinkuin jotkut sanovat. Mutta eihän sekään ole evankeliumia eikä se ole mikään todiste siitä, että olisi todellinen usko. Se on ihmisessä olevaa. Mutta se, mihinkä usko nojaa, on Kristus. Usko nojaa siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme, siihen vanhurskauteen, jonka Kristus on meille hankkinut, siihen uhriin, jonka hän on meidän edestämme antanut. Kristillinen kirkko julistaa Kristusta, ja hänet on korkealle korotettava ja häntä saarnattava, että hänestä tulisivat nämä virvoituksen ajat. Hän on se syntisten ystävä, joka kutsuu luokseen taakankantajat ja hän on se, joka masentuneelle, syyttävälle sydämelle antaa virvoituksen, kun hän julistaa oman rauhansa.

    Ehkä usein meitä häiritsee ajatus, jonka mukaan virvoituksen ajat ovat käsillä, kun uskovia on paljon. Ajattelemme, että jos meidän kirkkomme täyttyisi ääriään myöten, meidän toimintamme menisi eteenpäin, niin että seurakuntia voitaisiin perustaa joka paikkakunnalle, kirkkoja rakentaa, niin siinä olisi virvoituksen aika. Eikä se huono aika olisikaan, jos nämä ihmiset tulisivat totuuden tuntoon, ja näin tapahtuisi. Olisihan se heille virvoituksen aikaa. Mutta entä nyt, silloin kun Jumalan seurakunta kulkee vähäisenä joukkona, kun elämme aikakautta, jolloinka ihmiset luopuvat uskosta, ja jolloinka kääntymystä näyttää tapahtuvan varsin vähän, miten silloin? Virvoituksen aika on ihmisen sydämessä, sen ihmisen, joka uskoo. Silloin se on käsillä jokaisella uskovalla, vaikka hän olisi yksin tässä maailmassa, koska virvoitus on syntien anteeksiantamuksen omistamisesta johtuvaa, ja kun meillä tämä armo on, kyllä me silloin olemme myös virvoituksen saaneita.

    Meidän on siis nähtävä, että virvoituksen ajat tulevat tässä ajassa parannuksen saarnasta ja ovat niillä, jotka uskovat. Sen tähden parannuksen saarnaa tulee pitää yllä. Jotta tämä parannuksen saarna kaikuisi ja virvoituksen ajat jatkuisivat me rukoilemme Herraa lähettämään uskollisia työmiehiä eloonsa.

    Virvoituksen ajat tulevat vielä toisellakin tavalla. Meille sanotaan, että ne "tulisivat Herran kasvoista, ja että hän lähettäisi teille hänet, joka on edeltä määrätty, Kristuksen Jeesuksen". Apostolit olivat kysyneet ennen Jeesuksen taivaaseen astumista: "Tälläkö ajalla sinä rakennat Israelille valtakunnan?" He olivat saaneet vastaukseksi, että heidän ei tule tietää aikoja eikä määrähetkiä, vaan että he ovat Kristuksen todistajia alkaen Jerusalemista maan ääriin asti. Israelille rakennetaan valtakunta. Mutta milloin? Sitä samaa sanaa, toisin vain käännettynä, käytetään tässä tekstimme yhteydessä, kun sanotaan: "Taivaan piti omistaman hänet niihin aikoihin asti, jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan." --- Sanoilla "jolloin kaikki kohdallensa asetetaan" viitataan siihen, kun Kristus tulee toisen kerran, kun hän tulee tuomiolle. Silloin tapahtuu kohdallensa asettaminen eli rakentaminen. Silloin Jumalan valtakunta näyttäytyy kirkkaudessa. Niin saamme säilyttää toivon, että kerran virvoituksen ajat tulevat Herran kasvoista, kun kaikki asetetaan kohdallensa. Ne tulevat silloin todelliselle Israelille, toisin sanoen Kristuksen seurakunnalle, sille, joka on Israel, ei lihan mukaan, vaan hengen mukaan, sille Israelille, johon mekin, pakanakristityt, olemme ympätyt. Ja mikä virvoitus se silloin on! Se on häiriintymätön, iankaikkinen autuus. Se on todellinen pyhien yhteys. Se on Kristuksen valta, jota mikään ei siellä häiritse eikä vastusta. Se on taivaallista elämää ilman syntiä, kiusaajaa, sairautta, tuskaa, kuolemaa. Saamme "ravita itsemme hänen muotonsa katselemisella".

    Niin siis meitä lohdutetaan tänä päivänä sillä, että me saamme virvoittautua syntiemme anteeksisaamisesta Kristuksessa, ja että meitä odottaa sitten täydellinen virvoitus kun Herramme Jeesus Kristus tulee. Amen.

    Markku Särelä

  • Yleinen pappeus ja pyhä saarnavirka

    Pastori Markku Särelän saarna Uskonpuhdistusjuhlassa 2.11.2013 Lahdessa

  • Ylösnousemus: historiallisesti luotettava, luovuttamaton uskontotuus

    Mika Bergmanin saarna Lahdessa pääsiäisjuhlassa ensimmäisenä pääsiäispäivänä 16.4.2017

  • Ylpeys ja nöyryys (Saarna, Luuk. 18:9-14)

    Teol. kand. Vesa Hautalan saarna 10.8.2013 Hämeenlinnassa