kristillinen elämä
  • "Maailmassa, mutta ei maailmasta"

    Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 21.5.2017

  • Elämän mittainen parannus

    Pastori Vesa Hautalan puhe Lutherin ensimmäisen teesin pohjalta uskonpuhdistusjuhlassa Lahdessa 4.11.2017

  • Jeesuksen seuraamisen hinta

    Luuk. 14:25–35: Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

    Sanoma Jeesuksesta oli levinnyt muinaisessa Palestiinan maakunnassa. Sairauksien ja ahdistusten vaivaamat olivat kuulleet ihmeellisestä parantajasta. Jeesuksen ihmeet olivat keskeinen syy sille, että suuret kansanjoukot olivat alkaneet kulkea Vapahtajan matkassa. Moni julistaja olisi ollut innoissaan huomiosta, mutta Jeesukselle väkimäärää tärkeämpää oli se, että hänen matkaansa lähteneet ymmärtäisivät, mitä hänen seuraamisensa vaati.

    Mitä Jeesuksen seuraaminen maksaa meille?

    Jeesus päätti antaa kansalle tärkeän oppitunnin. Hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja sanoi: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.”

    Nämä sanat voivat herättää ihmetystä. Vaikuttaa siltä, että Jeesus hyökkäisi neljättä käskyä vastaan. On kuitenkin huomioitava, että Jeesus puhuu tässä heprealaisille ominaiseen tapaan siitä, että tulee pitää jotakin asiaa toista parempana. Hän ei halua, että kirjaimellisesti vihaamme kaikkea muuta paitsi häntä. Mutta hän haluaa olla sydämemme kallein aarre. Hän sanoo opetuslapseuden ehdoksi sen, että vihaamme kaikkea muuta hänen rinnallaan. Hänen pitää mennä kaiken muun edelle.

    Perustava näkökulma, joka aukeaa Vapahtajan sanoista, on se, että elämämme ei kuulu itsellemme, vaan hänelle. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä me haluamme, vaan siitä, mitä Kristus haluaa. Hänen tahtonsa tulee määrittää vaelluksemme, ei oman tahtomme. Raamattu sanoo Kristuksesta, että ”hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2 Kor. 5:15)

    Ei ole yhtään elämän osa-aluetta, jonka ei tulisi olla Kristukselle alistettu: ruumiimme, sielumme, aikamme, ihmissuhteemme, asuinpaikkamme, työmme – kaikki on Kristusta varten. Elämämme on tarkoitettu hänelle. Meidän tulee kuolla, hänen elää meissä.

    Nyt tornin rakentajan tavoin meidän tulee arvioida, mitä tornin valmiiksi saaminen edellyttää. Nyt sotaan lähtevän kuninkaan tavoin meidän tulee laskea joukkomme ymmärtääksemme, onko meistä taisteluun vai ei. Kristus kysyy: oletko vain muodollisesti opetuslapseni, vai näetkö opetuslapseuden hinnan oikein? Oletko valmis laittamaan kaiken alttiiksi minun nimeni tähden?

    Otetaan muutama esimerkki havainnollistamaan, mitä kaiken menettäminen Kristuksen tähden tarkoittaa. Käsitellään ensiksi aikaa: sinun suustasi ei pidä enää koskaan kuulua lausahdusta: ”Tämä on minun elämäni. Teen sillä täsmälleen, mitä haluan.” Sinun aikasi ei kuulu enää itsellesi, vaan Herralle. Sunnuntaisin sinun tehtäväsi on Jumalan tahdon mukaisesti olla jumalanpalveluksessa. Arkisin sinun tulee viettää kotihartautta pyhittääksesi päiväsi Jumalan sanalla ja rukouksella. Arkisin sinun aikasi tulee olla myös omistettu lähimmäistesi palvelemiseen. Jopa käyttäessäsi aikaa lepoon, sinua motivoi siinä lähimmäisen rakkaus, koska ymmärrät, että rajallisena olentona tarvitset lepoa, jotta voit rakastaa toisia. Laiskotteluun sinulla ei ole lupaa.

    Toisena esimerkkinä olkoon mielemme ja ajatuksemme. Mieleesi eivät enää kuulu kauna, viha, ahneus, ylpeys, kateus ja kovuus. Sinun pitää kilvoitella, jotta mieltäsi hallitsisi se, mikä on Jumalan tahto. Sinulla tulee olla anteeksiantava, mutta totuudessa pysyvä mieli. Sinun tulee ruokkia ajatuksiasi sillä, mikä on Jumalan tahdon mukaista, hyvää, otollista ja täydellistä. Asian kääntöpuolena on se, että vältät sitä, mikä ruokkii pahoja ajatuksia ja himoja. Mieti esimerkiksi sitä, miten mielesi voi, jos altistat sen elokuville, joissa mässäillään väkivallalla tai alastonkohtauksilla, lehdille, joissa pengotaan toisten yksityisasioita juorumielessä tai vanhoissa riidoissa vellomiselle. Raamattu kehottaa: ”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.” (Kol. 3:2).

    Kolmanneksi, suhdettamme maalliseen omaisuuteen tulee määrittää sanat: ”kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” (1 Tim. 6:8). Ei sanaakaan nopeasta internetistä, merkkivaatteista, autosta, kesämökistä, etelänmatkoista, juoksevasta vedestä ja monesta muusta itsestäänselvyydestämme. Vaikka näissä Jumalan lahjoissa ei ole sinällään mitään pahaa, vaan ne ovat hyviä ja kiitokselle vastaanotettavia, meidän äärimmäisen vaurauden keskellä elävien pitää muistaa, ettei elämämme tavoitteena tule olla rikastuminen. Omaisuus, jota meille on suotu, on tarkoitettu perheestä huolehtimiseen, seurakunnalle ja köyhien auttamiseen. Luther sanoi aikansa suurimmaksi epäjumalaksi rahaa, eikä tuo jumala ole minnekään kadonnut. Mutta näin ei saa olla: jos olemme Kristuksen omia, omaisuutemme ei enää kuulu meille, vaan sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaan.

    Nämä kolme esimerkkiä ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä Kristuksen rakastaminen tarkoittaa käytännössä. Ehkä tämä oli jo niin kovaa tekstiä, että voi herää kysymys, miksi kukaan haluaisi menettää elämänsä. Kuka voi jaksaa sitä, ettei saa toimia missään oman tahtonsa mukaan? Miksi Kristus olisi niin suuri aarre, että meidän tulisi pitää hänen rinnallaan kaikkea muuta roskana?

    Miksi maksaa kaikkensa?

    Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka osaa nähdä tornin rakentamisen hinnan ja sotajoukkojen määrät oikein. Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka näkee varattomuutensa ja suunnattoman velkansa. Ilman elävää synnintuntoa opetuslapseuden hinta vaikuttaa mielettömältä. Mutta sille, joka näkee itsensä oikein, tilanne on toinen. Kristuksen seuraamisen hinta on mitätön verrattuna siihen syntivelkaan, joka meillä oli. Mitä sitten, jos joudumme tässä elämässä vähän kärsimään välttäessämme helvetin iankaikkisen piinan?

    Jeesuksen seuraaminen voi olla vieläpä ilo ja maailmalle kuoleminen mieluista, kun ymmärrämme, että Herramme on maksanut velkamme. Hän on päästänyt meidän vapaiksi iankaikkisen kadotuksen alta vuodattamalla verensä tähtemme. Hän tuli yhdeksi meistä, otti päällensä rangaistuksemme, kävi Golgatalle ristiä kantaen ja kärsi siellä syntiemme vuoksi. Hänen verensä tähden me olemme vapaita: vapaita tuomiosta, vapaita synnin orjuudesta – vapaita palvelemaan Jumalaa.

    Koko Jeesuksen 30-vuotinen maanpäällinen vaellus oli omistettu meidän pelastukseemme. Hän ei tuhlannut aikaansa laiskotteluun, vaan hänen elämänsä oli Jumalan sanan täyttämää kadotuksenalaisen ihmiskunnan rakastamista. Hän ei kantanut kaunaa meitä kohtaan synneistämme eikä hän himoinnut maailman kiitosta, vaan hänen ilonaan oli Isän tahdon täyttäminen. Eikä hän havitellut maallista kunniaa ja ajallisia aarteita, vaan hän luopui taivaan aarteista ansaitakseen meille iankaikkisen elämän. Hänen uskollisuutensa tähden, me saamme uskottomuutemme anteeksi. Tänään me heikot opetuslapset saamme jälleen nousta ja turvautua Herramme armoon. Vain silloin, kun Vapahtajamme hyvyys valloittaa sydämemme, hänestä voi tulla omaa elämäämmekin rakkaampi, kallein aarteemme.

    Lopuksi

    Armo on täysin ilmaista, mutta se maksaa kaiken. Se ei maksa siksi, että meidän pitäisi sovittaa syntimme, mutta se maksaa maailman, perkeleen ja lihamme tähden. Niin kuin ne eivät sietäneet Herraamme, eivät ne siedä hänen opetuslapsiaankaan. Ahdistuksia on luvassa. Kärsimystä on luvassa. Oman elämän menettämistä on luvussa. ”Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” (Room. 8:37).

    Maailman vihan kantaminen ja omista mielihaluista luopuminen ei ole kuitenkaan suurinta itselleen kuolemista. Kun näet tunnustamme syntimme ja luotamme Vapahtajaan, kadotamme elämämme kaikkein syvällisemmällä tavalla. Sanomme, että olemme täydellisessä hengellisessä vararikossa, mutta Herramme tähden iankaikkisesti rikkaita. Olemme epätoivoisia itsestämme, mutta lohdutettuja sillä, millainen Vapahtaja meillä on. Opetuslapseuden hinta on kova, mutta Herramme tuntemisen rinnalla mitätön. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!

  • Me vähenemme, Kristus kasvaa

    Joh. 3:22–36: Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.” Johannes vastasi ja sanoi: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”

    Johannes Kastaja oli valmistanut tietä Herrallemme. Suuret kansanjoukot olivat virranneet Jordanille ja ottaneet vastaan parannuksen kasteen. Johannes Kastaja oli ihmeellinen mies, jonka maine oli levinnyt ympäri Israelia. Hän oli jopa kerännyt ympärilleen omat seuraajansakin, jotka päivän evankeliumitekstissä sanovat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä”. Johanneksella olisi ollut nyt loistava tilaisuus sanoutua irti Jeesuksesta ja haalia itselleen vielä lisää mainetta ja kunniaa, mutta hän ei tehnyt niin. Hän vastasi opetuslapsilleen: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

    Johannes sanoi, että hänen pitäisi vähetä, Kristuksen kasvaa. Hän ymmärsi, kuka oli. Hän ymmärsi paikkansa. Hän tyytyi siihen osaan, joka hänelle oli annettu.

    Luonnollinen ihminen haluaa kasvaa

    Johanneksen mielenlaatu ei ollut sellainen kuin langenneella ihmisellä yleensä. Eihän hän sanonut ainoastaan velvollisuudesta, että hänen pitäisi vähetä ja toisen kasvaa, vaan hän iloitsi sydämestään Kristuksen tulemisesta. Luonnollinen ihminen ei näin toimi, vaan syntiselle mielelle on ominaista se, että se laittaa itsensä aina muiden edelle. Langennut mieli hahmottaa maailman ja elämän minäkeskeisesti. Olennaista on se, mitä minulle kuuluu, mitä minä hyödyn, saan, nautin, näen, koen ja tunnen.

    Yksilökeskeisessä kulttuurissamme langenneisuus pääsee aivan erityisen kirkkaasti loistamaan. Nykyinen aika ajatusvirtauksineen vain vahvistaa ja kannustaa siihen, mikä on meille muutenkin niin luonnollista. Perustavana lähtökohtana on se, että hahmotamme elämämme sen kautta, mitä me saamme siitä irti. Elämässähän on kyse siitä, että me kasvamme, että me saamme toteuttaa itseämme. Meidän sydämellämme ovat harvoin sanat: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

    Tässä kasvamisen tavoitteessa meitä ei kauheasti liikuta se, että muut voivat kärsiä. Joku ottaa avioeron, kun puoliso ei enää miellytä. Eletäänhän tässä vain kerran. Toinen jättää vanhan työnantajansa pulaan suuremman palkan toivossa. Eihän usko kuulu työelämään. Kolmas ummistaa korvansa tuntemattoman hädältä, koska ei yksi ihminen voi auttaa kaikkia.

    Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka. Perimmäinen ongelma ei ole avioero, työpaikan kyseenalainen vaihtaminen tai tuntemattoman hädän ohittaminen. Ne ovat vain yksittäistapauksia, jotka kertovat syvästä hengellisestä ongelmasta. Kaiken itsekeskeisyyden takana on paha sydän, aivan lohduttoman paha sydän. Sellainen sydän, jonka ainoana tavoitteena on jumaloida itseään. Sen ainoana päämääränä on, että minä saisin kasvaa. Silloinkin, kun se taipuu auttamaan muita, se tekee sen itsekeskeisistä syistä. Kyllä uhrautuvaisuutta voi osoittaa, kunhan se johtaa siihen, että minä kasvan. Eikä tämä itsekeskeisyys ole välttämättä edes vaarallisimmillaan ilmeisissä paheissa, vaan siinä yleisessä elämänasenteessa, että meidän tehtävämme on pärjätä omin voimin, uskoa itseemme ja toteuttaa unelmamme. Kaikki, sekä hyvä että paha, on siitä kiinni, mitä me teemme.

    Ensimmäinen käsky sanoo kuitenkin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Se vaatii meiltä sitä, ettei elämämme pyörikään itsemme ympärillä, vaan että sen keskuksena tulee olla Jumala. Toisaalla Raamattu sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31) Ei siis itsemme kunniaksi. Ei sen tähden, että pääsisimme loistamaan, vaan Jumalan nimen ylistykseksi. Ja huomaa tuo sana ”kaikki”. Meidän tulee tehdä aivan kaikki Jumalan kunniaksi – ei siis vain veisata virsiä ja tunnustaa uskoa kirkossa. Koko elämämme tulee olla jumalanpalvelusta. Meidän tulee kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa, jotta voisimme yhä enenevissä määrin nähdä maailman Jumalan tarkoittamalla tavalla. Johannes Kastajassa näemme, miten ensimmäistä käskyä toteutetaan käytännössä.

    Meidät tehdään vähäksi, jotta Kristus olisi kaikki kaikessa

    Jumala on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen. Hän on rakkaus. Hän on hyvyys. Hän on siunannut meitä lukemattomilla luomisen lahjoilla. Syntymästämme saakka hän on antanut meille vain hyvyyttä hyvyyden päälle. Me emme osaa alkuunkaan nähdä, kuinka paljon meitä on siunattu. Monta hengenvetoa mekin olemme täällä kirkossa jo ottaneet emmekä ole yhdestäkään Jumalaa kiittäneet!

    Ennen kaikkea hän on antanut meille Vapahtajan ja lupauksen: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt iankaikkisesta elämästä osallinen. Me voimme olla jo nyt varmoja siitä, että taivasten valtakunta on omamme. Jeesus on pyhällä elämällään ja katkeralla kuolemallaan avannut meille tien takaisin Jumalan yhteyteen.

    Voisi luulla, että kaikki nämä lahjat riittäisivät tekemään elämästämme jumalakeskeistä. Näin ei ikävä kyllä ole. Koska olemme itsepäisiä kuin aasit, emme vähene mitenkään helposti. Jumalan pitää kurittaa meitä, jotta hädässä etsisimme hänen kasvojaan. Hän antaa meille ristejä, jotta ristien alla huokaisimme hänen puoleensa. Hän vähentää meitä, jotta hän voisi enentyä sydämissämme. Mutta tätä vähennystä hän ei tee vihassa tai suuttumuksessa, vaan rakkaudessaan. Hän ei halua kiusata meitä tarkoituksettomasti, vaan hän etsii iankaikkista parastamme.

    Kristillisen elämän voisikin kuvata niin, että ensin Jumala antaa suunnattoman määrän lahjoja. Hän antaa elämän, terveyden, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, kodin, ja niin edelleen. Sitten hän alkaa ottaa noita lahjoja yksitellen pois. Hän alkaa riisua meitä. Yhdeltä hän ottaa ensin pois terveyden, toiselta vanhemmat, kolmannelta kodin. Joudumme kipeästi tuntemaan, miten alamme menettää niitä lahjoja, jotka ovat muodostuneet meille jopa itsestäänselvyyksiksi. Hätä ja ahdistus iskevät, kun elämämme tukipilarit alkavat murtua. Kun meiltä otetaan pois se, minkä olemme sulasta laupeudesta saaneet, joudumme heräämään siihen, kuinka köyhiä olemme.

    Mutta aina, kun meitä riisutaan, lempeä Vapahtajamme lausuu: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun voimat vähenevät, jäsenet kangistuvat ja elon ilta alkaa koittaa, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun lähimmäisemme menehtyvät ja tuntuu, ettei sydän kestä surua, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun muistimme alkaa pettää ja voimme niin huonosti, ettemme edes jaksa muistaa Jeesusta, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Ja kun tulee viimeinen päivämme, kun Jumala ottaa meidän henkemme pois, sama lupaus kuuluu yhä: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun.

    Silloin, kun me olemme heikkoja, silloin, kun me olemme vähäisiä, juuri silloin Vapahtajamme armo loistaa kaikkein kirkkaimmillaan. Silloin, kun meillä ei ole mitään muuta kuin Jumala, hän voi todella olla ainoa turvamme. Silloin, kun olemme täysin köyhiä itsessämme, meidän lohtunamme ovat taivaan aarteet. Jos olet maahan lyöty, murheellinen, jopa toivoton, älä uskottele itsellesi, että kaikki on kunnossa. Älä yritä pärjätä omin voimin. Heittäydy hänen varaansa, joka on kantanut sinua aina kastehetkestä saakka. Juuri sellaisena kuin olet, kaikkine taakkoinesi, olet Vapahtajan oma. Täällä ajassa ei ole sinulle luvattu helppoa tietä, mutta kerran iankaikkisuudessa saat rauhan. Silloin saat yhtyä yhtenä Jumalan lapsena muiden joukossa veisaamaan riemuvirttä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”. (Ilm. 5:12). Silloin ei enää kenenkään tarvitse sanoa: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, sillä silloin hän todella on kaikki kaikessa.