Pastori Vesa Hautalan saarna Orivedellä 21.5.2017

10. sunnuntaina Pyhän Kolmiykseyden päivästä, III vuosikerran epistolateksti

Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta, vaan kehottakaa toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan: "tänä päivänä", ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi. Sillä olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme luottamuksessa, joka meillä oli alussa, vahvoina loppuun asti. Sanotaanhan: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niin kuin silloin, kun vihoititte hänet." Ketkä sitten, vaikka kuulivat, vihoittivat hänet? Eivätkö kaikki, jotka olivat Mooseksen johdolla lähteneet Egyptistä? Mutta keihin hän oli vihastunut neljäkymmentä vuotta? Eikö niihin, jotka olivat syntiä tehneet, joiden kuolleet ruumiit kaatuivat erämaahan? Keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille? Havaitsemme, etteivät he epäuskon tähden voineet siihen päästä. Hepr. 3:12-19

Kalliit kristityt!

Joskus nuoruudessani oli minulle suuri kysymys uskoon tuleminen. Se oli heränneelle omalletunnolleni hyvin tärkeä asia. Mitä uskoon tuleminen olisi ja miten siihen voisin päästä? Näihin kysymyksiin ei tuntunut olevan selvää vastausta. Silloin en tajunnut, mistä se johtui. En ymmärtänyt, että se johtui epäselvästä julistuksesta, kun evankeliumiin sotkettiin lakia eikä sanaa julistettu puhtaana. Mutta Raamatussa uskoa ei esitetä vaikeana asiana, vaan se asettaa kirkkaan evankeliumin silmiemme eteen ja kehottaa sen uskomaan. Raamattu sanoo: "Joka uskoo ja tulee kastetuksi, se pelastuu, mutta se, joka ei usko, tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16) Näin Raamattu ohjaa meidät armovälineissä meille tarjolla olevan Jumalan armon varaan ja sen uskomaan. Se, joka ei usko tätä valmista armoa eli joka ei ota sitä vastaan uskolla, ei pelastu. Näin yksikertainen tämä asia on.

Tekstimme kehottaa meitä uskomaan omalle kohdallemme Jumalan armon. Se lausuu: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne." Jumala on asettanut meille tärkeän määräpäivän, jona meidän tulee uskoa evankeliumi. Se on se päivä, jona kuulemme evankeliumin suloisen kutsun. Se on elämämme tärkein hetki. Juuri silloin meidän tulee uskoa evankeliumi. Jumala voi toki rakkaudessaan toistaa kutsunsa, mutta emme tiedä, tekeekö hän niin. Sen vuoksi meidän on seurattava hänen kutsuansa silloin, kun sen kuulemme. Emme saa paaduttaa sydäntämme Jumalan kutsuessa. Jumala ei kutsu meitä omistamaan jotakin pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Kannattaa uskoa evankeliumi. Jeesus Kristus on maksanut täysin syntivelkasi ja Jumala on hyväksynyt Poikansa sovitustyön herättämällä hänet kuolleista. Syntisi ovat anteeksiannetut. Taivas on sinulle avoin. Olet autuas Jumalan lapsi uskossa Jeesukseen. Tästä saat olla varma.

Uskossa vaeltamiseen kuuluu jatkuva uskominen. Joka aika sinun on tarpeen tarttua evankeliumiin ja omistaa se itsellesi. Ei riitä, että me vain kerran sen uskomme. Raamattu kehottaa näet uskovia: "Pankaa siis pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi, teeskentely ja kateus sekä kaikki panettelu, ja halutkaa kuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, jotta siitä kasvaisitte, jos 'olette maistaneet, että Herra on hyvä'. Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset tosin ovat hylänneet, mutta joka on Jumalan edessä valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. Sillä Raamatussa sanotaan: 'Katso, minä lasken Siioniin valitun, kallisarvoisen kulmakiven. Se, joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.'" (1 Piet. 2:1-6) Näin Jumalan sana ohjaa meidät jatkuvaan uskossa kilvoitteluun.

Uskossa säilyminen edellyttää jatkuvaa yhteyttä armonvälineisiin. Raamattu kehottaa: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan kokoontumistamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, mitä enemmän näette tuon päivän lähestyvän." (Hepr. 10:25) Tuo päivä lähestyy, nimittäin tuomiopäivä. Jumala haluaa meidän olevan valveilla silloin, kun Kristus tulee. Sitä varten hän on antanut sen lähestymisestä kertovia merkkejä. Vaikka emme tiedäkään nimenomaista hetkeä, jolloin hän saapuu, voimme olla kuitenkin varmoja siitä, että se päivä lähestyy. Apostoli Johannes kirjoittaa: "Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika." (1 Joh. 1:18). Tämän viimeisen ajan merkit ovat olleet näkyvissä jo apostoleista lähtien, mutta nyt niitä on tihentyvästi. On samanaikaisesti monia merkkejä. Ja eräs merkki on se, että maailma elää tiedostamatta näitä merkkejä lähestyvän lopun merkeiksi ja elää paatuneena epäuskossaan. On maailmanlaajuinen ruttoon verrattava koronavirus, on sotia, monenlaisia onnettomuuksia, luonnonkatastrofeja, kuten rankkasateita, tulvia, kuivuutta, ennenkuulumattomia helteitä, maastopaloja ja muita paloja. Olen näistä aikaisemmin hiljan maininnut, mutta sanottakoon asia vielä taaskin, ettemme jäisi uskosta osattomiksi, vaan ymmärtäisimme uskomisen tärkeyden ja eläisimme yhteydessä armonvälineisiin. Ottakaamme siis vaari Raamatun kehotuksesta: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan kokoustamme." Muistakaamme, että meidän tulee pyhittää lepopäivä, joka on kerran viikossa. Jos meillä ei olekaan vaikeissa nykyoloissamme seurakunnan tilaisuutta joka sunnuntai, meillä on hyvää kirjallisuutta, jota voimme lukea ja tutkia taajemminkin kuin kerran viikossa. Ja sitä suuremmalla syyllä meidän tulee käyttää ne tilaisuudet, jolloin meillä on yhteinen tilaisuus.

Epäusko estää perille pääsemisen. Raamattu kutsuu epäuskoisen sydäntä pahaksi. Hänen sydämensä voi olla ihmisten mielestä hyväkin, mutta Jumalan edessä asia on toisin. Epäuskoinen näet hylkää Jumalan rakkauden itseään kohtaan ja halveksii sitä. Kuinka sellainen sydän voisi siis olla hyvä? Jumalan edessä eivät päde inhimilliset mittarit. Hän mittaa omalla mitallaan. Jumalan mittari on hänen sanansa. Hän on sanonut: "Joka uskoo, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen."

Koska Jumala haluaa rakkaudessaan pelastaa ihmisen, hän lähestyy armokutsullaan ihmistä vielä hänen viimeisillä hetkilläänkin ja hän voi pelastaa ihmisen vielä tämän lähtöhetkelläkin. Jumala varoittaa kuitenkin meitä jättämästä kääntymystämme omaan varaamme ja viime hetkeemme, vaan meidän tulee uskoa silloin, kun kuulemme Jumalan äänen. Profeetta Jesaja kirjoittaa: "Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on." (Jes. 55:6) Jumala on läsnä silloin, kun julistetaan evankeliumia. Hän tulee luoksemme sanassaan, ja silloin voimme hänet löytää. Miten arvokkaaksi tuleekaan jokainen tilaisuus, kun hänen sanansa kaikuu korviemme kuulla. Jumala, jota emme voi nähdä, tulee luoksemme sanassaan ja ilmoittaa meille itsensä! Hän kirkastaa meille armonsa ja rakkautensa ja asettuu asumaan sydämeemme! Me ehkä kuvittelimme etsivämme häntä, mutta hän etsikin meitä. Sitä varten hän lähetti apostolinsa maailmaan ja antoi heille evankeliumin.

Kun Jumala löytää meidät ja lahjoittaa meille uskon, me alamme elää uskon elämää ja etsimme uskossa Jumalaa, etsimme häntä sieltä, missä hän on, nimittäin sanasta ja sakramenteista ja Jumalan Pyhä Henki auttaa meitä löytämään hänet.

Veisaamme virressä 322: 

Muistan päivää autuasta, jolloin Jeesus löysi mun, Syntein tähden tuomitun. Tilastani kauheasta Nosti minut olalleen, Otti aivan omakseen…

Hän on minun paimeneni, Minä hänen lampaansa, Hänen voittosaaliinsa. Häntä kaipaa sydämeni. Ehtoollistaan nauttien Löydän hyvän laitumen. (Virsi 322:1,6)

Amen.

 Markku Särelä, 8.8.2021

Pastori Vesa Hautalan puhe Lutherin ensimmäisen teesin pohjalta uskonpuhdistusjuhlassa Lahdessa 4.11.2017

Luuk. 14:25–35: Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Sanoma Jeesuksesta oli levinnyt muinaisessa Palestiinan maakunnassa. Sairauksien ja ahdistusten vaivaamat olivat kuulleet ihmeellisestä parantajasta. Jeesuksen ihmeet olivat keskeinen syy sille, että suuret kansanjoukot olivat alkaneet kulkea Vapahtajan matkassa. Moni julistaja olisi ollut innoissaan huomiosta, mutta Jeesukselle väkimäärää tärkeämpää oli se, että hänen matkaansa lähteneet ymmärtäisivät, mitä hänen seuraamisensa vaati.

Mitä Jeesuksen seuraaminen maksaa meille?

Jeesus päätti antaa kansalle tärkeän oppitunnin. Hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja sanoi: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.”

Nämä sanat voivat herättää ihmetystä. Vaikuttaa siltä, että Jeesus hyökkäisi neljättä käskyä vastaan. On kuitenkin huomioitava, että Jeesus puhuu tässä heprealaisille ominaiseen tapaan siitä, että tulee pitää jotakin asiaa toista parempana. Hän ei halua, että kirjaimellisesti vihaamme kaikkea muuta paitsi häntä. Mutta hän haluaa olla sydämemme kallein aarre. Hän sanoo opetuslapseuden ehdoksi sen, että vihaamme kaikkea muuta hänen rinnallaan. Hänen pitää mennä kaiken muun edelle.

Perustava näkökulma, joka aukeaa Vapahtajan sanoista, on se, että elämämme ei kuulu itsellemme, vaan hänelle. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä me haluamme, vaan siitä, mitä Kristus haluaa. Hänen tahtonsa tulee määrittää vaelluksemme, ei oman tahtomme. Raamattu sanoo Kristuksesta, että ”hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2 Kor. 5:15)

Ei ole yhtään elämän osa-aluetta, jonka ei tulisi olla Kristukselle alistettu: ruumiimme, sielumme, aikamme, ihmissuhteemme, asuinpaikkamme, työmme – kaikki on Kristusta varten. Elämämme on tarkoitettu hänelle. Meidän tulee kuolla, hänen elää meissä.

Nyt tornin rakentajan tavoin meidän tulee arvioida, mitä tornin valmiiksi saaminen edellyttää. Nyt sotaan lähtevän kuninkaan tavoin meidän tulee laskea joukkomme ymmärtääksemme, onko meistä taisteluun vai ei. Kristus kysyy: oletko vain muodollisesti opetuslapseni, vai näetkö opetuslapseuden hinnan oikein? Oletko valmis laittamaan kaiken alttiiksi minun nimeni tähden?

Otetaan muutama esimerkki havainnollistamaan, mitä kaiken menettäminen Kristuksen tähden tarkoittaa. Käsitellään ensiksi aikaa: sinun suustasi ei pidä enää koskaan kuulua lausahdusta: ”Tämä on minun elämäni. Teen sillä täsmälleen, mitä haluan.” Sinun aikasi ei kuulu enää itsellesi, vaan Herralle. Sunnuntaisin sinun tehtäväsi on Jumalan tahdon mukaisesti olla jumalanpalveluksessa. Arkisin sinun tulee viettää kotihartautta pyhittääksesi päiväsi Jumalan sanalla ja rukouksella. Arkisin sinun aikasi tulee olla myös omistettu lähimmäistesi palvelemiseen. Jopa käyttäessäsi aikaa lepoon, sinua motivoi siinä lähimmäisen rakkaus, koska ymmärrät, että rajallisena olentona tarvitset lepoa, jotta voit rakastaa toisia. Laiskotteluun sinulla ei ole lupaa.

Toisena esimerkkinä olkoon mielemme ja ajatuksemme. Mieleesi eivät enää kuulu kauna, viha, ahneus, ylpeys, kateus ja kovuus. Sinun pitää kilvoitella, jotta mieltäsi hallitsisi se, mikä on Jumalan tahto. Sinulla tulee olla anteeksiantava, mutta totuudessa pysyvä mieli. Sinun tulee ruokkia ajatuksiasi sillä, mikä on Jumalan tahdon mukaista, hyvää, otollista ja täydellistä. Asian kääntöpuolena on se, että vältät sitä, mikä ruokkii pahoja ajatuksia ja himoja. Mieti esimerkiksi sitä, miten mielesi voi, jos altistat sen elokuville, joissa mässäillään väkivallalla tai alastonkohtauksilla, lehdille, joissa pengotaan toisten yksityisasioita juorumielessä tai vanhoissa riidoissa vellomiselle. Raamattu kehottaa: ”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.” (Kol. 3:2).

Kolmanneksi, suhdettamme maalliseen omaisuuteen tulee määrittää sanat: ”kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” (1 Tim. 6:8). Ei sanaakaan nopeasta internetistä, merkkivaatteista, autosta, kesämökistä, etelänmatkoista, juoksevasta vedestä ja monesta muusta itsestäänselvyydestämme. Vaikka näissä Jumalan lahjoissa ei ole sinällään mitään pahaa, vaan ne ovat hyviä ja kiitokselle vastaanotettavia, meidän äärimmäisen vaurauden keskellä elävien pitää muistaa, ettei elämämme tavoitteena tule olla rikastuminen. Omaisuus, jota meille on suotu, on tarkoitettu perheestä huolehtimiseen, seurakunnalle ja köyhien auttamiseen. Luther sanoi aikansa suurimmaksi epäjumalaksi rahaa, eikä tuo jumala ole minnekään kadonnut. Mutta näin ei saa olla: jos olemme Kristuksen omia, omaisuutemme ei enää kuulu meille, vaan sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaan.

Nämä kolme esimerkkiä ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä Kristuksen rakastaminen tarkoittaa käytännössä. Ehkä tämä oli jo niin kovaa tekstiä, että voi herää kysymys, miksi kukaan haluaisi menettää elämänsä. Kuka voi jaksaa sitä, ettei saa toimia missään oman tahtonsa mukaan? Miksi Kristus olisi niin suuri aarre, että meidän tulisi pitää hänen rinnallaan kaikkea muuta roskana?

Miksi maksaa kaikkensa?

Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka osaa nähdä tornin rakentamisen hinnan ja sotajoukkojen määrät oikein. Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka näkee varattomuutensa ja suunnattoman velkansa. Ilman elävää synnintuntoa opetuslapseuden hinta vaikuttaa mielettömältä. Mutta sille, joka näkee itsensä oikein, tilanne on toinen. Kristuksen seuraamisen hinta on mitätön verrattuna siihen syntivelkaan, joka meillä oli. Mitä sitten, jos joudumme tässä elämässä vähän kärsimään välttäessämme helvetin iankaikkisen piinan?

Jeesuksen seuraaminen voi olla vieläpä ilo ja maailmalle kuoleminen mieluista, kun ymmärrämme, että Herramme on maksanut velkamme. Hän on päästänyt meidän vapaiksi iankaikkisen kadotuksen alta vuodattamalla verensä tähtemme. Hän tuli yhdeksi meistä, otti päällensä rangaistuksemme, kävi Golgatalle ristiä kantaen ja kärsi siellä syntiemme vuoksi. Hänen verensä tähden me olemme vapaita: vapaita tuomiosta, vapaita synnin orjuudesta – vapaita palvelemaan Jumalaa.

Koko Jeesuksen 30-vuotinen maanpäällinen vaellus oli omistettu meidän pelastukseemme. Hän ei tuhlannut aikaansa laiskotteluun, vaan hänen elämänsä oli Jumalan sanan täyttämää kadotuksenalaisen ihmiskunnan rakastamista. Hän ei kantanut kaunaa meitä kohtaan synneistämme eikä hän himoinnut maailman kiitosta, vaan hänen ilonaan oli Isän tahdon täyttäminen. Eikä hän havitellut maallista kunniaa ja ajallisia aarteita, vaan hän luopui taivaan aarteista ansaitakseen meille iankaikkisen elämän. Hänen uskollisuutensa tähden, me saamme uskottomuutemme anteeksi. Tänään me heikot opetuslapset saamme jälleen nousta ja turvautua Herramme armoon. Vain silloin, kun Vapahtajamme hyvyys valloittaa sydämemme, hänestä voi tulla omaa elämäämmekin rakkaampi, kallein aarteemme.

Lopuksi

Armo on täysin ilmaista, mutta se maksaa kaiken. Se ei maksa siksi, että meidän pitäisi sovittaa syntimme, mutta se maksaa maailman, perkeleen ja lihamme tähden. Niin kuin ne eivät sietäneet Herraamme, eivät ne siedä hänen opetuslapsiaankaan. Ahdistuksia on luvassa. Kärsimystä on luvassa. Oman elämän menettämistä on luvussa. ”Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” (Room. 8:37).

Maailman vihan kantaminen ja omista mielihaluista luopuminen ei ole kuitenkaan suurinta itselleen kuolemista. Kun näet tunnustamme syntimme ja luotamme Vapahtajaan, kadotamme elämämme kaikkein syvällisemmällä tavalla. Sanomme, että olemme täydellisessä hengellisessä vararikossa, mutta Herramme tähden iankaikkisesti rikkaita. Olemme epätoivoisia itsestämme, mutta lohdutettuja sillä, millainen Vapahtaja meillä on. Opetuslapseuden hinta on kova, mutta Herramme tuntemisen rinnalla mitätön. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!

Joh. 3:22–36: Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä. Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.” Johannes vastasi ja sanoi: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan. Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen. Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”

Johannes Kastaja oli valmistanut tietä Herrallemme. Suuret kansanjoukot olivat virranneet Jordanille ja ottaneet vastaan parannuksen kasteen. Johannes Kastaja oli ihmeellinen mies, jonka maine oli levinnyt ympäri Israelia. Hän oli jopa kerännyt ympärilleen omat seuraajansakin, jotka päivän evankeliumitekstissä sanovat hänelle: ”Rabbi, se joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä”. Johanneksella olisi ollut nyt loistava tilaisuus sanoutua irti Jeesuksesta ja haalia itselleen vielä lisää mainetta ja kunniaa, mutta hän ei tehnyt niin. Hän vastasi opetuslapsilleen: ”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”

Johannes sanoi, että hänen pitäisi vähetä, Kristuksen kasvaa. Hän ymmärsi, kuka oli. Hän ymmärsi paikkansa. Hän tyytyi siihen osaan, joka hänelle oli annettu.

Luonnollinen ihminen haluaa kasvaa

Johanneksen mielenlaatu ei ollut sellainen kuin langenneella ihmisellä yleensä. Eihän hän sanonut ainoastaan velvollisuudesta, että hänen pitäisi vähetä ja toisen kasvaa, vaan hän iloitsi sydämestään Kristuksen tulemisesta. Luonnollinen ihminen ei näin toimi, vaan syntiselle mielelle on ominaista se, että se laittaa itsensä aina muiden edelle. Langennut mieli hahmottaa maailman ja elämän minäkeskeisesti. Olennaista on se, mitä minulle kuuluu, mitä minä hyödyn, saan, nautin, näen, koen ja tunnen.

Yksilökeskeisessä kulttuurissamme langenneisuus pääsee aivan erityisen kirkkaasti loistamaan. Nykyinen aika ajatusvirtauksineen vain vahvistaa ja kannustaa siihen, mikä on meille muutenkin niin luonnollista. Perustavana lähtökohtana on se, että hahmotamme elämämme sen kautta, mitä me saamme siitä irti. Elämässähän on kyse siitä, että me kasvamme, että me saamme toteuttaa itseämme. Meidän sydämellämme ovat harvoin sanat: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tässä kasvamisen tavoitteessa meitä ei kauheasti liikuta se, että muut voivat kärsiä. Joku ottaa avioeron, kun puoliso ei enää miellytä. Eletäänhän tässä vain kerran. Toinen jättää vanhan työnantajansa pulaan suuremman palkan toivossa. Eihän usko kuulu työelämään. Kolmas ummistaa korvansa tuntemattoman hädältä, koska ei yksi ihminen voi auttaa kaikkia.

Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka. Perimmäinen ongelma ei ole avioero, työpaikan kyseenalainen vaihtaminen tai tuntemattoman hädän ohittaminen. Ne ovat vain yksittäistapauksia, jotka kertovat syvästä hengellisestä ongelmasta. Kaiken itsekeskeisyyden takana on paha sydän, aivan lohduttoman paha sydän. Sellainen sydän, jonka ainoana tavoitteena on jumaloida itseään. Sen ainoana päämääränä on, että minä saisin kasvaa. Silloinkin, kun se taipuu auttamaan muita, se tekee sen itsekeskeisistä syistä. Kyllä uhrautuvaisuutta voi osoittaa, kunhan se johtaa siihen, että minä kasvan. Eikä tämä itsekeskeisyys ole välttämättä edes vaarallisimmillaan ilmeisissä paheissa, vaan siinä yleisessä elämänasenteessa, että meidän tehtävämme on pärjätä omin voimin, uskoa itseemme ja toteuttaa unelmamme. Kaikki, sekä hyvä että paha, on siitä kiinni, mitä me teemme.

Ensimmäinen käsky sanoo kuitenkin: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Se vaatii meiltä sitä, ettei elämämme pyörikään itsemme ympärillä, vaan että sen keskuksena tulee olla Jumala. Toisaalla Raamattu sanoo: ”tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” (1 Kor. 10:31) Ei siis itsemme kunniaksi. Ei sen tähden, että pääsisimme loistamaan, vaan Jumalan nimen ylistykseksi. Ja huomaa tuo sana ”kaikki”. Meidän tulee tehdä aivan kaikki Jumalan kunniaksi – ei siis vain veisata virsiä ja tunnustaa uskoa kirkossa. Koko elämämme tulee olla jumalanpalvelusta. Meidän tulee kasvaa Jumalan sanan tuntemisessa, jotta voisimme yhä enenevissä määrin nähdä maailman Jumalan tarkoittamalla tavalla. Johannes Kastajassa näemme, miten ensimmäistä käskyä toteutetaan käytännössä.

Meidät tehdään vähäksi, jotta Kristus olisi kaikki kaikessa

Jumala on arvollinen saamaan kaiken kiitoksen. Hän on rakkaus. Hän on hyvyys. Hän on siunannut meitä lukemattomilla luomisen lahjoilla. Syntymästämme saakka hän on antanut meille vain hyvyyttä hyvyyden päälle. Me emme osaa alkuunkaan nähdä, kuinka paljon meitä on siunattu. Monta hengenvetoa mekin olemme täällä kirkossa jo ottaneet emmekä ole yhdestäkään Jumalaa kiittäneet!

Ennen kaikkea hän on antanut meille Vapahtajan ja lupauksen: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä” Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt iankaikkisesta elämästä osallinen. Me voimme olla jo nyt varmoja siitä, että taivasten valtakunta on omamme. Jeesus on pyhällä elämällään ja katkeralla kuolemallaan avannut meille tien takaisin Jumalan yhteyteen.

Voisi luulla, että kaikki nämä lahjat riittäisivät tekemään elämästämme jumalakeskeistä. Näin ei ikävä kyllä ole. Koska olemme itsepäisiä kuin aasit, emme vähene mitenkään helposti. Jumalan pitää kurittaa meitä, jotta hädässä etsisimme hänen kasvojaan. Hän antaa meille ristejä, jotta ristien alla huokaisimme hänen puoleensa. Hän vähentää meitä, jotta hän voisi enentyä sydämissämme. Mutta tätä vähennystä hän ei tee vihassa tai suuttumuksessa, vaan rakkaudessaan. Hän ei halua kiusata meitä tarkoituksettomasti, vaan hän etsii iankaikkista parastamme.

Kristillisen elämän voisikin kuvata niin, että ensin Jumala antaa suunnattoman määrän lahjoja. Hän antaa elämän, terveyden, vanhemmat, sukulaiset, ystävät, kodin, ja niin edelleen. Sitten hän alkaa ottaa noita lahjoja yksitellen pois. Hän alkaa riisua meitä. Yhdeltä hän ottaa ensin pois terveyden, toiselta vanhemmat, kolmannelta kodin. Joudumme kipeästi tuntemaan, miten alamme menettää niitä lahjoja, jotka ovat muodostuneet meille jopa itsestäänselvyyksiksi. Hätä ja ahdistus iskevät, kun elämämme tukipilarit alkavat murtua. Kun meiltä otetaan pois se, minkä olemme sulasta laupeudesta saaneet, joudumme heräämään siihen, kuinka köyhiä olemme.

Mutta aina, kun meitä riisutaan, lempeä Vapahtajamme lausuu: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun voimat vähenevät, jäsenet kangistuvat ja elon ilta alkaa koittaa, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun lähimmäisemme menehtyvät ja tuntuu, ettei sydän kestä surua, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Kun muistimme alkaa pettää ja voimme niin huonosti, ettemme edes jaksa muistaa Jeesusta, hän sanoo: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun. Ja kun tulee viimeinen päivämme, kun Jumala ottaa meidän henkemme pois, sama lupaus kuuluu yhä: mutta minä olen vieläkin sinun, ja sinä olet minun.

Silloin, kun me olemme heikkoja, silloin, kun me olemme vähäisiä, juuri silloin Vapahtajamme armo loistaa kaikkein kirkkaimmillaan. Silloin, kun meillä ei ole mitään muuta kuin Jumala, hän voi todella olla ainoa turvamme. Silloin, kun olemme täysin köyhiä itsessämme, meidän lohtunamme ovat taivaan aarteet. Jos olet maahan lyöty, murheellinen, jopa toivoton, älä uskottele itsellesi, että kaikki on kunnossa. Älä yritä pärjätä omin voimin. Heittäydy hänen varaansa, joka on kantanut sinua aina kastehetkestä saakka. Juuri sellaisena kuin olet, kaikkine taakkoinesi, olet Vapahtajan oma. Täällä ajassa ei ole sinulle luvattu helppoa tietä, mutta kerran iankaikkisuudessa saat rauhan. Silloin saat yhtyä yhtenä Jumalan lapsena muiden joukossa veisaamaan riemuvirttä: ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”. (Ilm. 5:12). Silloin ei enää kenenkään tarvitse sanoa: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, sillä silloin hän todella on kaikki kaikessa.

19. Kolminaisuudenpäivän jälkeisen sunnuntain ensimmäisen vuosikerran pyhä evankeliumi.

Sitten hän astui veneeseen, meni jälleen toiselle rannalle ja tuli omaan kaupunkiinsa. Katso, hänen luokseen tuotiin halvaantunut mies, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut." Katso, muutamat kirjanoppineista sanoivat mielessään: "Tämä pilkkaa." Mutta Jeesus ymmärsi heidän ajatuksensa ja sanoi: "Miksi ajattelette pahaa sydämessänne? Sillä kumpi on helpompaa sanoa: 'Syntisi ovat sinulle anteeksiannetut', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta tietääksenne, että Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa synnit anteeksi, niin" – hän sanoi halvaantuneelle – "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Hän nousi ja lähti kotiinsa. Mutta kun kansanjoukot sen näkivät, he ihmettelivät ja ylistivät Jumalaa, joka oli antanut sellaisen vallan ihmisille. Matt. 9:1 – 8.

 Armoa Armonruhtinaalta, rauhaa Rauhanruhtinaalta.

Isänmaamme sodissa monet urhoolliset sotilaat vetivät ja kantoivat kaatuneita sankarivainajia ja haavoittuneita taistelutovereitaan pois kovimpienkin taistelujen keskeltä. Aseveljeä ei jätetty kuoleman, vammautumisen tai vangitsemisen uhriksi, vaikka kantajien oma henki ja terveys olivat uhattuja. Huoli toisista ja isänmaasta oli yhteinen.

Näillä evankeliumitekstin halvaantuneen kantajilla oli vielä suurempi huoli ystävästään. Hänen hätänsä ja kaipuunsa Jumalan puoleen sai heidät liikkeelle. Jeesuksen heissä herättämä usko antoi voimia kantaa tuo halvaantunut kansanjoukkojen katsellessa Herramme luokse. Halvaantuminen ei välttämättä ollut synnin seurausta, mutta halvaantuneella oli joka tapauksessa synninhätä ja pelastuksen kaipuu. Siitä kertoo kantajien kiirehtiminen.

Ohitamme liian helposti tämän tärkeän kantajien tehtävän. Se oli voimia vaativa teko kansanpaljouden vuoksi: ensinnäkin löytää tie ja pääsy Jeesuksen eteen. Mutta vielä enemmän se oli hengellistä rohkeutta vaativa työ, koska kirjanoppineet ja muut valtaapitävät ylenkatsoivat Jeesuksen lisäksi myös kaikkia Hänen seuraajiaan ja Häneen uskovia. Siitä kaikesta huolimatta nämä halvaantuneet auttajat toivat ystävänsä Jeesukselle.

Heidän uskon määrätietoisuutensa kysyy sinulta Kallis Kristitty, kenet sinun tulee kantaa Jeesuksen luokse – rukouksessa, sanoissa ja teoissa. Ketkä sinä saat saattaa Jeesuksen turviin ja kertoa heille armollisesta ja anteeksiantavasta Vapahtajastamme?

Armon evankeliumin tehtävässä eivät aluksi suurilta tuntuvat vaikeudet ole kuitenkaan lopulta esteitä, koska Herramme on Itse mukanamme sanassaan ja evankeliumin ilouutisessaan. Niinpä meille suomalaisille ominainen jäyhyys ja vain omista asioistaan huolehtiminenkaan eivät ole esteitä Kristukselle. Sen on moni saanut huomata, kun ilo uskosta ja iankaikkisesta osasta onkin osoittautunut yhteiseksi. Tämän rinnalla, Rakas Ystävä, Sinun on tärkeä huomata myös ne asiat, jotka sinun on omasta elämästäsi tuotava Herralle Jeesukselle. Mitkä ovat ne synnit, joista Kristus nuhtelee sinua, ja jotka sinun on siksi tarpeen saada Vapahtajamme valoon ja anteeksiannettaviksi? Entä mitkä ovat ne pyynnöt, joita olet jo pitkään pitänyt mielessäsi? Kerrothan nekin Vapahtajallemme. Ne kaikki Jeesus haluaa luokseen – kohdattavakseen, hoidettavakseen ja parannettavakseen.

Sillä nämäkään saattajat eivät kantaessaan kaiken aikaa nähneet Jeesusta kansanjoukkojen keskellä, mutta he päättelivät suunnan Jeesuksen sanojen perusteella ja luottivat Häneen. Sen Jeesus sai aikaan, sillä Hän näki heidät koko ajan ja veti heidät puoleensa. Tällaista määrätietoisuutta mekin tarvitsemme kristittyinä ja kirkossamme kaikkina aikoina.

Jeesus on tullut sinua varten

Taustaksi tässä evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus tuli veneellä gadaralaisten alueelta Genesaretinjärven pohjoisrannalle. Hän asui tuolloin apostoli Pietarin kodissa Kapernaumin kaupungissa. Sanoma Jeesuksen herättämästä uskosta ja Hänen tekemistään parantamisista oli kiirinyt laajalle ja väkijoukkoja tuli runsain määrin Jeesuksen luokse minne tahansa Hän menikin. Jeesus opetti isojakin kansanjoukkoja, mutta kohtasi jokaisen juuri hänen kärsimysten ja hätänsä keskellä. Vapahtajamme kutsuu aina henkilökohtaisesti omakseen.

Hän tuli maailmaan juuri sinua ja juuri minua varten. Sinä et pyytänyt Häntä luoksesi, vaan Hän tuli vierellesi. Sinä et valinnut Häntä, vaan Hän valitsi sinut ja otti sinut omakseen. Jeesus syntyi maailmaan, eli täydellisen elämän, kuoli ristillä ja ylösnousi juuri sinun vuoksesi. Tälle Jeesuksessa avautuneella ja Pyhän Hengen voimassa edistyvällä taivastiellä Jeesus haluaa, että ajattelemme hyvää sydämissämme. Sen Hän julisti myös kirjanoppineille kysymällä heiltä: ”Miksi ajattelette pahaa sydämissänne?” Pahan ajatteleminen peitti kirjanoppineiden sielunkaipuun kuulla omalle osalleen Jeesuksen anteeksiantamuksen. Sen Hän antoi tässäkin kuin merkkiviiriksi, jonka alle Hän kutsuu kaikki syntiensä haavoittamat, oman erinomaisuutensa hylkäävät, kaikki armoa ja anteeksiantamusta janoavat. Siksi Jeesus sanoi halvaantuneelle: ”Syntisi ovat sinulle anteeksiannetut.” Ja niin nämä varmat, Jeesuksen Uhriin perustuvat sanat mullistivat koko maailmanhistorian ja kaiken nämä sanat vastaanottaneiden elämässä.

Kirjanoppineiden epäuskon tähden ja kutsuakseen heitäkin pelastukseen Jeesus joutui kysymään heiltä: ”Kumpi on helpompaa sanoa: 'Syntisi ovat sinulle anteeksiannetut', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'?” Jeesus ei siis kysynyt kumpi on helpompaa tehdä, vaan kumpi on helpompaa sanoa. Hän kysyy totuudellisia sanoja ja siten rehellistä omaatuntoa Jumalan sanan edessä. Samalla Hän antaa tässä vakuutuksen siitä, että kaikki on Hänen vallassaan. Sanojen ”sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” todenperäisyyttä ei kukaan ihminen voinut tuossa hetkessä tarkistaa, vaan ne oli otettava ainoastaan uskossa vastaan. Sen sijaan kehotuksen ”nouse ja kävele” toteutumisen ihmiset näkivät. Ja siksi rohkaisuksi epäuskoisille Jeesus teki tämän ulkoisen ihmeen, jotta Häneen turvauduttaisiin myös syntien anteeksisaamisen ihmeessä ja uskon lahjassa.

Fariseukset pitivät kuitenkin epäuskossaan Jeesuksen synninpäästön sanoja katteettomina ja osa kansasta ruumiillista parantumista vain suurena ihmeenä. Mitä siis kansanjoukot lopulta ihmettelivät? Mistä he ylistivät Jumalaa, joka oli antanut sellaisen vallan ihmisille? Tässä on sekä varoitus epäuskosta että kehotus Jumalan tahdon seuraamiseen Kristuksen seurakuntaruumiissa. Varoitus epäuskosta on siinä, että kirjanoppineet eivät uskoneet Jeesuksella olevan valta antaa syntejä anteeksi, koska he eivät uskoneet Jeesuksen olevan Jumalan Poika, Luvattu Messias. He syyttivät ajatuksissaan Jeesusta jumalanpilkasta, koska syntien anteeksiantamisella Hän ilmoitti olevansa Luvattu Messias. Heidän syytöksensä oli vakava, sillä Mooseksen lain rangaistus jumalanpilkasta oli teloituskuolema. (3. Moos. 24:16) Tämän he lopulta Jeesuksen ristinkuolemassa toteuttivat Jumalan suuren pelastussuunnitelman mukaisesti. Kirjanoppineiden vihaa lisäsi myös se, ettei tässä tilanteessa annettu Mooseksen lain mukaista syntiuhria. Kirjanoppineiden hengellinen sokeus paljastui siinä, etteivät he nähneet Jeesuksen olevan Tuo Luvattu Kertakaikkinen Syntiuhri koko ihmiskunnan puolesta. Uhri oli siis heidän silmiensä edessä kaiken aikaa. Näiden kirjanoppineiden ymmärrys ihmisen syntivelasta ja siten myös anteeksiantamuksesta eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia. He toki tunsivat Jesajan näyn kohdat: Luvussa 43, jakeessa 25: ”Minä pyyhin pois rikoksesi itseni tähden enkä syntejäsi muista.” Ja luvussa 44, jakeessa 22: ”Pyyhin pois rikoksesi kuin pilven ja syntisi kuin sumun. Palaa luokseni, sillä lunastan sinut.” Juutalaiset uskonjohtajat kielsivät sijaisuhrin ja hyväksiluetun armon pitäen Jumalan anteeksiantamusta ainoastaan ihmisen hyviin tekoihin ja ansioihin perustuvana. Niiden myötä sitten Jumala hyväksyisi oikein toimineet. Tämä on synergistinen eli Jumalan ja ihmisen yhteistyöhön perustuva pelastusoppi, joka on Jumalan ilmoituksen ja tahdon vastainen.

Osa kansasta jäi vain ihastelemaan halvaantuneen parantumista kuin taikurin temppua. He pitivät sanoja ”nouse ja kävele” kaikkein vaikeimpina ja taas sanoja ”syntisi ovat sinulle anteeksiannetut” merkityksettöminä. Heidän ajatuksena, kaipuuna ja toiveensa olivat vain tässä ajallisessa elämässä. Kansaa kuvataan kuitenkin myös kreikankielisellä alkutekstin sanalla ’pelästyivät’. Tässä on Jumalan laki ja nuhde, jonka ainakin osa kansasta tunsi omassatunnossaan nähdessään sen vallan, jonka Jumala oli antanut Jeesuksessa ihmisten keskelle. Jeesus ei halua meidän jäävän pelon valtaan. Johanneksen evankeliumin luvussa 20, jakeissa 21–23 meille saarnataan seuraavasti: ”Niin Jeesus sanoi heille jälleen: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät." Tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päälleen ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit annatte anteeksi, niille ne ovat anteeksi annetut. Joiden synnit pidätätte, niille ne ovat pidätetyt."

Vapahtajamme haluaa kaiken aikaa kääntää katseemme uskossa Häneen ja Hänen avaamaan iankaikkisuuteen. Siksi Hän saarnaa, että vaikeinta kaikista on vakuuttaa syntien olevan anteeksiannetut. Se vaati synnittömän elämän ja Uhrin koko ihmiskunnan puolesta. Ja juuri se Jeesuksessa toteutui! Tämän kautta avautuu oikea Jumalan tahdon mukainen ylistys Hänen puoleensa. Pyhä Jumalan Poika ei voi valehdella. Siispä sanoessaan syntien olevan anteeksiannetut olivat halvaantuneen synnit anteeksi juuri tuolla hetkellä. Jeesuksella oli jo tuolloin valta antaa synnit anteeksi ennakoivasti sovituskuolemaansa perustuen. Synninpäästö on Jeesuksen evankeliumi. Siitä saarnaavat myös Hänen sanansa Ihmisen Pojasta, jolla on valta antaa synnit anteeksi. Tämä on viittaus Jeesuksen tehtävään Herran kärsivänä palvelijana ja siten osoitus myös Hänen kärsimysmuodostaan täysin ihmisenä ja Täysin Jumalana. Tämän perustansa varassa Jeesus myös paransi halvaantuneen ja lähetti hänet matkaan.  Mikään parantuminen ei olisi ollut mahdollista ilman Kristuksen Isältään saaman tehtävän täyttämistä.

Kristuksessa meillä on rauha, josta saamme ylistää Taivaallista Isäämme. Koska Isä on lähettänyt Poikansa, niin Poika lähetti apostolit ja kaikki myöhemmät Jeesuksen sanan ja opin uskolliset saarnaviran palvelijat Pyhän Hengen voimassa. Tässä meillä on Jumalan ihmisille antama taivaan valtakunnan avaintenvalta sitoa ja päästää synneistä. Se on kristillisellä seurakunnalla, joka uskoo sen saarnaviran haltijoilleen. Näin neljäs kristillisen kirkon seitsemästä tuntomerkistä ei ole rippi, vaan laajemmin ja perustavammin avainten valta, joka toteutuu ripissä julistettuna Jumalan anteeksiantamuksena. Tämä anteeksiantamus tulee meidän ulkopuoleltamme ja perustuu vain ja ainoastaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen täydelliselle ja kaikenkattavalle sovitus- ja lunastustyölle, jonka Pyhä Jumala lukee meidän hyväksemme.

Monet huolehtivat tänä päivänä ylenpalttisesti vaatteittensa puhtaudesta, kotinsa siisteydestä ja pesettävät jopa autonsa usein. Eikä niissä sinänsä ole mitään pahaa, mutta älkäämme unohtako tärkeintä tai jopa ainoaa tärkeää: iankaikkista autuuttamme ja sen edellyttämää armon evankeliumin pesua ja puhtautta. Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin sisältyvässä Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan seuraavasti: ”Jos ei avainten valta suo lohdutusta Jumalan edessä, mikä sitten voi rauhoittaa meidän omantuntomme?” Siis jos tämä Jumalan ihmisille antama avainten valta ei toteudu syntien anteeksiantamisena, niin meillä ei ole missään eikä minkään perusteella rauhaa Jumalan kanssa. Sillä mitään omaa tekoa, työtä tai ansiota meillä ei ole Pyhälle Jumalalle tuotavana.

Mutta Jeesuksen ihmeellisen ihana ja suurenmoinen valta on tänään täälläkin keskellämme toteutunut synnintunnustuksessa ja synninpäästössä. Tämä on valta, josta Jeesus tässä evankeliumissa julistaa, jotta kaikki tietäisivät, että Hänellä on valta maan päällä antaa synnit anteeksi. Ja tämä Jeesuksen valta on viimeisen päivän tuomarin valtaa – armon valtaa, joka kutsuu luokseen ja omakseen päivittäisessä katumuksessa ja anteeksiantamuksessa, kiitoksessa ja ylistyksessä – niin kauan kuin armon aikaa on jäljellä.

Tässä on kehotus ja lepo elää osana Kristuksen seurakuntaruumista. Sitä kuvaa evankeliumitekstin Jumalaa uskossa ylistävä kansanosa – ne kaikki, jotka saivat uskoa ja turvata Jeesukseen Vapahtajanaan.

Jeesus ymmärtää ajatuksemme

Evankeliumitekstin näljäs jae kertoo Jeesuksen ymmärtäneen kirjanoppineitten ajatukset. Samoin Jeesus ymmärtää kaikkien ihmisten ajatukset. Tässä Hän ymmärsi eli tiesi ja tunsi fariseusten pahoista sydämenajatuksista nousevan epäuskon. Ainoa jumalanpilkka tässä oli vain se, että kirjanoppineet eivät uskoneet Jumalan Poikaan ja Hänen evankeliumiinsa. Kuitenkin heidänkin pilkkansa Jeesus sovitti kärsimällä kaiken sen kuolemanrangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Suomeksi käännetty ’ymmärsi’-sana saa hoitaa ja suojella Jeesukseen uskovia lohdullisella ja armollisella tavalla. Sen ilmaisu kreikankielisessä alkutekstissä voidaan kääntää laajemmin sanoilla ”nähden ja tietäen” eli Jeesus Kaikkivaltiaana näki ja tiesi kaikki heidän ajatuksensa ja koko heidän elämänsä – niin menneen kuin tulevankin. Nämä sanat kuvaavat ihmiselämän kokonaisvaltaista ymmärtämistä, sääliä ja rakastamista. Sillä Jeesus totisesti kuulee kaikki armoa ja pelastusta kaipaavat ajatukset. Ne tuottavat Hänelle iloa. Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvussa kahdeksan, jakeessa 39 kuultava lupaus ylistää Jumalaa sanoilla: ”sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet.”

Kuulethan Kallis Ystävä, kuinka Jeesus näillä sanoillaan vakuuttaa sinulle ymmärtävänsä jokaisen kysymyksesi, kaikki huolesi ja hätäsi. Hän tuntee sinut läpikotaisin ja elämäsi eilen, tänään kuin huomenna. Olet Hänelle tuttu joka soluasi myöden. Ja vielä enemmän: olet Hänelle rakas, ainutlaatuinen ja tärkeä! Siksi Sinullekin Kallis Kristitty kuuluu Jeesuksen armolliset sanat: ”Poikani, Tyttäreni, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut."

Amen.

Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.

 Marko Kailasmaa 23.10.2022