lähimmäisenrakkaus
  • Rakkaus on

    Pastori Vesa Hautalan saarna 3.3.2019 Tampereella

  • Rakkaus, suurin käsky

    Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli vaientanut saddukeukset, he kokoontuivat yhteen, ja eräs heistä, lainoppinut, kysyi häneltä kiusaten: "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.' Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki Laki ja Profeetat." Fariseusten ollessa koolla Jeesus kysyi heiltä  sanoen: "Mitä arvelette Kristuksesta? Kenen poika hän on?" He sanoivat hänelle: "Daavidin." Hän sanoi heille: "Kuinka sitten Daavid Hengessä kutsuu häntä Herraksi, sanoen: 'Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni, kunnes panen vihollisesi jalkojesi astinlaudaksi.' Jos siis Daavid kutsuu häntä Herraksi, kuinka hän on hänen poikansa?" Kukaan ei voinut vastata hänelle sanaakaan, eikä siitä päivästä lähtien yksikään uskaltanut kysyä häneltä enää mitään. (Matt. 22:34–46)

    ”Rakasta, ja tee mitä tahdot”

    ”Rakasta, ja tee mitä tahdot”. Näin saarnasi kerran kirkkoisä Augustinus. Näin tuskin voi sanoa kenelle tahansa kadulla, sillä hän käsittää sen helposti hyvin eri tavalla, kuin Augustinus tarkoitti. Kaikki, mitä nimitetään rakkaudeksi, ei ole oikeaa rakkautta. Mutta kaikki, mikä on Jumalan tahdon mukaista, on oikeaa rakkautta. Rakasta Jumalaa, ja tee mitä tahdot.

    Jos tahtoasi ohjaa rakkaus Jumalaan, se, mitä tahdot, on Jumalan tahdon mukaista. Siinä on koko laki. Kaikki muu laissa selittää ja selventää, mitä tämä merkitsee. Kun rakastamme Jumalaa, etsimme hänen tahtoaan siinä, mitä teemme. Kun rakastamme Jumalaa, tiedämme, että hänen tahtonsa on hyvä, ja yhdymme siihen. Siksi tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.

    Entä käsky rakastaa lähimmäistä? Rakkaus Jumalaan vie väistämättä myös lähimmäisenrakkauteen, sillä Jumala rakastaa kaikkia. Jos joku sanoo: "Rakastan Jumalaa", mutta vihaa veljeään, hän on valehtelija. (1 Joh. 4:20) Niinpä toinen, tämän vertainen käsky on: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’.Kun huomioimme ensimmäisen, suurimman käskyn: rakasta Jumalaa yli kaiken, voimme sanoa myös toiminnastamme lähimmäistä kohtaan: ”rakasta, ja tee mitä tahdot”. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden rakkaus on lain täyttämys, kirjoitti Paavali. (Room. 13:10)

    Rakkaus Jumalaan toimii myös ohjeena, kun mietit, mikä olisi oikea tapa toimia. Mieti siinä, mitä teet, onko rakkaus Jumalaan etusijalla, tai eihän toimintasi ainakaan ole Jumalan rakastamista vastaan – me syntiset kun emme aina löydä itsestämme niin puhdasta mieltä, että rakkaus Jumalaan olisi tekojemme ensimmäisenä motiivina. (Tai edes toisena.)

    Niin, miksi teemme, mitä teemme? Mikä meidän ajatteluamme ja toimintaamme ohjaa? Rakastammeko Jumalaa kaikesta sydämestämme, sielustamme ja mielestämme, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme? Meille on annettu laki, joka on yksinkertainen, hyvä ja kaunis. Silti emme useinkaan näe itsessämme sitä, mitä tämä laki vaatii. ”Rakasta, ja tee mitä tahdot” – mutta me emme rakasta. Näemme, että kaikki olisi paremmin, jos aina rakastaisimme. Silti emme aina tee niin. Jos meitä katsoo ilman Jumalan armoa, olemme toivottoman kieroutuneita olentoja, surullisen kaukana siitä, mitä voisimme olla ja mitä meidän olisi tarkoitus olla, kuitenkin oman vääntyneen tahtomme vuoksi. Se vie meidät kadotukseen.

    Älä siis torju armoa. Et halua, että Jumala katsoo sinua ilman sitä. Voimme valita ylpeyden ja erillisyyden, jossa emme tunnusta syntisyyttämme emmekä ota vastaan anteeksiantamusta. Mutta Jumala on valmistanut meille parempaa, turvapaikan Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus, Jumalan Poika ja ihminen, rakasti; hän oli sitä, mitä meidän kuuluisi olla. Hän täytti meidän tähtemme lain kaksi suurta käskyä rakastamalla Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. Hän rakasti meitä aina ristin kuolemaan asti. Hän tuo meille Jumalan rakkauden ja armon. Kun uskomme häneen, saamme anteeksi. Ja alamme tullahänen kaltaisikseen, niin että lopulta meistä tulee sellaisia, kuin meidän tuleekin olla. Häntä seuraten opettelemme nyt rakastamaan. Ja kerran tuo rakkaus tulee täydelliseksi.

    Mitä rakkaus on?

    Mitä rakkaus käytännössä on? Se on tekoja: rakkaus, joka ei ilmene millään tavoin teoissa, vaikka siihen olisi mahdollisuus, on teeskentelyä. Apostoli Johannes kirjoitti: Jos nyt jollakin on aineellista hyvää ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus pysyy hänessä? Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.(1 Joh. 3:17–18)

    Raamatussa puhutaan paljon rakkauden teoista. Minun oli nälkä, ja annoitte minulle syödä, minun oli jano, ja annoitte minulle juoda, olin vieras, ja otitte minut huoneeseenne. Olin alaston, ja vaatetitte minut, sairastin, ja kävitte minua katsomassa, olin vankilassa, ja tulitte luokseni. (Matt. 25:35–36) Uuden testamentin kirjeiden huoneentaulut opettavat, miten osoittaa rakkautta elämällä Jumalan tahdon mukaan erilaisissa kutsumuksissamme, äiteinä, isinä, työntekijöinä, opiskelijoina jne.

    Mutta pelkkä teko sinänsä ei vielä ole rakkautta. Sama ulkoinen teko voi olla rakkautta tai vihaa. Roomalaiset sotilaat eivät kohottaneet Jeesusta ristille rakkaudesta. Mutta Isä Jumala kohotti Poikansa ristille rakkaudesta. Rakkaus on asenne ja tarkoitus, joka teon takana vaikuttaa. Mutta tämän asenteen ja tarkoituksen täytyy ilmetä teoissa, jos se on mahdollista, sillä muuten se ei ole aitoa.

    Apostoli Paavali kirjoitti tuttuja luonnehdintoja rakkaudesta: Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei ärsyynny, ei muistele pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Kaikki se kestää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.(1 Kor. 13:4–7)

    Jumala on rakkaus

    Rakkaus on Jumalasta. Jumala on rakkaus. Raamatussa ei sanota mistään muusta asiasta tällä tavalla. Usko on Kirjoituksissa tärkeä, ja toivo on keskeinen osa kristillistä uskoa, mutta Jumala ei ole usko eikä Jumala ole toivo, vaan Jumala on rakkaus. Jumala näkee kaiken, joten hänellä ei ole uskoa erotettuna näkemisestä. Jumalan yläpuolella tai rinnalla ei ole ketään, johon hän panisi turvansa, joten hänellä ei ole uskoa luottamuksena ja turvautumisena, kuten meillä. Meille toivo on tulevan hyvän kärsivällistä odottamista. Jumala taas on ajan tuolla puolen, ja kaikki, mitä hän tahtoo, toteutuu, joten hän ei toivo kuten me.

    Mutta Jumala rakastaa. Ja se on niin olennainen osa sitä, millainen Jumala on, että Raamatussa sanotaan: ”Jumala on rakkaus.”

    Augustinus sanoi tästä aiheesta saarnatessaan, että jotkut ihmiset kuvittelevat mielessään Jumalan kaikkialle ulottuvana valona, toiset ehkä näkevät ajatuksissaan kunnianarvoisan vanhan miehen. Mutta tällaisten sijasta meidän tulisi ajatella rakkautta, kun mietimme, millainen Jumala on. Rakkaudesta ei voi tehdä kuvaa. Sillä ei ole hahmoa, jota voisi koskea, tai muotoa, jonka voisi nähdä. Kuitenkin me tunnemme ja tunnistamme rakkauden, kun näemme sen. Näemme sen rakkauden teoissa, mutta emme kuitenkaan voi sanoa, että rakkaus olisi yhtä kuin nuo teot, vaan se on jotain enemmän. Samaan tapaan näemme Jumalan hänen teoissaan, mutta kuitenkaan hän ei ole sama kuin nuo teot. Ja rakkaus on Jumalan teko. Kaikki oikea rakkaus on häneltä ja kertoo meille hänestä. Millainen Jumala on? Hän on rakkaus.

    Mutta Jeesus opettaa evankeliumitekstissä, missä ihmiset ainutlaatuisella tavalla todella voivat nähdä Jumalan. Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni. Messias, Kristus, on Daavidin Poika, mutta Jumalan vertainen, Jumalan Poika.

    Emme me silmillämme näe Jeesuksen jumalallista luontoa, mutta me näemme hänessä ihmisen, joka on Jumala. Näemme Jumalan Pojan kasvot, ihmiskasvot, ja niin me näemme Jumalan. Jeesus on yksi persoona niin, että hänen ihmiskasvonsa ovat Jumalan kasvot, hänen ruumiinsa on Jumalan ruumis, hänen sanansa Jumalan sanoja ja tekonsa Jumalan tekoja.

    Kristuksessa me näemme Jumalan rakkauden. Laki käskee rakastaa. Mutta evankeliumi antaa rakkauden. Se näyttää meille sen rakkauden, jolla Jumala on rakastanut maailmaa. Tämä rakkaus pelastaa meidät rakkaudettomat. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainosyntyisen Poikansa maailmaan, että eläisimme hänen kauttaan. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi. (1 Joh. 4:9–10) Tämän rakkauden tuntemisesta me saamme rakkauden. Itse tällä tavalla rakastettuina voimme osoittaa rakkautta toisillemme – olemalla ”kärsivällisiä, pitkämielisiä, lempeitä” jne. sekä tekemällä rakkauden tekoja.

  • Siinä on rakkaus

    4. pääs. jälk. sunn. II vsk:n epistola

    Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä. Siitä me tiedämme pysyvämme hänessä ja hänen pysyvän meissä, että hän on antanut meille Henkeänsä. Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman Vapahtajaksi. Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa. Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 1 Joh. 4:10-16.

    Mikä on keskeistä kristillisessä uskossa? Tähän kysymykseen voi vastata yhdellä sanalla. Se sana on rakkaus. Tähän monet yhtyvät.

    Kuitenkin jos kysymme edelleen, mitä tämä rakkaus on, niin vastaajien tiet eroavat niin kuin tiet eroavat täällä siinäkin suhteessa, että toiset kulkevat laveata tietä kadotukseen ja toiset kaitaa tietä taivaaseen. Jotkut näet ajattelevat, että keskeistä kristillisessä uskossa on lähimmäisiä koskeva rakkauden käsky, joka Raamatusta löytyy: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Mutta apostoli Johannes sanoo tässä meille: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." Tässä puhutaan Jumalan rakkaudesta meihin. Ja juuri tämä on kristillisen uskon keskeinen sanoma.

    Jumala on rakastanut syntistä maailmaa. Jumala on rakastanut sitä maailmaa, joka on ollut kapinassa korkeata majesteettia kohtaan ja joka edelleenkin epäuskonsa tähden jatkaa samaa kapinaa. Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on eikä myöskään ymmärrä mikä on se sanoma, jonka Jumala on meille ilmoittanut ja halunnut meille välittää.

    Jos me alamme vähänkin Jumalan lain edessä käsittää, että meiltä puuttuu rakkaus Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan, niin meidän omatuntomme alkaa syyttää ja soimata meitä. Jumala nimittäin kyllä laissansa vaatii meiltä rakkautta. Onhan hänen oma sanansa: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi." (Mark. 12:30). Mutta ihminen on itsekäs. Hän haluaakin rakastaa itseänsä yli kaiken, hän haluaa poistaa Jumalan elämästänsä ja tehdä hänet tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi. Ihminen ei halua antaa kunniaa Jumalalle ja rakastaa häntä, vaan meitä lähinnä ovat omat tarpeemme, omat ajatuksemme, oma tahtomme ja omat himomme. Niiden mukaan haluamme elää. Se on vastoin Jumalan tahtoa. Itsekkyydessämme emme rakasta Jumalaa emmekä myöskään lähimmäistämme.

    Me olemme siis syntisiä, Jumalan tahdon rikkoneita. Jumala on vanhurskas ja vihaa syntiä ja sitä, joka syntiä tekee. Tätä voimme jossakin määrin luonnostamme käsittää. Samalla Jumalassa on tuo toinen piirre, rakkaus. Vaikka me olemme tällaisia, niin siitä huolimatta hän on rakastanut meitä ja antanut meille oman Poikansa, joka on sovittanut meidät kanssaan ja näin meille on hankittu syntien anteeksiantamus. Apostoli sanoo siitä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

    Emme löydä Jumalalle kelpaavaa rakkautta omasta sydämestämme, rakkautta, joka Jumalan edessä olisi riittävä ja puhdas. Sen sijaan rakkaus löytyy Jumalasta. "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme" (Room. 5:10). Jumala on rakastanut meitä, ja nyt vapiseva omatunto löytää rauhan tässä rakkaudessa. "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16). Tämä Jumalan rakkaus meitä kurjia syntisiä kohtaan on kristillisen uskon sydän, sen keskus.

    Päästyämme osallisiksi Jumalan armosta ja rakkaudesta, "mekin olemme velvolliset rakastamaan" Jumalaa ja toinen toistamme. Se, joka elää epäuskossa, yrittää rakastaa niillä voimilla ja sillä käsityksellä, mikä hänellä luonnostansa on. Kun ihmisellä suhde Jumalaan ei ole kunnossa, hän ei ole osallinen Jumalan rakkaudesta eikä hänellä ole myöskään voimaa rakkauteen. Mutta siitä, että usko on syttynyt sydämeemme ja olemme oppineet tuntemaan Kristuksen, seuraa välttämättä, että sydämessämme on olemassa rakkaus Jumalaa kohtaan ja sen myötä myös rakkaus lähimmäistä kohtaan.

    Uskon synnyttämä rakkaus ulottuu yli tavanomaisten rajojen. On näet rakkautta vihollisiakin kohtaan. Ajatelkaamme vaikkapa Stefanusta, ensimmäistä marttyyriä, joka rukoili Jumalaa antamaan kivittäjilleen anteeksi. Käytännön ilmentymänä rakkaudesta vihollista kohtaan on usein esirukous. Jumalan seurakunta ei voisi koskaan kasvaa eikä tehdä ulospäin suuntautuvaa työtä, lähetystyötä, jos sillä ei olisi rakkautta vihollisiansa kohtaan. Onhan tietyssä mielessä jokainen epäuskoinen ihminen Jumalan ja uskon vihollinen, vaikka hän olisi meille inhimillisesti läheinen ja rakas. Jumala panee seurakuntansa tekemään työtä levittämällä sanaa seurakunnan vihollistenkin keskuuteen, ja jokainen Kristukseen uskova ilolla tekee tätä työtä ja odottaa sekä toivoo, että ihmiset kääntyisivät ja pelastuisivat.

    Rakkaus lähimmäistä kohtaan voi olla vaikea asia ymmärtää oikein. Sydämessä tätä rakkautta uskovalla on, mutta miten sen tulee ilmetä. Epäuskoinen ihminen ajattelee asiaa järkensä ja tunteittensa mukaan. Uskovallakin on suuri vaara toimia oman henkilökohtaisen tunteensa varassa.

    Rakkaus on muutakin kuin sisäistä tunnetta. Kristillistä rakkautta ohjaa nimittäin Jumalan sana. Jeesus sanoo siitä: "Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani ja minun Isäni rakastaa häntä ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan." (Joh. 14:23) Sitten hän sanoo vielä: "Joka ei minua rakasta, se ei pidä minun sanojani ja se sana, jonka te kuulette ei ole minun vaan Isän, joka on minut lähettänyt." Rakkaus pitäytyy siis Jeesuksen sanaan ja tämä sana antaa sille sisällön.

    Nykyaikana, joka on hyvin tunnepohjaista, on syytä nähdä tämä. Ihmisethän ajattelevat, että jos heidän sisällään on niin sanottu rakkaus, niin he saavat tehdä niin kuin tämä rakkaus heitä vaatii. Seurauksena avioliittoja hajoaa, aviouskollisuutta lyödään laimin ja eletään miten hyvänsä. Kuka voi mitata sen kärsimyksen, mikä näin on aiheutunut juuri niille, joita kohtaan ennen muuta olisi tullut osoittaa oikeata rakkautta. Pelkän ulkonaisen tunteen seuraaminen johtaa siihen, että on paljon kyyneleitä, paljon kärsimystä ja että elämä ajautuu umpikujaan. Ei voida korjata sitä pahaa, mikä on aiheutettu. Tuloksena on tavaton rikkinäisyys.

    Koska Jumalan käskyjen sisältö on rakkaus, tulee kristityn ohjata tunteensa niiden mukaiseksi, eikä ajatella, että hän voi pettävällä tunteellaan tulkita Jumalan käskyjä ja antaa niille uuden, vääristyneen sisällön.

    Kun Jumalan sana antaa rakkaudelle sisällön, niin siihen kuuluu myös oikeita tunteita, lämpöä, sydämellisyyttä, laupeutta ja muuta senkaltaista. Sitä saamme osoittaa luonteenlaatumme mukaan. Luonnehan on hyvin henkilökohtainen asia. Mutta jos tämä henkilökohtainen tunne irroitetaan Jumalan sanasta ja seurataan pelkkää tunnetta, ajaudutaan väärille raiteille, pois todellisesta rakkaudesta ja aiheutetaan kärsimystä. Mutta jos sen sijaan tunne yhdistyy Jumalan sanaan niin, että ensimmäisenä on Jumalan sana, jota seurataan, silloin syntyy harmoninen tilanne.

    Esimerkiksi voisimme ottaa kysymyksen lasten kristillisestä kasvatuksesta. Sehän on käytännössä on niitä vaikeimpia. Jos menettelemme vinoutuneen tunteemme mukaan, voi tapahtua kahdenlaista. Jos lapsi tekee väärin, emme ojenna häntä, vaan annamme hänen elää vapaasti. Meistä voi tuntua vaikealta rangaista lasta, mutta seurauksena on kurittomuus ja yksilön ja kansakunnan kasvaminen vinoon. Jumalan sana sen sijaan sanoo: "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan." Hempeämielinen rakkaus on käytännössä vihaa. Ei tuo raamatunkohta tarkoita, että kurin tulisi olla ankaraa, vaan sellaista, että on olemassa järjestys ja asiallinen meno ja lapsi tuntee olonsa turvalliseksi. Toinen väärä tapa seurata tunteitansa on purkaa vihansa lapseen. Jumalan sana sanoo : "Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Jumalakin armahtaa pelkääväisiänsä". Näin kasvatukseen kuuluu armollisuus ja kohtuus, niin että lapselle välittyy tunne, että hänestä välitetään. Kun rakkaus saa sisältönsä Jumalan sanasta, henkilökohtainen tunne ei pääse, olkoon se sitten hempeyttä tai vihaa, ohi Jumalan sanan määräämän Jumalan lasten tekoja.

    Rakkaus katsoo pidemmälle kuin siihen hetkeen jossa ollaan. Hyvin suuri vaara on, että kristityt ovat liian lyhytnäköisiä rakkaudessaan. Tämä merkitsee sitä, että erilaisissa vaikeissa asioissa annetaan neuvoja tai tehdään ratkaisuja, joilla tilanteesta selviydytään sillä hetkellä, mutta samanaikaisesti kerätään vaikeuksia myöhemmille ajoille. Rakkaus ottaa huomioon eri näkökohtia eikä kulje hetken mielijohteen mukana. Jumala on meille tässä suuri esimerkki. Vaikka emme kykene käsittämään Jumalan hallintaa, niin näemme yhtä ja toista siitä, mitenkä Jumalalla on aikaa ja kärsivällisyyttä, mitenkä hänellä on omat tapansa kasvattaa. Tätä taustaa vasten meidän on helpompi ymmärtää kaikkea sitä mitä tapahtuu. Mitenkä monta kertaa Jumala osoittaa hyvyyttänsä ja rakkauttansa kaikkia ihmisiä kohtaan havaittavalla tavalla. Toisaalta taas voimme nähdä, että hän on valmis kuljettamaan ihmisiä, kokonaisia kansakuntia ja koko maailmaa monien vaikeitten vaiheitten kautta vetääksensä heitä tykönsä ja valmistaaksensa heitä evankeliumin sanalle. Jumalalla on suuret linjat. Tämä merkitsee myös, ettei meillä ole oikeutta pahentua siihen tapaan, jolla hän rakastaa eikä meillä ole oikeutta vaatia häntä toimimaan lyhytnäköisesti meidän tavallamme.

    Rakkaus, rakkaus Jumalaa kohtaan ja rakkaus lähimmäistä kohtaan on se, johon meidät on kutsuttu, mutta kaiken yläpuolella on se rakkaus, joka Jumalalla on ollut meihin. Se on ihmeellinen, edellytyksetön rakkaus, josta jo profeetta Jeremia lausui nuo ikimuistoiset sanat: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut ja vetänyt sinua puoleeni armosta." Siellä missä tämä Jumalan rakkaus on synnyttänyt meidät uudesti elävään toivoon, siellä myös meidän sydämissämme on rakkaus. Tämä rakkaus saa voimansa Jumalan evankeliumista. Se rakkaus pitää yhtä Jumalan lain kanssa. Se ei asetu Jumalan käskyjä vastaan, vaan sanoo niihin aamenensa. Mutta voima toteuttaa tätä rakkautta ei lähde laista, koska laista tulee synnintunto ja laki kuolettaa, vaan voima tulee evankeliumista, siitä kun katselemme Herraa Jeesusta Kristusta meidän edestämme kärsinyttä ja kuollutta.

    Ajatelkaamme mistä ristin ryöväri löysi rakkauden. Hän joutui toteamaan: "Me kärsimme oikeuden mukaan". Hän tunnusti, että rangaistus, jonka hän oli saanut, oli oikea. Hänen syntinsä olivat sen hänelle tuottaneet. Mutta kun hän katselee Kristusta ristillä, hän näkee sen rakkauden, joka meidän edestämme on uhrautunut. Se antaa hänelle uskon, jonka varassa hän voi rukoilla: "Muista minua, kun tulet valtakuntaasi", uskon, joka näkee yli omien pahojen tekojen, uskon, joka turvautuu siihen, että on olemassa Jumalan armo, on olemassa Kristuksen iankaikkinen valtakunta ja iäinen elämä. Kuoleman edessä ja oman synnin hedelmän selvästi nähdessänsä ristillä riippuessansa ryöväri näkee iankaikkisen elämän. Kristus, joka uhrasi itsensä meidän edestämme, on se rakkaus, jonka varassa on meidän elämämme. Kun hän synnyttää meissä uskon, niin silloin tämä usko omistaa anteeksiantamuksen ja saa aikaan rakkautta.

    Rakkautta ei voida pakottaa eikä pusertaa meistä irti. Sitä ei voida saada aikaan käskemällä, vaan se lähtee pakottamatta Jumalan synnyttämänä uskovasta sydämestä. Sisältönsä se saa kylläkin laista, sillä mitään muunlaista todellista rakkautta ei ole kuin se minkä Jumala on laissansa sanonut. "Sillä rakkaus on lain täyttämys." Sen tähden kristitty rakastaessaan ei asetu lakia vastaan, vaan tunnustaa, että se on vanhurskas, hyvä ja pyhä. Tällaisen rakkauden me tarvitsemme, rakkauden, joka on rakkautta Jumalaan, joka antaa hänelle sen kunnian, mikä hänelle kuuluu, joka kunnioittaa hänen sanaansa, rakastaa hänen lakiansa ja joka sitten myös suhteessamme lähimmäisiimme kohdistuu kaikkialle, vihollisiimmekin. Me ilmennämme tätä rakkautta kukin luonteen laatumme mukaan. Se, jolla on sellainen luonne ja sellaiset luontaiset ominaisuudet, että voi hymyillä, nauraa ja laskea leikkiä, olla mukava ihminen, ilmentää rakkauttaan oman luonteensa läpi. Jörö, ehkä harvasanainen luonne ilmentää rakkautta omalla tavallaan. Kukin sillä tavoin millaisiksi meidät on luotu ja mitä meille on annettu. Emme voi mennä sanomaan sitä, että jöröllä on enemmän rakkautta kuin lupsakalla ihmisellä tai päinvastoin. Kuka sen mittaa? Jumala yksin sen tietää. Ei olekaan tarpeellista näin verrata ja näin katsella, vaan se on tarpeen, että itse pyydämme, että Jumala antaisi meille itsellemme rakkautta.

    Markku Särelä