Septuagesimasunnuntai
  • Ansiotonta, mutta merkityksellistä

    Luuk. 17:7–10: Jos jollakulla teistä on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: 'Käy heti aterialle'? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: 'Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kun syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä'? Eihän hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Mielestäni ei. Myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"

    ”Kiitos” on ilahduttava sana. Kiitos kertoo, että on tehnyt jotain merkityksellistä, että on auttanut toista ihmistä. Jokaisella meistä on tarve olla merkityksellinen. Vaikka merkityksellisyyden kokemuksen tavoitteluun liittyykin langenneessa maailmassa usein tarve ylentää itseään, merkityksen kaipuun sinällään voi nähdä palautuvan Jumalan luomistyöhön.

    Merkityksellisyyden kaipuu perustuu luomiseen

    Jumala antoi ihmiselle paratiisissa tehtävän: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi. Hallitkaa myös meren kalat, taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.” (1 Moos. 1:28) Ihminen luotiin hallitsemaan maata. Meidät luotiin vaikuttamaan ympäristöömme. Meille annettiin tehtäväksi saada lapsia, tehdä työtä ja rikastuttaa muutenkin tämän luomakunnan elämää. Ja kun vaikutamme maailmassa Jumalan tahtomalla tavalla, elämämme on merkityksellistä. Iloitsemme siitä, että pystymme vaikuttamaan maailmaan, koska meidät on luotu tekemään niin. Jumalan luomistyön mukainen elämä on siunauksellista, vaikka lankeemuksen seuraukset välillä painavatkin.

    Meidän aikanamme painotetaan vapautta. Ihanteena on, että ihminen saa päättää itse, mitä tekee elämällään. Mutta vapaus on vaarallinen asia, jos siihen ei liity vastuu. Täysin vapaa elämä on merkityksetöntä. Ja kun ihminen jätetään omilleen etsimään merkitystä elämäänsä, tulokset ovat kauheita. Seurauksena on mielihalujemme orjuus, itsensä jumalaksi tekeminen. Ihminen luotiin hyväksi, mutta lankeemus turmeli meidät perin juurin. Todellinen vapaus on sitä, että emme ole itsemme orjia, vaan vapaita palvelemaan Jumalaa. Tämä on totta myös ehdonvallan asioissa: niissäkin meidän tulee miettiä, mikä on lähimmäisemme parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Kilvoitellessamme Jumalan tahdon mukaan olemme vapaita.

    On tärkeää, että painat mieleesi sen, että kun koet iloa puurtamisestasi, kun näet vanhemmuuden ihmeellisenä lahjana, kun kiitos lämmittää mieltäsi, se ei ole paha asia. Se kertoo siitä, että Jumalan luomissana on vaikuttanut elämässäsi. Olet ollut heijastamassa ja jakamassa Luojasi hyvyyttä. Tästä saat ehdottomasti iloita. Toimit sen mukaan, mitä varten sinut luotiin.

    Kiitoksen kaipuu kertoo pahasta sydämestä

    Merkityksen kaipuussa ei ole siis sinällään vikaa, mutta kiitoksen kaipuussa voi olla. Kuinka usein onkaan niin, että pahoitamme mielemme, jos emme saa kiitosta? Kuinka usein lopetamme hyvän tekemisen, jos emme saa tunnustusta? Jos vaadimme kiitosta itsellemme sen ehtona, että teemme hyvää, silloin emme muistuta taivaallista Isäämme. ”Sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa sekä väärille että vanhurskaille.” (Matt. 5:45)

    Eikä kiitoksen kaipuu väritä vain suhdettamme lähimmäiseen. Se voi liittyä myös suhteeseen, joka meillä on Jumalaan. Voimme kokea häntä kohtaan katkeruutta siitä, että vaikuttaa siltä, kuin ne, jotka eivät pyri olemaan uskollisia hänen tahdolleen, saisivat kiitosta meidän sijaamme. Eivätkö psalmit ole täynnä sellaista huokausta kuin tämä: ”minussa nousi kateus ylvästelijöitä kohtaan, kun näin jumalattomien menestyvän. – – heillä on ainainen rauha, ja he yhä rikastuvat. Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa: minua vaivataan joka päivä, ja saan kuritusta joka aamu.” (Ps. 73:3,12–14)

    Jos mielessäsi on psalmin ajatuksia, älä pyri tukahduttamaan niitä, vaan anna ne Jumalalle. Näin panet turvasi häneen etkä hautaa katkeruutta sydämeesi.

    Eivät orjat saa palkkaa

    Päivän evankeliumi on myös avuksi, koska Vapahtaja vetää meidät takaisin maan pinnalle ja laittaa asiat oikeaan suhteeseensa, kun hän sanoo: ”Jos jollakulla teistä on palvelija kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: 'Käy heti aterialle'? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: 'Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kun syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä'? Eihän hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Mielestäni ei.”

    Lähimmäisemme voi olla meille kiitollisuuden velassa. Olemme tehneet hyvää, ja kaiken inhimillisen järjen mukaan olemme ansainneet kiitoksen. Mutta mitä me voimme vaatia Jumalalta? Herra vertaa suhdettamme palvelijaan, jolle itsesäänselvästi kuuluu isännän tahdon täyttäminen. Ei hän ansaitse siitä mitään kiitosta, että toimii sen mukaan kuin hänen oletetaan toimivan. Isännällä on kaikki oikeus vaatia palvelijaltaan, eli orjaltaan, palveluksia.

    Niin kuin isännällä on oikeus orjaansa, niin Jumalalla on oikeus meihin, koska hän on luonut meidät. Elämämme on lahja. Me emme voi mitenkään maksaa hänelle takaisin kaikkea hyvyyttä, mitä hän on meille antanut ja vieläkin antaa. Siksi meillä ei ole varaa olla kiitoksen kipeitä. Jumala on luonut meidät, jotta toimisimme täällä hänen luomisessa antamien tehtävien mukaisesti. Kun teemme niin, saamme merkityksellisyyttä elämäämme, mutta ei meillä ole perusteita vaatia häneltä palkkaa työstämme. Jeesus tiivistää kristillisen mielenlaadun sanoihin: ”kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

    Nämä sanat eivät ole nöyristelyä, jossa kielletään kokonaan se, että Jumala olisi tehnyt hyvää kauttamme. Päinvastoin, niissä tunnustetaan se, että olemme tehneet todella sitä, mitä Jumala on käskenyt, mutta samalla sanotaan, ettei meillä ole perusteita pitää häntä velallisenamme. Olemme tehneet vain sen, minkä olemme olleet velvollisia tekemään.

    Armahdetut palvelijat palkitaan

    On toinenkin syy, miksi emme voi vaatia Jumalalta palkkioita. Tuo syy on se, että olemme monessa rikkoneet Jumalan tahdon. Yksittäisiä asioita toki on, joita olemme tehneet – mutta Jumalan lain edessä nekin osoittautuvat kovin puutteellisiksi. Olemme tehneet kyllä jotain Jumalan tahdon mukaan, mutta se ei millään tavoita sitä, mitä Jumala laissaan odottaa meiltä.

    Kun puhutaan ansiosta tai palkasta, joka Jumalan kuuluisi antaa meille, tuo palkka on iankaikkinen kadotus. Sen olemme hyvin ansainneet. Jumalan kuvaksi luotuina meidän tulee heijastaa sitä, millainen hän on, mutta usein olemme epäjumalankuvia; itsekeskeisyydessämme, olemme kaikkea muuta kuin Jumala, joka sulasta laupeudestaan ylläpitää luomaansa maailmaa.

    Toivottomuuteen meidän ei kuitenkaan tarvitse vaipua. Ratkaisu synnin ongelmaan ei ole se, että yritämme täyttää Jumalan tahtoa ja tehdä hänestä velallistamme. Sehän on mahdotonta, koska elämämme kuuluu hänelle. Kuinka hän voisi olla meille velkaa? Mutta meidän pahuuttamme vastaan piirtyy kauniisti esille se, millainen Jumala on: hän ei ole rakkaudessaan vain luonut meitä ja ylläpitänyt elämäämme, vaan hän on kaiken lisäksi lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan pelastamaan meidät kadotuksen alta. Täysin ilman meidän ansiotamme. Vain armosta. Rakkautensa tähden.

    Kun tunnustamme, että olemme itsessämme köyhiä orjia, jotka ovat ansainneet vain iankaikkisen kadotuksen, ja heittäydymme Kristuksen varaan, silloin olemme vieläkin ansiottomia palvelijoita, mutta armahdettuja palvelijoita kuitenkin. Meidän kerskauksemme ei ole itsessämme, vaan ”Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, kuten on kirjoitettu: ’Se, joka kerskaa, kerskatkoon Herrassa.’” (1 Kor. 1:30,31) Kun Jumala kirkastaa meille Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna, silloin meillä on rauha. Sinullakin voi olla rauha, kun luotat siihen, että hän, jolla oli Jumalan muoto, otti orjan muodon ja kärsi hamaan ristin kuolemaan asti sinun edestäsi. Hänellä ei ollut mitään velvollisuutta tulla pelastamaan sinua, mutta hyvyydessään ja laupeudessaan hän otti kärsittäväkseen syntiesi rangaistuksen. Tässä Jumalan suurimmassa rakkauden osoituksessa syntistä ihmiskuntaa kohtaan löydät Jumalan Pojan ansion, löydät anteeksiantamuksen synneistäsi.

    Jeesuksen armossa olisi, mistä iloita iankaikkisesti, mutta kaiken lisäksi Jumala vieläpä palkitsee meidät. Hän palkitsee sen hyvän, mitä hän on armahtamissaan vaikuttanut tämän elämän aikana. Hän antaa meille armopalkan ja kruunaa täten omat tekonsa. Tällä tavoin Jumala kirkastaa itsensä. Iankaikkisuudessa iloitsemme yhdessä kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt kauttamme. Emme ole ansainneet häneltä mitään, mutta hän haluaa silti osoittaa rakkauttaan näin monin tavoin.

    Kun näet Jumalan hänen hyvien tekojensa valossa, tunnet hänet oikein. Tunnustat mielelläsi olevasi ansioton palvelija, koska tiedät, miten ylenpalttisen rikas antaja sinulla on Isänäsi. Saat elää täällä ajassa toteuttaen Jumalan armon varassa hänen tahtoaan. Saat elää hyvin merkityksellistä elämää et vain Jumalan palvelijana, vaan ennen kaikkea hänen lapsenaan.

  • Te olette Jumalan temppeli

    Septuagesimasunnuntaina. II vsk:n epistola.

    Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus. Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette. Älköön kukaan pettäkö itseään. Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas. Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: "Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa"; ja vielä: "Herra tuntee viisasten ajatukset, hän tietää ne turhiksi." Älköön siis kukaan kerskatko ihmisistä; sillä kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan. 1 Kor. 3: 7-23.

    1. Suuri kunnia

    Kun usko Kristukseen syntyy ihmissydämessä, tapahtuu ihmeellisiä asioita. Ihminen, joka aikaisemmin pelkäsi joutuvansa helvetin vaivaan syntiensä tähden, oppi tuntemaan evankeliumin ja luottamaan siihen, että Kristus oli hänen puolestansa kärsinyt hänen syntiensä rangaistuksen ja että nyt hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Pelon ja ahdistuksen tilalle tuli Jumalan ihmeellinen rauha. Ei tarvinnut pelätä kadotukseen joutumista. Sai olla varma syntiensä anteeksisaamisesta, varma siitä, että pääsee taivaaseen, että on Jumalan lapsi ja Vapahtajan oma, että olemme uskosta vanhurskaita. Olethan sinäkin, ystäväni, kokenut jotakin tällaista? Olet saanut omistaa omalle kohdallesi Jumalan suuren armon.

    Uskosta vanhurskauttamisen seurauksena aivan välittömästi kolmiyhteinen Jumala asettui asumaan sydämiimme. Tästä tekstimme sanoo: "Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä." Tästä asiasta on kristikunnassa ollut kiistoja, jotka luterilainen tunnustus on ratkaissut opettamalla selkeästi, mitä Jumalan asuminen meissä tarkoittaa. Se lausuu: "On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä, jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus ja jonka takia meidät julistetaan Jumalan edessä vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus ei taas ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella."

    Näin luterilainen tunnustus siis opettaa Raamatun mukaan, että Jumala asuu uskovassa, mutta emme pelastu tämän Jumalan meissä asumisen tähden, vaan yksin Kristuksen tähden, uskon kautta häneen.

    Asialla on suuri merkitys uskovalle. Onhan jo aivan ihmeellinen asia, että Jumala tekee asumasijansa ihmisen sydämeen. Kun sydän on puhdistettu Jumalan armolla Kristuksen ansion hyväksilukemisen kautta, kertoo Jumalan meissä asuminen todella siitä, miten puhtaiksi uskon kautta olemme tulleet, vaikka itsessämme olemme vain syntisäkkejä. Kaikkein pyhin Vanhan liiton temppelissä oli puhtaalla kullalla sivelty. Niin todella puhtaita siis olemme Kristuksen ansion hyväksilukemisen tähden, että sydämemme kelpaa kolmiyhteiselle Jumalalle asumasijaksi ja temppeliksi.

    Tällaista kunniaa emme osanneet lainkaan odottaa, kun kamppailimme synnintunnossa ja omantunnontuskissa ja kyselimme, kuinka voimme pelastua ja voimmeko saada syntimme anteeksi. Emmekä nytkään tunne tätä pyhyyttämme emmekä kelvollisuuttamme Jumalalle aisteillamme, vaan sanan ja kasteemme nojalla saamme sen uskoa ja todella uskommekin.

    2. Velvoittava asia

    Ymmärrämme, että temppeli on pyhä paikka, paikka missä julistetaan ja kuullaan Jumalan sanaa. Siellä Jumala on läsnä, hän itse ja myös hänen enkelinsä. Hän on läsnä sanassa ja sakramenteissa ja puhuu niiden kautta kuulijoille ja tulee jokaisen sydämeen, joka sanan uskoo ja armon omistaa.

    Kun hän tulee sydämeemme, siitäkin tulee pyhä paikka, jumalanpalveluspaikka, jossa Jumala palvelee meitä jatkuvasti armollaan ja jossa me myös palvelemme häntä rukouksin ja uhrein.

    Se, että olemme Jumalan temppeli, ei ole ainoastaan suuri kunnia, vaan se on myös pyhä velvoite. Olemme Jumalan temppeli yksityisinä uskovina, mutta myös yhdessä Kristuksen seurakuntana. Yksittäisessä uskovassa Jumala asuu uskon kautta, seurakunnassa hän on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Velvollisuutemme on pitää sekä sydämemme että seurakunta puhtaana.

    Olemme hyvin perillä siitä, että sydämessämme on paljon pahaa. Sydämemme voi olla puhdas vain uskon kautta. Jos usko häviää sieltä, Kristuksen veri ei sitä puhdista. Olemme myös tietoisia siitä, ettei tänne maailmaan voi muodostaa puhdasta seurakuntaa siinä mielessä, että siinä olisi varmuudella vain pelkkiä uskovia, koska teeskentely on mahdollista. Eikä Jumala edellytäkään meiltä kykyä nähdä sydämiin. Mutta hän käskee meitä harjoittamaan veljellistä kuria niin, ettei seurakunta hyväksy katumatonta mielialaa, ei ilmeistä jumalattomuutta eikä Jumalan käskyjen polkemista keskuudessaan. Heikkoutta vaelluksessa seurakunta joutuu sietämään jokaisen jäsenen kohdalla. Jumala on antanut sanassaan myös käskyn, ettei seurakunta saa suvaita evankeliumin vastaista opetusta eikä poikkeamista missään kohden evankeliumin opista. Seurakunnan tulee olla siis puhdasoppinen.

    Temppelin likaamisesta apostoli lausuu: "Jos joku turmelee Jumalan temppelin, on Jumala turmeleva hänet; sillä Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette."

    Mitä meidän olisi otettava huomioon, ettemme turmelisi Jumalan temppeliä?

    Meidän on siis torjuttava Jumalan sanan kanssa ristiriidassa oleva viisaus. Meidän on oltava nöyriä Jumalan sanan edessä ja taivuttava sen alle.

    Meidän tulee sanoutua irti eriseuraisuudesta, klikeistä, lahkoista, väärästä opista ja väärästä hengellisyydestä. Emme saa olla niihin osallisia. Raamattu tuntee osallisuussynnit. Se sanoo: "Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, niin älkää ottako häntä huoneeseenne älkääkä sanoko häntä tervetulleeksi; sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa." 2 Joh. 1:9-10.

    Edelleen meidän tulee vaeltaa Jumalan käskyjen mukaan 1 Kor. 6:18-19: "Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ikinä ihminen tekee, on ruumiin ulkopuolella; mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne."

    Ja meidän on tarpeen koetella itseämme, ettei väärä henki saa sijaa meidän sydämissämme eikä meidän seurakunnassamme. Apostoli kirjoittaa: "Sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin, kun hän oli heikko, elää hän kuitenkin Jumalan voimasta; olemmehan mekin hänessä heikot, mutta me elämme hänen kanssaan Jumalan voimasta teitä kohtaan. Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta." 2 Kor. 13:4-5.

    Mistä sitten tunnemme, että Kristus on meissä? Siitä on varma merkki se, että meillä on raamatullinen usko: pelastumme yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta Kristukseen, ilman lain tekoja. Tästä uskosta pitäkäämme kiinni ja olkaamme varmoja siitä, ettemme joudu uskossamme häpeään, sillä siitä on takeena Jumalan varma ja luotettava sana. Amen.

    Markku Särelä