2. sunnuntai Pyhän Kolmiykseyden päivästä
  • Jeesuksen seuraamisen hinta

    Luuk. 14:25–35: Ja hänen mukanaan kulki paljon kansaa; ja hän kääntyi ja sanoi heille: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni. Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia, nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi pilkkaamaan häntä sanoen: 'Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan valmiiksi'? Tahi jos joku kuningas tahtoo lähteä sotimaan toista kuningasta vastaan, eikö hän ensin istu ja pidä neuvoa, kykeneekö hän kymmenellä tuhannella kohtaamaan sitä, joka tulee häntä vastaan kahdellakymmenellä tuhannella? Ja ellei kykene, niin hän, toisen vielä ollessa kaukana, lähettää hänen luoksensa lähettiläät hieromaan rauhaa. Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni. Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

    Sanoma Jeesuksesta oli levinnyt muinaisessa Palestiinan maakunnassa. Sairauksien ja ahdistusten vaivaamat olivat kuulleet ihmeellisestä parantajasta. Jeesuksen ihmeet olivat keskeinen syy sille, että suuret kansanjoukot olivat alkaneet kulkea Vapahtajan matkassa. Moni julistaja olisi ollut innoissaan huomiosta, mutta Jeesukselle väkimäärää tärkeämpää oli se, että hänen matkaansa lähteneet ymmärtäisivät, mitä hänen seuraamisensa vaati.

    Mitä Jeesuksen seuraaminen maksaa meille?

    Jeesus päätti antaa kansalle tärkeän oppitunnin. Hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja sanoi: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.”

    Nämä sanat voivat herättää ihmetystä. Vaikuttaa siltä, että Jeesus hyökkäisi neljättä käskyä vastaan. On kuitenkin huomioitava, että Jeesus puhuu tässä heprealaisille ominaiseen tapaan siitä, että tulee pitää jotakin asiaa toista parempana. Hän ei halua, että kirjaimellisesti vihaamme kaikkea muuta paitsi häntä. Mutta hän haluaa olla sydämemme kallein aarre. Hän sanoo opetuslapseuden ehdoksi sen, että vihaamme kaikkea muuta hänen rinnallaan. Hänen pitää mennä kaiken muun edelle.

    Perustava näkökulma, joka aukeaa Vapahtajan sanoista, on se, että elämämme ei kuulu itsellemme, vaan hänelle. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä me haluamme, vaan siitä, mitä Kristus haluaa. Hänen tahtonsa tulee määrittää vaelluksemme, ei oman tahtomme. Raamattu sanoo Kristuksesta, että ”hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2 Kor. 5:15)

    Ei ole yhtään elämän osa-aluetta, jonka ei tulisi olla Kristukselle alistettu: ruumiimme, sielumme, aikamme, ihmissuhteemme, asuinpaikkamme, työmme – kaikki on Kristusta varten. Elämämme on tarkoitettu hänelle. Meidän tulee kuolla, hänen elää meissä.

    Nyt tornin rakentajan tavoin meidän tulee arvioida, mitä tornin valmiiksi saaminen edellyttää. Nyt sotaan lähtevän kuninkaan tavoin meidän tulee laskea joukkomme ymmärtääksemme, onko meistä taisteluun vai ei. Kristus kysyy: oletko vain muodollisesti opetuslapseni, vai näetkö opetuslapseuden hinnan oikein? Oletko valmis laittamaan kaiken alttiiksi minun nimeni tähden?

    Otetaan muutama esimerkki havainnollistamaan, mitä kaiken menettäminen Kristuksen tähden tarkoittaa. Käsitellään ensiksi aikaa: sinun suustasi ei pidä enää koskaan kuulua lausahdusta: ”Tämä on minun elämäni. Teen sillä täsmälleen, mitä haluan.” Sinun aikasi ei kuulu enää itsellesi, vaan Herralle. Sunnuntaisin sinun tehtäväsi on Jumalan tahdon mukaisesti olla jumalanpalveluksessa. Arkisin sinun tulee viettää kotihartautta pyhittääksesi päiväsi Jumalan sanalla ja rukouksella. Arkisin sinun aikasi tulee olla myös omistettu lähimmäistesi palvelemiseen. Jopa käyttäessäsi aikaa lepoon, sinua motivoi siinä lähimmäisen rakkaus, koska ymmärrät, että rajallisena olentona tarvitset lepoa, jotta voit rakastaa toisia. Laiskotteluun sinulla ei ole lupaa.

    Toisena esimerkkinä olkoon mielemme ja ajatuksemme. Mieleesi eivät enää kuulu kauna, viha, ahneus, ylpeys, kateus ja kovuus. Sinun pitää kilvoitella, jotta mieltäsi hallitsisi se, mikä on Jumalan tahto. Sinulla tulee olla anteeksiantava, mutta totuudessa pysyvä mieli. Sinun tulee ruokkia ajatuksiasi sillä, mikä on Jumalan tahdon mukaista, hyvää, otollista ja täydellistä. Asian kääntöpuolena on se, että vältät sitä, mikä ruokkii pahoja ajatuksia ja himoja. Mieti esimerkiksi sitä, miten mielesi voi, jos altistat sen elokuville, joissa mässäillään väkivallalla tai alastonkohtauksilla, lehdille, joissa pengotaan toisten yksityisasioita juorumielessä tai vanhoissa riidoissa vellomiselle. Raamattu kehottaa: ”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä.” (Kol. 3:2).

    Kolmanneksi, suhdettamme maalliseen omaisuuteen tulee määrittää sanat: ”kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” (1 Tim. 6:8). Ei sanaakaan nopeasta internetistä, merkkivaatteista, autosta, kesämökistä, etelänmatkoista, juoksevasta vedestä ja monesta muusta itsestäänselvyydestämme. Vaikka näissä Jumalan lahjoissa ei ole sinällään mitään pahaa, vaan ne ovat hyviä ja kiitokselle vastaanotettavia, meidän äärimmäisen vaurauden keskellä elävien pitää muistaa, ettei elämämme tavoitteena tule olla rikastuminen. Omaisuus, jota meille on suotu, on tarkoitettu perheestä huolehtimiseen, seurakunnalle ja köyhien auttamiseen. Luther sanoi aikansa suurimmaksi epäjumalaksi rahaa, eikä tuo jumala ole minnekään kadonnut. Mutta näin ei saa olla: jos olemme Kristuksen omia, omaisuutemme ei enää kuulu meille, vaan sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaan.

    Nämä kolme esimerkkiä ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä Kristuksen rakastaminen tarkoittaa käytännössä. Ehkä tämä oli jo niin kovaa tekstiä, että voi herää kysymys, miksi kukaan haluaisi menettää elämänsä. Kuka voi jaksaa sitä, ettei saa toimia missään oman tahtonsa mukaan? Miksi Kristus olisi niin suuri aarre, että meidän tulisi pitää hänen rinnallaan kaikkea muuta roskana?

    Miksi maksaa kaikkensa?

    Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka osaa nähdä tornin rakentamisen hinnan ja sotajoukkojen määrät oikein. Vain se voi olla Kristuksen opetuslapsi, joka näkee varattomuutensa ja suunnattoman velkansa. Ilman elävää synnintuntoa opetuslapseuden hinta vaikuttaa mielettömältä. Mutta sille, joka näkee itsensä oikein, tilanne on toinen. Kristuksen seuraamisen hinta on mitätön verrattuna siihen syntivelkaan, joka meillä oli. Mitä sitten, jos joudumme tässä elämässä vähän kärsimään välttäessämme helvetin iankaikkisen piinan?

    Jeesuksen seuraaminen voi olla vieläpä ilo ja maailmalle kuoleminen mieluista, kun ymmärrämme, että Herramme on maksanut velkamme. Hän on päästänyt meidän vapaiksi iankaikkisen kadotuksen alta vuodattamalla verensä tähtemme. Hän tuli yhdeksi meistä, otti päällensä rangaistuksemme, kävi Golgatalle ristiä kantaen ja kärsi siellä syntiemme vuoksi. Hänen verensä tähden me olemme vapaita: vapaita tuomiosta, vapaita synnin orjuudesta – vapaita palvelemaan Jumalaa.

    Koko Jeesuksen 30-vuotinen maanpäällinen vaellus oli omistettu meidän pelastukseemme. Hän ei tuhlannut aikaansa laiskotteluun, vaan hänen elämänsä oli Jumalan sanan täyttämää kadotuksenalaisen ihmiskunnan rakastamista. Hän ei kantanut kaunaa meitä kohtaan synneistämme eikä hän himoinnut maailman kiitosta, vaan hänen ilonaan oli Isän tahdon täyttäminen. Eikä hän havitellut maallista kunniaa ja ajallisia aarteita, vaan hän luopui taivaan aarteista ansaitakseen meille iankaikkisen elämän. Hänen uskollisuutensa tähden, me saamme uskottomuutemme anteeksi. Tänään me heikot opetuslapset saamme jälleen nousta ja turvautua Herramme armoon. Vain silloin, kun Vapahtajamme hyvyys valloittaa sydämemme, hänestä voi tulla omaa elämäämmekin rakkaampi, kallein aarteemme.

    Lopuksi

    Armo on täysin ilmaista, mutta se maksaa kaiken. Se ei maksa siksi, että meidän pitäisi sovittaa syntimme, mutta se maksaa maailman, perkeleen ja lihamme tähden. Niin kuin ne eivät sietäneet Herraamme, eivät ne siedä hänen opetuslapsiaankaan. Ahdistuksia on luvassa. Kärsimystä on luvassa. Oman elämän menettämistä on luvussa. ”Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” (Room. 8:37).

    Maailman vihan kantaminen ja omista mielihaluista luopuminen ei ole kuitenkaan suurinta itselleen kuolemista. Kun näet tunnustamme syntimme ja luotamme Vapahtajaan, kadotamme elämämme kaikkein syvällisemmällä tavalla. Sanomme, että olemme täydellisessä hengellisessä vararikossa, mutta Herramme tähden iankaikkisesti rikkaita. Olemme epätoivoisia itsestämme, mutta lohdutettuja sillä, millainen Vapahtaja meillä on. Opetuslapseuden hinta on kova, mutta Herramme tuntemisen rinnalla mitätön. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!